TOINEN LUKU.
Hirvenpyynti.
Korkeana ja juhlallisena seisoi honkametsä kuutamossa. Puiden oksilla kimalteli lunta, ja valkealle vaipalle, joka peitti maan runkojen välissä, piirteli kuu omituisia varjoja. Ilma oli raitis ja selkeä ja pakkanen pureva. Hiljaa ja varovaisesti hiipi kaksi suksimiestä honkien pilaririvien lomitse. Siinä oli Pekka Drufva ja Rapatalon Lassi. Pekalla oli ruutisarvi sivullaan ja selässä hyljepyssy, sytytin loisti kuin kiiltomato. Puoleksi kuiskaten he vaihtoivat silloin tällöin muutamia sanoja. Kumpaisenkin silmät olivat koko ajan kiintyneet kuutamon valaisemaan maahan.
"Jälki kulkee ylös vuorelle. Koiras on eronnut naaraasta ja vasikasta.
Tuossa on sen jäljet. Erotan ne pitkistä sorkista", kuiski Pekka.
"Siinä tapauksessa on naaras ja vasikka etsinyt yösijaa jossain tiheikössä alhaalla notkossa, ja koiras on noussut kukkulalle tähystelemään. Vaikka tuuli onkin heikko tänä yönä, täytyy meidän sittenkin lähetä hirveä vastatuulessa. Muussa tapauksessa se vainuaa meidät ja lähtee liikkeelle ennenkuin ennätämme kuulan kannattamiin. Kierretään mäen ympäri", sanoi Lassi.
Sen he tekivätkin. He poikkesivat toiseen suuntaan ja tekivät suuren kierroksen. Vasta sitten kun he tunsivat heikon, mutta kirpeän tuulen vastassaan, alkoivat he hitaasti nousta mäkeä ylös. Nyt he eivät uskaltaneet edes kuiskia. Kaikki riippui äänettömyydestä, sillä hirvellä on tarkka kuulo. Hanki kannatti erinomaisesti, niin että he pääsivät äänettömästi eteenpäin ja lähestyivät hitaasti, mutta varmasti mäen kukkulaa.
Äkkiä Pekka Drufva pysähtyi, päästi sauvat irti ja vetäisi pyssyn hihnan pään yli. Keskellä mäen nuppulaa kasvoi viisi tai kuusi jättiläishonkaa, jotka ympäröivät miltei ympyrän muotoista aukeaa. Jättiläishonkien runkoja vasten piirtyi kuun valossa suuren koirashirven varjokuva, jonka monihaaraiset sarvet olivat ikäänkuin puiden oksien kanssa yhteenkasvaneet.
Pekka Drufva oli taitava metsämies ja hän näki hirven aivan selvästi edessään. Mutta välimatka oli pitkä, yksinpä hienojyväiselle hyljepyssylle. Uskaltaisikohan hän astua aukealle? Ei, hirvi alkoi jo näyttää levottomalta. Se pärskyi, ja siitä saattoi päättää, että se vainusi jotakin pahaa.
Pekka nosti pyssyn poskelleen ja ampui.
Hirvi hypähti äkkiä, josta saattoi nähdä, että kuula oli haavoittanut sitä, joskaan ei kuollettavasti. Pekka latasi nopeasti uudestaan.
Yhdeksässä tapauksessa kymmenestä lähtee haavoittunut hirvi pakoon yrittämättäkään hyökätä takaa-ajajansa kimppuun. Mutta joskus voi se sittenkin tapahtua, ja niin kävi juuri tällä kertaa. Kun hirvi vihoissaan aikoi kostaa, kääntyi se kuitenkin väärään suuntaan, nimittäin Lassia kohti.
Kun hirvi oli hypähtänyt saadessaan kuulan kylkeensä, oli Lassi kiiruhtanut aukealle ollakseen niin lähellä, että hän saattaisi ampua väkipyssyllään, ja hirvi hyökkäsi nyt suoran hänen päälleen. Lassi ampui, mutta syrjään. Pelästyksissään häneltä meni sukset ristiin ja hän kaatui — selkoselälleen maahan. Samassa hirvi oli hyökännyt uhrinsa luo. Nyt Lassin henki oli kysymyksessä.
Taaskin pyssy laukesi. Hirvi kohosi takajaloilleen kuin koira, kellahti sitten syrjälleen ja oli kuollut.
Pekka oli nyt ennättänyt uudestaan ladata pyssynsä, mutta luoti, joka osui hirven sydämeen, pelasti aivan viime hetkessä Lassin hengen.
Sen toinen käsitti täydesti. Kun hän taas oli pystyssä, änkytti hän vapisevalla äänellä:
"Eipä paljon puuttunut, että olisin ollut mennyttä miestä. Jollet olisi ampunut oikeana henkenä! tai jollei laukauksesi olisi ollut kuollettava, niin emme enää eläisi. Näin miten tuo peijakas tähtäsi kaviollaan päähäni. Hyvän avun sinä minulle annoit! Pekka Drufva."
Mutta Pekka ei ottanut hänen sanojaan korviinsa. Kumartuneena pyssyynsä hän katseli kuollutta hirveä. Siinä makasi lain suojelema, kuninkaallinen riista ja tässä seisoi uhkarohkea lainrikkoja. Hän oli kuulevinaan puiden latvoista omituisesti humisevia ääniä: "Sala-ampuja, sala-ampuja! Rikosta seuraa rangaistus, rangaistus, rangaistus…"
Vihdoin hän mutisi hampaittensa välistä:
"Tehtyä ei voi tekemättömäksi tehdä. Nyt on paha käännettävä hyväksi omaisilleni." Ja sitten hän sanoi Lassille: "Nimitäppä nyt se mies, joka ostaa hirven ja heti maksaa siitä rahat."
"Kalastaja-Olli."
Pekka hämmästyi. Äkkiä hänen aivoissansa välähti epäilys, että Lassi oli ehkä petkuttanut häntä, eikä hänen perheensä saisikaan nauttia sitä etua tästä sala-ammunnasta, jota hän oli toivonut — tuo ajatus oli hirveä, sillä siinä tapauksessa hän olisi turhaan rikkonut lakia. Hän tiesi liiankin hyvin, ettei kersantti koskaan suostuisi ottamaan vastaan ammutun hirven lihaa, vaikkapa nälkäkuolema häntä uhkaisi.
"Kalastaja-Olli!" huudahti Pekka vihasta säihkyvin silmin. "Kalastaja-Olli! — Sinun oma torpparisi! — Hänhän on yhtä köyhä kuin kuka hyvänsä meistä, jollei vielä köyhempikin. Mistä hän saisi rahaa hirven maksamiseen?" Lassi nauroi.
"Ole siitä huoleti, Pekka. Olli on vain toisen bulvaani — ja tuolla toisella on yllin kyllin rahaa."
"Ja kuka tuo toinen on?"
"Mustankylän rikas Sven, sinun oma enosi. Niin lautamies kuin hän onkin ja on mukana käräjillä tuomitsemassa sala-ampujia, niin hän se sittenkin viime vuosina on Ollin välityksellä ostanut toistakymmentä salassa ammuttua hirveä. Hiihdä sinä Ollin luo ja sovi hänen kanssaan kaupasta. Minä jään siksi aikaa tänne vartioimaan hirveä, niin etteivät metsäneläimet meidän poissaollessamme turmele sen taljaa."
Pekka Drufva oli kovin ihmeissään. Hänen oma enonsa, arvossa pidetty suurtalollinen, joka itse käräjillä tuomitsi muita, oli siis salatuumissa sala-ampujien kanssa. Hänestä oli vastenmielistä joutua sellaisiin suhteihin sukulaisensa kanssa. "Mutta", tuumi hän, "kun nyt kerta on ruvennut tuollaiseen peliin, niin täytyy se suorittaa myös loppuun." Olivathan he nääntyä nälkään kotosalla. Ja Kukkasen henki oli vaarassa. Hän karaisi mieltään ja läksi kiireimmän kautta Kalastaja-Ollin mökille, joka ei ollut kovinkaan kaukana.
Kun hän hetkistä myöhemmin saapui paikalle kalastajan kera, ei Lassi ollut enää siellä. Vaikka hän oli sanonut, että riistaa oli välttämättä vartioitava, oli hän nähtävästi syyttä poistunut paikalta. Kylläpä se näytti omituiselta. Oliko hän vainunnut vaaraa vai eikö hän tahtonut, että joku kolmas näkisi hänet osallisena tällaisessa metsästyksessä?
Niin, sitä ei Pekalla ollut aikaa sen tarkemmin miettiä. Nyt oli muuta ajateltavaa ja tehtävää.
Pekka Drufva saapui kotiin varsin myöhään yöllä. Mutta siitä huolimatta hän nousi aamulla varhemmin kuin muut ylös, otti potkurin ja läksi kirkonkylään.
Päivemmällä hän palasi takaisin, ja nytkös kersantti Drufvan mökissä ilo syttyi. Pekka ei näet tullut tyhjin käsin. Potkurilla oli kaksi säkkiä jauhoja, suuri siankinkku, kuivattua, kalaa ja kaikenlaista muuta hyvää, muun muassa oikeaa tupakkaa kersantille, joka jo hyvän aikaa oli polttanut kirsikanlehtiä piipussaan. Ilo oli niin suuri, että tuskin ennätettiin tiedustella, mistä rikkaudenlähteestä teini oli ammentanut niin kallisarvoisia lahjoja. Kersantti sanoi kuitenkin sivumennen:
"Varmaankin sait monta, hyljettä ammutuksi, koska sait niin runsaasti rahaa."
"Olihan niitä koko monta", sanoi Pekka hiljaisella äänellä. Tämä vastaus kirveli hänen sydäntään kuin puukonisku, sillä ensi kertaa hän nyt valehteli isälleen.
Yksi joukosta ei kuitenkaan ottanut toisten iloon osaa, nimittäin päivän sankari, Pekka Drufva itse. Mutta, tuumi sekä kersantti että hänen vaimonsa, onhan aivan luonnollista, että poika näyttää hiukan väsyneeltä, eihän hän nukkunut kuin nimeksi viima yönä, ja oli taas varhain liikkeellä. Vain Karin tarkasteli häntä väliin ihmettelevin katsein, ikäänkuin hän olisi' epäillyt, ettei kaikki ollut niinkuin olisi pitänyt. Mutta hänen ilonsa, kun Kukkanen oli pelastettu, oli siksi suuri, että kaikki epäilykset hyvinkin pian katosivat.