KUUDESTOISTA LUKU.
Palava järvi.
Kun aurinko, joka jo kauan sitten oli kirkastunut, alkoi laskea läntisten metsien taakse, olivat pakolaisemme sivuuttaneet varsin metsättömän laakson ja saapuneet korkealle kukkulalle, jolla kasvoi monen sadan vuoden vanhoja pyökkejä ja muita lehtipuita. Täällä Nick Truve pysähtyi, heitti repun selästään ja sanoi:
"Nyt voi olla aika levätä. Meidän täytyy säästää voimiamme huomiseksi, josta tulee varsin rasittava päivä. Puolen tunnin kuluttua on metsässä pimeä. Parempaa yösijaa emme voi löytää, sillä täältä näemme laaksoon, jonka yli intiaanien täytyy kulkea, jos he ajavat meitä takaa, ja takanamme on tiheä metsä, missä pahimmassa tapauksessa löydämme hyviä piilopaikkoja. Jääkäämme siis tänne, mutta me emme saa sytyttää tulta, sillä se johdattaisi takaa-ajajat luoksemme."
He kävivät istumaan tuuhean pyökkipuun juurelle, jonka oksat ulottuivat melkein maahan saakka ja muodostivat siten luonnollisen lehdon, jonka permannolla oli runsaasti kuivia lehtiä, sopivia makuualukseksi. Mutta nyt nälkä alkoi suuressa määrin kiusata. Metsänriistan ampumista ei voitu ajatellakaan, sillä olisi ollut vaarallista laukaista pyssyä, ja sitä paitsi ei ollut tulta, missä paistaa. Onneksi repuista löytyi kuitenkin ruokaa pariksi ateriaksi, sillä intiaanit eivät olleet ennättäneet tyhjentää niitä.
Syödessä alkoi keskustelukin sujua.
"Kuinka tuon auringonpimennyksen laita oikeastaan oli, se kun sattui meille niin otolliseen aikaan?" kysyi Nick Truve. "Mistä sinä tiesit, että se tulisi?"
"Sitä asiaa on helppo selittää", vastasi Pekka Drufva. "Niinkuin kai tiedät, voivat tähtientutkijat edeltäkäsin laskea, milloin auringonpimennykset tapahtuvat."
"Onko se mahdollista! Miten se oikeastaan tapahtuu?"
"Se käy siten, että tehdään matemaattisia laskuja taivaankappalten liikkeistä, mutta minun tietoni eivät riitä tarkemmin selittääkseni sitä asiaa. Siinä kyllin, että he osaavat sen tehdä. Isä Campanius, kelpo kirkkoherramme, joka on huvitettu jos jostakin taivaan ja maan välillä, omistaa tähtitieteellisen kalenterin, ja siinä seisoo sellaisia asioita. Eräänä iltana, ainakin kaksi kuukautta sitten, jolloin istuin hänen tuvassaan juttelemassa hänen kanssaan, kertoi hän, että heinäkuun 26 päivänä tänä vuonna tapahtuu auringonpimennys, joka alkaa viisi minuuttia yli kaksi ja meidän seuduillamme ulottuu kolmeviidettä osaa auringon pinnan yli. No, tuo asia oli jo kauan sitten kadonnut mielestäni, mutta seisoessani puuhun sidottuna ja saatuani tietää, että henkeni pelastus riippui siitä, että voittaisin intiaanien poppamiehen, välähti auringonpimennys äkkiä mieleeni. Heti selvisi minulle, että jos isä Campaniuksen tieto piti paikkansa, niin oli siinä paras pelastuskeino, sillä olin kuullut, että intiaanit pelkäävät hirveästi auringonpimennystä. Siksi tartuin tuohon keinoon, ja onneksi ei isä Campanius ollut erehtynyt. Tuo kelpo kirkkoherra pelasti siten meidät kamalasta kuolemasta, ja niinkauankuin elän olen hänelle siitä kiitoksenvelassa."
"Hm", mutisi Nick Truve epäilevästi, "voisiko pappi todellakin tietää sellaista niin paljon aikaisemmin? Kyllähän hän on oppinut, mutta — — —"
Nick Truve oli varsin hyvin perehtynyt erämaan salaisuuksiin, mutta hänen koulutietonsa olivat hyvin heikot.
Hetken kuluttua valmisti Nick Truve itselleen vuoteen kuivista lehdistä ja vaipui uneen, jota vastoin Pekka Drufva kävi istumaan kalliopaadelle, mistä hänellä valoisassa kesäyössä oli hyvä näköala yli laakson. Tällä kertaa he eivät antaisi yllättää itseänsä. Siksi he olivat päättäneet valvoa vuoroon, ja Pekka Drufva, joka oli nuorempi, oli ensiksi vahdissa.
Kirjavan Kotkan majassa istui, heti sen jälkeen kuin aurinko oli taas kirkastunut, päällikkö itse ja poppamies Luspa, joka oli riisunut karhuntaljan yltään ja näytti nyt tavalliselta intiaanilta. He olivat yksin, sillä päällikkö oli ajanut ulos naiset, ja he keskustelivat auringonpimennyksestä.
"Sinä sanot, viisas Luspa, ettei Ukkosen Veli pimentänyt aurinkoa.
Mutta jollei hän sitä tehnyt, niin kuka sitten", kysyi Kirjava Kotka.
"Aivan varmaan", vastasi poppamies, "olet sinä, urhoollinen päällikkö ja vihollistesi kauhu, nähnyt ennenkin auringon kasvojen pimentyvän, eikä silloin Ukkosen Veljeä ollut lähimaillakaan loihtimassa pimennystä."
"Mutta hänhän sanoi, että aurinko pimenisi jo ennenkuin se tapahtui."
"Viisas päällikkö, minä selitän nyt sinulle, miksikä hän saattoi sen tehdä. Avaa korvasi ja saat kuulla. Kun auringon pyörä tai joku osa siitä pimenee, niin tapahtuu se siksi, että hirvittävä lohikäärme taivaan laelta on päässyt valloilleen ja koettaa nielaista hirveään kitaansa auringon. Mutta se ei onnistu kuin lyhyeksi hetkeksi, sillä nahka lohikäärmeen kidassa ei ole kylliksi tunteeton voidakseen ajan pitkään kestää auringon kuumuutta. Siksi täytyy hirviön hetken kuluttua sylkäistä aurinko suustaan, muuten se polttaisi sen nielun. Siitä johtuu, ettei auringonpimennys koskaan kestä kauan."
"Sehän on kaikki hyvin viisasta", sanoi päällikkö, "mutta siitä ei käy selville, kuinka Ukkosen Veli saattoi edeltäpäin tietää, milloin lohikäärme saapuisi."
"Sinä ymmärrät sen, kunhan olen päättänyt selitykseni", jatkoi poppamies. "Tämän hirveän lohikäärmeen, joka alituisesti himoitsee aurinkoa, pitävät valkoiset poppamiehet vangittuna suunnattomassa luolassa kaukana idässä. Ja joka kerta, kun lohikäärme on polttanut suunsa, palaa se vapaaehtoisesti luolaan, sillä hänellä on hirveät tuskat, jotka lievenevät vain siellä. Mutta jonkun ajan kuluttua, kuukausien, ehkäpä vasta vuosien perästä, haavat parantuvat, ja silloin se taas vastustamattomasti haluaa niellä auringon. Hän joutuu silloin niin hirveään raivoon huomatessaan olevansa vankina, että vuori vapisee perustuksiaan myöten, ja estääkseen tuhoavaa maanjäristystä avaavat valkeat poppamiehet luolan ovet ja päästävät lohikäärmeen ulos. Mutta, huomaa päällikkö, joka kerta kun se tapahtuu, saavat kaikki valkeat poppamiehet, missä ikänä he lienevätkin, jollakin salaisella tavalla tietoa tästä. Ja kun he edeltäpäin tietävät, miten paljon aikaa lohikäärme tarvitsee päästäksensä aurinkoon, niin on heidän helppo laskea, milloin auringonpimennys alkaa. Nyt huomaat, päällikkö, miten Ukkosen Veli saattoi tehdä niinkuin hän teki. Kaikki hänen loihtunsa tarkoittivat vain meidän pettämistämme ja pelottamistamme."
"Miksikä et sanonut tätä heti niinkauankuin valkoinen poppamies oli vielä käsissämme", kysyi Kirjava Kotka synkkänä.
"Siksi, että veljeni eivät olisi uskoneet minua. Vain sinun korvasi, viisas päällikkö, ovat luodut oikein ymmärtämään totuutta."
Päällikkö istui hyvän aikaa ääneti ja tuumi synkkänä mitä hän vasta oli kuullut. Vihdoin hän sanoi:
"Minä uskon sinua, Luspa, sillä sinä olet viisaista viisain. Mutta sanohan, luuletko, että olisi vaarallista ottaa Ukkosen Veli hengiltä, hänen ollessaan kotimatkalla ja luullessaan, että hän on lyönyt maqualaiset sokeudella?"
Pirullinen hymyily karehti poppamiehen synkillä kasvoilla.
"Ei", sanoi hän, "vaarallista se ei olisi, jos minä olen mukana ja me hautaamme hänen kuolleen ruumiinsa erämaahan, kauaksi maqualaisten kylistä. Minulla on varmat keinot, joilla sidon hänen henkensä ruumiiseen, niin ettei meillä ole vaaraa, jos vain tulevaisuudessa kartamme sitä paikkaa, jonne hän haudataan. Minun neuvoni on siis se, että sinä, päällikkö, lähdet minun kanssani ajamaan häntä takaa."
Tämä vastaus miellytti silminnähtävästi suuresti päällikköä. Hänen kasvonsa loistivat voitonriemua ja mustat silmät leimusivat vihaa. Mutta sitä testi vain hetken aikaa. Sitten näyttivät epäilyt heräävän, eikä hän salannut niitä poppamieheltäkään.
"Veljeni on hyvin viisas", sanoi hän, "mutta voiko hän avata myös Kalkalokäärmeen ja Majavantappajan silmät näkemään totuutta? He vastustavat takaa-ajoa ja useimmat heimon jäsenistä puhuvat heidän suunsa kautta. Heidän mielestään valkoinen poppamies on voittanut Luspan eivätkä seuraa hänen neuvoansa."
Mutta Luspa tiesi tähänkin neuvon. "Paitsi minua ei urhoollinen päällikkömme tarvitse kuin kymmenen miestä, ja he seuraavat häntä, jos hän sanoo, että hän teltassaan on puhutellut isiensä henkiä ja heiltä saanut tietää, että sen jälkeen kuin aurinko on jälleen kirkastunut, ei valkoinen poppamies ole enää sen vaarallisempi kuin kalkalokäärme, joka purtuaan on tyhjentänyt kaiken myrkkynsä. Majavantappaja ja hänen liittolaisensa eivät tarvitse tietää koko asiasta mitään, ennenkuin retkikunta on palannut takaisin suoritettuaan onnellisesti työnsä. Lähdetään matkaan auringon mentyä mailleen ja pimeyden peittäessä kylän."
Mutta Kirjava Kotka esteli vieläkin:
"Pimeässä me emme voi seurata pakolaisten jälkiä ja aamun sarastaessa he ovat ennättäneet jo kauaksi. Valkoiset miehet eivät vitkastele, kun he pakenevat Kirjavan Kotkan kostea."
"Lähettäköön Kirjava Kotka heti paikalla kaksi tiedustelijaa, jotka seuraavat valkoisten jälkiä ja selvin merkein merkitsevät heidän suuntansa. Varmaankin Ukkosen Veli ja Jäljetön lepäävät yöllä, jotta he eivät pimeässä jättäisi jälkeensä kovin selviä jälkiä."
Tämä neuvo miellytti siinä määrin Kirjavaa Kotkaa, että hän unohti intiaani-arvokkaisuutensa ja hyökäten pystyyn huudahti:
"Luspa on viisain kaikista, ja miksikä en silloin seuraisi hänen neuvoaan? Kirjava Kotka menee nyt lähettämään kaksi tiedustelijaa matkaan. Hän tietää, että Luspan avulla me voitamme."
Nyt ystävykset erosivat. Kummankin silmissä hehkui pohjaton viha. Ukkosen Veli oli voittanut Luspan eikä sellaista intiaani-poppamies voi koskaan unohtaa.
* * * * *
Aamu alkaa sarastaa ja punainen viiru idässä heittää salaperäisen loisteensa puiden latvoihin, ennustaen uutta päivää. Nyt Nick Truve vuorossaan istuu kalliolla ja valvoo Pekka Drufvan nukkuessa. Viimeksimainittu on niin syvälle painunut lehtikasaan, että vain hänen kasvonsa näkyvät. Ja nämät kasvot muistuttavat pikemmin intiaania kuin valkeaihoista, sillä vaikka hän moneen kertaan oli pessyt kasvonsa joessa, ei musta väri, jota Luspa oli puhaltanut häneen, ollut kokonaan lähtenyt. Se oli vain vaalennut ja muuttunut ruskeanpunaiseksi mustan asemesta. Mutta näillä maalatuilla piirteillä karehti onnekas ilme, joka ei soveltunut nykyhetkeen.
Hän uneksi Greta Printzistä. Hän oli ollut Pekka Drufvan ajatuksissa, kun hän seisoi sidottuna puuhun, kuolema silmiensä edessä. Ja nyt hän ilmestyi hänelle unessa.
Pekka Drufva uneksi, että Greta siveli pienellä, valkoisella, pehmeällä kädellään hänen otsaansa ja sanoi: Pekka Drufva, minä olen ollut sinun pieni Gretasi aina siitä saakka, kun pelastit minut merestä. Ja aikaa myöten tulen sinun pieneksi vaimoksesi. Se ei merkitse mitään, että minä olen kuvernöörin tytär ja sinä tavallinen tiedustelija, sillä Jumala saa tahtonsa tapahtumaan monella eri tavalla. Ja hän tahtoo, että meistä kahdesta tulee yksi, sen minä tiedän. Tämä vakuutus tuotti Pekka Drufvalle sanomatonta onnea, mutta juuri kun hän aikoi tarttua tuohon pieneen valkoiseen käteen ja suudella sitä, vetäytyi se pois. Ja sen sijaan laskeutui raskas ja känsäinen käsi hänen olkapäälleen ja pudisteli häntä. Hän heräsi aivan ymmällä tästä äkillisestä ylimenosta. Kun hän avasi silmänsä, seisoi Nick Truve kumartuneena hänen ylitseen.
"Ylös, Pekka Drufva", sanoi hän, "nyt ei ole aikaa nukkua, sillä muuten vaivumme ikuiseen uneen. Sudet ovat kintereillämme. Näin koko joukon heitä metsän reunassa, laakson toisella puolen. He seisovat aivan liikkumatta, luultavasti odottaen täyttä päivää, jotta he voisivat nähdä meidän jälkemme. Mitenkä he ovat voineet seurata jälkiämme yöllä, on minulle täydellinen arvoitus. Parasta että pian muutan nimeni, sillä Jäljetön ei sovellu minuun enää."
Samassa Pekka Drufva oli täysin hereillä. Parissa minuutissa olivat reput ja ruutisarvet heitetyt yli olkapään, ja sitten sitä lähdettiin matkaan kiväärit kainalossa. Nick Truve astui edeltä ja Pekka Drufva ei voinut muuta kuin ihmetellä, miten taitavasti hän osasi valita sellaisen tien, jossa jäljet vähimmin näkyivät. Metsässä ei vielä ollut lähimainkaan valoisaa, mutta vaistollaan vanha tiedustelija aina näytti löytävän parhaan tien. Ja punainen juova idässä oli tienviittana ilmansuuntaan nähden.
Niin he olivat nopeassa vauhdissa kulkeneet lähes kaksi tuntia ja oli tullut jo täysi päivä. Äkkiä Nick Truve nyt pysähtyi, ja sanoi viitaten korkeaan ja tuuheaan puuhun:
"Sinä Pekka, jolla on nuoremmat jalat ja terävämmät silmät, kiipeä tuohon puuhun ja katso jälkeemme. Minusta tuntuu, ikäänkuin Sudet olisivat kintereillämme."
Pekka Drufva teki niinkuin häntä pyydettiin, ja hetken kuluttua hän istui puun latvassa, oksien peitossa. Tarkastettuaan metsää hän kiiruhti alas nopeasti ja sukkelasti kuin orava.
"Näin kaksi Sutta", sanoi hän, "vaan he eivät seuraa meidän jälkiämme, istuvat vain pensaikossa, ikäänkuin he odottaisivat jotain."
"Ahaa, minä ymmärrän. Ne ovat kaksi tiedustelijaa, jotka ovat lähetetyt edeltä. He tietävät missä me olemme, mutta eivät uskalla lähestyä ennenkuin pääjoukko saapuu paikalle. Sitä he odottavat. Jospa se viipyisi vielä hyvän aikaa. Parasta taitaa olla nyt, että poikkeamme etelään päin, osittain siksi, että eksytämme heidät, osittain siksi, että maanpinta siellä käsin on kovempaa, niin että jälkemme ovat vähemmän selvät. He löytävät ne kuitenkin lopulta, sillä heillä lienee mainiot tiedustelijat, mutta heidän etsiessänsä voitamme me aikaa."
He jatkoivat kaikessa kiireessä siihen suuntaan, kuin vanha tiedustelija oli ehdottanut.
Kiiruhdettuaan eteenpäin noin tunnin aikaa, kimmelsi äkkiä kirkas vesipeili puiden lomista esiin. Parin minuutin kuluttua he seisoivat kauniin metsälammen rannalla. Se oli aivan pieni, tuskin viidenkymmenen tynnyrinalan suuruinen, ja muodoltaan melkein munanmuotoinen. Vastakkaisella rannalla pisti kapea niemi veteen. Niemen kärjessä oli kiviröykkiö, suuria kallionlohkareita, jotka olivat ladotut päälletysten ja vierettäin.
"Kas tuossa", sanoi Nick Truve osoittaen kiviröykkiötä, "kalliolinnoitus, jonka takaa voimme antaa pyssyjemme puhua, sillä tämän pitemmälle tuskin pääsemme Susia pakoon. Ja tuossa on silta, jota pitkin voimme päästä veteen jättämättä jälkiä taaksemme. Meidän täytyy uida järven poikki."
Silta, jota hän tarkoitti, oli kumoon kaatunut puu, joka makasi latva vedessä, mutta runko oli jonkun matkaa kuivalla maalla.
He astuivatkin pitkin runkoa jättämättä jälkeensä minkäänlaisia jälkiä, ja hyppäsivät veteen. Kun Pekka Drufva oli uinut vähän matkaa, alkoi hän yskiä ja syljeksiä ja huusi toverilleen:
"Hyi olkoon, mitä inhottavaa veden päällä uiskentelee — suuria mustia läikkiä ja niiden välissä ikäänkuin öljyä. Ja vesi hajuaa aivan apteekille. Sain hiukan vettä suuhun ja se maistuu karvaalta kuin lääke."
Nick Truve ei vastannut heti tähän kysymykseen, sillä hän ei liikkunut yhtä vapaasti vedessä kuin hänen toverinsa, ja piti suunsa kiinni, jotta hän ei saisi vettä suuhunsa. Mutta kun he olivat nousseet maihin kiviröykkiön rannassa, sanoi hän:
"Nuo mustat läikät ovat maapihkaa. Sellaista olen nähnyt ennenkin, sillä sitä kaivetaan maasta lähellä meidän siirtolaamme, ja intiaanit käyttävät sitä tulisoihtuina. Mutta tuollaista öljyä kuin tuossa veden pinnalla kelluu, en sen sijaan ole koskaan nähnyt, mutta olen kyllä kuullut siitä puhuttavan. Sitäkin saadaan maasta ja sitä nimitetään maaöljyksi. Siitä haju lähtee."
"Hm", mutisi Pekka Drufva, "ihmeellisen lihavaa maata tämä lienee, koska itse maasta voi lähteä öljyä. Sellaista en koskaan ole kuullut. — Katsohan meidän vaatteitamme, nehän ovat aivan öljyssä, ja miltä ne haisevat! Mikä onni, että tuuli on myötäinen, muuten me aivan tukehtuisimme. Olinhan minä tuntevinani omituista hajua lähestyessämme tätä paikkaa, mutta en koskaan voinut aavistaa, että se tuli järvestä."
He alkoivat nyt tarkastella sitä paikkaa, jossa he olivat. Kiviröykkiö ei ollut kovin suuri, mutta se ansaitsi todellakin kalliolinnoituksen nimeä, joksika vanha tiedustelija oli sen ristinyt. Näiden lohkareitten takana oli kylliksi turvallisia ampumapaikkoja eikä myöskään ollut vaikea väijyä niiden takana tulematta itse nähdyksi.
"Tänne me pysähdymme", sanoi Pekka Drufva. "Antaa Susien tulla! Täällä me voimme puolustautua heitä vastaan niinkauankuin ruutia ja kuulia riittää."
"Ja ruokaa", sanoi Nick Truve. "Sitä paitsi unohdat sinä niemen. Järven ympäri on helppo kulkea ja meidän päällemme voidaan hyökätä kahdelta taholta. Ainahan me voimme ampua jonkun intiaanin, mutta ladatessamme hyökkäävät toiset päällemme. Toista se olisi, jos olisi itsestään latinkiin meneviä pyssyjä."
Pekka Drufva raapi korvallistaan. Muuta hän ei osannut vastata vanhan tiedustelijan epäilyksiin, sillä hän myönsi vanhuksen olevan oikeassa.
"Siitä huolimatta olen halukas suostumaan ehdotukseesi", jatkoi Nick
Truve, "sillä ranta takanamme näyttää olevan suoperäinen ja matala, ja
meidän olisi mahdoton sekoittaa jälkemme. Paha kyllä emme osaa lentää.
Mutta jos meidän on pakko tapella, niin on sitä parasta tehdä täällä.
Mieluisinta olisi kuitenkin, jolleivät Sudet keksisi piilopaikkaamme."
Aluksi näytti todellakin siltä, kuin vanhan tiedustelijan toivomus olisi käynyt toteen, sillä kului ainakin pari tuntia ennenkuin ainoatakaan intiaania näkyi, vaikka miten tarkasti olisi pidetty heitä silmällä. Sillä välin molemmat pakolaiset päättivät syödä loput eväistänsä, jotka olivat repuissa. Syöminen saisi sitten jäädä Jumalan haltuun, tuumivat he. Jos heidän oli pakko ruveta tappeluun Susien kanssa, oli heidän parasta olla voimissaan.
Lopetettuaan ateriansa ja juteltuaan hyvän aikaa, ilmestyi äkkiä joukko intiaaneja järven toiselle rannalle. He näyttivät epäröivän minne pakolaiset olivat kadonneet, sillä he kulkivat sinne tänne etsien heidän jälkiään. Kaksi heistä herätti erikoista huomiota, sillä he näyttivät olevan toisia korkeammat arvoltaan. Toisen heistä saattoi heti kookkaasta vartalostaan ja sulkapäähineestään tuntea Kirjavaksi Kotkaksi. Toisen suhteen Nick Truve oli sitä mieltä, että hän varmaankin oli poppamies Luspa.
"Sitä asiaa minä en voi arvostella", sanoi Pekka Drufva, "sillä minä näin hänet ainoastaan karhuksi pukeutuneena."
"Hän se on", intti vanhus. "Etkö huomannut, miten poppamiehen ruumis vähä väliä hytkähteli, ja samoin on tämänkin laita."
Varsin pitkän neuvottelun jälkeen, joka näennäisesti koski pakolaisten valitsemaa suuntaa, näytti Luspa viittaavan kiviröykkiötä kohti järven toisella rannalla. "Siellä he ovat", sanoivat hänen liikkeensä niin selvästi, kuin olisi kuullut sanat hänen huuliltaan. Ja heti sen jälkeen läksi koko liuta, kaikkiaan kaksitoista hyvin asestettua miestä, veteen uidakseen niemelle.
Nyt oli ratkaiseva hetki.
Pekka Drufva istui kallion halkeamassa, valmiina nostamaan pyssynsä poskelleen. Mutta kesken jännittävää odotusta pälkähti tuuma hänen päähänsä. Hän laski pyssyn polvelleen ja otti sen sijaan tuluksensa esille, iski tulta ja sytytti palan taulaa.
Siltä paikalta, missä hän istui, saattoi hän nähdä miten öljy muodosti ikäänkuin kolmikulmaisen peilin järven yli. Sen kärki ulottui kiviröykkiöön, jota vastoin kolmion kanta kulki pitkin järven vastakkaista rantaa.
"Jos tuo on öljyä", mutisi hän itsekseen, "niin täytyy sen voida palaa.
Ainakin voi koettaa."
Sitten hän ryömi veden rajaan. Miten varovaisesti, hän liikkuikin, niin intiaanit olivat huomanneet hänet, sillä he päästivät kaikuvan riemuhuudon. Mutta Pekka Drufva ei keskeyttänyt työtään. Sitä vastoin hänen toverinsa raivostui kerrassaan ja huusi:
"Oletko aivan järjiltäsi, Pekka Drufva! Ettäs noin turhaan näytät itseäsi! Nyt — — —"
Sen pitemmälle ei Nick Truve ennättänyt nuhdella, sillä Pekka Drufva heitti taulan öljyn keskelle. Ja tulos oli sellainen, ettei yksin Nick Truve vaiennut, vaan vihollisetkin väistyivät kauhuissaan. Kumeasti puhisten syttyi öljy palamaan ja silmänräpäyksessä lähin osa järveä oli tulen ja liekkien vallassa, Ja pihisten tuuli ajoi edelleen tulimerta, joka sen johdosta, että öljypeili oli kolmion muotoinen, kasvoi yhä suuremmaksi ja suuremmaksi mitä lähemmäksi se lähestyi toista rantaa. Ja keskellä järveä intiaanit uivat. Silmänräpäyksessä liekit piirittivät heidät. Ne, joilla oli siksi paljon mielenmalttia, että he sukelsivat veden alle, pääsivät jokseenkin vähillä vammoilla, mutta suurin osa sai pahoja palohaavoja.
Koska öljykerros vedenpinnalla oli hyvin ohut, ei paloa tietenkään voinut kauan kestää. Hehkuva liekki kulki pitkin järven pintaa ja sammui sitten.
Nyt saattoi nähdä, miten intiaanien oli käynyt. He olivat kaikki palanneet rantaan ja useita heistä täytyi kantaa maihin. Näiden joukossa oli sekä päällikkö että poppamies. Niin, he näyttivät olevan pahimmin haavoittuneet, sillä äkkiä laitettiin paarit heitä varten kuntoon. Sitten kaikki hävisivät metsään, eivätkä pakolaisemme sen jälkeen nähneet enää ainoatakaan Sutta paluumatkansa varrella.
Kotimatkaa kesti lähes kaksi viikkoa, mutta niinpä heidän täytyi myös samoilla suunnattomien aarniometsien halki, joissa varmaankaan ei ainoakaan valkeaihoinen ennen heitä ollut käynyt.
Pitkä paluumatka oli kuitenkin hyvin mieluisa. He saattoivat ampua niin paljon metsänriistaa kuin he tarvitsivat, eikä kukaan estänyt heitä paistamasta sitä nuotiolla. Sellainen metsäelämä oli kummallekin mieleen, jonka lisäksi he tutustuivat tuntemattomiin ja mielenkiintoisiin seutuihin.
Kirjava Kotka ja poppamies Luspa eivät kumpikaan sairastuneet hengenvaarallisesti, mutta he olivat kauan sairaina ja saivat kärsiä paljon kipuja. Ukkosen Veljeä he pelkäsivät niin kauheasti, etteivät he uskaltaneet enää lähestyä niitä seutuja, missä he tiesivät hänen oleskelevan. Siitä johtui, ettei siitä ryöstöretkestäkään tullut mitään, jota he kauan aikaa olivat suunnitelleet delawareja vastaan. Vasta paljon myöhemmin, kun he saivat kuulla, ettei "Valkoisten poppamies" enää ollut Uudessa Ruotsissa, läksivät he taas liikkeelle.
Molempien tiedustelijoiden tulo Uuteen Göteborgiin herätti suurta iloa, sillä heidän viipymisensä oli tuottanut levottomuutta ruotsalaisten parissa, varsinkin kun salaperäiset huhut heidän vangitsemisestaan olivat tunkeutuneet erämaan halki. Se joka ei ollut vähimmin ollut levoton heidän tähtensä ja joka oli salassa vuodattanut katkeria kyyneleitä, oli neiti Greta Printz. Eikö hän koskaan enää saisi nähdä sankariaan — Pekka Drufvaa? Mutta hän palasikin takaisin, ja silloin oli kaikki taas hyvin. Ja kun molempien tiedustelijoiden seikkailut tulivat tunnetuiksi, tuli heistä koko siirtokunnan sankarit.
Heidän tiedusteluretkensä Schylkilljokea pitkin ei jäänyt myöskään tuloksettomaksi. Sen putouksen rannalle, jonka he olivat löytäneet, rakennettiin vesimylly. Ja Nick Truven unelma toteutui. Hänestä tuli näet sen ensimäinen mylläri.