KAHDEKSAS LUKU.
Pekka Drufva lähtee etsimään kadonnutta uutisasukasta.
Oli lämmin kesäpäivä. Avonaisella, viiniköynnösten varjostamalla kuistilla yksinkertaisen ja vaatimattoman paalurakennuksen edustalla, istui keski-ikäinen pappi polttaen pitkää piippuaan, sillä välin kuin hänen katseensa mielihyvällä kulkivat hänen edessään leviävän ruotsalaisen uutisasutuksen yli Amerikassa. Vasemmalla puolella kohosivat Uuden Göteborgin linnoituksen vallit, niiden takana häämöittivät useitten talojen katot ja vieläkin kauempana kimmelsi Delaware-joen aava pinta muistuttaen pikemmin järveä kuin jokea. Linnoituksen eteläpuolella oli tuuhea puisto, jonka vihannuuden keskeltä pilkisti esiin suippo katto sekä suuremman rakennuksen rajapiirteet. Se oli Printzinhovi, suurin Uuden Göteborgin rakennuksista ja kuvernöörin asunto. Oikealle kiemurteli mutkikas tie maissipeltojen, tupakkaistutusten, pienten somien puutarhapalstojen sekä metsien lomitse. Niin pitkälle kuin tätä tietä saattoi nähdä, reunusti sitä siellä täällä yksinkertaiset paalutalot, samantapaiset kuin sekin, jonka viiniköynnösten koristamalla kuistilla arvoisa pappi nautti lepohetkestään.
Suoraan hänen edessään oli varsin laaja, nurmettunut ja jokseenkin tasainen kenttä, markkina-aukio, sillä täällä määräaikoina harjoitettiin vaihtokauppaa seudun intiaanien kanssa. Markkina-aukion takana kohosi kaunis, vanhojen vaahteroiden ja plataanien varjostama kukkula, ja tämän kukkulan korkeimpaan kohtaan pappismiehen katseet vähä väliä tyytyväisinä kiintyivät. Siellä suoritettiin näet työtä, joka suuressa määrin kiinnitti hänen mieltään. Plataanien varjossa kohosi telineiden varassa ensimäisen ruotsalaisen kirkon muurit Amerikassa.
Pappi oli nimeltään Johannes Campanius. Yhdessä kuvernööri Printzin kanssa hän oli vuonna 1643 saapunut Uuteen Ruotsiin, ja harvinaisella innolla ja harrastuksella hän oli ryhtynyt hoitamaan paimentyötään kauaksi hajaantuneen joukkonsa keskuudessa. Vuoden kuluttua viimeistään hän saisi saarnata oikeassa kirkossa.
Juuri kun hän parhaillaan ajatteli uutta kirkkoa, kiintyi hänen huomionsa äkkiä johonkin muuhun. Tienpolvekkeessa, mistä poikettiin Printzinhoviin, näki hän ihmisjoukon vakavaan keskusteluun syventyneenä. Nuoren vaimon ympärillä, jolla oli lapsi käsivarrellaan sekä pieni poika hameenliepeissään, seisoi kolme, neljä miestä, jotka pappi tunsi ruotsalaisiksi uutisasukkaiksi. Nainen pyyhkäisi silloin tällöin esiliinankulmallaan kyyneleitään, ja miehet hänen ympärillään näyttivät vakavilta, vieläpä hiukan kiihottuneiltakin.
"Hm", mutisi pappi itsekseen, "jollen erehdy, niin on siinä Mackin vaimo, Gertrud. Jos hän on tullut tänne koko pitkän matkan joen poikki molempien lastensa kanssa ja vielä lisäksi itkee, niin on varmaankin onnettomuus sattunut hänen miehelleen, kelpo Mackille. Minun täytyy mennä kysymään, mitä on tapahtunut."
Hyvän pastorin ei tarvinnut kuitenkaan poistua mieluisalta paikaltaan viiniköynnösten varjosta, sillä nyt juuri suuntasi koko seurue askeleensa häntä kohti. Yksi vanhemmista uutisasukkaista oli tarttunut vaimoa kädestä ja kuljetti hänet papin luo, toisten seuratessa jäljessä.
"Mikäs nyt, Per Rambo", huusi pappi. "Miksikä te näytätte niin huolestuneilta ja miksi Mackin Gertrud itkee?"
Per Rambo, yksi arvossapidetyimpiä uutisasukkaita, puuttui puheeseen:
"Niin, Gertrud se on, niinkuin pastori näkee. Hän oli ottanut lapsensa mukanaan ja soutanut joen poikki, sillä Mack, hänen miehensä, on kadonnut eikä hän raukka tiedä mitä nyt tehdä."
"Mitä sinä sanot, Per Rambo, onko Mack kadonnut? Miten se on käynyt?"
Nyt nuori nainen pyyhki kyyneleet silmistään ja kertoi, nyyhkytysten useasti katkaistessa hänen puhettaan, että Mack oli viime tiistaina iltapäivällä ottanut pyssynsä ja lähtenyt erämaahan ampuakseen metsäkauriin tai muuta metsänriistaa. Hän ei ollut ottanut eväitä matkaan, vaan sanonut vaimolleen, että hän joka tapauksessa, onnistukoon metsästys tai ei, palaisi illaksi kotiin. Mutta häntä ei kuulunut. Ja koko keskiviikko kului kuulumatta hänestä mitään. Ei vielä torstai-aamunakaan hän ollut palannut tai vähimmälläkään tavalla antanut tietoa itsestään, minne hän oli joutunut. Silloin vaimo oli lähtenyt häntä etsimään, mutta turhaan, ja sitten hän oli mennyt Jokilinnan linnoitukseen, josta luutnantti Schute hänen pyynnöstään oli lähettänyt sotamiehiä etsimään kadonnutta. Mutta koko päivä kului eikä häntä löydetty, yhtä vähän elävänä kuin kuolleenakaan. Silloin luutnantti Schute oli neuvonut häntä ilmoittamaan kuvernöörille tapahtumasta ja antanut hänelle veneen ja pari soutajaa. Nyt hän oli täällä, mutta kuvernööri Printz oli mennyt toiselle uutisasutukselle eikä häntä odotettu palaavaksi ennenkuin parin päivän kuluttua. Siksi hän haki nyt lohdutusta papin luota ja pyysi hänen neuvoaan.
"Mutta", sanoi pappi, "ehkäpä miehesi on eksynyt erämaahan."
"Sitä en usko. Varchenjokihan virtaa aivan kotimme sivuitse, ja
Mackilla oli aina tapana seurata sen juoksua, kun hän läksi erämaahan.
Joki on hyvä tienviitta, sanoi hän usein. Sitä paitsi hän tunsi seudun.
Ei, ei, varmaankin hänelle on jokin onnettomuus tapahtunut."
"Hm, sitä minä en usko. Mehän elämme rauhassa ja sovussa intiaanien kanssa. Mohikaanit liikkuvat näillä seuduin, ja he ovat aina olleet suosiollisia ruotsalaisille."
"Ehkäpä joku valkeaihoinen on tahtonut tehdä pahaa Mackille."
"Mitä sinä tarkoitat, Gertrud — epäiletkö jotakuta?"
"Niin, pastori, minä epäilen."
"Avaa sitten sydämesi minulle ja näille kunnon miehille, sillä
voidaksemme auttaa sinua, täytyy meidän tietää kaikki."
Gertrud tuumi hetken aikaa, pyyhki vielä kerran kyyneleitään ja sanoi sitten:
"Niinkuin pastori tietää, ei Mack ole itse raivannut sitä plantaashia, jonka me nyt omistamme. Hän otti sen haltuunsa sen jälkeen kun kuvernööri oli ajanut pois sen entisen omistajan."
"Niin, tiedän kyllä. Muutamat hollantilaiset olivat asettuneet paikkakunnalle ja olivat raivanneet maata Varchenjoen rannalla, ruotsalaisten ostamalla alueella. Kun Jokilinnan linnoitus oli perustettu, ilmoitti kuvernööri Printz näille hollantilaisille, että heidän täytyi vannoa uskollisuudenvala Ruotsin kuningattarelle, jos he tahtoivat pysyä uutisrakennuksellaan. Sen he tekivätkin — kaikki paitsi yksi ainoa — Peter Irgens niminen mies. Hän kieltäytyi rupeamasta Ruotsin alamaiseksi, ja kun hän sen lisäksi käyttäytyi kovin röyhkeästi kuvernööriä kohtaan, ajettiin äänet väkivallalla pois ja hänen plantaashinsa luovutettiin Mackille."
"Niin, tuota samaista Peter Irgensiä minä epäilen."
"Mitä syytä sinulla on siihen? Peter Irgenshän läksi heti maanmiestensä luo Fort Nassauhin eikä häntä minun tietääkseni koskaan sen jälkeen ole näkynyt ruotsalaisten uutisviljelysmailla. Miksi sinä häntä epäilet?"
"Ensiksikin siksi, että hän puolitoista vuotta sitten, kun hänen täytyi lähteä plantaashiltaan, uhkasi hurjin sanoin Mackia, ja toiseksi siksi, että poika, joka paimentaa uutisasukkaiden lehmiä metsässä, sanoi nähneensä hänen hiipineen vanhan kotinsa ympäristössä juuri muutamia päiviä ennen Mackin katoamista. Varmaankin hän väijyi silloin tilaisuutta karatakseen mieheni kimppuun. Mutta paha kyllä oli poika siksi tyhmä, että hän kertoi asiasta vasta sitten, kun oli jo myöhäistä."
Pastori Campanius vaipui niin syviin mietteisiin, että tuli hänen piipustaan sammui. Vihdoin hän näytti kuitenkin keksineen mitä hän ajatuksissaan oli etsinyt, sillä hän kysyi äkkiä, kääntyen uutisasukkaiden puoleen:
"Voiko kukaan sanoa minulle, onko Pekka Drufva kotona?"
"Kyllä", sanoi yksi miehistä, "minä näin hänen tänään onkivan jokirannassa."
"Hyvä", sanoi pastori, "hakekaa hänet tänne niin pian kuin mahdollista, sillä olen varma siitä, että jos joku voi saada selvyyttä tähän asiaan, niin hän sen tekee. Ja odottaessamme häntä seuratkaa kamariini, niin voimme tuumia, miten voisimme lohduttaa Mackin epätoivoista vaimoa."
Yksi uutisasukkaista läksi hakemaan Pekka Drufvaa ja toiset astuivat pastorin majaan, jossa kaikki todisti yksinkertaista ja vaatimatonta elämää, mutta myös järjestystä ja aistiakin, mitä yksinkertaiseen kalustoon tuli, jonka oppinut pappi suurimmaksi osaksi oli omin käsin nikkaroinut. Gertrud ja hänen molemmat lapsensa saivat sijansa lepopenkillä, ja uutisasukkaat istahtivat oven suuhun. Astuen edestakaisin lattialla yritti pastori lohduttaa alakuloista uutisasukkaan vaimoa, sanoen, että missä hyvänsä hänen miehensä olikin, varjeli Jumalan käsi häntä. "Ja sitä paitsi", sanoi hän, "olen minä yhä sitä mieltä, että Mack on eksynyt. Ajaessaan innoissaan metsänriistaa takaa on hän kulkenut liian kauaksi jokirannasta ja eksynyt oikeasta suunnasta. Sellaista on tapahtunut monelle näissä erämaissa. Mutta ennemmin tai myöhemmin hän kohtaa varmaan jonkun hyvänsuovan intiaanin, joka opastaa hänet jälleen kotitielle. Niin, kukapa tietää, vaikka hän parhaillaankin olisi kotona ja olisi huolissaan vaimonsa ja lastensa vuoksi."
Kun kellään ei ollut mitään siihen sanottavana, jatkoi hän:
"Ettei mikään vihollinen ole tappanut häntä, yhtä vähän valkea kuin punainen, käy mielestäni siitä ilmi, etteivät sotilaat, jotka samoilivat metsässä koko päivän, tavanneet taistelun jälkiä, sillä olkaa varmat siitä, hyvät ystävät, Mack ei taistelutta antaudu, niin voimakas ja urhoollinen kuin hän on."
Täten pastori yritti lohduttaa vaimoa, joskaan hän ei itsekään ollut sanottavasti vakuutettu omista sanoistaan, ja hän puhui lopulta niin innoissaan, ettei hän huomannut, että ovi oli avautunut ja Pekka Drufva astunut tupaan. Vasta sitten kun Per Rambo nykäisi häntä papintakin pitkästä liepeestä ja sanoi: "Nyt hän on täällä, kunnianarvoisa pastori", pysähtyi hän ja huomasi metsästäjän, joka levollisena ja varmana seisoi oven suussa ja ihmetteli, miksikähän hänet oli kutsuttu tänne.
Nyt pastori Campanius kertoi mitä oli tapahtunut, selitti oman mielipiteensä ja vaimon synkät epäluulot sekä lausui lopuksi:
"Minä kutsutin sinut tänne, Pekka Drufva, sillä olen vakuutettu siitä, ja luulen että muutkin läsnäolevat ovat samaa mieltä, että jos joku voi auttaa Mackia, missä ikänä hän nyt lieneekin, sinä sen voin tehdä. Ei kukaan tunne erämaata eikä kykene voittamaan sen vaaroja ja ottamaan selkoa sen salaisuuksista niin hyvin kuin sinä, ja sitä paitsi olet ystävyydensuhteissa intiaaneihin ja voit toivoa heidän apuaan. Et sinä myöskään, niinkuin me kaikki tiedämme, pelkää rehellistä taistelua vihollisten kanssa, olkootpa ne sitten punaisia tai valkeita. Minä kysyn sen vuoksi sinulta, Pekka Drufva, tahdotko ottaa ajaaksesi tämän onnettoman vaimon asiaa ja koettaa saada selkoa hänen miehensä kohtalosta?"
Pekka Drufva oli ikäväkseen kuunnellut papin kertomusta. Hän tunsi hyvin sekä Mackin että hänen vaimonsa ja oli monta kertaa, samoillessaan metsissä, nauttinut vieraanvaraisuutta heidän tuvassaan. Vilpittömästi hän ojensi kätensä uutisasukkaan vaimolle ja sanoi vakavasti:
"Luota minuun, Gertrud, mitä ihminen voi tehdä Mackin hyväksi, se tulee tehdyksi."
"Niin, niin, me luotamme sinuun, Pekka Drufva, ja me tahdomme seurata mukanasi voidaksemme pelastaa Mack veljemme, jos hän on joutunut vaaraan", huusivat läsnäolevat uutisasukkaat yhdestä suusta.
"Kiitos, hyvät ystävät, hyvästä tahdostanne", vastasi Pekka Drufva, "mutta luullakseni on parasta, että lähden yksin. Kun jälkeä on etsittävä erämaassa, niin yhdestä on enemmän hyötyä kuin monesta, ja jos apua tarvitaan, niin intiaanit ovat siihen kaikkein soveliaimmat, sillä he näkevät mitä ei kukaan valkoinen voi nähdä ja heillä on vainu kuin metsäkoirilla. Mohikaaneja on näillä seuduin, ja he tekevät minulle mitä ikänä pyydän sen jälkeen kuin pelastin Nauravan veden rannalla yhden heidän päälliköistään. Heihin voin luottaa yhtä paljon kuin itseeni, ja he auttavat aivan varmaan minua etsimään Mackia."
Uutisasukkaat olivat siksi perehtyneet erämaanelämään myöntääkseen Pekan olevan oikeassa, ja siksi he eivät loukkaantuneet, vaikka hän hylkäsikin heidän apunsa.
Päätettiin nyt, että Gertrud lapsineen jäisi Uuteen Göteborgiin iltaan saakka voidakseen hiukan levätä hirvittävän rauhattomuuden jälkeen, joka viime päivinä oli painostanut heitä. Sitten heidän piti yöllä purjehtia takaisin Jokilinnaan, jolloin Pekka Drufva seuraisi heidän mukanaan. Puhalsi varsin kova luoteistuuli, ja sen avulla he toivoivat aamun sarastaessa olevansa perillä Jokilinnassa, eikä sieltä tiedustelujen lähtöpaikkaan, Mackin tuvalle, ollut enää pitkältä.
Kun he kaikin lähtivät ulos pastorin tuvasta, astui Per Rambo eellimäisenä. Mutta päästyään alas viiniköynnösten varjostamalta kuistilta, peräytyi hän peloissaan. Intiaani tuli äkkiä viiniköynnösten takaa esille, aivankuin varjo äkkiä olisi muuttunut ihmiseksi. No, lähemmin tarkastettaessa ei siinä ollut mitään pelästymisen syytä — vain noin neljäntoista-vuotias poika, joskin suurikasvuinen ja voimakas ruumiinrakennukseltaan, seisoi siinä liikkumattomana kuin pronssipatsas. Vain vilkkaat mustat silmät ilmaisivat, että patsaassa oli eloa.
"Mi-mi-mitä sinä teet täällä?" änkytti Peter Rambo.
"Ukkosen Veli", vastasi poika ruotsiksi, mutta omituisesti murtaen.
Silloin Per Rambo ymmärsi, että hän tahtoi puhutella Pekka Drufvaa.
Heti kun Pekka lähestyi poikaa, ojensi tämä hänelle omituisen, nahkahihnoista kerityn kerän sanoen: "Uncas lähettää tämän? Ukkosen Veljelle."
Pekka Drufva keri kerän auki. Se oli palanen vampumia, s.o. intiaanivyötä.
"Saattepa nähdä", sanoi Pekka kääntyen toisten puoleen, "tämä on jossain yhteydessä Mackin kohtalon kanssa."
Seurustellessaan tuttavallisesti intiaanien kanssa oli Pekka Drufva oppinut myöskin n.s. vampum-kieltä, jonka avulla villit osasivat matkan päästä keskustella keskenään.
Merkkeinä käytettiin eri tavalla palmikoituja nahkahihnoja, joihin oli piirretty hyvin alkuperäisiä kuvia.
Hän luki "kirjeen" seuraavalla tavalla: "Eräs hollantilainen ja viisi irokeesiä on vanginnut Mackin, Uncas tahtoo auttaa Ukkosen Veljeä seuraamaan Mackin jälkiä."
Tämä tieto herätti ääretöntä kiihkoa läsnäolevien parissa.
"Minä olin siis sittenkin oikeassa", huokasi Gertrud, lisäten:
"Seisooko siinä todellakin, että hän on vangittu — eikä murhattu?"
"Niin, niin siinä seisoo", vakuutti Pekka Drufva.
"Mutta", huudahti pastori Campanius, "miten te voitte lukea noin paljon noista yksinkertaisista nahkahihnoista?"
"Te näette tässä leveän, mutta varsin lyhyen hihnan, joka on leikattu poikki vyöstä. Siinä riippuu seitsemän kapeaa hihnaa, kaksi valkoista ja viisi punaista. Ja toinen valkoisista ja viisi punaista hihnaa ovat sidotut toisen valkoisen ympärille. Jos tarkastamme lähemmin sitä valkoista hihnaa, joka on toisten vangitsema, niin on siinä karhun kuva. Karhu on delawarekielellä 'mack', siis tämä hihna tarkoitta; Mack ystäväämme. Jos tarkastamme toista valkoista hihnaa, niin on siihen piirrettynä vesirotan kuva, jolla intiaanit tarkoittavat hollantilaisia. Viidessä punaisessa hihnassa on nuolen kuva, irokeesien merkki. Tämä merkitsee siis: Mack on yhden hollantilaisen ja viiden irokeesin vankina."
Niin, tämä selitys oli pastorin mielestä varsin oikea.
"Mutta", sanoi hän, "mistä sinä sitten näet, että Uncas tahtoo auttaa sinua etsimään Mackia?"
"Tästä leveästä hihnasta, jossa on ainoastaan kuvamerkkejä. Tässä näette koko rivin kuvia. Ensin kilpikonnan — se tarkoittaa Uncasia, sillä se on hänen sukumerkkinsä. Sitten käsi — Uncas tahtoo ojentaa kätensä, s.o. auttaa. Sitten on vasama — se olen minä. Siis hän tahtoo auttaa minua. Sen jälkeen seuraa anturoita ja lopulta karhun kuva. Anturat merkitsevät jälkiä ja karhu Mackia. Siis: Uncas tahtoo auttaa Ukkosen Veljeä etsimään Mackia. Ymmärrättekö nyt?"
Niin, he ymmärsivät. Ja varsinkin pastori, joka aina siitä saakka, kun hän oli tullut Uuteen Ruotsiin, oli innolla tutkinut intiaanien kieltä, oli ihastunut päästessään hiukan perille heidän kirjoitustaidostaan.
Pekka Drufva kääntyi intiaanipojan puoleen ja sanoi delawarekielellä:
"Sano Uncasille, että hän huomis-aamuna, kun aurinko seisoo idässä puiden latvojen tasalla, tulee minua vastaan Mackin tuvalle."
Poika antoi merkin, että hän oli ymmärtänyt ja katosi sitten kuin salama. Parin minuutin kuluttua hän sousi pähkinänkuoren tapaisessa kaarnaveneessä joella.
* * * * *
Aamusumu hellitti ja vetäytyi metsään. Itäinen taivaanranta hehkui purppuraisena ja kultaisena. Venelaituriin, joka sijaitsi Uuden Jokilinnan linnoituksen alapuolella Delawarejoen itärannalla, laski puuvene, josta Pekka Drufva ja Mackin vaimo, Gertrud lapsineen nousi maihin. Linnoitus vallineen ja paaluaitauksineen lepäsi ääneti mäen kukkulalle, aamu-auringon taikavalon ympäröimänä, mutta sen muurien takana näytti tyhjältä ja autiolta. Yksinäinen vahti, joka kivääri olalla kulki edestakaisin vallilla, sekä vuohi, joka oli kiivennyt muurille ja sieltä katseli ympäröivää maisemaa, olivat ainoat näkyvät elävät olennot. Hetken kuluttua avattiin kuitenkin portti, ja nuori mies sotilaspuvussa kiiruhti jyrkkää polkua myöten alas venesillalle.
Hän ennätti paikalle juuri kun Pekka Drufva ja hänen seuralaisensa aikoivat sieltä poistua.
"Sinäkö se olet, Gert Rumpali", huudahti edellinen. "Tuotko sanaa luutnantilta, vai miksikä olet muuten näin varhain jalkeilla?"
"Minä aavistin, että sinä saapuisit tänne, niinpiankuin kuulin, että Gertrud oli lähtenyt kuvernöörin puheille Mackin katoamisen johdosta, sillä kenet hän lähettäisi tänne jollei sinua, ja siksi olen kaiken yötä odottanut veneen tuloa saadakseni keskustella kanssasi."
"Varmaankin sinulla on tärkeää asiaa, koska olet kaiken yötä ollut vahdissa. Mitä sinulla on sydämelläsi?"
"Niin, minä aioin pyytää, Pekka Drufva, että sallisit minun seurata mukanasi tiedusteluretkellesi. Enkö saa tulla mukaan, Pekka? — — —"
"Ei", vastasi Pekka Drufva lyhyesti "Mohikaanit auttavat minua, ja siinä työssä, joka minulla nyt on käsillä, on minulla heistä enemmän apua kuin sotamiehistä."
Näin sanoen Pekka Drufva aikoi poistua, mutta kun hän huomasi, miten sotamiehen reippaat, terveeltä näyttävät kasvot muuttuivat alakuloisiksi, hillitsi hän itseään ja kysyi lempeämmällä äänellä:
"Miksikä haluaisit seurata mukanani, Gert Rumpali?"
"Katsos", vastasi sotilas punastuen, "kun minä viime syksynä putosin jokeen ja olin vähällä hukkua, seisoivat useat tovereistani rannalla ja katselivat vain liikuttamatta sormeakaan pelastamisekseni, mutta Mack, joka sattumalta tuli paikalle, heittäytyi heti veteen ja pelasti minut oman henkensä uhalla, sillä virta oli hyvin voimakas syyssateiden aikana. Minä saan siis kiittää häntä hengestäni. Olkoon, ettei yksinkertainen rumpali ole suuren arvoinen, mutta velka on velka, olkoon se suuri tai pieni, ja minä olin arvellut saavani lyhentää sitä hiukan, kun pelastajani ehkä itse on vaarassa."
Pekka Drufva tunsi jotakin kosteaa silmäkulmassaan kuullessaan nuo sanat. Hän vastasi:
"Sinulla on kiitollinen sydän, Gert Rumpali, ja koska vielä lisäksi tiedän, että olet rohkea ja hyvä toveri, niin saat seurata mukanani, sillä senkaltaisesta auttajasta on aina hyötyä. Mutta et sinä voi muitta mutkitta heittää virkaasi ja tulla mukaan retkelle, joka venyy ehkä pitkäksikin."
"Olen jo pyytänyt lomaa ja saanut luutnantilta luvan", vastasi Gert riemuiten.
"No, se on toista se! Varustuksia sinulla on myöskin, niinkuin näen, sekä kivääri että ampumavaroja. Mutta sinulla on rumpu selässäsi! Et suinkaan sinä aio ottaa sitä mukaan metsään? Niin kovaäänisestä soittokoneesta ei meillä ole hyötyä matkallamme. Äänettömyys tai kuolema tulee siellä useasti kysymykseen."
"Rumpali ei kernaasti luovu rummustaan. Se tuottaisi hänelle onnettomuutta. Ja voit olla varma siitä, Pekka Drufva, että rumpuni on vaiti niinkauan kuin minä haluan, mitä jokainen aviomies ei taida voida väittää vaimostansa."
Pekka Drufva nauroi.
"Pidä sitten rumpusi, hupsu poika, mutta sen minä sanon, jos kuulen sen rämisevän sopimattomaan aikaan, niin isken sen murskaksi selkääsi vasten."
"Heti paikalla saat nähdä mihin se kelpaa, Pekka Drufva."
Näin sanoen nuori sotamies asetti Mackin pojan rummulle istumaan. Pikku pojan suureksi iloksi hän sai ratsastaa sillä kotiin saakka.
Kävely ei ollut pitkä. Pian metsä harveni ja yksinkertainen hirsimaja, jota ympäröi varsin laaja pelto ja kaunis puutarha, pisti esiin jokirannassa.
Mack oli syntyisin Tukholmasta. Hänen isänsä oli ollut noita skotlantilaisia sotamiehiä, jotka Juhana III:n aikana muuttivat maahan. Hänen nimensä oli "Mac" — ja jotakin muuta lisäksi, mutta kun hän oli nainut ruotsalaisen naisen ja kotiutunut Ruotsissa, arvelivat ruotsalaiset, että niin alhaisessa asemassa oleva mies kuin hän saisi tyytyä vain yhteen nimeen ja nimittivät häntä ainoastaan "Mackiksi". Itsekin hän hyväksyi sen ja nimi Mack ilman "mitään lisäystä" meni perinnöksi pojalle. Aluksi tämä oli sotilas niinkuin isäkin, mutta hän kyllästyi pian ankaraan kenttäelämään ja rupesi puutarhuriksi. Puutarhanhoitoa näinä aikoina harrastettiin innolla ruotsalaisissa herraskartanoissa ja linnoissa, ja nuori Mack sai paikan eräässä kartanossa, jossa hän työskenteli monta vuotta. Kartano oli Göteborgin läheisyydessä. Mutta kun tuli tietoon, että laiva lähtisi sieltä valtameren tuolle puolen ruotsalaisen siirtomaan perustamisaikeissa, heräsi skotlantilais-ruotsalaisessa nuoressa puutarhurissa seikkailuhalu ja hän seurasi vapaaehtoisena laivan mukana naituaan ensin tytön Göteborgin seuduilta.
Sellainen oli uutisasukasparin tarina.
Ei ollut muuten vaikea huomata Mackin yksinkertaisen hirsimajan ympäristöstä, että harrastus hänen entiseen ammattiinsa yhä oli hänessä vireillä. Puutarha oli kuin tuoksuava ja värikäs kukkakeidas keskellä erämaata. Ja melkein kaikki kukat ja kasvikset, joita siellä viljeltiin, olivat ruotsalaisia. Mutta Uuden Ruotsin neitseellinen maa ja edullinen ilmanala oli antanut niille rehevyyden, joka suorastaan hämmästytti pohjoismaalaisen silmää.
Kun Pekka Drufva ja hänen seurueensa oli ennättänyt köynnöskasvien koristamalle verannalle, astui sieltä esiin nuori ja tavattoman kookas ja kaunis intiaani sulkakruunu päässään.
Se oli Uncas.
"Sinä ennätit siis sittenkin tänne ennen minua, Uncas ystäväni", huudahti Pekka Drufva ja puristi sydämellisesti päällikön kättä. "Nyt sinun pitää selittää minulle, mistä olet saanut tietää Mackista kaiken sen, jonka vampumisi ilmaisi."
He kävivät verannalle istumaan ja sillä välin kuin Gertrud valmisti vierailleen tervetulleen aamiaisen, kertoi Uncas seuraavaa:
Mohikaanien kyliin oli saapunut sanoma, että irokeesijoukkoja samoili metsissä sekä heidän omalla että myöskin ruotsalaisten alueella. Sodanjulistusta ei oltu tehty eikä varsinaista vihamielisyyttäkään ollut vielä ilmennyt mohikaaneja vastaan. Pidettiin kuitenkin tarpeellisena lähettää tiedustelijoita ottamaan selkoa näiden retkeilyjen tarkoituksesta. Eräs tiedustelijoista oli, pensaikkoon kätkeytyneenä, nähnyt hyvinkin läheltä Mackin vangitsemisen. Tämä oli juuri päässyt kauniin metsäkauriin jäljille, jonka hän oli aikonut ampua, kun useita irokeesejä, jotka siihen saakka olivat lymynneet metsässä, hyökkäsi hänen päälleen lyhyen, mutta hyvin tuiman taistelua jälkeen, jolloin myös eräs valkea mies, kaikesta päättäen hollantilainen, tuli irokeesejä auttamaan. Kun Mack oli sidottu ja hänen aseensa riistetyt, oli koko seurue kerääntynyt sen pensaikon juurelle, jonka takana tiedustelija lymysi. Paitsi hollantilaista oli paikalla viisi irokeesiä, joista ei kukaan kuitenkaan ollut päällikkö.
Nyt syntyi vilkas neuvottelu. Paha kyllä ymmärsi tiedustelija hyvin vaillinaisesti irokeesien kieltä ja siksi suurin osa keskustelusta meni häneltä hukkaan, mutta yhtä ja toista hän sittenkin ymmärsi. Niinpä esim. että hollantilainen koetti kehottaa irokeesejä lähtemään Mackin majalle ja murhaamaan hänen perheensä, ryöstämään hänen talonsa ja polttamaan sen. Mutta sitä irokeesit eivät uskaltaneet tehdä. He arvelivat, että se olisi samaa, kuin heti paikalla sytyttää sodan liekki ilmituleen, ja se oli vasten heidän lakejaan, sitä paitsi oli heidän joukkonsa liian vähälukuinen. Sen sijaan he aikoivat lähteä johonkin paikkaan, jonka nimeä tiedustelija paha kyllä ei voinut kuulla, ja odottaa siellä suurempaa joukkoa. Sitä paitsi mainittiin useasti nimi "Kovapää", ja koska eräs mohawkien tunnetuimmista päälliköistä oli sen niminen, niin veti tiedustelija siitä sen johtopäätöksen, että varmaankin häntä aiottiin odottaa. Mitä vankiin tuli, niin tahtoi hollantilainen, että hän heti paikalla olisi otettu hengiltä, mutta siihenkään hän ei saanut toisia suostumaan, vaan irokeesit päättivät kuljettaa hänet mukanansa. Sitten joukkue läksi pohjoiseenpäin, ja tiedustelija palasi takaisin kertoakseen, mitä hän oli nähnyt. Kaikki tämä oli tapahtunut aivan Varchenjoen rannan läheisyydessä ja vain noin tunnin matkan Päässä Mackin plantaashista.
Puolen tunnin kuluttua oli retkikunta valmiina, jonka oli määrä lähteä etsimään Mackia ja jos mahdollista vapauttaa hänet. Siihen kuului Pekka Drufva, Gert Rumpali, päällikkö Uncas ja kaksi hänen miestään, molemmat viimeksimainitut erikoisen taitavia vainuujia. Pekka Drufvan ja Uncasin mielestä olisi ollut epämukavaa ottaa sen useampia miehiä mukaan.
Kun he olivat lähdössä, sanoi Gertrud:
"En koskaan ennen ole pelännyt täällä kotona, vaikka Mack on ollut poissakin, mutta nyt olen niin pelästynyt, etten tiedä, uskallanko jäädä tänne yksin lasten kanssa."
Uncas näytti ymmärtävän ruotsia, vaikka hän harvoin yritti puhua sitä kieltä, sillä tarttuen Gertrudia käsivarteen hän sanoi pehmeällä ja hivelevällä äänellä, joka on intiaaneille ominainen:
"Ei huoli pelätä — mohikaanit valvovat — vaikka heitä ei näy —"
Hän tahtoi siten sanoa, että hän oli antanut väelleen käskyn salassa vartioida Mackin kotia.
Tämä tieto lohdutti Gertrudia, sillä mohikaaneja hän ei pelännyt. He olivat Pekka Drufvan ja ruotsalaisten ystäviä, sen hän tiesi.