YHDEKSÄS LUKU.
Elävänä haudatut.
Gert Rumpalille tuotti tämä retki metsässä jo alun pitäen paljon yllätyksiä. Tosin hän oli kuullut kerrottavan intiaanien taidosta seurata kaikkein vähäpätöisimpiäkin jälkiä metsässä, mutta kaikki mitä hän nyt näki, voitti suuresti hänen kuvittelunsa. Hän oli ollut kaikkein innokkaimpia, kun sotilaita lähetettiin linnoituksesta etsimään Mackia, mutta hän, yhtä vähän kuin muutkaan, ei ollut voinut löytää mitään yhteenkuuluvia jälkiä. Mutta nyt hän näki, miten ne kaksi intiaania, jotka olivat varsinaisia vainuujia, seurasivat uutisasukkaan jälkiä melkein yhtä varmasti kuin hyvä jahtikoira.
Hän teki toisenkin huomion, joka hämmästytti häntä, sen nimittäin, että molemmat intiaanit katselivat häntä aivan erikoisella kunnioituksella — näyttivätpä suorastaan pitävän häntä, vaatimatonta ja vähäpätöistä sotamiestä, koko seuran päähenkilönä. Aluksi hän oli siksi itserakas, että hän luuli tämän kunnioituksen tarkoittavan häntä itseään, mutta vähitellen hän huomasi, että se kohdistui rumpuun, jota hän kantoi selässään.
Kyllähän rumpu oli hänelle rakas, mutta että se saattoi herättää noin suurta kunnioitusta villien pakanoiden parissa, jotka eivät koskaan olleet kuulleet sen ääntä, ihmetytti häntä. Vähitellen sekin asia selvisi hänelle. Varmaankin he pitivät rumpua ruotsalaisen sotavoiman edustajana, ja silloin hän käsitti heidän kunnioituksensa.
Tuo kokematon nuorukainen ei tiennyt, että rummulla, joskin rakenteeltaan toisenlainen kuin sen, jota hän kantoi selässään, on tärkeä tehtävä intiaani-poppamiesten loihduissa ja että sen sisällä arvellaan asustavan suuria ja salaperäisiä henkiä. Ja vieläkin vähemmän hän saattoi aavistaa, että häntä jo jossakin määrin pidettiin suurena poppamiehenä, jonka Pekka Drufva oli ottanut mukaansa, jotta hänen aikeensa paremmin onnistuisi.
Pian he saapuivat paikalle, jossa Mack oli vangittu.
Maassa näkyikin varsin selviä jälkiä taistelusta, kun viholliset hyökkäsivät takaa uutisasukkaan kimppuun ja vangitsivat hänet, ja intiaanit osoittivat mitkä jäljet olivat hollantilaisen ja missähän irokeesit olivat piilleet ennenkuin he karkasivat saaliinsa kimppuun.
Sitten jatkettiin takaa-ajoa, ja nyt se kävikin helpommin ja nopeammin, sillä kokonaisen parven jälkiä saatettiin nyt seurata, eikä näyttänytkään silta, kuin niitä olisi yritetty salata.
Illan suussa he saapuivat lähteen reunalle, missä joukko varmaankin oli pystyttänyt leirinsä, sytyttänyt tulen ja syönyt. Niin, intiaanit saattoivat osoittaa erästä puutakin, johon Mack oli sidottu kiinni sekä maahan lyötyjen paalujen jälkiä, missä paikassa hän oli maannut yöllä. Punanahat antoivat näet vankiensa levätä siten, että heidät laskettiin pitkäkseen maahan ja sidottiin jaloista ja käsistä maahan upotettuihin paaluihin kiinni.
Tuhan ja ruuanjätteiden paljouden mukaan otaksuivat mohikaanit, että irokeesit olivat oleskelleet paikalla vähintäin vuorokauden.
Oliko tämä se paikka, jossa heidän tuli odottaa Kovapäätä? Niin, sitä ei ollut hyvä tietää. Joka tapauksessa he olivat jatkaneet matkaa pohjoiseen päin. Ja Pekka Drufva ja hänen seurueensa seurasi perässä.
Seuraavan päivän iltana alkoivat mohikaanit astua varovaisemmin eteenpäin. "Jäljet ovat aivan tuoreita", vakuuttivat he. Pian keksittiin ohut savupilari puiden lomissa. Nyt pysähdyttiin, ja molemmat mohikaanit lähetettiin edeltä väijymään.
"He ovat pystyttäneet leirinsä kattilanmuotoiseen laaksoon, jonka läpi puro juoksee. Kaikki seitsemän ovat siellä ja parhaillaan he paistavat metsäkaurista", kertoivat he palattuaan takaisin.
Nyt pidettiin sotaneuvottelua.
Päätettiin, että niin varovaisesti kuin suinkin kierrettäisiin heidän leirinsä ja sitten, Pekka Drufvan annettua merkin, kaikki yhtä aikaa hyökkäisivät esille. Puron rannoilla laaksossa kasvoi varsin tiheä leppäpensaikko. Siltä puolelta mohikaanien oli määrä hyökätä. Pekka Drufva ja Gert saivat osalleen helpomman aseman jyrkänteellä, jonka rinteellä kasvoi tiheää metsää ja joka ulottui aivan leiriin saakka.
Sitten ruvettiin varovaisesti ryömimään määräpaikalle.
Äänettömänä Pekka Drufva hiipi tiheän pensaikon suojassa. Pian hän oli päässyt niin kauaksi, että: hän saattoi nähdä koko leirin. Nuotion ääressä istui neljä intiaania, ja hollantilainen, jonka Pekka heti tunsi Peter Irgensiksi, Mackin plantaashin entiseksi omistajaksi. Alhaalla niityllä, puolitiessä leppäpensaikon ja nuotion välissä, astui nuori intiaani, nähtävästi asetettuna vahtiin. Puuhun sidottuna, heti vasemmalla tulen ääressä askartelevasta ryhmästä seisoi Mack, alakuloisen näköisenä, mutta kuitenkin terveenä ja täysissä voimissaan.
Irokeesin alhaalla niityllä näytti olevan vaikea vastustaa paistetun metsäkauriin ihanaa tuoksua, sillä miten olikaan, hän tuli yhä lähemmäksi tulta.
Nyt Pekka Drufva sai nähdä todisteen Peter Irgensin vihasta Mackia kohtaan. Hollantilainen otti näet veitsensä kärkeen paistetun palasen metsäkauriin lihasta ja piteli sitä vangin nenän edessä. Sitten hän palasi taas nuotion ääreen ja alkoi ahnaasti syödä samaa palaa, jolla hän vastikään oli kiusannut Mackia. Vanki oli varmaankin hyvin nälissään, ja siksi häntä oli kiusattava antamalla hänen haistella paistia, mutta saamatta maistaa.
Pekka Drufva puri hampaansa yhteen ja mutisi itsekseen, maatessaan pensaan takana:
"Sen me sinulle vielä kostamme, senkin lurjus. Hyvin sinä olet alottanut ateriasi, mutta panempa pääni pantiksi, että se saa äkillisen lopun."
Hän pisti sormensa suuhun ja matki närhin ääntä. Se oli sovittu merkki.
Pekka Drufvan ja Gert Rumpalin pyssyt paukahtivat yhtä aikaa kuin mohikaanien sotahuuto kajahti ilmaan. Ja kaikki viisi hyökkäsi nuotion ääressä olevan ryhmän kimppuun, joille päällekarkaus oli täysi yllätys.
Kaksi irokeesia oli heti muuttanut paremmille metsästysmaille, molemmat muut antautuivat vangiksi suuremmatta taistelutta. Peter Irgens oli ainoa, joka teki voimakasta vastarintaa, mutta hänkin tuli pian voitetuksi. Sähisten raivoa hän sidottiin samaan puuhun, jossa kahleistaan vapautettu Mack vastikään oli seisonut. Voitto oli yhtä nopea kuin ratkaiseva, mutta yhdessä suhteessa ei kuitenkaan niin täydellinen kuin olisi toivottu.
Minne oli viides irokeesi joutunut?
Nuorta miestä, joka oli vartioinut niityllä sangen huonosti, ei voitu mistään löytää, yhtä vähän vankien kuin kuolleiden parista. Hän oli varmaankin kadonnut kesken taistelun temmellystä, ja siinä oli suuri vaara. Jos lähitienoilla oli joku irokeesijoukko, eikä se ollut lainkaan mahdotonta, niin hän kiiruhtaisi sen luo ja toisi sen vastustajien kintereille. Uncas lähetti sen vuoksi kaksi mohikaania heti karkulaisen jälkeen käskien tuoda hänet elävänä tai kuolleena paikalle.
Sitten jatkettiin ateriaa — joskin nyt olivat toiset henkilöt syömässä kuin äsken. Mack söi mielihyvällä samaa herkullista palasta, jota hollantilainen äsken oli kiusaten pidellyt hänen nenänsä alla. Ja Peter Irgens sai katsoa toisten syöntiä. Ettei hän tehnyt sitä lempein katsein, on helppo ymmärtää. Kun hän sitten huomasi, että molemmille irokeeseille annettiin ruokaa, mutta ei hänelle, ei hän voinut enää hillitä itseään.
"Sinä olet valkea mies, Pekka Drufva", sanoi hän vihasta sihisten, "ja sinulla pitäisi siis olla hiukan jumalista mieltä, mutta sittenkin annat valkean miehen, ristinveljesi, nähdä nälkää, vaikka punaiset Pakanat, jotka yhtä hyvin ovat vihamiehiäsi kuin minäkin, saavat syödäkseen."
"Niin", vastasi Pekka Drufva, "sinä olet valkea mies, Peter Irgens, mutta et tee kunniaa valkeaihoisille. Sinä et ole yhtä nälkäinen kuin Mack äsken, jolloin vain pilkkasit hänen nälkäänsä ja avuttomuuttaan pitelemällä lihapalasta hänen nenänsä alla. Eikö hän ole yhtä valkea kuin sinäkin? Ja jos sinulla on pienintäkään aavistusta kristinopista, jota suuresti epäilen, niin pitäisi sinun tuntea raamatunlause: niinkuin kylvät, saat myös niittää."
Peter Irgens oli vaiti, mutta hänen pienet ilkeämieliset silmänsä hehkuivat vihaa.
Oli tullut ilta, ja koska oli hyvin vaarallista öiseen aikaan kuljettaa vankeja metsän halki, päätti Pekka Drufva ja Uncas viettää leirissä yötä odottaen mohikaanien paluuta, ennenkuin lähdettäisiin kotiin päin. Kaikki kolme valkeaihoista panivat maata, mutta nuori mohikaanipäällikkö valvoi.
Tiedustelulle lähetetyt mohikaanit palasivat varsin myöhään ja — ikävä kyllä — tyhjin käsin. He olivat helposti löytäneet paenneen jäljet, mutta hän oli hyvä juoksija ja muutenkin hän oli jo ennättänyt liian pitkälle. Sitten yllätti pimeys metsässä, ja oli aivan mahdotonta seurata häntä sen pitemmälle.
Uncas ei epäillyt lainkaan, etteivät hänen miehensä olleet tehneet parastaan, mutta sittenkin hän oli hyvin tyytymätön heidän retkensä tulokseen. Pekka Drufva herätettiin ja pidettiin neuvottelu.
"Irokeesi uhuttaa niskaamme maanmiehiään. Epäilen, että Kovapää on lähitienoilla, ja ehkäpä hänen seurassaan on suurikin joukko. Meidän tiedustelijamme eivät ole tunkeutuneet näin pitkälle pohjoiseen, siksi en tiedä sitä varmuudella", sanoi Uncas.
"Mutta onhan meitä nyt kuusi miestä ja meillä on kolme hyvää pyssyä", mutisi Pekka Drufva.
"Ja sitten meillä on se, mitä Gert kantaa selässään."
"Mitä sinä tarkoitat, päällikkö?"
"Eikö Gertin rummussa asu voimakkaita henkiä, jotka voivat tuhota vihollisemme?"
Pekka Drufva ei voinut olla nauramatta. Ei edes Uncas, joka kuitenkin oli älykkäin kaikista intiaaneista, joita hän tähän saakka oli tavannut, voinut irtaantua siitä taikauskosta, jonka hän oli imenyt itseensä äidinmaidossa. Nyt ei kuitenkaan ollut sopiva hetki korjata tätä hänen erehdystään, vaan hän jätti sen toistaiseksi ja sanoi nyt vain:
"Niin, niin, kunpa meillä vain olisi edullinen asema, missä selkäpuoli olisi vapaana ja varma suoja edessä, niin voivat irokeesit tulla vaikka suurellakin joukolla."
"Sellaisen minä kyllä tiedän — Mustan vuoren. Se sijaitsee noin neljän tunnin matkan päässä täältä", selitti Uncas, lisäten: "Ja siellä me olemme lähempänä minun kansaani, jotka voivat ehkä tulla meitä auttamaan. Vuoressa on luolakin, johon hätätilassa voimme vetäytyä."
"Hyvä, lähdemme siis matkaan aamun ensi sarastuksessa", päätti Pekka
Drufva.
Muutamia minuutteja myöhemmin nukkui koko leiri, mutta Uncas valvoi.
* * * * *
Hyvin varhain oltiin seuraavana päivänä jalkeilla ja lähdettiin matkaan. Yö oli ollut levollinen eikä mikään näyttänyt ennustavan irokeesien hyökkäystä. Mutta sekä Pekka Drufva että Uncas tunsivat sittenkin siksi hyvin intiaanien sotatavat, etteivät he olleet levollisia. Matkaa ei suunnattukaan suoraan kotia kohti, vaan Mustalle vuorelle, joka sijaitsi hiukan idempänä, ilmansuunnassa, joka näytti herättävän vankien parissa hämmästystä.
"Minne sinä kuljetat minua, Pekka Drufva", kysyi Peter Irgens äkäisesti. "Minä luulin, että aioit pistää minut johonkin teidän kirotuista vankiloistanne, mutta tehän kuljette suoraan merenrantaan."
"Mitäs sitten! Hollantilaisena sinun ei pitäisi pelätä suolaista vettä", vastasi Pekka Drufva rupeamatta sen pitempiin selityksiin.
He eivät olleet kulkeneet pitkälle, ennenkuin he huomasivat, että vangit yrittivät hidastuttaa marssia. Milloin oli mikäkin este tiellä. Pahin oli Peter Irgens. Lopulta hän alkoi ontua ja sanoi ähkyen ja valittaen, että hänen jalkansa oli kipeä eikä hän päässyt sen pitemmälle.
Mutta kun häntä uhattiin pyssyllä, sanoi hän jo voivansa paljoa paremmin ja hetken kuluttua hän ei ontunut enää.
Pekka Drufva kuiskasi Uncasin korvaan:
"Vangit odottavat aivan varmaan apua pohjoisesta, siksi he kaikella tavalla koettavat viivyttää matkaamme."
Uncas lähetti molemmat mohikaaninsa takaisin vakoilemaan. He jatkoivat kuitenkin matkaa keskeytymättä, ja mohikaani väitti, ettei voinut enää olla pitkä matka siihen lujaan paikkaan, josta hän oli puhunut. Metsässä oli aivan hiljaista ja äänetöntä; linnut visersivät aamulaulujaan puissa; jokunen metsäkauris pakeni pelästyksissään hiljaisten matkamiesten tieltä ja villit kalkkunat kököttivät tiheikössä.
Äkkiä syntyi levottomuutta pienessä parvessa. Mohikaanit palasivat takaisin ja kertoivat, että päällikkö Kovapää ajoi heitä takaa 50 jopa 60 irokeesia seurassaan ja hetken kuluttua he olisivat jo nuolenkantaman päässä.
Nyt hyvät neuvot olivat kalliita, sillä vaarallista olisi ollut ryhtyä taisteluun niin suurta ylivoimaa vastaan metsäisellä lakeudella. Irokeesit voisivat helposti piirittää pienen joukon, josta kolmasosa vielä lisäksi oli vankeja, ja he tietysti eivät toivoneet mitään sen hartaammin kuin avustaa vihollista. Uncas viittasi eteenpäin, missä tumma, varsin korkea vuori kohosi metsän yli.
"Tuossa on musta vuori", sanoi hän, "ja sen kalliopaasien takana me voimme taistella. Mutta ennättääksemme sinne ennenkuin irokeesit tavoittavat meidät, täytyy meidän ottaa vangit hengiltä, sillä he ovat meille liiaksi vastuksena."
"Ei", sanoi Pekka Drufva, "tappaa heitä ei meidän pidä, sillä valkean miehen omatunto ei salli vuodattaa avuttoman vihollisen verta, mutta päästetään heidät aseettomina irti."
Nuori mohikaani katseli ihmeissään ystäväänsä, mutta vastaansanomatta hän alistui hänen tahtoonsa. Vangit päästettiin irti ja he käyttivätkin heti hyväkseen vapauttaan. Peter Irgens, joka juuri äsken oli valittanut huonoja jalkojaan, kiiti nyt matkoihinsa sellaisella vauhdilla, jota ei olisi voinut odottaa siksi vanhalta mieheltä.
Nyt piti ennättää Mustalle vuorelle. Onneksi ei matka ollut pitkä ja ilman ainoankaan nuolen häiriötä he pääsivät sen juurelle.
Musta vuori oli oikeastaan yksinäinen kallio, joka kohosi keskellä metsäistä alankoa. Se oli miltei paljas ja suurimmalta osaltaan basalttikiveä. Siitä johtui sen tumma väri, jonka mukaan se oli saanut nimensä. Mutta sen juurta ympäröivät suuret, sinne tänne heitellyt kivilohkareet, joiden tieltä metsä oli väistynyt, niin että varsin laaja, avoin kenttä oli muodostunut niiden eteen. Näiden kivilohkareiden takaa etsivät nyt pakenevat ystävämme suojaa ja löysivät varsin hyvänkin turvapaikan, sillä kivien taakse piiloutuneina heillä oli melkein pystysuora sileä kallioseinä takanaan ja edessään kappale tasankoa, jonka yli heidän pyssynsä ja jousensa ei helpolla päästäisi vihollista.
Aivan viime hetkessä he olivat ennättäneet tähän turvapaikkaan, sillä tuskin he olivat piiloutuneet kiven taakse, kun nuolisade iski niitä vasten, kuitenkaan saamatta muuta vahinkoa aikaan, kuin että nuolien kärjet taittuivat. Vaikea heidän kuitenkin oli laukaista ainoatakaan laukausta, sillä irokeesit käsittivät liiankin hyvin, miten vaarallista heidän olisi näyttäytyä aukealla paikalla ja pysyttelivät sen vuoksi suojelevan metsän siimeksessä.
Lopulta he huomasivat kuitenkin, miten hyödytöntä heidän oli ampua turhaan nuoliaan, ja kaikki hiljeni. Silloin tällöin vain ilmestyi yksityinen ruskea intiaanivartalo metsänreunaan, mutta se oli vaarallista peliä, sillä heti tuliliekki välähti kallionhalkeamasta esille, paukahdus kuului ja kuolemanhuuto; vastasi siihen haavoittuneen intiaanin huulilta. Samanlaisilla laukauksilla eivät irokeesit voineet vastata, sillä ainoa valkea mies heidän parissaan, hollantilainen, oli kadottanut pyssynsä.
Siten kului tunti toisensa jälkeen ilman mitään tulosta. Vieras, joka olisi saapunut tälle yksinäiselle! paikalle metsän siimeksessä, ei olisi voinut aavistaa, että keskellä tätä aurinkoista hiljaisuutta ihmiset väijyivät toisiaan ja odottivat vain tilaisuutta saadakseen tappaa toisensa.
"Vaikea heidän on karkoittaa meidät täältä", kuiskasi Pekka Drufva Uncasille, "mutta he voivat näännyttää meidät nälkään. Pelkäänpä, että laukuissamme on niukalta evästä."
"Mohikaanit eivät nuku", vastasi Uncas. "Omituista, jolleivät he huomaisi, että niin suuri joukko irokeesejä on tunkeutunut heidän alueelleen. He tulevat ennemmin tai myöhemmin vapauttamaan meitä. Sillä välin meidän täytyy elää jäännöksillämme. Ukkosen Veli saa syödä mitä Uncasin laukussa on. Punainen mies jaksaa paremmin nähdä nälkää kuin valkoinen."
Pekka Drufva ei ennättänyt vastata tähän jalomieliseen tarjoumukseen, sillä samassa kuului ilkeää viuhinaa ja nuoli lävisti hänen hattunsa, tekemättä kuitenkaan sen suurempaa vahinkoa. Mutta arveluttavinta oli se, ettei tämä nuoli tullut metsästä, vaan kallion harjalta. Irokeesit olivat kulkeneet kallion toiselle puolelle ja nousseet sen korkeimmalle huipulle, eikä sieltä ollut helppo heitä karkoittaa, sillä sielläkin oli hajallaan kivilohkareita, joiden takana he saattoivat lymytä.
Sekä Pekka Drufva että Uncas olivat luulleet asemaansa vahvemmaksi kuin mitä se oli. Ylhäältä kalliolta ei ollut mahdotonta osua heihin.
Pian kävikin selville, ettei tuo nuoli ollut ainoa. Useampia lensi samasta ilmansuunnasta ja yksi mohikaaneista haavoittui lievästi.
Nyt oli pakko suojella itseään kahdelta eri suunnalta tulevia nuolia vastaan. Joka tapauksessa se heikonsi suuresti vastustusta. Heidän ei myöskään onnistunut keksiä, missä nämät vaaralliset ampujat piileksivät. Harmittava yllätys tosiaankin — tavattoman vaarallinen yllätys. Pekka Drufva käsitti, että heidän olisi hyvinkin pian pakko peräytyä siitä asemasta, jota he niin kauan menestyksellä olivat puolustaneet.
"Sinä sanoit, että täällä olisi jokin luola", kuiskasi hän päällikölle.
"Sanohan, Uncas, missä se on?"
"Aivan Ukkosen Veljen takana — —"
Pekka Drufva kääntyi taakseen ja tarkasteli pystysuoraa kallionseinää. Mutta hän ei nähnyt mitään, joka olisi näyttänyt luolan suulta. Silloin Uncas osoitti tummaa varjoa basalttipilarin takana. Ja tarkemmin sitä tutkiessa huomattiin, että se oli varsin tilava kolo itse kallioseinässä.
"Voimmeko me kaikki mahtua luolaan", kysyi Pekka Drufva.
"Voimme kyllä, vaikka meitä olisi kaksikymmentäkin miestä."
"Onko siellä vettä?"
"Pieni lähteensuoni, joka pulppuaa esiin kalliosta kadoten siihen jälleen."
"Sitten me menemme sinne, sillä siellä me kai ainakin saamme olla nuolilta turvassa, eikä liene vaikea estää irokeesejä tunkeutumasta ahtaasta suusta sisään."
Parin minuutin kuluttua olivat kaikki kadonneet maan sisään, eikä kalliolla väijyvillä irokeeseillä ollut enää ketään, joihin ampua. Ei kestänytkään kauan ennenkuin hurja sotahuuto ilmaisikin heidän pettymystään.
Miehet asettuivat luolan suuhun, missä oli varsin valoisaa, mutta peremmällä vallitsi täysi pimeys, jonne ei tehnytkään mieli tunkeutua.
He ihmettelivät nyt suuresti, mihin irokeesit ryhtyisivät. Aluksi ne eivät näyttäneet käsittävän, minne heidän vihollisensa olivat kadonneet, eivätkä nämä aikoneetkaan ennenaikojaan antaa ilmi piilopaikkaansa. Mutta hetken kuluttua irokeesit olivat luultavasti keksineet luolan. Mahdollisesti jotkut heistä tunsivat sen ennestään, tai jonkun intiaanin tarkka silmä oli huomannut luolan suun. Joka tapauksessa sisällä olijat huomasivat hyvinkin pian, että heidän piilopaikkansa oli keksitty. Pienelle aukiolle, joka levisi luolan edustalla, ilmestyi näet vaeltavia risukasoja, s.o. intiaaneja, jotka olivat keränneet risuja metsästä, sitoneet ne kimppuihin ja lähestyivät nyt luolaa käyttäen risukimppuja kilpinään, lukuunottamatta muita tarkoituksia, joihin ne olivat aiotut.
"Minä aavistin kyllä", kuiskasi Pekka Drufva, "että nuo viekkaat lurjukset aikoivat sytyttää risukimppuja luolan suun edustalla palamaan ja siten savustaa meidät, niinkuin on tapana ajaa kettuja ulos pesästä, mutta kyllä he nyt erehtyvät. Nuo risukimput voivat ehkä suojella nuolia vastaan, mutta että kiväärinkuula tunkee niiden läpi, sen he nyt saavat nähdä."
Teko seurasi sanoja. Kolme laukausta paukahti ja risujenkantajat vierähtivät verissään maahan. Sen jälkeen irokeesit eivät yrittäneet enää savustaa heitä. Se yritys oli maksanut heille liian paljon verta.
Nyt kesti tunnin aikaa aselepoa, jona aikana "luola-asukkaat" eivät nähneet jälkeäkään irokeeseista. Heillä oli yllin kyllin aikaa punnita asemaansa.
"Tunnetko sinä lähemmin tätä luolaa", kysyi Pekka Drufva Uncasilta.
"Tunnen kyllä", vastasi hän, "olen kerran oleskellut täällä puolen vuorokautta."
"Oletko varma siitä, ettei siinä ole toista ulospääsyä?"
"Olen siitä aivan varma. Tämä käytävä tekee vähäisen mutkan vuoren alle itään päin ja päättyy kiviseinään. Käytävän keskikohdasta eroaa toinen lyhyempi, mutta paljoa leveämpi käytävä, joka ei ole yhtä pimeä kuin tämä, sillä katossa on halkeama, jonka kautta valoa tunkeutuu sisään. Siellä on myöskin lähde."
"Mutta ehkä irokeesit voivat suurentaa tuota halkeamaa, niin että he aivan äkkiä ryntäävät reiästä päällemme", sanoi Pekka Drufva.
"Se on mahdotonta. Tuo halkeama on niin kapea, että korkeintaan käsivarsi mahtuu siitä sisään, ja seinät ovat sileätä kalliota, jonka läpi ei kukaan voi tunkeutua. Ihminen ei voi päästä vuoren sisääni muuta tietä kuin tätä käytävää pitkin, jossa me nyt olemme."
Pekka Drufva oli tyytyväinen näihin tietoihin ja käytävässä vallitsi jälleen hiljaisuus, sillä jokainen vaipui omiin mietteihinsä. Hetken kuluttua sanoi Mack:
"Minäpä luulen, että irokeesit ovat lähteneet pois", huomattuaan etteivät kuitenkaan voi saada meitä valtaansa. "Tekisipä mieleni ryömiä ulos ja ottaa asiasta selkoa."
"Ei, älä tee sitä", varotti Pekka Drufva. "Sinä et tiedä, miten itsepäisiä ja viekkaita intiaanit ovat, kun he yrittävät voittaa vihollisensa. Jollei mikään vaara uhkaa heitä toisaalta, niin jäävät he viikkokausiksi tänne näännyttääksensä meidät nälkään, ja siinä onkin suurin vaara. Jollemme saa apua mohikaanikylistä lähipäivinä, niin — — —"
Hänen puheensa keskeytti räjähdys, joka sai koko vuoren vavahtamaan perustuksiaan myöten ja samalla käytävä muuttui pilkkosenpimeäksi. Kauhun vallassa he ryntäsivät aukolle. Suunnaton kivilohkare peitti sitä, niin ettei kissakaan olisi voinut tunkeutua siitä ulos, vielä vähemmän ihminen. — —
He ymmärsivät heti, mitä oli tapahtunut. Irokeesit olivat vierittäneet alas kivilohkareen kallion huipulta, ja heidän yrityksensä oli onnistunut niin hyvin, että kivilohkare tukkesi täydellisesti luolan suun.
He olivat elävältä haudatut.