SEITSEMÄS LUKU.
Pekka Drufva saa uuden nimen.
Kun Pekka Drufva heräsi, oli aurinko jo kohonnut hyvän matkaa taivaanrannan yläpuolelle. Linnut visersivät metsässä ja kosteista kiviseinämistä hän huomasi, että aamukaste alkoi jo laskeutua maahan. Mutta hän huomasi myös jotakin muuta, jotain, mikä suuresti hämmästytti häntä. Hänen toverinsa, saareen suljetut delawarit, olivat varmaan hyvin kiihkoissaan, päättäen heidän tosin hiljaisesta, mutta hyvin kiihkeästä puheestaan ja rauhattomasta liikehtelemisestään pienellä saarella.
Pekka kiiruhti ylös makuupaikaltaan saadakseen selville, mitä oli tapahtunut.
Näky, joka kohtasi häntä, lisäsi vieläkin hänen hämmästystään. Kiivenneenä korkealle kielekkeelle seisoi Lentävä Orava, näennäisesti raivoisan vihan vallassa, sillä hänen silmänsä iskivät tulta ja hän heilutti uhkaavasti säihkyvää tomahawkiaan päänsä päällä, ikäänkuin hän olisi taistellut näkymätöntä vihollista vastaan, sillä välin kuin hänen miehensä, joiden katseet olivat kiintyneinä eteläiseen rantakallioon, näyttivät olevan hyvin kiihkoisssaan. Pekka Drufva kiipesi ylemmäksi, josta hän saattoi nähdä eilispäivän taistelutantereen, ja nyt hänelle selvisi, mikä oli syynä delawarelaisten kiihkoon.
Sudet olivat pystyttäneet leirin samalle pengermälle, joka aikaisemmin oli ollut delawarelaisten hallussa. Harjun korkeimmalle kohdalle oli sytytetty valtava tulirovio, joka valaisi miltei verenpunaisella hohteellaan sen ympärillä olevia hurjia olentoja. Vähän matkan päässä, tulen toisella puolella, näkyi vanki, joka oli sidottuna puunrunkoon. Kirjavasta höyhenkruunusta ja sinisin nyörein koristetusta, punaisesta takista hän tunsi hänet heti nuoreksi mohikaaniksi.
Nyt hän käsitti syyn Lentävän Oravan vihaan. Uncas ei ollut kaatunut taistelussa, vaan Sudet olivat ottaneet hänet vangiksi. Poika parka! Liiankin hyvin Pekka Drufva tiesi kulkupuheiden nojalla, miten surullisen julmasti intiaanit, ja varsinkin Sudet kohtelivat vankejaan. Ihmekös siis, että delawarelaiset olivat kiihkoissaan. Nuorukainen, joka kuului arvossapidettyyn päällikkösukuun ja heimoon, joka oli ystävyyden ja heimolaisuuden siteillä heihin liitetty, oli tullut vieraaksi heidän luokseen ja saisi nyt heidän silmiensä edessä kärsiä hirveää kidutusta. Pekka Drufvan aivoissa alkoivat epämääräiset tuumat askaroida nuorukaisen pelastamiseksi.
Olisiko pelastus mahdollinen?
Se tuntui hyvinkin vähäiseltä delawarien pieneen voimaan katsoen. Ensin hän tahtoi odottaa, mitä he itse keksisivät.
Lentävä Orava oli nyt rauhoittunut. Hän näytti vajonneen mietteihinsä.
Sitten hän keskusteli kuiskaten tavallisen neuvonantajansa, Villikissan
kanssa, ja sen jälkeen hän nousi vieläkin korkeammalle kalliolle, josta
Susienkin täytyi nähdä hänet.
Pekka Drufva ihmetteli, mitähän päällikkö mahtoi tuumia. Lentävä Orava päästi vyönsä irti, niin sanotun vampumin, kiinnitti sen toisen pään jouseensa ja heilutti sitä ilmassa päänsä yläpuolella.
Merkki näytti herättävän huomiota tulen ympärille kerääntyneitten ryhmien parissa. Jättiläismäinen intiaani, jolla oli kaksi korvakiharaa sekä sulkakruunu, ja oli siis päällikkö, astui hetken kuluttua kosken partaalle, missä hän, kantaen myös vampumiansa jousen kärjessä, asettui Lentävää Oravaa vastapäätä.
Siitä piti siis tulla neuvottelu.
Ikävä kyllä tapahtui se kielellä, jota Pekka Drufva ei lainkaan ymmärtänyt, nimittäin Susien kielellä, joka ei juuri lainkaan muistuttanut sitä kieltä, jota lenni-lenapit puhuvat.
Villikissa, joka seisoi Pekan vieressä, käänsi hänelle sanasta sanaan delawarekielelle molempien päälliköiden keskustelun.
Vieras sanoi:
"Kirjava Kotka on suuri päällikkö. Hänen nimensä on tunnettu yli suurien metsien. Hirvet vapisevat ja yksin harmaa karhukin pakenee luolaansa, kun sitä mainitaan. Ja ne lukemattomat sormet, jotka riippuvat maquelaisten majojen ovien yläpuolella, kalisevat pelosta tuon nimen vuoksi. Kirjava Kotka rakastaa sotaa, mutta hän ei vihaa neuvotteluakaan. Mitä delawarien päälliköllä on sanottavaa, koska hän on nostanut vyönsä?"
Lentävä Orava vastasi:
"Minäkin olen suuri päällikkö, mutta nimeni on niin tunnettu, ettei minun tarvitse sitä edes mainita. Maquelaisten leirissä on vanki, mohikaani-nuorukainen, päällikkösukua, joka nuoruutensa vuoksi ei pitäisi olla kovin arvokas maquelaisille. Tämä nuorukainen oli vieraani ja siksi tahdon tarjota teille hänestä kohtuulliset lunnaat."
"Minä tarjoan valkoihoisten tavaroita maquelaisille heidän oman valintansa mukaan viidenkymmenen majavannahan hinnasta."
Se oli varsin kaunis tarjous. Sitä mieltä näyttivät myös ne Sudet olevan, jotka olivat tunkeutuneet kosken partaalle kuuntelemaan neuvottelua, sillä saattoi nähdä, miten heidän silmänsä kiilsivät himosta. Mutta heidän päällikkönsä kovissa kasvoissa ei näkynyt vähintäkään halua suostua tähän edulliseen tarjoukseen. Olisi kuitenkin sotinut liiaksi intiaanien tapaa vastaan, jos heti aprikoimatta olisi vastattu kieltävästi. Hän vetäytyi siis takaisin tulen ääreen ja saatettiin nähdä, miten osa ylhäisimmistä Susista keräytyi hänen ympärilleen neuvottelemaan.
Neuvottelua ei kestänyt kauan. Hetken kuluttua saapui hän jälleen kosken rannalle ja sanoi:
"Maquelaiset ovat viisaita ja urhoollisia ja voivat itse hankkia itselleen niin paljon valkoihoisten tavaroita kuin he haluavat. Siitä hinnasta he eivät myö vankiaan. Mutta pitäköön delawarein päällikkö korvansa auki, sillä he aikovat ehdottaa toisia lunnaita."
"Puhukoon Kirjava Kotka. Naurava vesi ei tukahduta hänen ääntänsä, sillä delawarien korvat ovat auki."
"Delawarien leirissä on valkeaihoinen, jolla on ukontuli kädessään ja jota sen vuoksi nimitetään Ukontuleksi. Kun maquelaiset palaavat kotiin majoihinsa, läntisiin metsiin, niin heidän naisensa laulavat kuolinlauluja, sillä Ukontulen tuliputki on kaatanut useita urhoollisia miehiämme. Siksi me haluamme saada hänet mohikaanin sijaan. Niinpiankuin hän jätetään meidän huostaamme, on kilpikonnien kuuluisaan sukuun kuuluva nuorukainen vapaa. Minä olen puhunut."
Kumea vastenmielisyyden sorina kävi delawarien harvojen rivien läpi. Se asettui kuitenkin heti, sillä heidän päällikkönsä vastasi:
"Ukontuli", sanoi hän. "on tupakoinut Lentävän Oravan teltan edustalla ja siksi hänen persoonansa on pyhä. Lentävä Orava ei ole mikään petturi, joka jättää ystävänsä vihollisen valtaan. Pikemmin maquelaiset saavat ottaa hänen oman henkensä. Mutta katsoen siihen, että vanki kuuluu kilpikonnien kuuluisaan sukuun, tahdon korottaa tarjoukseni seitsemänkymmenenviiden majavannahan hintaan."
Nyt neuvoteltiin jälleen tulen ääressä, mutta ilman muuta tulosta, kuin että Kirjava Kotka uudisti entiset ehtonsa. Tuntikausia jatkettiin täten hitaita neuvotteluita. Päivällisaikaan oli Lentävän Oravan tarjous kohonnut 125 majavannahkaan, se oli todellakin suunnaton hinta vangista. Mutta aivan tuloksettomasti. Silloin turhat neuvottelut päättyivät seuraaviin Kirjavan Kotkan sanoihin:
"Ukontuli jätettäköön heidän käsiinsä. Muuten kidutamme mohikaania kaakinpuussa huomenaamuna, niinpiankuin aurinko on kohonnut itäisen metsän rajan yläpuolelle. Siihen mennessä delawarit tehköön päätöksensä. Olen lausunut viimeisen sanani."
Sitten hän vyötti vyönsä merkiksi, että neuvottelut olivat päättyneet, ja palasi tulen ääreen.
Delawarit olivat kovin alakuloisia, sillä he eivät tienneet enää mitään keinoa, millä pelastaa nuo:: ystävänsä. Pekka Drufvalle sanoi Lentävä Orava toivorikkaana:
"Jollemme ole voittaneet muuta, niin aikaa me ainakin olemme voittaneet. Visertävä Pääskynen on nopsajalkainen, ja delawarien kylässä ei anneta heinän kasvaa jalkojen alla. Ehkäpä saamme apua yön aikana."
Oli kuitenkin helppo nähdä päällikön synkästä muodosta, ettei hän suuresti uskonut omiin sanoihinsa.
Jos Pekka Drufva jo aikaisemmin oli tuuminut, miten hän koettaisi pelastaa nuorukaisen, niin piti hän nyt sitä vieläkin tärkeämpänä. Hän vetäytyi syrjään yksinäiseen kallionkoloon, aivan kosken partaalle ja siellä hän istui mietteihinsä vajonneena.
Äkkiä hänen huolestunut katseensa kirkastui. Hän pisti kätensä hylkeennahkalaukkuunsa, joka uskollisesti oli seurannut häntä Ruotsista saakka, ja otti siitä esille tinaisen metsästyspullon. Hän oli saanut sen isältään, matkustaessaan Göteborgiin.
Käännellen pulloa kädessään kuiskasi hän itsekseen:
"Kyllähän minä panen tähän suurta arvoa, sillä onhan se viimeinen lahja, jonka sain isältäni lähtiessäni kotoa, ja usein ovat kuivat huuleni saaneet siitä virvoittavan juoman pitkillä retkilläni kesähelteessä, mutta se ei saa estää minua uhraamasta sitä, jos sillä voin pelastaa mohikaanin. Mutta minulla täytyy olla hyvä ja luotettava apulainen."
Pekka Drufva nousi paikaltaan ja astui kallion toiselle puolelle. Siellä istui intiaani tuijottaen kohisevaan veteen, ikäänkuin hän olisi tahtonut päästä tunkeutumaan levottoman veden salaisuuden läpi. Kun Pekka Drufva kosketteli kevyesti hänen olkapäätään, hätkähti hän ja ojensi vartaloaan.
"Sinä kuuntelet kernaasti kosken kohinaa, Mugalla", sanoi nuorukainen.
"Niin, Ukontuli, kun minulla ei ole muuta tehtävää. Olen kuulevinani salaperäisiä ääniä veden kohinassa."
"Mutta", jatkoi Pekka Drufva, "en käsitä, miksi delawarit nimittävät tätä koskea Nauravaksi vedeksi. Minun korvissani sen kohina kuuluu pikemmin karhun äkäiseltä murinalta kuin naurulta."
"Niin, nyt ennenkuin kevättulvan vedet ovat vielä ennättäneet ehtyä, mutta annappas valkoisen veljeni tulla tänne siihen aikaan, jolloin plataanit kantavat hedelmää, ja kun voi hyppiä kiveltä kivelle keskellä koskea. Silloin veden solina kuuluu nuoren tytön naurulta. Naurava vesi on saanut nimensä kesän aikana."
"Kuunteleeko veljeni kernaasti nuoren tytön naurua?"
Intiaanin synkät kasvot kirkastuivat. "Kuuntelen kylläkin kernaasti
Aamukasteen naurua", sanoi hän.
"Onko Aamukaste Mugallan mielitietty?"
Hän nyökkäsi päätään.
"Sitten kai Mugalla toivoisi, että palatessaan Delaware-kyliin häntä tervehdittäisiin nuorena sankarina, joka olisi saanut aikaan jotakin suurta, jota kaikki ylistäisivät. Silloin Aamukasteen nauru kajahtaisi vielä entistään kauniimmalta."
Nuoren intiaanin silmät leimusivat hänen vastatessaan:
"Sano Mugallalle, miten hän voi voittaa niin suuren kunnian, ja hän menee tulen ja veren läpi saavuttaakseen sen."
"Hän ja Ukontuli pelastavat yhdessä mohikaanin."
Intiaani hätkähti hämmästyksestä, mutta hänen kasvonsa synkkenivät.
"Mugalla ei voi saada mahdottomuuksia aikaan", sanoi hän alakuloisena.
Pekka Drufva kävi hänen viereensä istumaan ja kuiskasi jotain hänen korvaansa. Ja siitä koitui pitkiä kuiskailuja, mutta kun ne olivat päättyneet, loisti Mugallan kasvoilla rohkeutta ja toivoa.
"Minä seuraan valkeaa veljeäni, vaikka kuolemaan", sanoi hän.
Vähää myöhemmin oli Pekka Drufvalla pitkä salainen keskustelu päällikön kanssa. Mutta tämä oli epäluuloisempi kuin Mugalla, sillä kerta toisensa jälkeen hän pudisti päätään, ikäänkuin hän olisi epäillyt toisen sanoja. Hän ei näyttänyt kuitenkaan vastustavan kokonaan yritystä, vaan lopetti keskustelun seuraavin sanoin:
"Näyttää siltä kuin Manitu suosisi valkoisen veljen yritystä, sillä mustia pilviä kohoaa lännen taivaalle. Yö tulee olemaan hyvinkin pimeä." — — —
* * * * *
Oli ilta. Päällikkö oli ennustanut oikein. Taivas oli mustissa pilvissä, hienoa tihkusadetta tuli maahan ja metsä pimeni vuoden aikaan nähden hirveän pimeäksi. Oli aivankuin syysilta. Kaadetun männyn oksien välissä seisoivat Pekka Drufva ja Mugalla odottaen aikaansa. He olivat täydesti varustautuneet vaaralliselle retkelleen. Ukontuli oli luopunut uskollisesta pyssystään, joka hänestä oli vähemmän sopiva hänen aiettaan varten, ja sen sijaan hänellä oli tomahawk ja puukko vyöllä. Siinä kaikki hänen aseensa. Mugalla oli samalla tavalla varustettu. He odottivat vain, että ilta vieläkin pimenisi, ja että kaikki Sudet kerääntyisivät valtavan nuotiotulen ympärille, jonka sateen samentama leimu loisti tänne saakka.
"On välttämätöntä", sanoi Pekka Drufva, "että pääsemme toiselle rannalle ja työhömme käsiksi, ennenkuin Sudet ennättävät mennä levolle, sillä sen mukaan mitä eilen huomasin, asettivat he yöksi koko vartioketjun kosken puoleiselle rannalle. Sen sijaan on nyt vain kaksi vahtia, jotka piileksivät paaden takana virran toisella puolella ja heidän tehtävänään on hälyyttää, jos me yritämme pyrkiä täältä yli."
"Niin, Mugalla on nähnyt heidät."
"Nämät molemmat vahdit ovat meidän vaarallisimmat esteemme. Jos saamme heidät vain vaikenemaan, niin menen takuuseen lopusta, sillä minä tunnen paikan ja tarkastin eilen kalliolta Susien leiriä. Vahtien täytyy kadota koskeen ennenkuin he ennättävät päästää ainoatakaan ääntä. Se on meidän vaikein tehtävämme."
Yhä pimeämmäksi muuttui molempia miehiä ympäröivä ilma, yhä tiheämmäksi sade. Vihdoin Pekka Drufva antoi lähtömerkin.
Vatsallaan ryömien kuin madot he kulkivat limaista tukkia myöten, jonka alla koski kohisi ja ärjyi. He pääsivät pimeälle rannalle ja ryömivät nelinkontin ääneti ja varovaisesti jyrkkää rantatörmää ylös, eroten toisistaan sen verran, että he samalla kertaa voisivat kumpikin puoleltaan päästä kalliolle, jonka takana molemmat vahdit piileksivät. Että heidän onnistui päästä kalliolle, siitä he saivat kiittää pimeyttä sekä varmaan myöskin sitä seikkaa, että vahdit eivät voineet olettaa, että kukaan olisi siksi tyhmänrohkea, että yrittäisi saaresta kulkea kosken yli. Kuului ähkymistä, ikäänkuin kiivaassa ottelussa, sitten veden loiskinaa kahteen eri toviin, mikä ääni tukehtui kuitenkin kosken kohinaan. Sitten kaikki hiljeni rantatörmällä.
Pekka Drufva ja Mugalla seisoivat läähättäen rannalla. Kaikki oli käynyt onnellisesti. Ei ainoatakaan ääntä tuosta kiivaasta, joskin lyhyestä taistelusta ollut tunkeutunut leiriin, nuotiotulen ääreen, missä Sudet istuivat ryhmittäin ja lämmittelivät itseään koleassa yöilmassa ja sateessa, joka pikemmin oli vain sumua kuin oikeaa sadetta.
Itäpuolella suurta aukeamaa, jossa suuri nuotio oli sytytettynä, oli pieni kukkula, jolla kasvoi tiheää nuorta näreikköä, muodostaen suoranaisen tiheikön. Se oli siksi korkea, että se varjosti täydellisesti sen takana olevan maan. Pimeys oli siellä sitä syvempi, kun tuli valaisi aukiota. Tähän pimeään näreikköön Pekka Drufva ja Mugalla nyt pyrkivät, levättyään hiukan kiivaan taistelun jälkeen. He pysähtyivät tiheikön läheisyydessä, ja Pekka Drufva kuiskasi Mugallan korvaan:
"Sinä näet vangin tuolla, puuhun kytkettynä, vähän matkan päässä nuotiosta. Hiivi niin lähelle kuin mahdollista pysytellen kuitenkin varjossa. Ja kun se, mitä minä olen ennustanut, on tapahtunut, niin hyökkää paikalle ja katkaise hänen siteensä välittämättä vahdeista, vaikka ne vielä vartioisivatkin puuta, jota minä suuresti epäilen. Ota hänet mukanasi tiheikköön. Siellä sinä tapaat minut ja me koetamme yhdessä päästä rantatörmälle, jonne Lentävä Orava on luvannut sillä välin tuoda miehensä."
"Mugalla tahtoo tehdä parastaan", vastasi tämä, ja sitten he erosivat.
Pekka Drufva ryömi näreikköön.
Loimuavan nuotion ääressä, johon alituisesti heitettiin polttopuita, istuivat Sudet tiheissä joukoin. Pieni ryhmä oli kuitenkin hiukan syrjässä muista. Siihen kuului Kirjava Kotka sekä muutamia maquelaisten vanhimpia ja arvossapidetyimpiä miehiä. Kostealle maalle levitetyillä kaislamatoilla he istuivat jalat ristissä ja polttivat pitkiä piippujaan, jotka olivat samanlaisia kuin delawarienkin. Arvokkaasti vetäessään sauhujaan he keskustelivat päivän tapahtumista. Vanhemmanpuoleinen intiaani, Majavantappaja, oli puheenvuorossa.
"Kun Majavantappaja oli nuori, näki hän kerran koiran, joka loikoi kylän portin ulkopuolella ja pureskeli rasvaista lihapalaa. Samassa koira huomasi, että vieläkin suurempi lihapala oli ripustettu paaluille kuivamaan. 'Sen minä haluan saada', tuumi koira. Hän heitti lihapalansa maahan ja alkoi hyppiä tavotellakseen toista palasta. Mutta vihdoin hän huomasi, että se riippui liian korkealla. Harmissaan se palasi entisen palansa luo. Mutta sitä ei ollutkaan enää olemassa. Kettu oli pitänyt varansa ja varastanut sen koiran hyppiessä. Eivätköhän maquelaiset ole nyt tehneet samalla tavalla? Me tavoittelemme valkean miehen henkeä ja meiltä menee sen vuoksi kalliit lunnaat hukkaan. Sillä, uskokaa minua, kalpeakasvoa ei koskaan tuoda kahlehdittuna meidän leiriimme. Delawarit panevat aivan liian suurta arvoa salamaan, jota hän kuljettaa mukanaan putkeen kytkettynä. Nuoret miehemme iloitsevat hetken aikaa nähdessään mohikaanin kituvan kaakinpuussa. Mutta mitä lyötyä meillä on siitä? Sen sijaan me voisimme palata kotiin suuret ja hyödylliset rikkaudet mukanamme, jos olisimme suostuneet. Lentävän Oravan tarjoamiin lunnaihin. Minä olen puhunut."
Kirjava Kotka tiesi vallan hyvin, ett'ei Majavantappaja yksin ollut tätä mieltä, ja jos hän tahtoi säilyttää valtansa, täytyi hänen pelata ulos valttinsa. Voidakseen arvostella minkä vaikutuksen hänen puheensa teki kuulijoihinsa, tahtoi hän katsoa heitä suoraan silmiin. Ja siksi hän nousi pystyyn ja asettui puhuessaan seisomaan selin tuleen.
"Majavantappaja on hyvin viisas", sanoi hän, "mutta vanhuus on himmentänyt hänen silmänsä. Hän ei huomannut kuinka monta maquelaisten parhaista miehistä kaatui taistelussa kalpeakasvoisen salaman iskusta. Tahtooko Majavantappaja elättää niitä vaimoja, jotka ovat nyt jääneet leskiksi, tai lapsia, jotka ovat tulleet orvoiksi? Mutta jos me ripustamme kalpeakasvon sormet oviemme yläpuolelle, niin naiset ja lapset tuntevat suloisen koston tyydytystä."
Hän vaikeni hetkeksi ja huomasi suureksi tyydytyksekseen, että useimmat kuuntelijoista hyväksyivät hänen sanansa. Sitten hän jatkoi:
"Majavantappaja on hyvin viisas, mutta vanhuus on tylsistyttänyt hänen muistinsa, aivankuin hänen kivikirveensä terän. Muuten hän tietäisi, mikä merkitys kilpikonnien suvulla on suuren ja mahtavan Mohikaaniheimon parissa. Jos mohikaanien kylissä tulisi tunnetuksi, että delawarit antoivat nuoren kilpikonnan, heidän vieraansa, kuolla kaakinpuussa siksi, että he panivat enemmän arvoa kalpeakasvoon, niin he kaivaisivat sotatapparansa esille ja hyökkäisivät vanhojen liittolaistensa kimppuun kernaammin kuin kärsisivät sellaista häpeää! Ja silloin delawarit joutuvat vaikeaan pulmaan. Uskokaa minua! Lentävä Orava on ovela kettu ja hän tietää, että kalpeakasvoja on paljon joen rannassa ja ettei niiden Manitu pidä kostosta, mutta että kilpikonnien jalo suku sen sijaan on hyvin pieni ja että heidän Manitunsa vaatii kostoa. Senpä vuoksi hän kernaammin uhraa kalpeakasvon kuin mohikaanin. Ennen aamun valkenemista on kalpeakasvo leirissämme."
Samassa kun hän lausui nuo sanat, näki hän kiiltävän esineen kiitävän kaaressa ilman halki ja putoavan keskelle tulta hänen takanaan, mutta hän ei ennättänyt tuumia, mikä merkillinen kapine se oli, ennenkuin hän tunsi maan heilahtavan jalkojensa alla ja palavan kekäleen iskevän häntä selkään, samalla kun kauhea paukahdus, ukkosen ääntä mahtavampi, kajahti ilmassa. Hän tunsi sietämättömän kirvelevää kipua päässään. Kosteasta ilmasta huolimatta olivat sulkakruunu sekä vahatut korvakiharat syttyneet ilmiliekkiin. Kivusta ja pelästyksestä parkuen päällikkö kieritteli maassa.
Sanoin on aivan mahdoton selittää sitä kauhua ja pelästystä, joka valtasi koko intiaanileirin tämän yhtä kauhean kuin käsittämättömän räjähdyksen sattuessa. Hehän näkivät omin silmin, miten palavia puita ja risuja lensi nuotiosta ylös ilmaan, aivankuin näkymättömät henget olisivat heitelleet niitä, ja ne kihisivät kuin tulikäärmeet heidän korvissansa. Ja sitten tuo kamala paukahdus, joka sai koko harjun vapisemaan perustuksiaan myöten. Rohkeimmat pakenivat, juoksivat umpimähkään henkensä edestä, ajattelematta minne he pakenivat. Heikommat olivat aivan lamaantuneet, heittäytyivät kasvoilleen ja painoivat nenänsä kosteaan sammaleeseen. Tässä asennossa he odottivat maailman häviötä, jota heidän poppamiehensä olivat ennustaneet.
Kiiltävä esine, jonka päällikkö oli nähnyt lentävän ilmassa, oli Pekka Drufvan tinainen metsästyspullo, jonka hän oli täyttänyt ruudilla. Näreikköön piiloutuneena hän oli taitavasti heittänyt sen keskelle nuotiota. Mikä siitä olisi seurauksena, sitä ei ollut vaikea arvata, mutta ei hän sittenkään ollut uskaltanut toivoa, että se siihen määrin valtavasti vaikuttaisi Susiin. Ainoa vaara, mikä uhkasi häntä, Mugallaa sekä vapautettua Uncasta, heidän palatessaan kalliosaarelle, oli se, että pelosta mielettömät intiaanit juoksisivat heidät kumoon. Kalliosaarella heidät vastaanotettiin äänekkäin riemuhuudoin, joskin delawaritkin, niin tottuneita kuin he olivat kuulemaan kanuunien laukauksia suuren joen rannassa, joutuivat myöskin kauhun valtaan, nähdessään kamalan ilotulituksen Susien leirissä.
Seuraavana aamuna ei ainoatakaan Sutta ollut enää Nauravan veden lähettyvillä. Kun hajaantunut joukko varhain aamulla oli ennättänyt hiukan kerääntyä yhteen, läksivät he Majavantappajan johtamina kaukaisiin kyliinsä. Heiltä oli kadonnut taisteluhalu ja he pakenivat peloissaan siltä kirotulta paikalta, jossa hirveä kauhu oli vallannut heidän mielensä.
Vähää myöhemmin läksivät myös delawarit liikkeelle ja kulkivat itään kyliään kohti. He olivat kadottaneet halunsa alkuperäisesti suunnittelemansa metsästysretkeen, eikä Ukontulella sitä paitsi ollut enää ruutiakaan ruutisarvessaan. Ja illoin metsästys oli kadottanut osan viehätystään. Matkalla he tapasivat kaksi tiedustelijaa, jotka olivat lähetetyt länteen. Pensaikon takaa he olivat nähneet Susien kulkevan ohitse. — Sudet olivat näyttäneet hirveän noloilta, kertoivat he, ja heidän päällikkönsä oli kurjassa tilassa. Hänen tukkansa oli kärventynyt aivan juuriaan myöten ja hän oli täynnä palohaavoja.
Vähää myöhemmin he kohtasivat suuren joukon delawareja, jotka Visertävän Pääskysen kehotuksesta olivat kiiruhtaneet veljiensä apuun. He olivat saapuneet liian myöhään ottaakseen taisteluun osaa, mutta palasivat riemumielin kyliin, kun he olivat kuulleet Susien nolosta paosta.
Pysyväksi muistoksi tästä merkillisestä retkestä antoivat intiaanit
Pekka Drufvalle uuden nimen: Ukkosen Veli.