SEITSEMÄSTOISTA LUKU.
Kova isku.
Vähän enemmän kuin puoli vuotta oli kulunut siitä, kun molemmat tiedustelijat olivat palanreet vaaralliselta retkeltään maqualaisten kylästä. Kaiken aikaa oli ollut tavattoman kylmä talvi. Siirtokunnan pellot ja viljelykset olivat olleet valkean lumivaipan peitossa, ja metsässä puun oksia painosti raskas lumitaakka. Ruotsalaiset uutisasukkaat, jotka kotimaastaan olivat tuoreet mukanaan suksia, olivat nyt ensi kertaa pitkistä ajoista tilaisuudessa hiihtämään intiaanien suureksi ihmetykseksi, sillä he eivät olleet koskaan nähneet sellaisia kulkuneuvoja. Ja Pekka Drufva oli osoittanut olevansa taitava hiihtäjä, mikä lisäsi yhä hänen suurta mainettaan siirtokunnassa. Muuten oli talvi tuonut mukanaan suuren hiljaisuuden siirtokuntaan, jota vain ruotsalaisten vierasvaraiset juhlat jouluna keskeyttivät. Muuten ei tapahtunut mitään koko talven pitkään. Pekka Drufva metsästi, uutisasukkaat kaatoivat hirsiä metsässä, sillä välin kuin heidän vaimonsa kehräsivät ja kutoivat, ja kirkkoa rakennettiin myös ahkerasti, jonka toivottiin valmistuvan vihittäväksi kesällä.
Mutta nyt oli kevät, ja kevät oli varhainen vuonna 1646. Ennenkuin tiesi asiaakaan, olivat puut hiirenkorvalla, kevätkukkaset kutoivat kauniin peitteensä maan yli, linnut visersivät ja rakensivat pesiä, ja siirtolaisten pienet puutarhamaat vihannoivat ja kukkivat. Ilma tuntui nousevan päähän kuin nuori viini, ja ihmiset heräsivät ikäänkuin uuteen eloon, talven vallan taituttua.
* * * * *
Eräänä kauniina kevätiltana oli Pekka Drufva palannut kotiin pitemmältä retkeltä, jonka hän oli tehnyt siirtokunnan kaukaisempiin osiin. Hän oli väsynyt, ja syötyään illallista hän meni maata. Mutta hän ei ollut nukkunut kauan, kun hän heräsi siihen, että joku pudisti häntä hartioista. Kun hän avasi silmänsä, näki hän edessään Printzinhovin vanhan palvelijan, Gabrielin. Ja sen verran kuin Pekka kevätillan kalpeassa valossa saattoi erottaa, näytti vanha mies kalpealta ja kiihtyneeltä.
"Mikä on hätänä, Gabriel", kysyi hän. "Onko jokin onnettomuus tapahtunut Printzinhovissa?"
"Kuvernööri lähettää sinulle terveisiä ja pyytää sinua heti saapumaan hänen luokseen."
Yhdellä hyppäyksellä Pekka Drufva oli pystyssä. Sillä välin kun hän puki ylleen, herätti vanhan uskollisen palvelijan huolestunut ilme hänen huomiotaan ja hän muisti, ettei Gabriel ollut vastannut mitään hänen kysymykseensä.
"Minä näen sinusta, Gabriel", sanoi hän, "että jokin onnettomuus on tapahtunut. Etkö voi edeltäkäsin kertoa minulle, mitä se on?"
"Onnettomuus se on", mutisi vanhus kyynelten noustessa hänen silmiinsä, "luullakseni kovin isku, mikä koskaan on kohdannut kuvernööriä. Hän on ollut monta vuotta isäntäni, ja olen seurannut häntä sekä sodan että rauhan aikana, mutta ei koskaan kohtalo ole iskenyt häneen niin kovasti kuin nyt."
"Mutta Gabriel, puhuhan toki suusi puhtaaksi. Mikä kova isku on kohdannut häntä?"
"Molemmat neidit ovat kadonneet."
"Oletko hullu, mies — neidit kadonneet", huusi Pekka Drufva ja tarttui sanantuojaa niin kovasti olkapäihin, että tämä huojui kuin kaisla.
Jos joku olisi lyönyt Pekka Drufvaa vasaralla otsaan, ei hän olisi voinut saada sen kovempaa iskua kuin mikä tämä oli. Mutta hän hillitsi itsensä ja kysyi käheällä äänellä:
"Miten se tapahtui?"
"Sen saat parhaiten kuulla kuvernööriltä itseltään", arveli palvelija.
Nyt Pekka Drufva oli valmis ja nopeasti hän syöksyi ovelle. Parissa minuutissa hän oli ennättänyt Printzinhoviin, jättäen sanantuojan kauaksi jälkeensä.
Hänet päästettiin heti kuvernöörin luo. Vanha Gabriel ei ollut liioitellut. Pekka Drufva ei ollut koskaan nähnyt kuvernööri Printziä niin masentuneena. Vaivalla hän saattoi selvästi kertoa mitä oli tapahtunut.
Viiden ajoissa iltapuolella olivat Lydia ja Greta neidit menneet kävelemään, "ihailemaan kevättä", niinkuin jälkimäinen oli sanonut. Äitipuolen kysymykseen minne he aikoivat lähteä, oli Lydia vastannut: "Me menemme Huokausten mäelle ja pistäydymme Franssonilla paluumatkalla." Ei kukaan pannut erikoista huomiota tähän kävelyretkeen, sillä tytöt kulkivat usein kahden ympäristössä. Uuden Göteborgin ympäristö oli kaikkein rauhallisin koko maailmassa, ja kukapa olisi tahtonut tehdä pahaa kuvernöörin tyttärille. Uutisasukkaat olivat hyvin kiintyneet molempiin tyttöihin, ja he kävivät usein heidän hirsimajoissaan. Mutta aika kului, eikä heitä I kuulunut kotiin. Kahdeksan aikana, jolloin perhe kerääntyi illalliselle, saapui kuvernööri kotiin linnoituksesta; tytöt eivät olleet vieläkään palanneet. Isä murahteli hiukan moittien heidän epätäsmällisyyttään, mutta rouva rauhoitti häntä saneen, että tytöt varmaan olivat viipyneet Franssonien luona ja että Franssonin vaimo varmaan saattaisi heidät metsän läpi kotiin, jos tulisi pimeä. Mutta kello tuli yhdeksän, eikä heitä vain kuulunut. Silloin kuvernööri tuli levottomaksi ja läksi itse heitä vastaan. Mutta hän ennätti aina Huokausten mäelle saakka, missä oli nyt varsin pimeä puiden varjossa, kohtaamatta heitä. Hän huusi, mutta ei saanut vastausta. Silloin hän meni uutisasukkaan Franssonin mökille, joka sijaitsi aivan mäen läheisyydessä, tiedustellakseen sieltä. Franssonin vaimo kertoi nähneensä, kun neidit kulkivat Huokausten mäelle johtavaa metsätietä pitkin, mutta hän ei ollut huomannut heidän palaavan takaisin. Vielä vähemmän he kotimatkalla olivat pistäytyneet uutisasukkaan mökillä. Nyt kuvernööri pelästyi pahasti ja aavisti, että onnettomuus oli tapahtunut. Hän koetti kuitenkin rohkaista mieltään sillä oletuksella, että he olivat palanneet kotiin toista tietä. Tämä toivo näyttäytyi kuitenkin perättömäksi hänen palattuaan kotiin, ja hirveän levottomuuden vallassa hän oli lähettänyt hakemaan Pekka Drufvaa, joka, niin tottunut kuin hän oli väijyskelemään metsissä, varmaankin parhaiten voisi auttaa heitä. Hän lopetti puheensa seuraavin sanoin:
"Etsi lapsiani ja pelasta heidät, jos he ovat vielä pelastettavissa, ja minä tahdon kohdella sinua kuin poikaani koko elämäni ajan."
"Minä teen kaikki, mitä ihmisvoimassa on", vastasi Pekka Drufva ahdistunein mielin.
Sitten hän pyysi saada kolme tai neljä soihtua sekä yhtä monta soihdunkantajaa.
Ne hankittiin kiireessä ja kahden palvelijan sekä Gabrielin oli määrä seurata mukana. Mutta kun pieni joukko oli lähtövalmiina, selitti kuvernööri, että hän itse tahtoi tulla mukaan. Pekka Drufva vastusti sitä siitä syystä, että lepo olisi välttämätöntä murheen murtamalle miehelle.
"Mitenkä minä voisin levätä, kun joka hetki pelkään saavani mitä kauheimpia tietoja. Parempi olla itse mukana ja päästä heti kaikesta selville", päätti kuvernööri.
Siihen ei ollut mitään sanottavana. Siten viisi miestä läksi matkaan ja pian he olivatkin päässeen päämääräänsä. Huokausten mäki oli luonnollinen kukkula, joka muistutti suurta jättiläishautaa. Se sijaitsi Delawarejoen rannalla, noin parinkymmenen minuutin päässä Printzinhovista. Sillä kasvoi kauniita lehtipuita, ja mäen korkeimmalta kohdalta, jonne kuvernööri oli panettanut penkin, oli kaunis näköala yli valtavan joen. Nimen olivat Printzin neidit antaneet sille niiden kumeitten, huokaavien äänten johdosta, jotka syntyivät aaltojen loiskiessa sen kallioista, jokirantaan viettävää kylkeä vasten.
Soihtujen valossa oli Pekka Drufva kaiken aikaa saattanut seurata tyttöjen jälkiä Printzinhovin puistosta mäen kukkulalle saakka, silloin tällöin vain he olivat poikenneet kukkia poimimaan. Penkillä he olivat, jäljistä päättäen, istuneet varsin kauan ja tehneet käsitöitä, mikä kävi ilmi maahan heitetyistä langanpätkistä ja kangaspalasista. Metsässä, mäen rinteillä, he eivät olleet käyneet.
Nyt piti tutkia vain mäeltä poistuvia jälkiä. Nekin olivat varsin selvät aina mäen juurelle saakka, mutta siinä ne päättyivät. Tätä paikkaa Pekka Drufva tutki hyvin tarkoin. Mäen juurta, ottamatta sitä osaa lukuun, jota joki rajoitti, ympäröi tiheä ja okainen pensaikko. Mutta niihin aikoihin, jolloin Huokausten mäki oli tullut Printzin neitosten, ja monen muun sitä paitsi, lempipaikaksi, oli kuvernööri hakkauttanut leveän aukon pensaikon läpi. Siinä juuri Pekka Drufva, polvillaan maassa ja soihtu vieressään, tutki jälkiä. Ja siihen hänen tarkastuksensa myös päättyi. Kun hän hetken kuluttua nousi pystyyn, kysyi kuvernööri:
"Näetkö jotain, Pekka Drufva?"
"Näen kyllä", vastasi hän kiihtyneellä äänellä, "näen jotain, jota en tahtoisi nähdä."
"Sano kuitenkin mitä sinä näet; koetan kestää pahintakin."
"Tällä paikalla", jatkoi Pekka Drufva, "hyökkäsi varmaan pahaa aavistamattomien neitosten kimppuun kaksi miestä, toisella oli leveät ja varsin lyhyet jalat, toisella hiukan kapeammat ja pitemmät. Kummallakin oli intiaanien mockasiinit jalassa."
"Hyvä Jumala, intiaanejako ne olivatkin", huudahti kuvernööri.
"Ei", vastasi Pekka Drufva, "vaan valkoihoisia."
"Mistä sinä sen näet?"
"Jäljistä. Valkea mies astuu aina hiukan ulospäin, jollei hänellä lapsesta saakka ole ollut pahaa tapaa käydä jalat sisäänpäin. Mutta intiaani astui aina jalka suoraan eteenpäin. Punaisen miehen askel on aina suora, mutta valkean enemmän tai vähemmän viisto."
"Eihän se mitenkään ole voinut olla kukaan uutisasukkaista!"
"Täällä kylässä vain kaksi miestä käyttää mockasiinejä. Toinen on Nick
Truve ja toinen minä. Mutta ei suinkaan meitä voitane epäillä!"
"Ei, poikaseni, ei teitä voida epäillä. Mutta jolleivät ryöstäjät ole intiaaneja eikä uutisasukkaita, niin keitä he sitten herran nimessä voivat olla?"
"Se on Peter Irgens ja hänen poikansa Will. Tosin heidän nimensä eivät ole piirretty jälkiin, mutta olen sittenkin yhtä varma asiastani kuin jos olisin ollut paikalla."
Kuvernööri hätkähti ikäänkuin hän olisi saanut piiskan iskun.
Hetken kuluttua, seisottuaan aivan avuttomana ja epätoivoisena sanoi hän:
"Niin, niin, oikeassa sinä olet. Peter Irgens on vannonut kostavansa minulle, sen tiedän. Jos hän antoi minulle tämän iskun, niin, Jumala olkoon minulle armollinen, osuipa hän myös oikeaan paikkaan."
Mutta sitten näytti kuvernööri jälleen epäilevän Pekka Drufvan selityksiä.
"Me seisomme tässä", sanoi hän, "tuskin 200 askeleen päässä Franssonin majasta, jonka katto näkyy tänne päiväsaikaan. Ja tietysti tytöt huusivat apua, jos heidän kimppuunsa käytiin, niinkuin sinä väität. Franssonit olisivat epäilemättä kuulleet apuhuudot."
"Ei", vastasi Pekka Drufva, "he eivät voineet huutaa. Nuo roistot olivat piiloittuneet tien kummallekin puolelle. Heidän hyökkäyksensä oli äkillinen ja odottamaton, ja tietysti kaikkein ensiksi he kädellään tukkesivat uhriensa suut. Sitten he laittoivat suukapulat tyttöjen nenäliinoista ja estivät heitä siten huutamasta."
"Mutta minne he ovat kuljettaneet heidät?"
"He ovat kantaneet heidät pois."
"Mutta minne?"
"Siitä me otamme heti selkoa."
Pensaikon reunasta kulki kapea polku jokirantaan. Sinne Pekka Drufva vei nyt seuralaisensa. Siellä näkyi selviä miesten jälkiä, mutta tytöistä ei ainoatakaan, mikä todisti hänen oletustaan, että heitä oli kannettu. Sitä vastoin oli orjantappurapensaaseen tarttunut sininen kangaspala.
"Tämä", sanoi Pekka Drufva, "on repeytynyt jommankumman puvusta."
Gabriel totesikin, että neiti Lydialla oli ollut sellainen puku yllään. Kauempana oli kukkakimppu, joka oli vielä aivan tuore. Tytöt olivat varmaankin poimineet sen. Pekka Drufva pisti sen salaa povelleen, sillä jäljistä hän oli huomannut, että Greta oli poiminut kukkia.
Polku johti alas rantaan ja siellä oli parin kiven välissä veneen jäljet. Ei sielläkään näkynyt tyttöjen jälkiä, joka todisti, että heidät oli kannettu veneeseen saakka.
Kun Pekka Drufva oli sanonut, että hän tiesi nyt kaikki, mitä hän toistaiseksi tarvitsi tietää, palattiin Printzinhoviin. Perille tultua kuvernööri sanoi tahtovansa puhua kahden kesken Pekka Drufvan kanssa. He astuivat työhuoneeseen, missä kuvernööri vaipui avuttomana nojatuoliinsa, ja sitten alkoi neuvottelu.
"Minne sinä luulet, että hän on kuljettanut heidät", kysyi kuvernööri ja lisäsi: "En mitenkään voi uskoa, että he ovat viedyt Fort Nassauhin Hollantilainen kuvernööri taitaa tosin olla vihamieheni, mutta Andreas Hudde on kuitenkin yksityiselämässään rehellinen ja kunnon mies, ja minusta tuntuu mahdottomalta, että hän olisi sekaannut tällaiseen roistotyöhön, tai että hänellä edes olisi siitä tietoa — onhan se aivan kamala naisryöstö, johon ei ollut minkäänlaista syytä, sillä persoonallsesti me emme koskaan ole uhanneet tai halveksineet toisiamme."
"Ei", vastasi Pekka Drufva, "Fort Nassauhin hän ei ole kuljettanut heitä. Peter Irgens ei kuulu koko talveen käyneen Fort Nassaussa, eivätkä hänen maanmiehensä taida suopein silmin katsovan häneen. Ja mitä poikaan, Williin tulee, niin sanotaan hänen jo syksyllä karanneen hollantilaisen komppaniian palveluksesta."
"Mutta minne hän sitten on vienyt heidät?" huokasi kuvernööri.
"Irokeesien luo. Peter Irgens ja päällikkö Kovapää taitavat olla erittäin hyvät ystävät."
Kuvernööriä värisytti. Äkkiä hän hyökkäsi pystyyn ja huudahti leimuavin silmin:
"Nuo rosvot eivät ole voineet ennättää vielä pitkälle. Minä annan sotamiesten lähteä liikkeelle ja asetun itse heitä johtamaan, me tavotamme heidät, ammumme väkivallantekijät ja vapautamme tytöt."
Tämä ajatus oli saanut kuvernöörin siinä määrin valtaansa, että hän lähestyi jo ovea lähettääkseen sanaa linnoitukseen, mutta hän hillitsi itseään Pekka Drufvan sanoessa:
"Se olisi uhkarohkea teko. Muistakaa, kuvernööri, että neidot ovat heidän vallassaan, ja täydellä syyllä voi pelätä, että sellainen vanha merirosvo kuin Peter Irgens, jota vihan ja koston henget sitä paitsi hallitsevat, ei epäröisi murhata neitoja, jos hän joutuisi ahdinkoon. Sitä paitsi otaksun, että hänellä oli vastassaan irokeesijoukko joen toisella rannalla. He ovat laittaneet paareja, joilla neitejä on kuljetettu, ja tuollaiset taakatkin käsissään ovat intiaanit niin nopeajalkaiset, että sotilaat, jotka eivät ole tottuneet marssimaan erämaissa, eivät voisi saada heitä kiinni. Ja ken tietää miten kauaksi pohjoiseen he veisivät neidit, jos Peter Irgens huomaisi olevansa takaa-ajettu."
Kuvernööri huokasi syvään.
"Niin, niin", sanoi hän, "minä huomaan hyvin, että olet oikeassa. Mutta sanohan, oletko itse keksinyt jonkun paremman keinon?"
"Olen kyllä", vastasi Pekka Drufva. "Vielä tänä yönä aion lähettää sanan ystävälleni, mohikaani päällikkö Uncasille ja pyytää, että hän tulisi vastaan Delawaren tuolle puolen oleviin metsiin. Itse lähden aamun sarastaessa joen poikki, etsin heidän maallenousupaikkansa ja seuraan heidän jälkiänsä. Aivan varmaan onnistuu minun ja Uncasin seurata heidän kintereillään ja joko viekkaudella tai väkivallalla saada neidit vapautetuiksi."
"Ja minulle, heidän luonnolliselle suojelijalleen ja puolustajalleen, sinä et suo mitään osaa heidän pelastamisessaan? Minunko pitäisi istua kotona kädet ristissä, sillä välin kuin lapseni — ei koskaan."
"Nyt minä tulen teidän osaanne suunnitelmassani. Niinkuin kai tiedätte, herra kuvernööri, ei sotakirves mohikaanien ja irokeesien välillä ole ollut maahan haudattuna sen jälkeen kuin me pelastimme Mackin. Tosin ei mitään suurempia otteluja ole ollut, sillä siihen kumpaisetkin puolueet ovat tunteneet itsensä liian keikoiksi, mutta sitä enemmän on ollut pienempiä taisteluja. Toista se olisi, jos te, herra kuvernööri, luovuttaisitte 20 tai 30 sotamiestä mohikaanien avuksi. Silloin he voisivat kunnolla taistella, sillä kiväärit korvaisivat miesten vähälukuisuuden. Ja juuri sitä minä aion nyt pyytää teiltä, herra kuvernööri, se on hyvinkin tärkeä osa suunnitelmaani. Jos mohikaanit ja valkoihoiset hyökkäävät yhdessä irokeesien kimppuun, niin tarvitsevat he taistelussa kaikki miehensä, eivätkä voi kuljettaa neitoja kauas. Heillä ei ole aikaa ajatella heitä, ja melkein varmana voi pitää, että he siinä tapauksessa vetoavat myös Peter Irgensin ja hänen poikansa apuun, ja silloin neidot, joiden on pakko jäädä intiaaninaisten pariin leiriin, vapautuvat näiden roistojenkin vallasta. Silloin minun ja Uncasin on myös helpompi vapauttaa heidät. Te huomaatte siis, herra kuvernööri, että suunnitelmani onnistuminen riippuu yhtä paljon teistä kuin minustakin."
Hetken mietittyään, jona aikana kuvernöörin kasvot suuresti kirkastuivat, hän ojensi kätensä Pekka Drufvalle ja puristaen sitä lämpimästi hän sanoi:
"Niin, minä myönnän nyt, että suunnitelma on hyvä — paras, mitä tällä hetkellä voimme ajatella. Olkoon Jumala kanssasi täyttäeässäsi tehtävääsi. Minä autan sinua sillä tavalla kuin ehdotat. Lähetti, joka tänä yönä lähtee mohikaanien luo, vieköön heille myös sen sanan, että he saavat 30 ruotsalaista sotamiestä avukseen. Niinkuin kai käsität, johtaisin minä itse mieluinten tätä joukkoa. Mutta valtiollisista syistä en voi persoonallisesti esiintyä toisen intiaaniheimon liittolaisena toista vastaan. Intiaanien silmissä minun pitää olla matkan päästä vaikuttava voima. Luutnantti Schute saa tehdä sen minun sijastani. Hän lienee siihen tehtävään sopivin, sillä hän, joka asuu mohikaanien keskuudessa, tuntee heidät parhaiten. Samalla hän saa hyvän tilaisuuden sovittaa huolimattomuuttaan päästäessään Peter Irgensin karkuun. Jumala kanssasi."
Näillä sanoilla he erosivat toisistaan. Vänrikki Liljehöök ei ollut ottanut osaa näihin valmistaviin toimenpiteihin armaansa pelastamiseksi. Hän oli edellisenä päivänä lähtenyt Kristiinan linnoitukseen ja häntä odotettiin kotiinpalaavaksi vasta seuraavana päivänä.