VÄINÄMÖISET.[12]
"Väinämöiset — mikäs se on?"
Se on tähti taivoisessa,
Seulaisten pieni sikeri,
Virsu vanhan Väinämöisen,
Jok'on ilmassa, iässä,
Otavasta oikeesehen,
Rajalla Linnun-ratojen.
Siinä kiiltääpi kitisee
Sätehellä seihtemällä,
Tuhannella tuikkarella
Viskoitteloo valkiansa
Tännek tuonnek taivoisehen.
Ukko vanha Väinämöinen
Heittiin pitkin pientarellen,
Maito-heinillen makoomaan.
Vuohen-kukat vuoteheksi,
Lehmän-kielet liepeheksi,
Apilat peän-alaksi.
Leivoiset ne lentelivät,
Virsiänsä viruttivat
Ukon korvissa koreesti.
Käki kukkui kuulusasti,
Onnen-kukko kuusikosta
Luki satoja sanoja.
Väinämöinen, vanha-miesi
Vetjusteliin väsyksissään
Päivän-paisteessa parraassa,
Kuumahassa kuun-valossa.
Etelätär, neito nuori,
Laskiin päivän-laskennolta,
Lännestä tähän lähättiin,
Hänen suutaan suikutteli,
Hänen leukojaan likisti.
Kukat hiljan kuiskuttivat,
Heinät hiljan heiluttivat,
Hyssytti häntä hyvästi.
Ukko vanha Väinämöinen
Nukahtipa nurmen peällä,
Uupui suloiseen unehen.
Näki unta viisi vuotta,
Seihtemettä sitä selitti.
Unessaan Ukko käveli
Taivaan pilviin piirtä myöten,
Witojen tähtiin tietä myöten
Kulki pitkin kuun kujasta,
Kantavansa kanteleensa
Tuonnek Otavan ovillen,
Pohjos-tähen porstuvillen,
Sauvan Aaroisen salihin.[13]
Tullessaan tuonnek tuloovat
Ruomin muinoisat Runojat,
Troijan soan-toimittajat,
Uhoimmat soiton-urohot
Tunkeksivat tämän ympäir.
"Laula veikkonen vähäisen
Teijän moasta maistiksemme,
Koitteheksi teijän kielen!
Laula, laula Väinämöinen,
Hyräile hyvä Isäntä
Niitä soittoja somia,
Joita lauletaan Lapissa,
Soitettaneen Suomenmoassa!"
Ukko vanha Väinämöinen
Kauan ensin kainusteliin,[14]
Ujosti näitä Uroja;
Siitten otti kanteleensa,
Vasemmalla käsi-varalla
Peästi vyönsä vyötäisiltään,
Peästi helmat helppoisilleen,
Tuuleen hameensa hajotti.
Siitten hieroi kämmeniään,
Kämmeniään, kymmeniään:
"Soitammahan sortaammatak,
Laulammahan lakkaammatak,
Iloksi näiten Isänniin
Näiten miesten mieleheksi!"
Siitten rupeisi Runoillen,
Laulujansa lasketteli —
Lauloi päivät peättämätäk,
Lauloi yötä yöttymätäk,
Kolmet päivee perättäin
Soitti soittoja soreita.
Väinämöisen soiteltua
Tàhet tansi taiwahalla,
Kuu se kuuntel' pilven peästä,
Nauroi taivahan navalla.
Kuin hään lauloi lauat heilui,
Taivaan-parret parkaisivat,
Vinkuivat tuulen-vihinät.
Kuin hään soitti sormillansa,
Peukaloillansa peuhaisi,
Itki ite Ilmarinen,
Vuolankoinen Vuoren-ukko
Vetiin vatsan-veänöksissään,
Ähmäröiset ähkäilivät,
Voiperoiset voihkailivat
Tästä soitosta somasta,
Näistä lauluin-laitoksista.
Jo päiväntenä kolmantena
Rupeis Ukko Väinämöinen
Vasta parraaita panemaan,
Silloin laulujaan lateli,
Kajahutti kanteletta,
Jotta kielet kiljaisivat,
Eänet kaikki ärjäisivät,
Parkuisivat joka paikka.
Päiväntenä kolmantena
Ennen Kukon kuulumatak,
Päivän nuoren nousematak,
Rupeematak oamu-ruskon,
Lasketteli laulujansa,
Kaikkiin sakeemmat sanansa,
Jotta Hiijet himmenivät,
Taivaan vallat vapisivat,
— Lumohutti ite Luojan.[15] — —
Silloin soitti soitumellaan,
Kantelellaan kaikutteli,
Jotta rauat raukenivat,
Vasket vaipui kanteleesta.
Lauloi kaikki kanteleensa
Paljaaksi tähti-säteeksi,
Lauloi kielet kanteleessa
Paljaaksi päivän-paisteeksi,
Lauloi naulat kanteleessa
Paljaaksi kuun-kuumeeksi.
Soitti kynnet kynsistänsä,
Soitti suonet sormistansa,
Käsistänsä liha-keäpet — —
— — — — —
Siinä muinot, muhkiammat,
Virren-sepät viisahammat
Seisoivatten säikähtyneet
Tämän yhen ympärillä.
Kaikki ihmitti isosti,
Mainittivat tätä miestä
Heijän parvesta parraaksi,
Sukaksi heijän suvusta.
Kukin kahto kummahaksi
Tätä Suomen soittamusta,
Käyttämistä meijän kielen.
Eipä tainut Orpheus-kaan,
Eikä Ossian osanut
Parempia pannaksensa,
Rueta hänen rinnallen
Kieliin peälle kilvoitella,
Virren-töillen työskentellä.
Runottaret, Laulattanet,[16]
Pindin piijat Soitottaret,
Eivät hyökään vielä nähneet
Eikä taivaassa tavaneet
Kauniimpia kanteleita,
Koreempia soiton-koneita.
Ite Homerus ihastui,
Ihastui ja ihmetteli
Tätä Poikoo Pohjolasta,
Tätä parta-suu uroa;
Anto kättä, anto suuta.
Sylissään häntä sylitti.
Kahtoi vielä kanteleesen,
Hänen koppahan koputti,
Sanoi: "saatatkos salata; — — —
Sinä riähkä, riemullaisi
Sinä lempo, leuvoillaisi
Pi'ät sellaista iloa
Josta Hiijet himmenöövät,
Taivaan vallat vapisoovat
Hervehtiipi joka henki."
Vastais kielet kanteleessa,
Soiton-koneilla sopotti:
"Ei meit' laula kaikki lapset,
Soittanek sormi jokaisen.
Tämäpä Ukon tekemä,
Väinämöisen vestelemä,
Teki kopan koivun luusta,
Taitto tammesta jalakset,
Jota koversi kovalla
Väinämöinen veihtellänsä,
Suomen i'äksi iloksi,
Lappalaisten laulannoksi."
Ukko vanha Väinämöinen
Nukahti vasta nukuksiin.
Vielä makais vuotta viisi,
Vuotta viisi, vuotta kuusi,
Nukuksissa hyvän unen.
(Uni pettipä Ukonkin,
Vietteli makiaan makuun.)
Havaihtessaan hään havaihti
Kaikki tyhjäksi uneksi;
Heinät oli helvistynneet,
Ruohot kaikki jo ruostunneet,
Linnut lähteneet levollen.
Kuin hään kahtoi taivoisehen,
Siirsi sinnek silmiänsä,
(Voi, ihmettä! — mitä näki)
Näki sielä virsuansa,
Taivaan räystäällä, renallaan.
Yks' oil löttöinen jalassa.
Toinen tallus taivahassa;
Siinä paulat paisteloovat,
Tuohet tulta tuiskuavat,
Vilahtaa virsun vitakset.
* * *
Kosk' oil nousuneet Otavat,
Tähet vanhat valaistunneet,
Kirkaistunneet kirjoissamme,
Sillon näimme myö tämänkin,
Virsun vanhan Väinämöisen
lässäpäin ilmaantuvan,
Väilyvän muihen välissä
Kuta lauletaan enemmin,
Somehimmin soitettaneen,
Sitä paremmin paistaavat
Nämät seulaisten sätehet.
Valkiansa varjeloovat
Suomen muinoisat Runojat,
Jotka autuast' asuuvat
Taivaan aukeella aholla,
Vanhanmiehen vainiolla.
Soita, soita Suomalainen
Kaunihisti kanteleellais,
Visusti virren-teollais,
Näillen vanhoillen uroillen,
Miehen kunkin kunniaksi
Suomalaisesta suvusta,
Joita taivaassa tavataan.
Kosk' ei peästä moata myöten,
Eikä merellä mänemään
Tuonek taivaiseen talohon
Sinne ikuisaan Ilolaan,
Niin on mieli miehillemme
Luotu Luojalta hyvältä,
Astuamaan aatoksissaan
Meren yheksän ylitten,
Taivaan puolen kymmenettä,
Aina asti aurinkohon,
Päivän peälle peäsemähän.
Meitä juohutus jokainen
Näissä meijän Runoissamme
Nosteloo moan noroista.
Kantaa taivaan koarehellen.
Ruvetkee siit' runoillenne
Suomen poikoiset poloiset,
Tehkee virret viisahammat
Jotta saisitten sanoa:
"Myö on käyty kerran tuolla
Kaikkivallan kartanossa
Juuri Jumaloin tykönä,
Maistamassa makkeitansa,
Naukeitansa nautimassa,
Jot' ei maistak moan elävät,
Eikä nauti luonnon nauta."
G—nd
Rusi Ryynäinen
Moaninkalta.
Rusi (t. Ambrósius) Ryynäinen oli syntynyt nuon 1760:en vuuen tienoilla Halolan kylässä Moaninkan kappelissa Kuopion pitäjässä. Hään oli nuoruutessaan käynyt Pohjanmoalla, jossa hään oppi puu-sepäksi, jolla työllä hään elätti henkensäk saakka kuolemansa asti.
Se tapahtui hänellen, niin kuin muillen älyillen (snillen) joihen täytyy moallisessa ihmis-joukossa suljeta taivaallisia aljeita (anlag) että hyö keäntyyvät surun-lapsiksi. Niinpä se kävi myös Ryynäisen kanssa. Ainoasti silloin, kuin viina oli poisjuohuttanut hänen muistonsa moallisista murheista, niin hään taisi heittee mielensä näillen henkellisillen huvituksillen, kuhun ei muut kehujat yltynyt. Eli hänen täytyi unouttaa olennonsa moalla, tullaksensa osalliseksi siitä isommasta henkellisestä ilosta, joka Runomuksessa on Runojoillen luotu. Mutta "vilja voittaa viisahankin, tauti tappaa taitavankin;" hään joutui viimeiseksi Runojasta juomariksi, ja keänty verkaisillaan yhestä henkellisestä ja taivaallisesta nautimisesta siihen roakaan moalliseen nautimukseen, joka teki häntä luontokappaleeksi jälleen. Sillä jos Runojat jollon-kullon voiteloo kielensä viinan-mehulla, joka virvoittaa heijän mieli-juohutusta, niin se ei ouk siksi viina joka teki heitä Runojoiksi; — se myrkyttää heitä, niin kuin muitakin Jumalan lapsia, ja soattaa heitä heikkouteen ja huonouteen. Sanotaan: "viina villin tekööpi, olut tuopi toisen mielen", ja niinpä se toi Ryynäisellenkin. Hään oli paha-kurinen ja pikainen päissä ollessaan, ja taisi silloin olla kelvotoin ja levee-suinen. Hään eli köyhyytessä yhellä torpalla Kermetlahen kylässä (sillä hänen tavarat ei ollut tästä moailmasta) mutta mielensä puolesta hään oli rikas perätin, ja runsaasti lahjoitettu runollisilla mielen-juohutuksilla. Pioissa ja juominkissa hään oli aina soapuvilla. Kuin ei kuhtuneet häntä muut, niin hään tuli omalla käskyllä, aatellen: "koirat kuhtuin tuloovat, hyvät vieraat kuhtumatak." Harvoin häntä kaivattiin; mutta kuin ei heitä mielittänyt ykskään lauluillansa ja Runoillansa — silloin oli Ryynänen poikessa.
Ryynäinen kuoli v. 1822, ja kannettiin Moaninkan kirkollen, kussa häntä hauattiin kuin yhtä Koiroo, koska tämä nykyisin virattomaksi heitetty Kappalainen, nimeltä Björklund, ei lukena hautoa hänen ylitten — siitä syystä, että hään näinnä viimeisinnä vuosiuna oli ollut viinaan mänevä(?!)
Tässä loppui hänen moallinen elämä, kussa hänellä ei ollut paljon iloa viljelläkseen; mutta henkellisessä tarkoituksessa on hään ikuistanut nimensä polvinpäiviksi meijän kirjoissamme. Seneistä, jos ei Pappi tahtona lukea hänellen ne viimeiset sanat, niin ei se kielläk meitä puhumasta hänen runollisesta jaloutestaan ja ansiostaan. Myö luemme sitävastoin kunniaksemme, että olemme ensimäiset, jotka moamiehillemme toimitamme muiston tästä miehestämme; ja sillä ikuistamme hänen nimensä meijän Suomalaiseen Tarinamukseemme.
Kosk' emme ole käynyt hänen syntymäpaikoillansa, niin emme myös ouk soaneet tilaisuutta kuulustella ja ylös-kirjutella muita hänen virren-tekoja, joita sanotaan paljon vielä löytyvän Moaninkassa. Nämät kahet Runot, jotka tässä seuraa, ovat ne ainuat, jotka olemme hänestä käsittäneet, ja jotka saimme jo Upsalassa v. 1824 Herra Oppivalta Greg. Aminofilta Venäänsoaresta, samasta pitämästä. Meijän on siitten täytynyt kirjoin kautta hankkia parempia tiiustuksia sekä näistä Karhulan peijaisista, joista Runossa lauletaan, että niistä yksinäisistä nimistä, joista siinä monessa kohin puhutaan: joihen selityksestä meijän tuloo kiitoksella mainita Koulunkäyttäjätä (Rektorn) Herra Oppiata A. Wenellia Kuopiossa.
Mitä vielä tulisi tästä Ryynäisestä sanottavaksi, niin myö ilman epäillemätäk asetamme häntä ensimmäiseksi[17] tässä meijän kootuksessamme Suomalaisista Peä-Runojoista, ja annamme hänellen toveriksi Konsan Heikin[18] Pohjanmoalla, josta vastapäin puhutaan. Ryynäisen runo-taito (skaldeförmåga) ilmoittaiksen erinomattain kielen ja mielen sukkeluutessa. Myö taijamme sanoa hänestä, että se oli varsin yksi pilkka-suu (Satirikus) ja irvi-hammas (Gyckelmakare) joka kielellisyyellänsä (Munwighet) ja puheen-suloisuuellansa nauratti ei ainoasti ne jäykkiämmät miehet, mutta joka puheliaisuuellansa (Wältalighet) käytti ne murheellisemmatkin aineet iloksi. Näissä kokeissa osoittaiksen hänessä yksi iso peän-äly ja tarkka muisti, koska hään ilman että niin sanalla ylistää ihtesäk (nopeemmin hään alentaiksen) käytti yhen asian i'äksi kunniaksensa, joka oli aivottu hänellen häpiäksi, ja teki tätä heillen, jotka oli sitä aikoineet, i'äksi häpiäksi. Että hään mielessään viritti, ja taijolla sovitti näin pitkän runon, ilman kirjaan panematak, toistaa hänellä myös olleen ankaran muiston. Myö taitaisimme ehkä moittia häntä niistä Ruohtalaisista sanoista, jotka hään on pistänyt virteensä, mutta meijän tuloo muistamaan, että moni piti tätä ikään kuin yheksi kunniaksi, ruumentoo näitä vieraita sanoja, ja että se on aina ollut yksi tapa talonpojissa, nouattoo herroin syljyksiä. Että hään jollon kullon rypeilöö suutansa ruokottomilla sanoilla, muistuttaa meitä, että hään oli Talonpoika; ja ettemme näistä virheistä närkästy, eikä heitä heitä pois sanoinsa suhteen, toistaa että olemme kyllä valaistuneita ymmärtämään, ja suuttumattomatak käsittämään, sen täyellisen luonnon hänen Runomuksessaan, ilman sanan karsimatak.