NELJÄSKOLMATTA LUKU.
Oikea saapuu.
Taaskin on juhannus-aatto soittoineen ja tanssineen ja salkoineen, mutta nyt on vuosi 1657. Yksitoista vuotta on siis kulunut siitä, kun viimeksi kohtasimme ketään tämän kertomuksen henkilöistä. Ja näyttämökin on toinen. Me olemme näet nyt Gunillaberg nimisessä kartanossa, joka sijaitsee noin kahden peninkulman päässä Jönköpingin kaupungista. Talon, joka ulkomuodoltaan on varsin yksinkertainen, mutta sijaitsee ihanalla paikalla, omisti Jönköpingin linnan komentaja, vanha tuttavamme Uuden Ruotsin päiviltä, everstiluutnantti, nyttemmin eversti Johan Printz. Vuonna 1655 oli hän näet saapunut kotimaahansa ja saanut yllämainitun toimen. Talvisin hän asui Jönköpingin linnassa, mutta ensi kertaa hän vietti nyt kesää vasta ostamassaan kartanossa, Gunillabergissä.
Tilavalla pihamaalla, jota tuuheat jalavat varjostivat, oli kukkasalko pystytetty ja sen ympärillä tanssitaan parasta aikaa. Katselijoiden parissa on eversti itse, ja hänen käsivarteensa nojautuu nuori kaunis nainen, jonka me heti tunnemme neiti Greta Printziksi, joka kuluneena yhtenätoista vuonna on vain entisestään kaunistunut. Vartalo on täyteläisempi ja piirteet vähemmän tyttömäiset, mutta silmät, reipas ryhti sekä veitikkamainen ilme on sama kuin ennenkin. Hän on nyt ainoana lapsena everstin talossa, sillä hänen toinen avioliittonsa on lapseton ja toiset tyttäret ovat naimisissa. Vuonna 1647 sai näet vänrikki Knut Liljehöök periä suuren tilan ja matkusti sen vuoksi kotiin ensimäisellä laivalla. Mutta sitä ennen vihittiin hänet Uuden Göteborgin vasta valmistuneessa kirkossa neiti Lydia Printzin kanssa, joka seurasi miestään Ruotsiin. Neiti Gretallakin oli, palattuaan kotimaahan, ollut useita kosijoita, mutta hän oli antanut kaikille rukkaset.
Kun isä ja tytär olivat hetken aikaa katselleet vilkasta elämää kukkasalon ympärillä, sanoi eversti:
"Tulehan, Greta, hetkeksi puutarhaan syreenilehtoon. Minulla on hiukan puhuttavaa sinulle."
Käytyään istumaan tuoksuavaan lehtimajaan, jonne melu ja soitto tanssipaikalta tuskin kuului, jatkoi hän puhettaan:
"Tahdon hyvissä ajoin valmistaa sinua erääseen vieraskäyntiin. Asessori Frejdenfelt tulee tänne huomenna. Niinkuin voinet arvata, tarkoittaa hänen käyntinsä ensi sijassa sinua."
"Ei, sitä en tosiaankaan voi ymmärtää, sillä annoinhan hänelle vuosi sitten rukkaset. Hänen sitkeytensä tuntuu minusta epähienolta."
"Mutta ajattelehan toki, Greta, sinä täytät pian 27 vuotta. Etkö aio koskaan mennä naimisiin?"
"Kyllä, kunhan oikea saapuu", vastasi hän iloisesti.
"Mutta jollei hän saapuisikaan koskaan?"
"Sitten minusta kai tulee vanhapiika. En luullut, että sinä, isä kulta, haluaisit päästä minusta."
"Sitä en haluakaan, niinkuin hyvin tiedät, mutta isän tulee ensi sijassa ajatella lapsensa onnea — ei omaansa. Ja minun varma vakaumukseni on se, että sinä tulisit onnelliseksi Frejdenfeltin kanssa. Hän on kelpo, hyvä mies ja myöskin varakas."
"Niin, hyvänen aika, eihän minulla ole mitään häntä vastaan huomautettavaa. Mutta hän ei voi tehdä minua onnelliseksi — hän ei ole oikea."
"Sinä ajattelet siis yhä edelleen luutnantti Drufvaa — sinä annat kuolleen miehen seisoa maallisen onnesi tiellä. Sitä en olisi otaksunut järkevästä Gretastani."
"Pekka Drufva ei ole kuollut."
"Mistä sinä sen tiedät? Minähän olen antanut tiedustella asiaa Puolan armeijassa. Sandomirin taistelun jälkeen vuosi sitten hän katosi. Varmaankin hän kaatui silloin."
"Ei kukaan ole nähnyt hänen ruumistaan."
"Ei, se on kyllä totta. Mutta se ei merkitse mitään. Oi, tyttöseni, sinä et tiedä, miten sodassa käypi. Moni urhoollinen sotilas kuolee eikä kukaan tuttu löydä hänen ruumistaan. Sandomir sijaitsee WeikseIin varrella. Varmaan moni vierähti jokeen ja virta kuljetti kauas heidän ruumiinsa."
"Niin, kuuluuhan se varsin uskottavalta, mutta on olemassa kaksi seikkaa, jotka tekevät sen, etten voi uskoa hänen kuolleen."
"Annahan kuulla."
"Ensiksikin on minulla selvä sisäinen tunne, että hän elää ja tulee hakemaan kauan odottanutta morsiantaan. Tuollainen tunne voi tuntua mielettömältä, sen myönnän kernaasti, mutta en voi päästä siitä eroon. Se on pysynyt minussa vireillä siitä saakka, kun Pekka ja minä erosimme toisistamme Uudessa Ruotsissa."
Eversti katseli tytärtään epäilevästi hymyillen. Mutta hetken mietittyään hän päätti olla vastustamatta tätä merkillistä todistetta ja kysyi sen sijaan:
"Ja mikä on toinen seikka?"
"Minä epäilen sitä miestä, jonka sinä, isä kulta käskit tiedustella asiaa. Luutnantti Gyllenspets tiesi, missä suhteessa olen Drufvaan. Mutta tuotuaan minulle nuo masentavat tiedot, hän kosi minua. Voihan siis helposti epäillä, etteivät hänen tiedustelunsa olleet puolueettomia."
"Tyttäreni, se mitä nyt sanot, on kova syytös luutnantti Gyllenspetsiä vastaan."
"En voi auttaa sitä, mutta — —"
Tähän keskustelu päättyi. Sen sijaan Greta tarttui lujasti isäänsä käsivarteen kiinni ja viittasi tielle. Syreenimaja oli korkealla kunnaalla ja sen aukosta saattoi nähdä yli koko laakson, missä tie kulki monessa kiemurassa. Gretan huomiota oli herättänyt ratsumies, sulkatöyhtö hatussaan, ja hänen jäljessään ratsupalvelija, kiiltävä haarniska yllä. Oli helppo nähdä, että ratsumies oli upseeri, vaikkei hänellä ollutkaan haarniskaa, mutta välimatka oli siksi suuri, ettei voinut tuntea hänen kasvonpiirteitään.
"Ehkäpä", huudahti Greta kiihkeällä äänellä, "on tuo tulokas oikea.
Niin, niin, minä tunnen, että se on hän — Pekka Drufva."
Eversti katsoi moittivasti tyttäreensä, mutta ei vastannut, sillä koko hänen huomionsa oli kiintynyt lähestyvään ratsumieheen. Mutta turhaan hän ponnisteli näköään, sillä vieras upseeri oli kannustanut hevostaan ja ratsasti niin nopeasti, että mahdotonta oli tuntea häntä. Samassa pieni koivuhaka talon edustalla peitti hänet taakseen.
"Varmaan se on joku upseereistani Jönköpingin linnasta, luultavasti majuuri Hjärta, sillä olin erottavinani leveän kalunan hänen hatussaan."
Tämä väite jäähdytti hieman neiti Gretan intoa, sillä olihan todellakin todennäköistä, että tulija oli majuuri Hjärta, se hänen täytyi myöntää. Siksi hän luopuikin aikeestaan juosta edeltä kotiin, ennenkuin vanha isänsä ennättäisi perässä. Sen sijaan hän astui siis rauhallisesti isänsä rinnalla, joskin hänen sydämensä sykki rajusti ja hänen poskensa punoittivat. Seurauksena oli, että kun he saapuivat pihalle, seisoi palvelija pitelemässä molempia hevosia, mutta upseeria ei näkynyt. Varmaankin hän oli mennyt sisään taloon.
Eversti, joka luuli, että sotamies kuului Jönköpingin garnisooniin, mutta ei silti tuntenut häntä, kysyi:
"Mikä nimesi, poikani?"
Kysytelty teki kunniaa ja vastasi:
"Ahvenanmaan Lassi."
Greta neidon sydän sykähti. Sillä hän oli tuntevinaan sekä nimen että miehen.
Eversti kysyi edelleen:
"Ketä upseeria sinä teuraat?"
"Majuri Drufvaa", kuului vastaus.
"Hän se on, hän se on", kuului ilonhuudahdus Gretan huulilta.
Eversti ällistyi siinä määrin, että hän mykistyi ja katseli vain sotamieheen. Sitten hän nousi portaita ylös ja mutisi käsittämättömiä sanoja.
Hänen astuessaan saliin kohtasi häntä näky, joka pysähdytti hänet oven suuhun. Keskellä huonetta seisoi pitkä, kookas upseeri, jonka kasvot olivat everstille ennestään tutut. Ja hänen rintaansa vasten nojautui Greta neito, miehen lujasti syleillessä häntä. He olivat niin kokonaan syventyneet toisiinsa, ettei kumpainenkaan huomannut everstin tuloa. Mutta hetken kuluttua palasivat he jälleen maan päälle, ja silloin everstikin sai osansa syleilyistä, jotka päättyivät nuoren parin siunaukseen. Pian hän jätti heidät kuitenkin kahden, syyttäen tärkeää asiaa.
Asia oli se, että hän lähetti kirjeen asessori Frejdenfeltille
Jönköpingiin, pyytäen ettei hän saapuisi juhannuspäivänä
Gunillabergiin, ei ainakaan siinä asiassa, josta hän aikaisemmin oli
maininnut. Jos hän sen sijaan tahtoi olla läsnä Greta neidon ja majuuri
Pekka Drufvan kihlajaisissa, oli hän hyvin tervetullut.
Saapuiko hän juhlaan, sitä emme tiedä.