KOLMAS LUKU.
Hyljätyn kosijan kosto.
Eräänä iltana muutamia päiviä myöhemmin, tapahtui jotain, mikä odottamattomalla tavalla häiritsi jälleen rauhaa kersantin pienessä mökissä.
Karin oli ollut navetassa lypsämässä Kukkasta ja aikoi juuri poistua sieltä maitokiuluineen, kun hän kohtasi ovessa miehen, joka toivotti hänelle "hyvää iltaa". Oli jo hämärä, eikä hän ensi hetkessä voinut tuntea tulijaa, mutta pian hänelle kuitenkin selvisi, kuka vieras oli, ja ahdistunein mielin hän vastasi tervehdykseen.
"Jos haet isää tai Pekkaa, Rapatalon Lassi", sanoi Karin kylmästi, "niin on kumpikin tuvassa."
"Ei, sinua minä haen, Karin", sanoi Lassi kiihkeästi. "Laske maitokiulu maahan ja kuuntele mitä minulla on sanottavana, sillä se ei ole aiottu muiden kuin sinun korvillesi."
Karin olisi kernaimmin poistunut, sillä häntä ei haluttanut jutella kahden kesken miehen kanssa, jolle hän vastikään oli antanut rukkaset, mutta toisaalta hän ihmetteli, mitähän sanottavaa hänelä saattoi olla, ja sitä paitsi tuntui hänestä kovin pelkurimaiselta lähteä häntä pakoon. Siksipä hän jäi Paikalleen.
"Mitä sanottavaa sinulla voinee olla minulle, Rapatalon Lassi?"
"Tahtoisin vain kysyä, oletko tarkemmin miettinyt sitä kysymystä, jonka tein sinulle meidän viimeksi tavatessamme toisemme?"
"Miettinytkö? Miksikä olisin sitä tehnyt? Enhän minä pyytänyt miettimisaikaa, vaan annoin jo siiloin sinulle selvän vastauksen. Luuletko, että olisin niin epävarma mieleltäni, etten tietäisi mitä tahtoisin niin tärkeässä asiassa?"
"Siksikö sinä et tahdo tulla vaimokseni, kun talo on velkainen? Olenhan minä rakastanut sinua siitä saakka kun me olimme lapsia."
"Oletko jo unohtanut mitä minä vastasin sinulle viime kerralla jutellessamme yhdessä, koska teet minulle tuollaisen kysymyksen? Sanoinhan silloin sinulle, että minulle oli kunniaksi, että sinä, jolla on oma talo, tahdot naida minut, köyhän tytön, mutta että minun kahdesta syystä on mahdoton suostua pyyntöösi. Täytyykö minun toistaa nuo syyt, jotka nyt ovat yhtä pätevät kuin silloinkin?"
"Annahan minun kuulla!"
"Ensiksikin minä en tunne sellaista rakkautta sinuun, joka on kristillisen avioliiton ainoa ja oikea perusta. Ja toiseksi minä, joka olen tuntenut sinut kahdeksan vuotta, en voi luottaa sinuun, ja sellaisen miehen vaimoksi en voi suostua, johon en voi luottaa, olkoon että luulisin rakastavanikin häntä."
"Miksi sinä et luota minuun? Enhän minä ole koskaan pettänyt sinua enkä ketään muutakaan sinun sukulaistasi."
"Mutta minä tiedän, että olet pettänyt muita, ja itsekin olen huomannut, ettei sinun sanoihisi aina voi uskoa."
"Pikkuasioissa kenties?"
"Pienissä tai suurissa, se on yhdentekevää. Minä kuulun rehelliseen sukuun enkä siksi voi koskaan luottaa valhettelijaan."
"Vai niin, sinä kuulut rehelliseen sukuun ja halveksit valehtelijoita. Mutta sinähän rakastat veljeäsi, Pekka teiniä. Vai arveletko, että se, mitä et toisissa voi sietää, on luvallista papinkisällille?"
"Mitä sinä tarkoitat?"
"Yhdentekevää. Sen minä vain tahdon sanoa sinulle, Karin: Olen kauan rakastanut sinua ja sinun täytyy tulla vaimokseni. Älä siis tee verukkeita, vaan anna suostumuksesi, niin kaikki on hyvin. Sekä rakkaus että oikea luottamus, josta niin kauniisti puhut, tulee perästäpäin, ja rauhasta ja ilosta ei tule olemaan puutetta yhtä vähän täällä kuin Rapatalossakaan. Mutta jollet tule järkiisi, vaan yhä edelleen panet vastaan, niin saat itse vastata seurauksista."
Nämät sanat kuullessaan Karin peräytyi askeleen verran ja harmin puna kohosi hänen poskiinsa.
"Kuuluupa siltä, kuin luulisit voivasi pakottaa minua. Et taida olla järjissäsi, Lassi."
Näin sanoen hän otti maitokiulunsa ja aikoi poistua. Mutta Lassi esti häntä.
"Pakottaa minä aionkin sinua", sanoi hän kovalla äänellä, "pakottaa omaksi onneksesi. Sitä sanoakseni minä tulinkin tänne tänä iltana."
"Millä tavalla sinä luulet voivasi pakottaa minua? Ne ajat ovat olleet ja menneet, jolloin Ahvenanmaalla väkipakolla otettiin emäntä taloon."
"Sen saat heti kuulla. Veljesi Pekan henki on minun kädessäni. Hän on ampunut kuninkaan hirven, ja minä voin antaa hänet ilmi. Hirven hän möi Kalastaja-Ollille, ja teille hän sanoi ampuneensa hylkeitä tuodessaan kotiin ruokavaroja, jotka hän olin ostanut hirventapporahoillaan."
"Nuo ovat sinun tavallisia valheitasi, Lassi", sanoi Karin halveksien, mutta samassa muistuivat hänen omat hämärät epäilyksensä mieleen, ja hän lisäsi: "Ja jos hän lapsekkaassa ymmärtämättömyydessään olisi tehnyt tuon synnin voidakseen auttaa omaisiaan hädästä, niin ei hänen henkensä siltä ole vaarassa. Ihminen lie kuitenkin enemmän arvoinen kuin sieluton elukka."
"Sinä erehdyt. Hirvet Ahvenanmaalla ovat kuninkaan omaisuutta, ja sitä joka käy hänen omaisuuteensa käsiksi, rangaistaan kuolemalla. Kuningas Kaarle IX:n aikana mestattiin neljä miestä Ahvenanmaalla vaan sen johdosta, että he olivat harjoittaneet salametsästystä, ja sen asian kai minä paraiten tiedän, koska yksi näistä neljästä oli minun setäni. Tiedä siis, Karin, joko sinä tulet vaimokseni, tai minä annan veljesi ilmi, ja silloin sinä saatat hänen päänsä mestauslavalle."
Karin, joka oli käynyt kalman kalpeaksi, piteli kiinni oven pielestä, jotta hän ei kaatuisi kumoon. Mutta samassa seisoikin Pekka Drufva hänen rinnallaan Karinin huomaamatta, mistä hän siihen tuli.
"Älä pelkää, sisar", sanoi Pekka lempeällä äänellä, "minä kuulin kaikki, ja minä riistän sinut tuon viekkaan ketun pauloista."
Sitten hän kääntyi Lassin puoleen, ja nyt hänen äänessään väreili ivaa ja halveksumista.
"Konna! Muutamia päiviä on kulunut vain siitä, kun minä, niinkuin sinä itse sanoit, pelastin sinut hirven kynsistä, ja nyt jo olet valmis pettämään minut voittaaksesi siten omaksesi tytön, joka ei huoli sinusta. Mutta sinä petyt. Minä seison hänen rinnallaan, ja kykenen puolustamaan sekä häntä että itseäni."
"Vai sinä vakoilet ja kuuntelet ovien takana? No, olkoon menneeksi. Kernaasti voit kuullakin, mitä minä sanon, ja siitä voit olla varma, että pysyn sanassani."
"En minä ole vakoilija. Etsin Karinia, ja kuulin sinun kovaäänisen puheesi. Että jäin nurkan taakse kuuntelemaan, päästäkseni paremmin sinun kehnoutesi perille, sitä ei tosiaankaan voi sanoa vakoiluksi."
"Se joka salaa kuuntelee, saa kuulla kunniansa, tuo sana on nyt sinuunkin nähden käynyt toteen. Etköhän hiukan hillinne suuria sanojasi, kun tuumit, mikä valta minulla on sinun ylitsesi. Varmaankin lopulta rukoilet minua ottamaan sisaresi, sillä siitä lankoudesta riippuu sinun elämäsi ja kuolemasi. Ja ehkäpä kersantinkin elämä ja kuolema, sillä varmaankaan ei hän kestäisi sitä häpeää, että hänen poikansa tulisi mestatuksi kuin tavallinen rikoksentekijä ainakin."
Tämä oli jo liikaa kuumaveriselle teinille. Hänen verensä alkoi kuohua, ja äkkiä hän iski nyrkkinsä Lassin silmien väliin niin kovasti, että tulikipinät säihkyivät hänen edessään, ja varmaan hän olisi kaatunut maahan, jollei hän, samoinkuin Karin äsken, olisi saanut tukea ovenpielestä. Mutta nyt Lassi vuorossaan, niinpiankuin pahin ilotulitus hänen aivoissaan oli mennyt ohitse, raivostui silmittömästi. Yhdellä hyppäyksellä hän heittäytyi teinin päälle, ja navetan kynnyksellä alkoi nyt niin hurja ottelu, että Kukkanen, joka oli kytkettynä aivan ovipieleen, pelästyi pahasti, ja Karin vaipui puoleksi tunnottomana olkikuvolle.
Siten kosinta päättyi varsin kiihkeällä tavalla.
Mutta taistelua ei kestänyt kauan. Vaikka Lassi olikin lähes viisi vuotta vanhempi vastustajaansa, oli hän ruumiin voimiltaan häntä niin paljon heikompi ja kömpelömpi, että Pekka voitti hänet hyvinkin pian. Hän heitti Lassin ulos ovesta, ja koska navetan ulkopuolella oli varsin jyrkkä ja vielä lisäksi liukas mäki, niin laski hän oman selkänsä varassa sellaisella vauhdilla mäkeä, että hän meni melkein tunnottomaksi. Vasta hyvän ajan kuluttua hän pääsi pystyyn ja ontui suksiensa luo. Poistuessaan illan hämärässä hän heilutti uhkaavasti suksisauvaansa sisarusparille, joka seisoi oviaukossa.
"Pelkäänpä, että olet saattanut meidät kaikki onnettomiksi. Tämän jälkeen hän varmaankin antaa sinut ilmi. Minä tunnen hänet ja tiedän, miten kostonhimoinen hän on", kuiskasi Karin.
"Ole huoleti, sisko kulta, ei hän sitä tee, sillä samalla hän antaisi itsensäkin ilmi, sillä hänhän se onkin salametsästyksen oikea alku ja juuri. Myönnän kuitenkin, että parempi olisi ollut, jos olisin voinut hillitä mieltäni. Mutta rehellisesti hän ansaitsi tuon selkäsaunan."
"Niin, kyllä hän sen ansaitsi, mutta Jumala suokoon, ettei siitä seuraisi mitään pahaa", huomautti Karin, lisäten: "Mutta ei sanaakaan tästä isälle ja äidille. Heitä se aivan liiaksi kiihoittaisi. Kantakaamme yhdessä taakka ja säästäkäämme heitä mahdollisimman kauan."
* * * * *
Taaskin kului joitakuita päiviä. Ilma oli muuttunut suojaiseksi ja jääkynttilöistä kersantin mökin räystäästä tippui alituiseen. Vielä jää selillä oli lujaa, mutta kaukana taivaanrannassa näkyi kapea, sinertävä juova. Se oli meri, jonka suojailma ja myrsky oli pyyhkäissyt puhtaaksi. Ja pian tuli tieto, että jälleen päästiin kulkemaan veneillä Ahvenanmaan ja Suomen väliä. Pitkäaikainen ja pelottava eristys oli päättynyt, ja tämä tieto virkisti useita raskaita mieliä Ahvenanmaalla.
Kersantin mökin asukkaille tuo tieto oli tärkeä. Jääesteiden vuoksi Pekan joululoma oli pidentynyt näin pitkälle. Nyt hänen täytyi palata jälleen Turkuun ja kaksinkertaisella ahkeruudella korvata hukkaanmennyt aika. Karin iloitsi tästä tiedosta, sillä niin paljon kuin hän pitikin veljestänsä ja tavallisissa oloissa nautti hänen olostaan kotosalla, toivoi hän nyt hänet mitä pikimmin matkaan — niin kauaksi kuin suinkin Rapatalon Lassin kostosta, jota hän joka päivä pelkäsi, joskin Pekka koetti parhaansa mukaan rauhoittaa häntä. Niin, tämä pelko oli kasvanut synkäksi, uhkaavaksi pilveksi, joka häiritsi Karinin rauhaa sekä päivin että öisin ja seurasi häntä kaikkialle. Mutta kunhan Pekka pääsisi Turkuun, niin kaikki olisi taas hyvin. Siksi hän kiiruhdutti hänen matkallelähtöään sellaisella kiihkeydellä, että se ihmetytti vanhuksiakin.
Näinä päivinä oli kaikki ollut rauhallista eikä mitään oltu kuultu niistä kostosuunnitelmista, joita Lassi varmaankin hautoi, seikka, mikä vieläkin enemmän vahvisti Pekan vakaumusta, että Lassi oman turvallisuutensa vuoksi ei uskaltaisi ilmiantaa häntä hirventapon johdosta. Sitä vastoin hän oli vakuutettu siitä, että Lassi, joka luonteeltaan oli viekas, tuumi jotakin muuta kostokeinoa.
Oli ilta ennen Pekan Turkuun lähtöä. Reppu oli jo kuntoon laitettu ja sukset rasvatut. Varhain seuraavana aamuna oli nuoren teinin määrä lähteä itäiselle jäänreunalle koettaakseen sieltä saada venekyytiä Suomeen. Koko perhe oli kerääntyneenä uunin ympärille, kukin ahkeroiden työnsä ääressä, ja kersantti kertoi juttuja sotavuosilta, niinkuin hänellä oli tapana tehdä ollessaan hyvällä tuulella. Parasta aikaa hän kertoi juuri Lützenin taistelusta samalla kun hän koristeli vidintä nuolen lävistämällä sydämillä.
"Minä kuuluin, niinkuin tiedätte, keltaisiin musketööreihin ja meidät oli asetettu oikeaan sivustaan ratsuväen väliin. Hård johti koko prikaatia. Sumu oli niin sakea, ettei voinut nähdä kuin parin sylen leveydeltä eteensä, mutta se hälveni vähitellen taistelun alettua. Me piiritimme paavilaisten etuvarustuksia ja anastimme seitsemän kanuunaa heidän valliensa ja hautojensa takaa, mutta jonkun ajan kuluttua meidän päällemme hyökkäsi niin suuri ylivoima, että harmistunein mielin meidän oli pakko peräytyä etuvarustusten taakse ja jättää anastamamme kanuunat paikalleen. Mutta puolitiessä me saimme jälleen apua vihreältä prikaatilta, ja nyt me hyökkäsimme uudelleen ja valloitimme toistamiseen vihollisen vallitukset. Samassa hetkessä näin sumun keskellä kuninkaan Smålannin ratsuväen etunenässä ja hän huusi meille jotain, jota melussa en voinut erottaa. No, me jouduimmekin niin kiivaaseen otteluun, että oli mahdoton huomata mitä sumun ja ruudinsavun peittämällä kentällä tapahtui. Mutta tälläkin kertaa meidän oli pakko peräytyä. Hetken aikaa oli aivan rauhallista ympärillämme, ja me hengähdimme hiukan. Silloin näin kauhukseni kuninkaan hevosen tyhjin satuloin ja maataviiltävin ohjaksin juoksevan ohitsemme. Taistelun alussa oli kuningas ratsastanut valkealla hevosella, mutta sittemmin vaihtanut sen toiseen, ruskeaan, samaiseen, jolla hän ratsasti Breitenfeldinkin taistelussa, ja jonka minä tunsin hyvin. Nähdessäni nyt tuon näyn, tuntui minusta, kuin olisi minua pistetty suoraan sydämeen, mutta samalla heräsi minussa hurja sotainto. Toverit, huusin minä, kuningas on kaatunut, hyökätkäämme vihollisen kimppuun ja kostakaamme hänen kuolemansa. Ja pian sama huuto kajahti ukkosena yli koko kentän. Mutta minä se ensimäisenä huusin, sillä minä olin ensimäisenä nähnyt hevosen. Ja nyt me hyökkäsimme jälleen eteenpäin, eikä niin hurjaa hyökkäystä ennen oltu nähty. Mutta juuri kun joukkoni etunenässä juoksin kentän yli, tuntui minusta ikäänkuin maa olisi väistynyt altani. Minä juoksin yhä edelleen, siltä minusta tuntui, mutta en päässyt paikaltani. En tuntenut vähintäkään kipua, mutta musta sumu oli laskeutunut silmilleni ja minä liitelin pohjattomassa pimeässä huoneessa, jossa en nähnyt muuta kuin pyöreän, punaisen pilkun, joka suurenemistaan suureni. Sitten menin tainnoksiin. Kun hetkeksi toinnuin, makasin kentällä kaatuneiden miesten ja hevosten keskellä, jotka olivat jo heittäneet henkensä, ja minä huomasin silloin, että kanuunankuula oli katkaissut molemmat jalkani. Sitten menin jälleen tainnoksiin enkä tointunut jälleen ennenkuin aivan toisessa paikassa. Olin suuressa, likaisessa teltassa, ja ympärilläni kuulin valituksia ja voivotuksia. Veristen, vääristyneitten ruumiiden parissa, jotka loikoilivat valittaen lattialla olkien päällä, liikkui miehiä, paidanhihat ylöskäärittyinä, esiliinat veressä. Herra Jumala, mikä teurastuspaikka tämä on, johon olen joutunut? Mutta vähitellen ajatukseni selvisivät ja minä ymmärsin, että veriset miehet, joita olin luullut teurastajiksi, olivat välskäreitä, ja että minä olin sairasteltassa. Kaikkein ensimäiseksi kysyin…"
Kertomus keskeytyi sen johdosta, että vieras mies astui tupaan. Se oli nimismies.
Aivan rauhallisesti, niinkuin mies ainakin, jolla on hyvä omatunto, kersantti pyysi kruunun edustajan astumaan peremmälle ja painamaan puuta, mutta mielessään hän ihmetteli, mitähän asiaa nimismiehellä saattoi olla tässä talossa, jossa hän ei koskaan ennen ollut käynyt. Eräs tuvan asukkaista ei kuitenkaan levollisin mielin ottanut vierasta vastaan ja se oli Karin. Kalpeana kasvoiltaan kuin hursti hän nojautui rukkiinsa ja oli vähällä vaipua tunnotonna lattialle.
Anna muori, joka huomasi tyyniluontoisen Karinin mielenliikutuksen, joutui hirveän epäilyksen valtaan: olikohan tytär tehnyt jotain pahaa, koska hän tuolla tavalla näytti pelkäävän nimismiestä?
Nimismies selitti, että niin kernaasti kuin hän olisikin käynyt istumaan ja jutellut vanhan rehellisen sotilaan kanssa, niin täytyi hänen kuitenkin kieltäytyä siitä huvista, koska hänen asiansa oli aivan toisenluonteinen. Hän oli näet tullut vangitsemaan teini Pekka Drufvaa, joka ilmiannon mukaisesti oli ampunut yhden kuningattaren hirvistä ja myönyt sen nimitetylle henkilölle.
Kersantti nousi pystyyn, hänen silmänsä säkenöivät ja harmistuneella äänellä hän sanoi:
"Tämä ilmianto on häpeällinen valhe, jonka joku alhainen panettelija on keksinyt."
"Ei, kyllä se on tos", vastasi luja ja selvä ääni.
Nämät sanat lausui syytetty itse. Kalpeana mutta levollisena astui Pekka Drufva isänsä tuolin luo ja kääntyen hänen puoleensa hän kertoi nimismiehen kuullen kaiken sen, minkä me jo tiedämme onnettomasta hirvenpyydystyksestä.
"Hm", sanoi nimismies, kun nuorukainen oli lopettanut, "se, minkä nyt olen kuullut, ei pidä yhtä syyttäjän kertomuksen kanssa, mutta sittenkin olen varma siitä, että Pekka Drufva puhuu totta. Rapatalon Lassi antoi hänet ilmi, ja jo alusta pitäen epäilin, että Lassi oli enemmän sekaantunut tähän juttuun kuin mitä hän tahtoi tunnustaa. No, saadaanpa nähdä! Sinä olet tunnustanut rikoksesi kuin kunnon poika ainakin, Pekka Drufva, ja jos asia riippuisi minusta, niin en pitäisi kireästi kiinni lain pykälästä, mutta siihen paha kyllä minulla ei ole oikeutta. Sinun täytyy siksi heti seurata minua."
Haikeaa oli nähdä, miten kersantti yhä enemmän vaipui kokoon pojan tunnustuksen aikana, kunnes kyyneleet lopulta alkoivat tippua harmaaseen pintaan. Pekka oli odottanut saavansa kuulla ankaria sanoja, salamoivaa vihaa ja ankaria nuhdesaarnoja, mutta ei kyyneleitä. Hän ei ollut koskaan ennen nähnyt isänsä itkevän. Siksipä tämä odottamaton seikka liikutti häntä sitä syvemmin ja riisti häneltä kaiken voiman, jota hän vain vaivoin oli ylläpitänyt.
"Anna anteeksi, isä", huudahti hän heittäytyen polvilleen sotavanhuksen tuolin eteen.
"Niin, minä annan sinulle anteeksi", vastasi tämä, "sillä ymmärrän, että teit rakkaudesta syntiä. Sen Jumalakin on antava sinulle anteeksi, mutta rangaistuksesi on sinun nurkumatta kärsittävä."
Emme tahdo yrittää kuvailla Pekan hyvästijättöä kodistaan, jonka hän luuli olevan viimeisen kotielämässä. Emme myöskään äidin ja sisaren surua. Nimismieskin, joka oli kunnon mies, sai kyyneliä silmiinsä. Hetken kuluttua Pekka istuikin reessä ja oli matkalla "varasjoukkoon" käräjäkylässä.
Käräjätutkinnon voimme parilla sanalla sivuuttaa. Oikeusjutussa, jossa itse kuningatar oli yhtenä asianomaisena, ei Ahvenanmaan tuomari voinut langettaa tuomiota, ainoastaan laatia selonteon, joka lähetettiin Tukholman hovioikeuteen ratkaistavaksi.
Pekka Drufva toisti sanasta sanaan oikeuden edessä saman kertomuksen, jonka hän oli tunnustanut isänsä ja nimismiehen kuullen.
Sitten kutsuttiin paikalle syyttäjä, Rapatalon Lassi. Hän kielsi koskaan puhuneensakaan Pekan kanssa hirvenmetsästyksestä. Hän oli eräänä yönä vain kuljeskellut pyssy olalla metsässä aikoen ampua mäyrän, jonka pesäpaikan hän tunsi. Siellä hän oli tavannut Pekan, joka niinikään oli metsästyshommissa. Äkkiä he olivat tavanneet koirashirven. Vastoin Lassin varoitusta oli Pekka ampunut hirveä ja tappanut sen toisella laukauksella. Lassi oli silloin nopeasti lähtenyt kotiin, sillä hän ei tahtonut olla osallisena niin vaarallisessa ja laittomassa pyynnissä. Kauan hän oli miettinyt mikä olisi hänen velvollisuutensa tässä asiassa, mutta lopulta oli omatunto pakottanut häntä tekemään ilmiannon nimismiehelle.
Nyt huomautti Pekka, että oli olemassa todistaja, joka voisi todistaa, että Rapatalon Lassi oli suunnitellut metsästysretken. Ennen metsällelähtöä oli hän näet sopinut torpparinsa, Kalastaja-Ollin kanssa, että tämä ostaisi hirven, jonka he toivoivat voivansa pyytää.
Nyt kutsuttiin sisään Olli, lyhyt, punatukkainen, viekkaan näköinen mies.
Itkien ja valittaen Olli tunnusti, että hän oli toisten kehotuksesta suostunut ostamaan hirven, hän syytti suurta köyhyyttään ja pyysi, että oikeus ottaisi huomioon, että hänellä oli vaimo ja yhdeksän lasta.
"Kuka kehotti sinua ostamaan hirven?" kysyi tuomari.
"Sen teki teini Pekka Drufva, kun hän tuli luokseni samana yönä, jolloin hirvi ammuttiin."
"Eikö sinun isäntäsi, Rapatalon Lassi ollut aikaisemmin puhunut sinulle tästä asiasta?"
"Ei koskaan. Hänen ja minun välilläni ei koskaan ole ollut puhettakaan mistään hirvestä."
Nyt Pekka ymmärsi, että Lassi oli lahjonut Ollin.
Tuomari jatkoi kuulustelua:
"No, Olli, mitenkä sinä, joka olet köyhä mies, niinkuin me kaikki tiedämme ja sinä itsekin äsken myönsit, mitenkä sinä näinä kovina aikoina sait hankituksi niin paljon rahaa, että saatoit ostaa hirven?"
Olli silmäsi nopeasti lähinnä tuomaria istuvaan rikkaaseen Sveniin Mustastakylästä, joka kutistui paikallaan kokoon koettaen tekeytyä niin pieneksi kuin suinkin.
"Minä olin vain toisen asiamies, joka oli antanut minulle rahaa hirven ostoa varten", vastasi hän. Rikas Sven kutistui vieläkin pienemmäksi, niin että hänen päänsä tuskin näkyi pöydän takaa.
"Kuka tuo toinen oli", kysyi tuomari.
Nyt rikas Sven painui kokoon aivan polviinsa saakka.
"Sitä en voi sanoa tänään, mutta jos armollinen tuomari tahtoo kuulustella minua huomenna, niin sanon sen teille."
"Mitä puhetta tuo on?" ärjyi tuomari. "Se mitä huomenna voidaan sanoa, voi tänäänkin tulla sanotuksi."
Mutta Olli piti puoliaan. Mahdotonta oli pakottaa häntä puhumaan, mutta itsepäisesti hän lupasi huomenna ilmaista kaikki.
Lopulta tuomari väsyi pölkkypäiseen kalastajaan ja sanoi vanginvartijalle:
"Saata Kalastaja-Olli vankilaan ja katso ettei hän pääse karkaamaan. Huomenna me puserramme totuuden hänestä, vaikkapa peukaloruuvien avulla. En tänään ensi kertaa ole huomannut, että Ahvenanmaalla on salakauppias. Mutta toivottavasti me saamme hänet vedetyksi päivän valoon."
Nyt rikas-Sven vähitellen paisui entiseen kokoonsa.
Seuraavana aamuna oli hirveä hälinä käräjäkylässä. Kalastaja-Olli oli yöllä karannut varasloukosta, ja selvästi saattoi nähdä, että joku ulkoapäin oli murtanut ristikon ja auttanut hänet ulos.
Nimismies koetti tavottaa karkulaista, mutta turhaan. Hän oli kadonnut jäljettömiin eikä häntä mistään löytynyt.
Käräjien päätyttyä Pekka Drufva lähetettiin Tukholmaan, eikä hänen kohtalostaan muuta tietoa saapunut Ahvenanmaalle, kuin että hänet oli pantu vankilaan odottamaan hovioikeuden päätöstä.
Pojan onnettomuus oli koskenut niin kipeästi kersantti Drufvaan, että hän sairastui ja joutui vuoteenomaksi, mikä ei koskaan ennen ollut tapahtunut siitä saakka kun hän kadotti jalkansa Lützenin taistelussa vuonna 1632. Hän sairasti parin kuukauden ajan.
Huhtikuu oli jo pitkällä kun kersantti vihdoin reipastui ja tuli jälleen niin terveeksi, että hän saattoi valjastaa Kukkasen sahran eteen ja kylvää pienen peltotilkkunsa. Mutta hän oli rauhaton ja synkkämielinen. Pojan epätietoinen kohtalo painosti häntä. Joka kerta, kun joku ahvenanmaalainen purjehti pääkaupunkiin, pyysi hän tiedustelemaan Pekkaa, mutta vastaus oli aina sama: hänen tuomionsa ei ollut vielä langetettu.