ENSIMÄINEN LUKU.
Vaikea kiusaus.
Oli kylmä tammikuunpäivä vuonna 1642. Jäisen kylmä lumimyrsky pyyhkäisi yli Ahvenanmeren selkien ja saarien, metsien ja kukkuloiden, ja ilma oli niin sakea lumituiskusta, että kulkija, joka tällaisessa koiranilmassa liikkui ulkona, töin tuskin saattoi nähdä parikaan syltä eteensä. Metsässä oli hiukan tyynempää, mutta sielläkin täytyi olla hyvin tuttu löytääkseen lumimyrkyssä eteensä, vaikka olikin, tai oikeammin olisi pitänyt olla valoisa päivä, sillä vastikään oli Jomalan kirkosta kuulunut puolipäivän soitto.
Mutta enimmät ahvenanmaalaiset pysyttelivät mökeissään ja lämmittelivät itseään loimuavan takkavalkean ääressä.
Eivät kuitenkaan kaikki. Kaukana Mustankylän metsässä kiiti hiihtäjä kapeaa polkua pitkin, ja varmaankin hän tunsi tarkasti nämät seudut, sillä hämärästä huolimatta hän ei hetkeäkään näyttänyt epäröivän tien suuntaa, jonka jäljet tuisku oli näkymättömiin pyyhkäissyt.
Hiihtäjä oli 17 tai 18 vuoden vanha, kookas ja vahvarakenteinen nuorukainen, jonka pyöreät, varsin kaunismuotoiset kasvot punoittivat lumimyrskyssä tavallista enemmän. Vaatteet olivat karheaa sarkaa ja maalaiskuosia, mutta tavallisen, lyhyen ahvenanmaanlaisen talonpoikaistakin asemesta oli hän kääriytynyt karheaan sarkavaippaan, jommoisia siihen aikaan teinit, s.o. kaupunkien kimnaasien oppilaat käyttivät.
Nuorukainen olikin teini.
Selässä hänellä oli säkki, mutta se oli tyhjä eikä sillä näyttänyt muuta virkaa olevankaan, kuin suojella selkää takaapäin pyryttävältä lumelta.
Tähän saakka oli ollut varsin raskasta hiihtää vasta sataneessa lumessa, mutta nyt nuorukainen saapui jyrkän mäen päälle, ja siitä suksi liukui vinhaa vauhtia alas. Äkkiä hän huomasi edessään mäessä lumituiskun keskellä liikkuvan kummituksen, jonka ääriviivoja hänen oli mahdoton erottaa. Se tuli yhä lähemmäksi, ja koska kapea tie painui keskellä mäkeä syvään kuoppaan, niin näytti siltä kuin yhteentörmäystä olisi ollut mahdoton välttää.
Mutta nuorukainen oli taitava hiihtäjä. Lujasti jarruttaen sauvoillaan ja kääntäen suksensa poikittain hänen onnistui pysähtyä. Mutta hän oli tullut siksi lähelle tuota kummitusta, että hän tunsi eläimen huohotuksen vasten kasvojaan.
Eläimen hän äkkäsi kokonaan lumeen peittyneeksi hevoseksi, ja hevosen selässä kyykötti ratsastaja.
"Tuhat tulimmaista, sinäkö siinä pyrähdät päälle, Pekka Teini?"
"Rapatalon Lassiko tällaisessa tuiskussa on hevosta jalottelemassa!"
Nämät huudahdukset kaikuivat yhteen aikaan kummaltakin taholta.
Se, jota nimitettiin Rapatalon Lassiksi, oli pitkä roikale, jonka jalat viilsivät miltei maata, niin pienikasvuinen hevonen oli, jonka selässä hän istui. Hän oli paria vuotta teiniä vanhempi, oli vastikään ottanut hoitoonsa isänsä talon ja elätti itseään osittain maanviljelyksellä, osittain kalastuksella, niinkuin enimmät ahvenanmaalaiset.
"Sinä tulet varmaankin Mustankylän rikkaan Svenin luota", jatkoi Lassi.
"Oikein arvasit."
"Mutta säkki, joka riippuu selässäsi, on tyhjä. Et siis saanut jauhoja."
"En hyppysellistäkään."
"Niin, niin, ei suvusta suurta apua, sanoi kettu koirista."
Teinin kasvot olivat synkistyneet ja hän puri huultaan. Vihdoin hän sanoi:
"Mitäpä se asia sinuun kuuluu, Rapatalon Lassi. Ei sinulla kuitenkaan liene halua täyttää säkkiä."
Näin sanoen hän aikoi jatkaa matkaansa. Mutta se ei näyttänyt sopivan nuoren talollisen aikeihin. Hän pidätti häntä sanoen:
"Älä pane pahaksesi, Pekka Teini; tarkoitukseni ei ollut paha. Kyllähän minä sen käsitän, ettei kersantin tuvassa tänä talvena ole helppo elämä. Herranen aika tätä vuotta! Viljahan paleltui viime syksynä pelloilla, silakansaalis oli huono ja puolet Ahvenanmaan asukkaista näkee nälkää. Kersantti ei voi myödä verkkojansa, sillä ei kellään ole millä ostaa, eikä hän samasta syystä saa leikkauksilla koristamiaan rasioita eikä vitimiä myödyiksi. Kun rikas lankokaan ei tahdo auttaa, niin ymmärtäähän sitä jokainen, että te olette ahdinkotilassa. Ei, pussiasi en minä voi täyttää, jauhoja ei minulla ole edes sen vertaa kuin itse tarvitsisin, mutta hyvän neuvon voit saada minulta."
"No, annahan kuulua."
"Niin nuori kuin oletkin, Pekka, ja tottunut istumaan nenä kirjassa, niinkuin ammattisi vaatiikin, koska aiot papiksi, olet kuitenkin paras ampuja ja reippain metsämies koko Ahvenanmaalla. No niin, jos jauhot loppuvat vakkasesta, niin heitä pyssy olalle ja hanki jotakin pataan pantavaa."
"Olen yrittänyt pyytää hylkeitä, mutta ne ovat menneet merelle karkuun.
Ja jäniksiä ja metsoja ei tänä talvena ole runsaasti."
"Jäniksiä ja metsoja — kuka nyt sellaista roskaa ajattelee. Ei, parempaa riistaa minä tarkoitan. Ahvenanmaan metsissä ei ole puutetta hyvistä paisteista, jotka toistaiseksi vielä kulkevat neljällä jalalla ja odottavat vain metsästäjän kuulaa."
"Mitä sinä tarkoitat, Lassi?"
Tämä kumartui teinin puoleen ja kuiskasi hänen korvaansa:
"Minä tiedän sopivan hirvien oleskelupaikan. Jos tahdot tulla mukaan, niin lähdemme jonakin kuutamoyönä ja nappaamme itsellemme kauniin koirashirven."
"Oletko mieletön, Lassi. Etkö tiedä että kuninkaalla yksin on oikeus ampua hirviä Ahvenanmaalla? Jokainen ahvenanmaalainen hirvi on kuninkaan yksityisomaisuutta, ja jos siihen kajoo, niin tuomitsee laki pahantekijän kuolemaan."
Lassi nauroi.
"Ja siitä huolimatta", sanoi hän, "ammutaan vuosittain Ahvenanmaalla useitakin hirviä metsämiehen siitä kärsimättä. Mutta eipä hän olekaan niin typerä, että hän ilmoittaisi nimismiehelle, milloin hän aikoo ampua hirven. Luoja on luonut eläinparat ihmisten hyväksi, mutta sanassa ei sanota, että kuninkaalla yksin olisi oikeus niihin. Sitä paitsi ei meillä ole kuningasta Ruotsissa, vaan ainoastaan kuninkaallinen neito, joka on vain 16 vuoden vanha, eikä hänen taida tehdä mieli lähteä Ahvenanmaalle hirviä metsästämään."
"Yhdentekevää. Voihan hän lähettää jonkun puolestansa. Sitä paitsi väitetään, että nuori kuningatar on hyvin huvitettu metsästyksestä, niin että kempä tietää?"
"Jos hän tietäisi, että Ahvenanmaan asukkaat näkevät tänä talvena nälkää, niin ei hän ankarasti rankaisisi sitä, joka hätäänsä ampuu hirven. Muuten hän ei tulisi hyväsydämiseen isäänsä."
"Siinä kyllä voit olla oikeassa, Lassi. On raskasta nähdä nälkää, kun metsässä on yllin kyllin ravintoa. Yksinpä isänikin, joka on niin kuningasmielinen, ettei toista hänen vertaansa koko maassa, arvelee, että metsästyslait ovat kohtuuttomia ja vääriä, sen hän on useasti sanonut, varsinkin kun hirvistä on ollut puhetta, jotka kesäisin eivät tuota niinkään vähän tuhoa talonpoikien pelloilla, mutta onpa hän myöskin sanonut: lakia tulee meidän kunnioittaa. Enpä kuitenkaan usko, että nykyään, niinkuin korkeasti edesmenneen kuningas Kaarle IX:n ankaran hallituksen aikana, rangaistaisi hirvenampujaa kuolemalla, vaikkakin laki siten määrää."
"Siinä sen näet. Ja mitä kersanttiin tulee, niin minun mielestäni hänellä, joka kuninkaan palveluksessa on uhrannut molemmat jalkansa, pitäisi olla oikeus vaatia vastalahjana kuninkaalta, että hän saisi tyydyttää nälkäänsä kuninkaallisen hirven lihalla, sellaisessa hädässä kuin hän ja hänen perheensä nyt on. Sitä suuremmalla syyllä, kun hänen kolme vanhinta poikaansa on sotapalveluksessa Saksassa."
Teini nauroi.
"Jos minä", sanoi hän, "saadakseni särvintä taloon, ampuisin yhden kuninkaan hirvistä, niin luuletko sinä, että minä tai joku muu, jollei juuri kuningatar itse, saisi isä ukkoa, maistamaan palastakaan sen hirven lihaa? Ei, pikemmin hän kuolisi nälkään. Vanhan kersantin kunnia ei istu vatsassa, vaan hiukan korkeammalla. Ja mitä hyötyä koko salametsästyksestä silloin olisi, sillä en minä itseni vuoksi yritä hankkia ruokaa taloon. Tämänpäiväinen käyntini enoni luona oli raskas matka, enkä minä sitä olisi tehnyt, jos vain minusta olisi ollut kysymys. Mutta en voi nähdä omaisteni kituvan koettamatta ainakin lieventää hätää."
"Se onkin sinun velvollisuutesi. Mutta mitä nyt minun ehdotukseeni tulee, niin tiedän kyllä, että kersantti ei koskaan suostuisi syömään hirvenlihaa. Mutta mitä sillä väliä? Ukkoa on autettava vastoin hänen tahtoaan. Eikä se vaikeata ole. Minä neuvon sinulle miehen lähiseudulla, joka salassa ostaa ja maksaa käteisellä rahalla sekä nahan että lihat. Rahoilla hankit sinä sitten sekä jauhoja että muita elintarpeita kyläkauppiaalta, ja sanot kersantille, että olet ne saanut ampumistasi hylkeistä. Sitten voit huoleti palata Turkuun ja jatkaa lukujasi, sillä silloin voit olla huoleti, että vanhukset tulevat toimeen kevääseen saakka, ja sen jälkeen ukko omin neuvoinkin suoriutuu."
"Tuo kuuluu erittäin hyvältä, ja jos suunnitelmaasi voitaisiin toteuttaa rikoksetta ja valheetta, niin olisin sinulle kiitollinen neuvostasi. Mutta siten se ei käy. Isäni on opettanut minulle, että rehellisyydellä pääsee pisimmälle."
"Niin, jos tahtoo nähdä nälkää. — — Mutta jos lähemmin asiaa aprikoituasi tulet toiseen tulokseen, niin käänny puoleeni. Minä pysyn sanassani."
Teini työnsi sen enempää sanomatta suksisauvansa lumeen ja katosi äkisti lumituiskuun.
Talonpoika katsoi vielä hetken aikaa teinin jälkeen ja mutisi hampaittensa välissä:
"Kyllä hän tulee, kun oikein kovalle ottaa. Ja jos kaikki onnistuu, niin Karin, tuo kopea letukka, on vallassani, hän, joka pitää itseään liian hyvänä ruvetakseen talonpojan vaimoksi."
Sitten hän uhutti hevostansa ja hetken kuluttua hänkin oli kadonnut lumipyryyn, joskin vastakkaiseen suuntaan.
* * * * *
Pekka Drufva jatkoi sillä välin hiihtoretkeään. Noin puolen tunnin hiihdon jälkeen alkoi metsä harveta, ja nuorukainen lähestyi rantaa, joka oli täynnä lukemattomia lahtia ja niemiä. Myrsky yhä yltyi, ilma sakeni sakenemistaan. Että Pekka Drufva siitä huolimatta pääsi eteenpäin, joskin hitaammin, riippui kerrassaan hänen hiihtotaidostaan ja harvinaisista ruumiinvoimistaan. Ja vieläkin ihmeellisempää oli, että hän tässä lumipyryssä saattoi pysyä oikealla tiellä. Se riippui varmaankin enemmän vaistosta kuin silmistä, jotka olivat aivan pyryn sokaisemat.
Mutta vähitellen hän pääsi matkansa määrään, matalan mökin edustalle, jonka ikkunasta tuli loisti. Hän asetti sukset seinää vasten, pudisti lumen yltään ja astui pimeään eteiseen, missä hän ripusti tyhjän säkkinsä naulaan. Sen jälkeen hän meni tupaan, jota valtava pystyvalkea valaisi.
Mökin pienuuteen nähden oli tupa varsin tilava, joskin neljännen osan siitä vei suuri muuri tulipesineen ja leivinuunineen, ja sen yläpuolella oleva holvi, jonka yksi kulma lepäsi vankan, leikkauksilla koristetun tammipylvään päällä. Se oli n.s. harjatupa, jommoisia saarella oli useita, mutta tässä oli sittenkin joitakin erikoisuuksia huomattavissa. Niinpä toisella pitkällä sivulla oli ikkuna lyijykehyksisine lasiruutuineen, harvinainen ylellisyystavara tosiaankin näinä aikoina ahvenanmaalaisessa tuvassa, sillä tavallisesti käytettiin lasin asemesta vain öljyttyjä kalvoja ja usein ne sijoitettiin kattoon. Siten oli laita tuvan toisessa päässä. Lasi-ikkuna sekä tuvan kalusto yleensäkään eivät todistaneet köyhyyttä, päin vastoin jommoistakin varallisuutta sekä ilmaisivat samalla, että tuvan asukkailla oli hiukan suuremmat vaatimukset elämän ulkonaisiin oloihin nähden kuin tavallisilla torppareilla.
Nälkävuosina vain hätä kolkuttikin tämän tuvan ovelle. Tavallisissa oloissa kersantti osasi kylläkin pitää sen loitommalla.
Erikoisuutena tälle tuvalle oli sekin, että hirsiseinät olivat aistikkaasti peitetyt kalaverkoilla, jotka nähtävästi olivat aivan uusia ja käyttämättömiä.
Muurin ja pitkänseinän välinen ala oli järjestetty jommoiseksi juhlahuoneeksi. Siellä vallitsi suurempi siisteys kuin muualla ja kaikki laitteet olivat sirompia; siellä suuri perhevuode oli saanut paikkansa, ja sen yläpuolella riippui kuningas Kustaa Aadolfin kuva päärynäpuisissa, veistetyissä kehyksissään, jota vielä lisäksi ympäröi pajunlehdistä solmittu seppel, ainoa laakeripuun tapainen, joka Ahvenanmaalla kasvaa. Kuvan alla riippui kaikesta päättäen paljon käytetty pertuska, ase, joka jo kolmekymmenvuotissodan aikana oli joutunut pois käytännöstä, mutta jota sen sijaan jalkaväen aliupseerit kantoivat virkamerkkinään.
Uunin toisella puolella istui itse kersantti Drufva veistäen puuta. Hän oli oikea sankari vartaloltaan, vuodet ja rasitukset eivät olleet käyristäneet hänen selkäänsä. Harvinaisen leveät hartiat, voimakkaat käsivarret ja suuret jäntevät kädet todistivat murtumatonta ruumiinvoimaa ja hyvää terveyttä. Pää oli kaunismuotoinen, hopeinen parta valui alas rinnalle, siniset silmät olivat terävät ja terve kasvojenväri ilmaisi pikemmin parhaassa iässään olevaa miestä kuin. vanhusta.
Oikeastaan kersantti ei vielä ollutkaan mikään ikäloppu. Aivan vastikään hän oli täyttänyt 60:nnen ikävuotensa. Mutta tukka ja parta olivat aikaisin harmaantuneet, ja siksi hän näytti vanhemmalta kuin mitä hän oli. Jolleivät ne olisi kadottaneet alkuperäistä väriään, niin olisi voinut luulla häntä 50-vuotiaaksi mieheksi.
Jos miehen ruumiin yläosa teki voimakkaan vaikutuksen, niin sen alaosa sen sijaan oli kovin surkea. Jalkoja ei ollut lainkaan olemassa, molemmat jalat olivat katkaistut polvien yläpuolelta. Eikä hänellä ollut puujalkojakaan. Sen sijaan jalantynkät olivat pistetyt nahkalieriöihin, joissa oli pyöreät, pehmeät pohjat, ja niillä hän kulki, tosin ei nopeasti, mutta sittenkin vakavammin kuin kainalosauvoilla. Sitä paitsi olivat kädet täten vapaat, mikä oli suureksi eduksi hänen työskennellessään pienellä maatilkullaan. Mutta kovin omituiselta tuo suuri jättiläinen näytti, joka siten oli kutistunut kääpiöksi.
Paitsi pientä maanviljelystään oli kersantti Drufvalla kaksikin varsin edullista ansiolähdettä. Hän oli taitava puunveistäjä ja verkonkutoja. Hän osasi taitavasti kirjailla rasioita, haarikkoja, puuvateja ja vitimiä, joilla pellavaa kalvitaan. Varsinkin näitä viimeksimainittuja meni runsaasti kaupaksi.
Ahvenanmaalla oli näet vanhoilta ajoilta sellainen tapa yleinen, että kun nuori mies rakastui nuoreen tyttöön, kosi hän häntä siten, että hän lahjoitti hänelle vitimen, jonka tuli olla mahdollisimman kaunis ja leikkauksilla koristeltu. Jos tyttö otti sen vastaan, niin antoi hän kosijalle myöntyvän vastauksen, mutta jos hän lähetti sen takaisin, merkitsi se rukkasia. Naimiskaupat solmittiin Ahvenanmaalla sen vuoksi siten, että ensiksi mentiin kersantin luo ja ostettiin vidin ja sen jälkeen lähdettiin pappilaan kuulutusta hakemaan.
Mutta nyt oli hätävuosi saarella, ja siksi kersantin tavalliset apulähteet olivat ehtyneet. Tänä vuonna ei edes kosittu. Ei ainakaan vitimiä siihen tarvittu. Ja talonpojilla, jotka melkein kaikki myös olivat kalastajia, ei ollut rahaa millä ostaa verkkoja. Ahvenanmaa oli sitä paitsi kuukausimääriä ollut erotettuna mannermaasta, niin hyvin lännen kuin idän puolelta. Oli täydellinen kelirikko.
Loimuavan takkavalkean toisella puolella istui kaksi naista ahkerasti pyöritellen rukkejansa. Vanhempi heistä oli Anna muori, kersantin vaimo, joka huolimatta viidestäkymmenestä vuodestaan ja varmaankin hyvin työteliäästä elämästään oli yhä nuorekas olennoltaan. Lempeät ja kauniit silmät ilmaisivat lempeää ja ystävällistä luonnetta. Nuorempi, joka suuresti muistutti äitiään, joskin hän oli suurikasvuisempi ja karheatekoisempi, mutta siitä huolimatta varsin kaunis tyttö, oli Karin, puolisoiden ainoa tytär, kahta vuotta vanhempi nuorinta poikaa, Pekkaa.
Kun Pekka Drufva astui tupaan, meni hän nyökättyään päätä tervehdykseksi ikkunanalaisen hyllyn luo, otti kirjan ja istahti lukemaan takan ääreen, ikäänkuin hän ei olisi käynyt pihaa kauempana.
Kersantti tarkasteli häntä puoleksi ilkkuvalla katseella.
"Oletko käynyt enoa tervehtimässä Mustassakylässä", kysyi hän vihdoin.
"Kävinhän tuota."
"Lähettikö hän lämpimiä terveisiä?"
"Enpä voi kehua."
"Minnekä sinä panit tuomasi jauhot?"
"Enhän minä saanut jauhoja."
"Mitä rikas Sven sanoi sinulle, kun pyysit jauhoja?"
"Hän sanoi, että näin huonoina aikoina täytyi jokaisen pitää itsestään huoli."
Kersantti naurahti.
"Kas vaan, minäpä luulin aina, että jos milloin niin kovina aikoina kelpo miestä oli autettava. Minä tarkoitan, hyvinä aikoina hän auttaa itseään. Mutta Sven eno on muita viisaampi. No, sanoitko minultakin terveiset ja kysyit lainaisiko hän hiukan rahaa verkkolankojen ostoon?"
"Kysyin kyllä."
"Entäs mitä hän vastasi?"
"Hän sanoi, että mies, jolla on varaa hankkia lasiruudut tupaansa ja kustantaa poikansa Turun kymnaasiin, ei suinkaan ollut lainan tarpeessa."
Kersantti siristi silmiään ja kääntyi vaimonsa puoleen.
"Muistatko, Anna, miten sinä, kehottaessasi minua kahdeksan vuotta sitten muuttamaan vanhasta kodistani Roslagenista sinun kotiseudullesi, Ahvenanmaalle, vetosit siihen, että me täällä hädän hetkenä voisimme saada tukea rikkailta sukulaisiltasi. Mitä sinä nyt tästä arvelet?"
Anna muori puri huultaan, mutta vastasi lempeästi:
"Enpä minä sittenkään ollut aivan väärässä, sillä toisen veljeni, Niilon avutta emme koskaan olisi voineet kouluuttaa Pekkaa. Onhan hänellä, tietääkseni, sekä vapaa asunto että ruoka enonsa luona oleskellessaan Turussa."
"No, siinä olet kyllä oikeassa, Anna", myönsi kersantti. "Mutta katsohan, hevosenkengittäjävanhin Turussa onkin oikea miesten mies, joka ei ole enemmän veljensä Svenin kaltainen kuin pertuska taikon. Ja sitä paitsi hän ei asu Ahvenanmaalla, niin etten voinut luulla sinun tarkoittavan häntä puhuessasi 'tuesta'. Mutta miksikä sinä välttämättä tahdoit tänään, tämmöisessä koiran ilmassa vielä lisäksi, lähettää pojan Mustaankylään sellaiselle asialle? Sanoinhan sinulle edeltäkäsin, miten sen asian kävisi, niin, vastaukset osasin ulkoa ennenkuin olin ne kuullutkaan. Mutta minä sallin sinun tehdä mielesi mukaan, sillä minä tuumin: Voi olla hyväksi, jos Anna oppii perin pohjin tuntemaan vanhimman veljensä."
Anna muori oli vaiti, ja hiljaisuus vallitsi takan ääressä. Kersantti veisti, naiset kehräsivät, ja Pekka luki. Äkkiä sanoi kersantti karskilla äänellä, joskin sanojen alla tuntui syvä liikutus:
"Huomenna on Kukkanen teurastettava."
Kaikki kolme kuuntelijaa hätkähtivät, ikäänkuin sähköiskusta. Anna muori alkoi heti puolustaa lemmikkiään.
"Mutta mies kulta, ethän sinä voine sitä tarkoittaa? Teurastaisimmeko Kukkasen, joka on paras! lehmä koko paikkakunnalla ja johon me kaikki olemme niin suuresti kiintyneet — ainoan lehmämme, ainoan kotieläimemme voinen kai sanoa, sen jälkeen kuin vuohet teurastettiin viime syksynä. Milläs me voisimme korvata sen mainion maidon?"
"Vedellä. Kaivo on paras aittamme, sillä se ei tyhjene koskaan."
"Ja kuka vetää sahraa, kun keväällä on kylvettävä?"
"Sen minä teen. Minun jalkani ovat lyhyet mutta vahvat."
Anna muori risti kätensä ja huojutti suruissaan vartaloaan edes ja takaisin.
"Ymmärräthän sinä", sanoi kersantti lempeämmällä äänellä, "että vain kova pakko saattaa minun tekemään sellaisen päätöksen, sillä toista sellaista lehmää kuin Kukkasta emme saa koskaan, ja se on palvellut meitä niin uskollisesti, että lasken sen oikein perheeseen kuuluvaksi. Mutta en keksi muutakaan keinoa. Lehmän lihalla ja nauriilla, jotka viime syksynä pelastin pakkaselta, voimme elää kevääseen asti. Ja sen nahasta voimme saada hiukan rahaakin. Niin, totta totisesti, muuta keinoa en keksi — —"
Karin heitti esiliinan kasvoilleen ja kiiruhti ääneensä nyyhkyttäen ulos. Hetken kuluttua seurasi Pekkakin häntä. Hän tiesi löytävänsä sisarensa navetasta, ja siellä hän olikin. Siellä oli pimeä, mutta sisar oli heittänyt oven auki, ja hämärässä valossa hän näki Kukkasen seisovan karsinassaan ja märehtivän aavistamatta sitä kuolemantuomiota, joka äskettäin oli langetettu. Ja kädet lehmän kaulaan kiedottuina seisoi Karin itkien, ikäänkuin hänen sydämensä olisi ollut haljeta.
"Kultakukkaseni", nyyhkytti Karin, "minä suren sinua koko elinikäni, enkä koskaan maista palastakaan sinun lihaasi, vaan syön vain nauriita, vaikkapa kuolisin nälkään."
Pekka astui navettaan, laski kätensä sisarensa olkapäälle ja sanoi lempeällä ja lohduttavalla äänellä:
"Älä itke, Karin, Kukkanen saa elää."
"Ei, kuolla sen täytyy", nyyhkytti Karin, "isä on sen sanonut, ja mitä isä kerran on sanonut, sen hän myös pitää."
"Minä lupaan sinulle, ettei Kukkasta teurasteta."
Ääni, jolla nuo sanat lausuttiin, kuului niin varmalta, että Karinin epätoivo katosi. Iloisena hän kiersi käsivartensa veljensä kaulaan ja kuiskasi:
"Jos sinä pelastat Kukkasen, niin kiitän sinua koko elinaikani."
Kun Pekka hiukkasta myöhemmin palasi tupaan, astui hän isän luo, laski kätensä hänen olkapäälleen ja sanoi:
"Anna Kukkasen elää vielä pari päivää. Olen kuullut, että
Lumparinselällä on hylkeenreikiä."
"Niin", sanoi kersantti lempeästi. "Antaa sen elää niinkauankuin meillä on toivoa suoriutua tästä pulasta muulla tavalla. Jos saisit ammutuksi hylkeen tai kaksi, pääsisimme hyvän matkaa edemmäksi."
Karin katsoi kiitollisena veljeensä, ja äiti astui hänen luokseen ja taputti häntä poskelle.
Varhain seuraavana aamuna, kun ilma oli kaunis, joskin pakkanen yhä paukkui nurkissa, läksi Pekka Drufva matkaan hyljepyssy olkapäällään. Illalla hän palasi väsyneenä ja pahoillaan.
"Etkö tavannut hylkeitä?" kysyi kersantti.
"En ainoatakaan. Mutta toivoani en vieläkään ole kadottanut. Ensi kerralla yritän yön aikaan. Ehkäpä hylkeet uskaltavat esille kuutamolla." Kersantti nyökkäsi päätään, eikä sinä iltana sen enempää metsästyksestä puhuttu.
Mutta kun Pekka Drufva kävi vuoteelleen, tuumi hän mielessään:
"Huomenna minä lähden Rapatalon Lassin luo. Jumala antaa syntini anteeksi, sillä hän tietää, miksi sen teen. Isän ei tarvitse vetää sahraa kuninkaan palveluksessa silpoutuneilla jaloillaan — pikemmin joku kuninkaan hirvistä saa heittää henkensä."