KOLMASKOLMATTA LUKU.
Pekka Drufva lähtee pois Uudesta Ruotsista.
On juhannusaatto. Ruotsalaiset Uudessa Göteborgissa pitävät kiinni vanhan maan tavoista, ja siksi he viettävät kesän suurinta juhlaa köynnöksillä koristetun kukkasalon ympärillä, tanssien viulun ja klarinetin soiton säestyksellä, aivankuin kotona pohjolassa. Tosin ympäristö oli toisenlainen kuin vanhassa Ruotsissa, mutta juhannusilo on sama ja kansa samaa, joskin joukossa voi olla joku muukalainenkin.
Tasaisella ja kauniilla aukiolla Uuden Göteborgin linnoituksen edustalla oli kukkasalko pystytetty ja sen ympärillä pyöri nyt kirjavissa ryhmissä uutisasukkaita ja sotamiehiä, miehiä ja naisia, vanhoja ja nuoria. Katselijoiden parissa näkyi siellä täällä jonkun intiaanin teräväpiirteiset kasvot. Paitsi kaunis ilma ja juhlan vanhat perimätavat kohotti tunnelmaa se tieto, että laiva kotimaasta oli odotettavissa. Sellainen tapaus oli varsin harvinainen siirtokunnan elämässä, ja siksi se oli huomattu juhlatilaisuus, sillä sen mukana tuli kirjeitä ja uutisia vanhasta kotimaasta, elintarpeita, joita kauan oli ikävöity, ehkäpä myös joku rakas ystävä tai tuttava, joka oli päättänyt lähteä tälle pitkälle matkalle.
Kuvernööri vaimoineen ja tyttärineen olivat myöskin olleet tanssipaikalla. Molemmat tytöt olivat myös sydämen pohjasta ottaneet osaa tanssiin.
Ahvenanmaan Lassi on innokkaimpia tanssijia. Hän on nyt aivan terve tuon kamalan rääkkäyksen jälkeen intiaanileirissä. Pekka Drufva oli ottanut hänet mukanaan kotiinsa ja uskollisesti hoitanut häntä kunnes hän oli parantunut. Niinpä Ahvenanmaan Lassin katse, joka alituisesti oli kiintynyt Pekkaan, muistuttikin nyt uskollista koiraa, joka seuraa isäntäänsä joka askeleella. Ja hänen alituinen pyyntönsä oli se, että hän saisi jäädä Pekan läheisyyteen. Tiedustelijan toimeen ei Lassilla kuitenkaan näyttänyt olevan taipumusta, mutta hän oli monella tavalla suureksi hyödyksi.
Sillä välin kuin muut tanssivat, astelee Pekka Drufva käsi kädessä Greta neidon kanssa metsätiellä, joka johtaa Huokausten mäelle. Heidän välillään ei ollut oikeastaan koskaan ollut puhetta rakkaudesta, vielä vähemmän Pekka oli kosinut Gretaa sanan tavallisessa merkityksessä. Mutta he tiesivät rakastavansa toisiaan ja puhuivat keskenään kieltä, jota vain rakkaus täysin ymmärtää — kuitenkin enemmän katsein kuin sanoin.
Kun he olivat käyneet istumaan mäelle, keskeytti Pekka Drufva ensimäisenä äänettömyyden:
"Pian", sanoi hän, "tulee laiva kotimaasta tänne. Parin viikon kuluttua se palaa takaisin. Minä aion matkustaa sen mukana, jos kuvernööri antaa luvan."
Greta hätkähti, ikäänkuin neulan pistämänä.
"Ja lähdet pois Uudesta Ruotsista", huudahti hän.
"Niin", vastasi Pekka Drufva.
"Entäs pikku Gretasi? — — —"
"Hänen tähtensä minä juuri matkustankin —-"
"Mitenkä se on ymmärrettävissä? — Minä luulin, että sinä rakastit minua ja kerran pyytäisit isältäni minua vaimoksesi."
"Juuri siksi, että kerran voisin sen tehdä, minun täytyy lähteä täältä."
"Mitä sinä tarkoitat?"
"Kyllä sinä sen heti käsität. Sanohan, pikku Greta, tahtoisitko sinä mennä naimisiin miehen kanssa, joka ei olisi muuta kuin siirtokunnan metsästäjä ja tiedustelija?"
"Tahtoisin, minä tahdon tulla vaimoksesi, vaikka et olisi muuta kuin siirtokunnan piiskuri — — —"
Pekka puristi lämpimästi hänen kättään. "Niin, niin, siten sinun lämmin sydämesi puhuu, mutta kylmällä järjelläkin täytyy olla sananvuoro tässä asiassa, ja se puhuu toista kieltä. Luuletko sinä, että siirtokunnan kuvernööri tyytyisi vävypoikaan, joka olisi minun nykyisessä asemassani?"
"Ehkei! Mutta isäni suosii sinua, ja hän on korottava sinut suurempaan virkaan. Niin, miksikä sinusta ei voisi tulla jonkun linnoituksen päällikkö. Olen kuullut, että uutta linnoitusta aiotaan rakentaa."
"Ei, pikku Greta, se olisi liian suuri harppaus. Täällä on toisia, joilla on oikeus ennen minua sellaiseen korotukseen. Vänrikki Liljehöökillä esimerkiksi. Muuten, pikku Greta, en minä kykene sellaiseen paikkaan, sillä voidakseen komentaa sotilaita, täytyy itsekin olla sotilas, mutta sitä minä en ole. Eikä Uusi Ruotsi ole sopiva koulukaan sitä varten. Ei, aivan toisella tavalla minun on voitettava sinut."
"Lähtemällä pois luotani, palaamatta ehkä koskaan takaisin", sanoi hän nyyhkyttäen ja heittäytyi Pekan rintaa vasten.
Pekka Drufva siveli hellästi Gretan tukkaa ja sanoi:
"Rauhoitu, pikku Greta! Miksikä ei voisi elää toivossa yhtä hyvin kuin epätoivossa? Paljon minä viime aikoina olen tuuminut tätä asiaa, ja nyt minä olen keksinyt suunnitelman, josta tahdon puhua sinulle. — Katsohan, pikku Greta, Saksassa on yhä sota eikä kukaan tiedä, milloin se päättyy. Siellä on tulevaisuutta nuorelle miehelle, joka pyrkii eteenpäin ja jolla on korkea päämäärä edessään. Sinne minä tahdon lähteä ja ruveta sotilaaksi. Siellä voi tulla korotetuksi. Olen kuullut kuvernöörin sanovan, että sotamarski Wrangel on hänen vanha ystävänsä. Hän on nyt ruotsalaisen armeijan päällikkö Saksassa. Kirje sinun isältäsi voisi tasoittaa minun tieni. Ja luulenpa, että minun onnistuisi muutamien vuosien kuluttua palata sinun luoksesi sellaisessa asemassa, että punastumatta omaa vähäpätöisyyttäni voisin pyytää isältäsi sinua vaimokseni. Se on minun uskoni ja toivoni. Ja siksi minä lähden."
"Mutta jos sinä kaadut sodassa?"
"Se on Jumalan kädessä. Sitä paitsi voi kuolema kohdata minua täällä yhtä hyvin kuin Saksassa. Nykyinenkin, vaatimaton toimeni on hengenvaarallinen. Kuolemassa, samoinkuin elämässäkin olen aina sinun omasi, pikku Greta!"
Nuori tyttö pyyhki pois kyyneleensä. Hänen silmiinsä syttyi loiste, joka todisti, että hän oli nyt voittanut arkuutensa. Hetken kuluttua hän sanoi:
"Alan uskoa, että olet oikeassa ja että suunnitelmasi on hyvä. En minä tahdo asettua sinun tulevaisuutesi tielle. Sydämessäni tunnen, että kerran tulen vielä sinun vaimoksesi. Lähde sinä. Minä odotan uskollisena morsiamena sinun paluutasi, ja sinä voit luottaa minuun, samoinkuin minä luotan sinuun."
Tämä lupaus vahvistettiin, niinkuin tulikin, suutelolla. Sitten nuori pari poistui Huokausten mäeltä ja palasi tanssipaikalle. Ei kukaan voinut heistä nähdä, että tänä juhannusaattona oli tehty päätös, joka suuresti vaikuttaisi kahden ihmisen elämään.
Juhannuspäivän jälkeisenä päivänä seisoi Pekka Drufva kuvernöörin edessä tämän työhuoneessa.
"Gabriel sanoi, että sinä halusit puhua jostain tärkeästä asiasta kanssani, Pekka Drufva. Annahan kuulla, mitä se on", sanoi kuvernööri.
"Kun minut karkoitettiin Uuden Ruotsin siirtokuntaan", sanoi Pekka Drufva, "niin tuomio kuului, että minun piti oleskella täällä, joskin vapaana miehenä, kolme vuotta. Tämä aika on nyt kulunut loppuun, ja ensi päivinä saapuu ruotsalainen laiva tänne, joka pian taas palaa kotimaahan. Minä tahtoisin kysyä teiltä, herra kuvernööri, sallitaanko minun lähteä täältä tämän laivan mukana?"
"Kuinka, poikaseni, oletko saanut meistä kylliksesi? Sinä olet tehnyt siirtokunnalle, ja erikoisesti minulle, niin suuria palveluksia, etten kernaasti tahtoisi kadottaa sinua. Mutta jos olet lujasti päättänyt, jättää meidät, niin en voi enkä tahdokaan panna vastaan. Tahtoisin kuitenkin, koska pidän sinusta kuin omasta pojasta, tietää, mitkä tulevaisuudentuumat viekoittelevat sinua puoleensa. Uteliaisuudesta en sitä kysy, vaan halusta voidakseni mahdollisesti auttaa sinua neuvoillani uudessa toimessasi."
"Niin, siinäkin suhteessa aioin vedota herra kuvernöörin hyväntahtoisuuteen."
"Hyvä, poikaseni. Avustustani, niin pitkälle kuin sitä riittää, olen valmis antamaan. Kerrohan nyt, mitä aiot!"
Pekka Drufva esitti kuvernöörille tulevaisuudensuunnitelmansa, josta hän aikaisemmin oli puhunut Gretallekin, Mainitsematta kuitenkaan mikä oli syvimpänä syynä hänen haluunsa saavuttaa korkeampi yhteiskunnallinen asema.
Kuvernööri kuunteli häntä mielihyvällä ja hänen kasvoilleen levisi yhä kirkkaampi ilme. Kun Pekka oli lopettanut, sanoi hän:
"Ihmeellistä todellakin, että ajatuksemme kulkevat aivan samaan suuntaan. Minä olen nimittäin syistä, joita sinun ei liene vaikea arvata, viime aikoina paljonkin ajatellut tulevaisuuttasi. Ja olen tullut melkein samoihin tuloksiin kuin sinä itsekin. Sinulla ei ole tulevaisuutta Uudessa Ruotsissa, niin, menenpä niinkin pitkälle, että uskallan väittää, ettei koko siirtokunnalla yleensä ole mitään tulevaisuutta. 'Yhtiö', jonka pitäisi rahallisesti kannattaa sitä, ei ajattele muuta, kuin miten se mahdollisimman pian voisi saada suurimman hyödyn rahoistaan, välittämättä lainkaan siirtokunnan tulevaisuudesta. Ja valtio! — Niin, jos rakas kuningattaremme uhraisi siirtokunnalle edes osankin niistä suunnattomista summista, joita hän tuhlaa ulkomaalaisille oppineille ja hovin huvituksiin, niin kaikki näyttäisi täällä toiselta. Sitä paitsi on Ruotsin valtiolla tätä nykyä niin monta rautaa tulessa lähemmälläkin, ettei sen huolenpito ulotu tänne saakka. Meidän työmme hedelmä on jonakuna kauniina päivänä joutuva hollantilaisten käsiin, jotka, sellaisia kauppiaita kuin he ovat, ymmärtävät kylläkin siirtokuntien tulevan arvon. Itse en tahdo vielä jättää työtäni kesken, vaikka kiusaus voisikin olla suuri, mutta sen verran voin sanoa sinulle, poikani, etten kovin kauan pysy täällä kuvernöörinä. Kun kunnialla voin luopua toimestani, teen sen myöskin. Tällaisten olosuhteiden vallitessa en voi kehottaa nuorta miestä, jonka parasta harrastan, jäämään tänne, kun hänellä voi olla hyvä tulevaisuus muualla tarjona. Ja se sinulla varmaankin on, Pekka Drufva. Sinä olet juuri sellainen nuorukainen, jolla täytyy olla hyvä tulevaisuus sotilasuralla, ja mitä siinä voin hyväksesi tehdä, sen myös teen. Saat kirjeen mukanasi sotaherra Wrangelille ja siitä varmaankin tulee sinulla olemaan hyötyä. Hyvät suositukset ovat aina edullisia nuorille eteenpäinpyrkiville miehille."
Pekka Drufva kiitti lämpimästi ja aikoi poistua, mutta kuvernööri pidätti häntä, laski kätensä hänen olkapäälleen ja katsoi syvästi häntä silmiin sanoessaan:
"Minä tiedän, mikä on sisimpänä syynä kohoamishaluusi, minä hyväksyn sen täydellisesti ja olen vakuutettu siitä, että jos Herramme sallii sinun elää, niin voit myös varmaan saavuttaa pyrkimystesi päämäärän."
Pekka Drufva iloitsi suuresti näistä sanoista. Nehän sisälsivät lupauksen, ja siksi hän hyvillä mielin poistui sen miehen luota, jota hän kerran toivoi saavansa nimittää apekseen.
Seuraavana päivänä laski "Enkeli" niminen laiva Uuden Göteborgin laivalaituriin, jossa se viipyi viikon päivät purkaen lastiaan ja lastaten uutta. Tänä aikana Pekka Drufva kävi jäähyväiskäynneillä monien ystäviensä luona siirtokunnassa. Joka hirsimajaan hän oli aina ollut tervetullut vieras, siksipä hänen lähtönsä herätti myös suurta surua ja kaipausta. Myöskin Pekka kävi päällikkö Uncasin luona mohikaanikylässä. Hyvästi jättäessään sanoi Uncas:
"Johtakoon suuri henki, joka hallitsee sekä valkoisia että punaisia miehiä, Ukkosen Veljen askeleet siten, että hänen tiensä autuaita metsämaita kohti kävisi suoraan eikä monissa mutkissa. Ja ajatelkoon Ukkosen Veli joskus punaista ystäväänsä meren toisella puolen, kun hän istuu omassa wigwamissaan tai nuotiotulen ääressä. Uncas ei ikänä unohda Ukkosen Veljeä."
Metsäliljalta Pekka Drufva sai jäähyväislahjaksi heinistä taiteellisesti palmikoidun laukun, jonka hän omin taitavin sormin oli tehnyt.
Koittipa sitten lähtöpäivä. Koko aukio Uuden Göteborgin ja laiturin välissä oli täynnä ihmisiä, joista toiset tahtoivat lausua Pekka Drufvalle jäähyväiset, toiset taas vielä viimeisen kerran nähdä laivan, joka edusti pientä osaa heidän rakkaasta isänmaastaan. Nyt köydet irroitettiin, purjeet nostettiin, viimeiset jäähyväissanat vaihdettiin, ja hitaasti "Enkeli" soljui Delawarejoen aavalle ulapalle. Laivan reunaan nojautuneena seisoi Pekka Drufva kiinnittäen kyyneleisen katseensa määräpaikkaan, missä Greta Printz istui korkean säkkikasan päällä, vuoroin painaen nenäliinansa silmilleen, vuoroin heilutellen sitä ilmassa. Eikä kumpainenkaan siirtynyt paikaltaan niinkauankuin he saattoivat nähdä toisensa.
Pekka Drufvan takaa häämöitti Ahvenanmaan Lassin hoikka vartalo. Hän oli pyytänyt ja rukoillut saadakseen seurata Pekka Drufvan mukana, ja tahtoi ruveta sotamieheksi samoinkuin Pekkakin. "Kun sinusta tulee upseeri", oli hän sanonut, "niin voin minä olla sinun passarisi." Eikä Pekalla ollut sydäntä kieltää.
Pekka Drufva oli aikonut seurata laivan mukana Göteborgiin, joka oli sen matkaan määränä, ja sieltä käväistä Jakobsdalissa isäänsä tervehtimässä, ennenkuin hän läksi Saksaan armeijaan. Mutta kohtalo ja oikulliset tuulet tekivät tämän aikeen tyhjäksi. "Enkelin" täytyi, kärsittyään vahingon merellä, laskea Amsterdamin satamaan ja viipyä siellä pitemmän aikaa saadakseen vaurionsa korjatuiksi. Näin ollen oli Pekka Drufvan mielestä viisaampaa matkustaa suoraan Hollannista sotanäyttämölle, kirjoitettuaan kotiinsa, että hän oli palannut Eurooppaan ja kerrottuaan tulevaisuudentuumistaan.
Saavuttuaan ruotsalaiseen armeijaan, hyväksyttiin sekä hänet että
Ahvenanmaan Lassi sotaväkeen. Mutta jo vuoden kuluttua tuli Pekka
Drufva upseeriksi, ja kun hän rauhan jälkeen syksyllä jo palasi
Ruotsiin, oli hän luutnantti ja hänet kirjoitettiin Helsingen
rykmenttiin.
Nyt hän oli kahden vaiheilla: matkustaisiko Uuteen Ruotsiin hakemaan morsiantaan?
Sydän käski, mutta järki kielsi. Kokemuksesta, joka johtui aina lapsuusajoilta saakka, hän tiesi, että hyvällä toimeentulolla on suuri merkityksensä kodissa. Voisiko hän elättää vaimonsa ja perheensä? Siihen hänen täytyi vastata kieltävästi. Tähän aikaan, jolloin ruotulaitos ei vielä ollut voimassa, oli upseereilla rauhan aikana vain puoli palkkaa, jolleivät he olleet garnisoonissa. Ja puolella palkalla ei hän itse edes voinut elää, vielä vähemmän vaimo ja lapset. Siksi hänen täytyi totella järjen ääntä ja, sen sijaan että hän olisi ajatellut naimista, koettaa hankkia itselleen sivutyötä, niinkuin kaikki upseerit saivat tehdä, joilla ei ollut yksityistä omaisuutta. Hänestä tuli maanmittari.
Maanmittareista oli siihen aikaan suuri puute, mutta ansio oli hyvä. Siten aika kului. Luopuipa kuningatar Kristiina vihdoin valtaistuimestaan ja Kaarle Kustaa tuli kuninkaaksi. Sen mukana syttyi Puolan sota, ja Pekka Drufva läksi kesällä 1655 taas mukaan. Samana vuonna everstiluutnantti Printz palasi Ruotsiin, jätettyään kuvernöörin paikkansa Uudessa Ruotsissa luutnantti Johan Papegojalle. Mutta vasta syksyllä hän perheineen astui maihin Göteborgissa, ja silloin oli Pekka Drufva jo Puolassa.
Rakastavaiset eivät siis saaneet tavata toisiaan.