VIIDESTOISTA LUKU.
Pekka Drufva voittaa maqualaisten suuren poppamiehen.
Ennenkuin kaupparetkikunta oli valmiina lähtemään siltä paikalta, jossa heidän ilman Greta Printzin lahjaa olisi voinut käydä hyvinkin huonosti, kutsui Styvertsen molemmat valkeat tiedustelijat syrjään ja käski heidän omin päin lähteä parin ruotsalaisen peninkulman päässä olevan vesiputouksen luo. Kuvernöörin tarkoitus oli rakennuttaa mylly tähän putoukseen, jos paikka olisi sopiva, ja siksi valkoisten miesten piti nyt lähteä ottamaan asiasta selkoa.
"Susia", päätti Styvertsen puheensa, "teidän tuskin tarvitsee pelätä, sillä kaikkien tietojen mukaan ovat he paenneet kaukaisiin kyliinsä. Kun olette käyneet putouksella ja tutkineet paikan, voitte te palata metsän halki itään ja tuoda meille tietoja seuduista, joita ei tähän asti ole tunnettu."
Tämän käskyn mukaisesti Pekka Drufva ja Nick Truve valmistuivat matkaa varten jokea ylös päin. He olivat valmiit lähtemään samaan aikaan kuin molemmat veneet nahkalastineen aikoivat palata Uuteen Göteborgiin.
Mugalla oli seurannut Lentävän Oravan mukana heimonsa kyliin.
* * * * *
Vähää ennen auringonlaskua seuraavana päiväni kun ystävämme olivat lähteneet markkinapaikalta tapaamme Pekka Drufvan ja Nick Truven istumassa nuotion ääressä ja paistamassa hirvenlihaa. Lähellä sitä paikkaa, jossa he istuivat suuren plataanin alla, kohisi hurja koski, jonka jyminä kuului kauaksi. He olivat näet saapuneet löytöretkensä määrään, ensimäisen vesiputouksen partaalle Schylkilljoessa.
Seutu oli villinkaunis. Kaksi kalliosaarta katkaisi itse putouksen kolmeen osaan, joissa vesi kuohui maidonvalkeana.
Kun paisti oli valmis, alkoivat he syödä hyvällä ruokahalulla, jonka liikunto metsässä ja herkullinen metsänriista synnyttää. Kun pahin nälkä oli sammunut, alkoivat he jutella. Nick Truve alotti keskustelun.
"Sen verran kuin minä ymmärrän", sanoi hän, "on itäisin noista koskista paras myllynpaikka. Kovin korkea ei tosin putous ole, mutta kylliksi sittenkin, niin että se voipi veden ollessa matalammallakin käyttää vesiratasta, ja voimakkaammaksi se voi tulla, jos rakennetaan sulku keskimäiseen jokihaaraan. Ja kaunista ja hauskaa täällä myöskin on. Sen lisäksi metsänriistaa näyttää olevan runsaasti. Totta totisesti, jos kuvernööri päättää rakentaa tänne myllyn, niin tahtoisin kernaasti ruveta mylläriksi. Isälläni oli mylly, niin että jo lapsena perehdyin myllärinammattiin. Tosin se oli tuulimylly, sillä vesimyllyjä ei ole Hollannissa, ei ainakaan meren rannalla, jossa minä synnyin, mutta jos kerta on oppinut hoitamaan tuulimyllyä, niin osaa sitä myös vesimyllyä käyttää. Käyttövoima vain on toinen."
"Aiotko sitten luopua tiedustelija- ja metsästäjätoimestasi", kysyi
Pekka Drufva.
"Sitä minä olen kauan tuuminut. Katsohan, Pekka Drufva, yhtä kestävä ja kokenut olen minä kuin useimmat muutkin, ja naimiseni kautta on minulla enemmän suhteita intiaaneihin kuin kellään muulla, mutta minun aistini, näköni ja kuuloni alkavat heikontua iän mukana, ja se on arveluttava asia tiedustelijalle. Sinä, Pekka Drufva, joka olet kuvernöörin suosiossa, voisit kernaasti sanoa hyvän sanan puolestani, jos myllyn rakentamisesta tulee tosi."
Sen Pekka Drufva lupasi. Sehän oli vähintä mitä hän saattoi tehdä miehen hyväksi, joka oli perehdyttänyt hänet erämaan salaisuuksiin.
Nyt aurinko oli laskenut mailleen ja alkoi hämärtää. Keskustelua jatkettiin vielä hetken aikaa, mutta sitten Nick Truve kääriytyi vaippaansa ja heittäytyi pitkäkseen nuotion ääreen.
"Voit sinäkin huoleti panna maata", sanoi hän, "sillä olen varma siitä, että turhaa meidän on vahtia. Villieläimet karttavat tulta, ja mitä vihamielisiin intiaaneihin tulee, niin saivat he kyllikseen sinun tulikäärmeistäsi. Varmaankin he ovat nyt hyvinkin kaukana."
Juuri kun Pekka Drufva aikoi vastata, kuului metsästä, kosken yläpuolelta kimakka huuhkaajanhuuto.
"Se ei kuulunut täysin luonnolliselta — se oli varmaankin merkki", sanoi hän.
Nick Truve oli kohottanut päätään ja kuunteli.
"Niin", sanoi hän, "oikeassa sinä olet, minustakin huuto kuului epäilyttävältä. Mutta enpä luule, että se oli Suden ulvontaa. Joku minqualainen intiaani voi olla samoiluretkellä ja antaa merkin toverilleen, että hän on nähnyt tulta."
Nick otti kiväärinsä ja astui kukkulalle, josta oli varsin hyvä näköala joen ja putouksien ylitse. Mutta varjot tiheikössä olivat jo synkät, ja hän saattoi selvästi nähdä vain molemmat rannat. Niiden takana kohosi erämaa mustana ja salaperäisenä muurina. Ei ainoatakaan ääntä kuulunut paitsi kalan loiskinaa vedessä tai pelästyneen linnun rasahtelua pensaikossa. Hän seisoi kauan korkealla paikallaan pyssyynsä nojaantuneena, mutta kun huuhkajan huuto ei toistunut eikä kuulunut eikä näkynyt mitään epäilyttävää, palasi hän tulen ääreen.
Nick Truve oli jo nukahtanut, mutta Pekka Drufva päätti valvoa. — Tuo huuhkaajanhuuto oli herättänyt hänen epäilyjään ja hän aavisti vaaran uhkaavan heitä. Vasta parin tunnin kuluttua, kun ei mitään ollut kuulunut, mikä vähimmälläkään tavalla olisi voinut tehdä häntä rauhattomaksi, antoi hän myöten nukkumishalulleen, kääriytyi vaippaansa ja vaipui nopeasti sikeään uneen, niinkuin väsynyt, nuori mies tavallisesti nukahtaa rasittavan päivän jälkeen. Varmaankin unta olisi riittänyt valoisaan päivään saakka, jollei se odottamattomalla tavalla olisi keskeytynyt.
Hän oli nukkunut jo varsin kauan, kun hänestä äkkiä tuntui siltä, kuin joku olisi kumartunut hänen ylitseen ja tarkannut häntä. Ja tuo tunne oli niin voimakas, että hän heräsi siihen. Avatessaan silmänsä näki hän aamuhämärässä, että joku todellakin katseli häntä, ja se oli täysissä sotavarustuksissa oleva intiaani — Susi.
Joustavana kuin teräsveitsi hän hypähti jaloilleen ja tarttui pyssyynsä. Mutta intiaani oli liian lähellä, jotta Pekka olisi voinut häntä ampua ja sitäpaitsi ei ollut aikaa lataamiseen. Tarttuen pyssynsä piippuun hän aikoi iskeä katselijan pyssynsä perällä maahan ja samalla hän päästi huudon herättääkseen Nick Truven, joka kuorsasi sikeimmässä unessa. Mutta oli jo liian myöhäistä. Ennenkuin hän oli ennättänyt iskeä, ja ennenkuin unimielinen Nick Truve oli ennättänyt nousta maasta, olivat intiaanit, jotka näyttivät ikäänkuin kohoavan suoraan maasta, piirittäneet heidät. He heittäytyivät molempien tiedustelijoiden päälle ja sitoivat heidät ennenkuin nämä ennättivät suuresti vastaankaan panna.
* * * * *
Päällikkö Kirjava Kotka oli yhtä pahasti kuin hänen alamaisensakin joutunut sen pakokauhun valtaan, jonka pelottavat "tulikäärmeet" olivat saaneet aikaan. Samoinkuin toisetkin oli hän juossut henkensä edestä ja juossut hyvin kauan. Mutta vähitellen hänessä heräsi ajatus, että yleinen pako oli ehkä ollut liian hätäinen. Hän tuli ajatelleeksi, etteivät nuo tulikäärmeet olleet vahingoittaneet ketään. Tosin useat hänen miehistään olivat kaatuneet kuin kuolleet maahan, mutta se oli tapahtunut vain pelosta, sillä hetken kuluttua he olivat taas juosseet kuin metsäkauriit.
Kesken tätä pelon ja epäilyksen mielentilaa oli päällikkö tavannut Peter Irgensin, jonka yleinen pako oli riistänyt mukanaan. Tämä, joka oli ollut merimies ja kulkenut ympäri maailmaa, tunsi erittäin hyvin raketteja ja sähikäisiä. Yleisen hämmennyksen aikana hän ei voinut kuitenkaan saada ääntään kuuluville. Raivosta kihisten hänen oli ollut pakko seurata liittolaisiaan, jotta hän ei jäisi yksin ruotsalaisten pariin. Mutta nyt hän kohtasi päällikön juuri oikeana hetkenä, kun tämän pelko alkoi horjua, ja luonnollisesti hän käytti hyväkseen tätä edullista hetkeä. Hän vakuutti Kirjavalle Kotkalle, että hän ja hänen miehensä aivan turhan päiten olivat päästäneet voiton käsistään ja antaneet ruotsalaisten vetää itseään nenästä. Tuon hirveän kauhun olivat vain leikkikalut saaneet aikaan, joita valkoihoiset käyttivät juhlatilaisuuksissa. Sähikäiset olivat aivan vaarattomia, eikä päällikön miesten parissa ollut ainoatakaan, joka niistä olisi saanut vammaa. Mutta ehkäpä ei olisi vielä liian myöhäistä korjata tyhmyys. Nämät sanat tekivät syvän vaikutuksen Kirjavaan Kotkaan. Hän päätti pysähtyä ja kerätä kokoon joukkonsa, niin hyvin kuin se vielä kävi päinsä. Sillä välin hän lähetti kaksi luotettavaa tiedustelijaa joen rantaan ottamaan selkoa, olivatko ruotsalaiset vielä markkinapaikalla.
He toivat sen tiedon, että veneet olivat lähteneet kotimatkalle, mutta Ukkosen Veli ja Jäljetön eivät olleet seuranneet heidän mukanaan, vaan yksinään lähteneet jokea ylös kulkemaan, vaikkeivät he tienneet missä tarkoituksessa.
Nyt heräsi päällikön kostonhimo uudestaan, ja hän päätti koettaa anastaa valtaansa yhtä vihatun kuin pelätynkin Ukkosen Veljen ja hänen seuralaisensa. Siinä tarkoituksessa hän lähetti kaksikymmentä urhoollisinta ja ovelinta miestään. Peter Irgens oli ennen heidän lähtöään koettanut kaikella tavalla poistaa heidän pelkoaan valkoisten vaarallista poppamiestä kohtaan. Miten hyvin tehtävä onnistui miehiltä, sen me jo tiedämme.
* * * * *
Nyt alkoi molemmille valkoisille miehille kaikkea muuta kuin mieluisa marssi. Heidän kätensä olivat sidotut selän taakse ja heidän kummallakin puolellaan kävi yksi rohkeimmista Susista tomahawki kädessä valmiina iskemään, jos vangit osoittivat vähintäkään karkaamishalua.
Molemmat vangit olivat kovasti harmissaan, ei niin paljon kiinnijoutumisestaan, vaan itselleen siksi, että huhut Susien paluusta kyliinsä olivat olleet syynä heidän huolettomuuteensa ja kiinnijoutumiseensa. Niin valppaita miehiä kuin he olivat ja niin hyvin kuin he tunsivat erämaan, eivät he koskaan olisi joutuneet kiinni, jos he vain olisivat ymmärtäneet olla varuillansa, ja tämä seikka se sapetti heitä kaikkein eniten.
Heidän saavuttuaan Susien leiriin, jonne suurin osa joukkoa oli jo ennättänyt kerääntyä, ihastui Kirjava Kotka ikihyväksi, kun sekä hänen vihansa että pelkonsa esine oli nyt hänen vallassaan. Nyt hän aikoi kostaa julmemmin kuin koskaan vielä erämaassa kukaan oli kostanut, mutta kosto oli säästettävä siksi, kunnes he saapuisivat kaukaisimpiin kyliinsä. Se ei tulisi olemaan ainoastaan suloinen lievitys päällikön vihalle, vaan myöskin sovitusuhri kansalle sen suuren tappion ja häpeän vuoksi, joka oli kohdannut heitä tällä onnettomalla sotaretkellä. Jotta kostonhetki koittaisi niinpiankuin mahdollista, läksi joukko heti matkaan.
Pitkän matkan varrella ei vankeja oikeastaan kohdeltu pahasti, sillä pelko lamautti yhä vihaa, mutta Pekka Drufvan ei tarvinnut muuta kuin silmätä päällikön leimuaviin silmiin lukeakseen niistä tulevan kohtalonsa, jollei hän matkan varrella tavalla tai toisella pääsisi pakenemaan. Mutta sellaista tilaisuutta ei sattunut; siksi valppaita olivat Sudet. Pakenemis-ajatuksista oli luovuttava, ja kun joukko viisi päivää samoiltuaan erämaita, saapui Kirjavan Kotkan kylään, olivat molemmat valkoiset miehet selvillä siitä, että heidän kohtalonsa näytti varsin synkältä. Sen sanoikin Nick Truve toverilleen, kun he rinnatusten astuivat intiaanikylään.
"Niin", sanoi Pekka Drufva, "kyllähän elämä näyttää varsin synkältä, ja varmaankin hyvin tuskallinen kuolema odottaa meitä. En tahdo kuitenkaan heittää kaikkea toivoa, sillä jos Jumala tahtoo pelastaa meidät villien käsistä, niin ei häneltä keinoja puutu, vaikka me emme keksikään niitä."
Päällikön majan edessä kasvoi kaksi puuta, ja niihin vangit sidottiin. He olivat siis niin lähellä toisiansa, että he saattoivat keskenään puhella, jota vahti ei viitsinytkään estää. Koska he puhuivat keskenään ruotsia, niin ei ollut pelkoa siitä, että joku olisi ymmärtänyt heitä. Tämä seikka oli heille alusta alkaen suureksi lohdutukseksi ja sittemmin siitä oli paljon hyötyäkin.
Samana päivänä, jolloin joukko saapui kylään, vietettiin kaksi juhlaa perätysten. Toinen oli tulojuhla sotilaitten kotiinpaluun johdosta, toinen surujuhla niiden muistoksi, jotka eivät voineet enää paIata kotiin. Molemmat juhlat olivat omalla tavallaan hyvin meluavat. Ilojuhlan aikana rummutettiin, laulettiin ja tanssittiin niin hurjasti, ettei valkoihoinen, joka ei ollut tutustunut intiaanien elämään siihen aikaan, olisi voinut kuvaillakaan sellaista menoa mielessään. Surujuhlassa laulettiin myöskin, mutta ainoastaan yksitoikkoisia, surunvoittoisia lauluja, joita silloin tällöin kostonhuudot katkaisivat. Varsinkin naiset pitivät suorastaan korviasärkevän parkumiskonsertin. Muuten oli tavallista, että vankeja pideltiin pahoin näissä surujuhlissa, mutta niin ei ollut nyt laita, joko se riippui Susien pelosta valkoisten suurta poppamiestä kohtaan tai pelkäsi Kirjava Kotka kiihoittuneiden naisten tappavan vangit puukoillaan, jotta päälliköltä menisi hukkaan se nautinto, jonka hän oli itselleen säästänyt. Joka tapauksessa heidän annettiin olla rauhassa, ja se ihmetytti suuresti Nick Truvea, joka tunsi hyvin intiaanien tavat ja pelkäsi pahinta.
Illalla vangit päästettiin puista irti ja heitettiin maahan, jolloin heidän kätensä ja jalkansa sidottiin maahan hakattuihin paaluihin, niinkuin intiaanien oli tapana tehdä. Seuraavana päivänä, päivällisen aikana pidettiin suuri neuvottelu päällikön majan ulkopuolella, siis aivan vankien läheisyydessä, jotka taaskin olivat sidotut puihin. He saivat siis itse olla läsnä siinä neuvottelussa, joka ratkaisisi heidän kohtalonsa. Kirjava Kotka ei tahtonut näet yksin päättää asiaa. Intiaanien lakisäädäntö on varsin kansanvaltainen. Päätösvalta ei ollut päällikön, vaan neuvoskunnan käsissä, ja sen arvossapidetyimmät jäsenet tekivät koko heimon edustajina päätökset.
Neuvoskunnan kokous avattiin suurin juhlamenoin. Kivellä, majansa edustalla, istui Kirjava Kotka ja hänen ympärilleen olivat heimon päätösvaltaiset suurmiehet asettuneet puoliympyrään, jonka sisäpuolella myös ne molemmat puut olivat, joihin vangit olivat kytketyt. Pekka Drufva ei ymmärtänyt maqualaisten kieltä, mutta Nick Truve, joka oli perehtynyt siihen kieleen, käänsi uskollisesti toverilleen joka lauseen, joka lausuttiin kokouksessa. Kirjava Kotka puuttui ensiksi puheeseen, vedettyään pari aimo sauhua neuvospiipusta. Hän kertoi, miten hän miehineen ja runsaine vaihtotavaroineen oli lähtenyt valkoisten markkinoille, ja Fort Nassaun Vesirottien kehotuksesta oli aikonut hyökätä ruotsalaisten kimppuun, anastaa heidän veneensä ja tavaransa ja viedä ne Fort Nassauhin, missä hollantilaiset olivat luvanneet ostaa ne kalliista hinnasta. "Mutta", jatkoi hän, "Manitu kääntää joskus kasvonsa punaisista pojistaan, ja sen hän teki nytkin, salliessaan ruotsalaisten suuren poppamiehen, jonka me tunnemme Ukkosen Veljen nimellä, heittää tulikäärmeitä joukkoomme. Nämä pelottivat meidän miehiämme siinä määrin, että he päästivät varman voiton käsistään ja pakenivat kuin heikot naiset. Mutta Manitu ei hyljännyt kuitenkaan pitkäksi aikaa kansaansa. Hän käänsi pakomme aikana jälleen kasvonsa meidän puoleemme ja antoi valkoisen poppamiehen valtaamme, jotta voisimme perinpohjaisesti kostaa hänelle ja hävittää tappiomme häpeän. Määrätäksemme millä tavalla hänelle on kostettava me poltamme nyt neuvospiippua. Kallistakoot viisaat veljeni korvansa minun puoleeni. Minä ehdotan, että nyljemme hänet elävältä ja teemme hänen nahastaan kilven, joka ikiaikojen kuluessa on oleva merkkinä siitä, että heimomme on voittanut ja rangaissut valkoista poppamiestä. Sen jälkeen ei kukaan nuotiotulen ääressä uskalla väittää, että hän rankaisematta olisi nähnyt maqualaisia selästä käsin. Minä olen puhunut."
Hyvähuutoja kuului, mutta Kirjavan Kotkan synkkä muoto todisti, että nämät huudot olivat hänen mielestään liian heikkoääniset. Maqualaisten pelko vangittua poppamiestä kohtaan ei ollut vielä kadonnut.
Kun piippu toisen kerran oli kiertänyt koko piirin ja jokainen neuvoskunnan jäsenistä oli vetänyt siitä sauhun, puuttui Majavantappaja puheeseen.
"Päällikkömme Kirjava Kotka on yhtä viisas neuvoskunnassa kuin rohkea tappelussa. Mutta meidän pakomme tuottama häpeä on pimittänyt hänen silmänsä. Hän unohtaa, että suuri poppamies voi tehdä meille yhtä paljon vahinkoa kuolemankin jälkeen, niin, ehkäpä vielä enemmänkin kuin eläissään. Onko Kirjava Kotka unohtanut, mitä muutamia vuosia sitten tapahtui, kun eräs Minquapoppamies, joka kuitenkin oli tätä paljoa huonompi, poltettiin roviolla? Kylässä kummitteli niin pahasti, että meidän täytyä muuttaa pois sieltä, ja kun olimme löytäneet toisen asuinpaikan, alkoi hirveä rutto raivota parissamme, niin että me kadotimme enemmän kansaa, kuin miesmuistiin oli sodassa kaatunut. Tuollaiset kokemukset kehottavat varovaisuuteen. Minun neuvoni on se, että karkoitamme Ukkosen Veljen alueeltamme ja annamme oman poppamiehemme vetää suojelevan kehän kylämme ympärille, niin ettei valkoisten taika enää pysty meihin. Hänen seuralaisensa, Jäljetön, kuolkoon sen sijaan paalussa, sillä hänen kätensä ovat maqualaisten veren tahrassa, ja meidän kaatuneet miehemme huutavat kostoa. Majavantappaja on puhunut."
Intiaanien itsehillitsemiskyky, jota lapsuudesta saakka on kehitetty, on suuri, ja Kirjavan Kotkan ei ollut sen vähempi kuin hänen heimolaistensa. Oli kuitenkin selvää, että ne hyvähuudot, jotka seurasivat Majavantappajan puhetta, pahoittivat häntä suuresti, sillä ne olivat kahta vertaa voimakkaammat kuin hänen puhettaan seuranneet huudot. Vaikea hänen näkyi myös olevan odottaa neuvospiipun hidasta kiertoa miettivässä piirissä. Niin, viimeinen ei ollut ennättänyt vetää kuin yhden sauhun, kun hän jo alkoi puhua:
"Majavantappaja on puhunut viisaasti. Mutta hänen päässään on niin paljon viisaita ajatuksia, että tungoksessa jokunen tulee poljetuksi. Hän on kerrassaan unohtanut, että meillä itsellämmekin on poppamies, suuri Luspa, joka osaa torjua luotamme valkoisen poppamiehen taiat hänen kuolemansa jälkeen. Onhan hän itsekin myöntänyt, että Luspa on häntä voimakkaampi, sillä miten olisi Luspa muuten voinut vetää taikakehän kylämme ympärille, joka estää valkoista poppamiestä pakenemasta kylästämme. Luottaen Luspan voimaan pysyn ehdotuksessani. Minä olen puhunut."
Tällä kertaa olivat hyväksymishuudot paljoa voimakkaammat kuin edellisellä kerralla, ja Kirjavan Kotkan synkät kasvonpiirteet kirkastuivat hiukan. Kun neuvospiippu oli tehnyt kierroksensa jälleen ja välttämättömät sauhut oli vedetty, puhui Kalkalokäärme, yksi vanhimmista ja kunnioitetuimmista isistä.
"Sekä Kirjava Kotka että Majavantappaja ovat puhuneet viisaasti", sanoi hän. "Heidän viisautensa on kuin kaksi virtaa, jotka kulkevat vastatusten. Kalkalokäärme on vanha ja hänen tukkansa on harmaantunut taisteluissa ja kärsimyksissä. Hänen käsivartensa eivät ole enää yhtä vahvat kuin ennen. Ehkäpä hänellä sittenkin on kylliksi voimaa kaivaa uoma, jossa molempien virtojen vedet voivat yhtyä ja sitten virrata samaan suuntaan. Ainakin hän tahtoo yrittää. Hänestä näyttää siltä, kuin kaikki riippuisi siitä, kenen loihtusanat, valkoisen vai punaisen, ovat voimakkaampia. Kilvoitelkoot siis Ukkosen Veli ja Luspa voimastaan tässä meidän silmiemme edessä. Jos Ukkosen Veli voittaa, niin seuraamme Majavantappajan neuvoa, sillä henki ja onni on kalliimpi kuin kosto, mutta jos Luspa voittaa valkoisen kilpailijansa, suostumme Kirjavan Kotkan ehdotukseen. Minä olen puhunut."
Tätä puhetta seurasi äänekäs hyväksyminen, niin voimakas ja moniääninen, että Kirjavan Kotkan täytyi vasten tahtoaankin myöntyä kansantahdon ratkaisuun. Hän lähetti siis heti nuoren intiaanin hakemaan poppamies Luspaa, ja odottaessa hänen tuloaan lepäsi neuvoskunta.
Nick Truve oli sanasta sanaan tulkinnut Pekka Drufvalle intiaanien puheet. Pekka Drufva oli rohkea! nuorukainen, valmis katsomaan kuolemaa suoraani silmiin missä eri muodoissa se ilmenikin erämaassa. Mutta kuolla on toista kuin tulla elävältä nyljetyksi. Niinpä hän tunsi hiustensa nousevan pystyyn päällikön puheen aikana ja kauhun kouristavan sydäntään. Mutta Majavantappaja avasi jälleen toivon kultaisen oven. Kun Kalkalokäärme oli lopettanut sanottavansa, huomasi hän, että nyt oli toden teolla esiinnyttävä poppamiehenä. Ja hän alkoi tuumia, mitä keinoja hänellä saattoi olla käytettävänään. No, aivan ilman hän ei ollut. Jo kimnaasissa hän oli ollut varsin taitava yksinkertaisemmissa silmänkääntäjäkonsteissa, ja pitkän merimatkan yksitoikkoisina päivinä oli hänellä ollut tilaisuutta harjoitella ajan kuluksi tuota vanhaa taitoaan ja oppia muutamia uusiakin konsteja eräältä merimieheltä, joka oli siinä suhteessa varsin taitava. Hän kävi ajatuksissaan läpi koko ohjelmansa, mutta epätoivoissaan hän huomasi, ettei ainoakaan konsti ollut sopiva. Milloin puuttui tarpeellisia aineksia, milloin noitakonstit olivat sellaisia, etteivät ne olisi tepsineet siksi alhaisella asteella oleviin intiaaneihin.
Äkkiä hänen päähänsä pälkähti ajatus, joka sai hänet kohoamaan pystyyn.
"Nick Truve, eikö tänään ole heinäkuun 26 päivä?" kysyi hän.
"On kyllä", vastasi tämä.
"Voitko sanoa paljonko kello on?"
Vanha tiedustelija vilkaisi ensin aurinkoon, joka paistoi kirkkaalta taivaalta, ja tarkasteli sitten puiden varjoja. Sitten hän sanoi:
"Kello on hiukan yli yksi."
Pekka Drufvan kasvot kirkastuivat ilosta.
"Jollei isä Campanius ole erehtynyt tai minun oma muistini petä, niin pelastan loistavasti sekä itseni että sinut", sanoi hän.
"Hm", vastasi Nick Truve, "hyvä se olisi, silli pahassa pulassa me olemme, mutta mitä tekemistä isä Campaniuksella voi olla tämän asian kanssa, sitä en käsitä. Hänhän tuomitsee kaikkea noituutta. Häneltä et ole voinut oppia mitään, millä voisit voittaa punanahkojen poppamiehen."
Pekka Drufva ei ennättänyt vastata, sillä samassa saapui Luspa, maqualaisten suuri poppamies paikalle, ja nyt hänellä oli kylliksi tekemistä katsellessaan tätä omituista ilmiötä.
Olisipa voinut luulla, että harmaakarhu olisi astunut kahden jalan varassa neuvottelukokoukseen. Luspalla oli näet päässään karhun pää, jonka tyhjien silmäaukkojen läpi hän katseli eteensä ja jonka avonaisen suun läpi, jota valkeat, kamalat hampaat koristivat, hän puhui. Sen lisäksi hänellä oli, kuumuudesta huolimatta, yllään täydellinen harmaankarhun talja, joka mukautui niin täydellisesti ruumiin mukaan, että se näytti varsin luonnolliselta. Kaulanauhanaan hänellä oli vihreän- ja punaisenkirjava käärme ja sitä paitsi riippui useita kuivattuja käärmeitä, kilpikonnia, yölepakoita ja omituisia kovakuoriaisia siellä täällä karhun turkissa. Kädessä hänellä oli sauva, jonka päänä oli kallo, ja hänen olkapäällään istui elävä korppi, joka silloin tällöin lausui jonkun sanan maqualaisten kielellä, jotka Nick Truven selityksen mukaan merkitsivät: "Luspa on viisaista viisain."
Kun poppamies oli astunut päällikön eteen, kertoi tämä, mitä valkoinen poppamies oli tehnyt sekä mitä Luspalta odotettiin. Tämä sanoi heti olevansa valmis kilpailemaan Ukkosen Veljen kanssa. Hän ryhtyikin heti toimeen. Aluksi hän yritti peloittaa Pekka Drufvaa kaikenlaisilla konsteilla, jotka eivät kuitenkaan tehneet toivottua vaikutusta, sillä Pekka, joka nyt oli hyvällä tuulella, nauroi hänelle vasten kasvoja.
Päällikkö, jonka mielestä tämä alku oli liian lapsellinen ja typerä, kysyi: "Millä suuri taikuri aikoo osoittaa valtaansa vieraan yli?"
"Muuttamalla kalpeanaaman mustaksi puhaltamalla häneen", vastasi poppamies.
Koska se näytti suuresti miellyttävän intiaaneja, ryhtyi hän heti toimeen. Hän asettui kädet selän takana Pekka Drufvan eteen, avasi karhunkitansa auki, niin että siihen olisi mahtunut vangin koko pää, ja alkoi sitten sähisten puhaltaa hänen ylitseen. Pekka Drufva huomasi, että poppamies puhalsi hänen kasvoihinsa mustaa nestettä, jota hänellä oli rakossa suussaan, aivankuin hienoa sadetta olisi tihkunut hänen päälleen, samalla tavalla kuin räätälit ennen vanhaan puhalsivat vettä suustaan kankaan yli, jotta se kutistuisi. Menettely ei ollut erittäin mieluisa vangille, mutta olisihan sitä voinut sattua pahempaakin intiaanien parissa.
Hetken kuluttua puhallus päättyi. Poppamies veti kitansa loitommalle ja näytti riemuitsevin liikkein uhriaan katselijoille. Näiden äänekkäistä hyvä-huudoista saattoi Pekka Drufva päättää, että hän oli musta kasvoiltaan, ja sen hän saattoi todetakin, kun päällikön teltasta tuotiin pieni, halpahintainen peili, joka intiaanien mielestä oli sanomattoman kallisarvoinen vaihtotavara.
Kirjava Kotka oli hyvin tyytyväinen tähän poppamiehen konstiin. Pilkallisella äänellä hän kysyi: "Miltä valkoisesta poppamiehestä tuntuu muuttua mustaksi? Voiko hän tehdä yhtä suuren ihmeen?"
Kun Nick Truve oli tulkinnut kysymyksen Pekka Drufvalle, vastasi tämä:
"Muuttaa valkeat kasvot mustiksi on hyvinkin helppoa, sen konstin minä osasin jo lapsena. Luspa ei voi kilpailla taidossa Ukkosen Veljen kanssa."
"Millä tavalla Ukkosen Veli aikoo voittaa hänet?" kysyi päällikkö terävästi.
"Minä aion mustata auringon", vastasi Pekka 1 Drufva sukkelasti.
"Hui", huudahtivat intiaanit. Kirjavan Kotkan kasvoilla karehteli ilkeämielistä riemua, kun hän vastasi: "Yritäpä!" — —
"Mutta", sanoi Pekka Drufva, "niin suurta ja vaikeaa konstia tehdessä täytyy olla vapaa. Käske miehesi avaamaan köyteni."
Varmana siitä, että valkea poppamies häviäisi ja siten joutuisi toivotun koston uhriksi, suostui Kirjava Kotka hänen pyyntöönsä, asetettuaan ensin aseellisia miehiä paikan ympärille.
Nyt Pekka Drufva astui vapaana piirin keskelle.
"Henkeni riippuu nyt siitä, että isä Campanius ei ole erehtynyt", mutisi hän itsekseen. Ja kääntyen Nick Truven puoleen hän kysyi sitten:
"Paljonko kello nyt on?"
Vanhus mittasi aikaa samalla tavalla kuin edelliselläkin kerralla ja sanoi varmalla äänellä: "Kello on puoli kaksi."
Nyt alkoi Pekka Drufva lukea ihmeellisiä loitsuja joissa pitkät otteet klassillisten kirjailijoiden teoksista, joita hän oli oppinut Turun kimnaasissa, esittivät hyvin tärkeää osaa. Ja kun kreikka ja latina alkoi loppua, siirtyi hän ruotsinkieleen. Siinä puheessa, joka virtasi hänen suustaan, olisi ollut paljon sellaista, mikä olisi herättänyt intiaanien raivoa, jos he olisivat ymmärtäneet. Varsinkin Kirjava Kotka sai niin paljon osakseen, että hänen kostonhalunsa olisi kohonnut yli kiehumapisteensä, jos hän olisi käsittänyt pienenkin osan. Puhe oli niin väkevästi pippuroitua, että Nick Truve, joka kuitenkin oli kaikkea muuta kuin nauravalla tuulella, veti pakostakin suunsa nauruun. Ja samalla kun tämä monikielinen sanatulva virtasi Pekka Drufvan suusta, sätkytteli hän jalkojaan ja käsiään kuin hullu. Se tuntui hyvältä, kun niin kauan oli ollut puuhun kytkettynä, mutta kuumuus oli niin suuri, että hän hikoili hirveästi ja väsyi varsin pian. Vaieten hetkeksi hän heitti kaihoavan katseen aurinkoon, joka paistoi kuitenkin yhtä kirkkaasti kuin ennenkin.
Ei ollut muuta neuvoa kuin alkaa uudestaan. Ja sen hän tekikin kiitettävällä uutteruudella. Hyvän ajan kuluttua, jolloin hän ei ollut tähystänyt aurinkoon, mutta sitä innokkaammin tehnyt työtä suullaan, käsivarsillaan ja jaloillaan, kuului intiaanien parista äänekäs hui-huuto. — Nyt Pekka Drufva katsoi ylös aurinkoon ja kas — kultaisen pyörön toisessa kulmassa oli pykälä, joka kasvamistaan kasvoi. Ei epäilystäkään! Auringonpimennys oli alkanut. Isä Campanius ei ollut erehtynyt. Pekka Drufva riemuitsi, sillä siinä oli pelastus.
Sanoin on mahdoton kuvailla sitä hämmästystä, joka valtasi intiaanit. He heittäytyivät maahan ja käyttäytyivät kuin hullut. Mielettömin kaikista oli Kirjava Kotka, jonka tummilla kasvoilla kuvastui vihaa, kauhua ja pelästystä. Äkkiä Pekka Drufva tunsi käden olkapäällään. Se oli vanha Kalkalokäärme. Hän osasi delawarekieltä, niin ettei tulkkia tarvittu siinä keskustelussa, joka syntyi nyt heidän välillään.
"Armahda, valkea veli, meitä äläkä hävitä aurinkoa kokonaan. Me emme tule ilman sitä toimeen täällä erämaassa. Kuka kutsuisi esiin heinän ja yrtit, joista metsän eläimet elävät, jos aurinko mustenisi, kuka lämmittäisi vanhan miehen palelevia jäseniä, jos aurinko kadottaa säteensä, kuka laskisi päivät ja vuodet, jos sen kasvot pimenisivät? Ajattelehan tätä, valkea veli, äläkä tuota meille turmiota."
"Ole huoleti, Kalkalokäärme", vastasi Pekka Drufva. "Niinpiankuin minä lähden kylästä, kirkastuvat auringon kasvot jälleen."
Kirjavan Kotkan majan oven pielessä riippuivat valkoisten miesten varustukset. Kalkalokäärme ojensi Pekka Drufvalle hänen kiväärinsä, ruutisarvensa, puukkonsa ja laukkunsa, sanoen:
"Lähde, valkea veljeni, jotta me saisimme elää."
"Ukkosen Veli tarvitsee opasta matkallaan erämaassa. Hän ei poistu maqualaisten kylästä, jollei Jäljetön pääse hänen mukanaan."
Kalkalokäärme leikkasi Nick Truven siteet poikki ja antoi hänellekin hänen varustuksensa.
Sitten molemmat valkeat miehet läksivät intiaanikylästä ainoankaan käden koettamatta estää heitä. Niinkauankuin he olivat intiaanien näkyvissä, astuivat he levollisin askelin ja aivan hitaasti, sillä he eivät tahtoneet osoittaa pelkoa. Mutta niinpiankuin metsäinen harju erotti heidät intiaanikylästä, kiiruhduttivat he suuresti askeleitaan.
"Viisainta on", sanoi Nick Truve, "että joudumme mahdollisimman pian niin kauas kuin mahdollista Kirjavan Kotkan lähettyviltä ja peitämme jälkemme, sillä minä näin hänen silmistään, että hänen vihansa voittaa jälleen hänen pelkonsa niinpiankuin aurinko kirkastuu. Ja silloin hän ajaa meitä takaa ja ottaa meidät hengiltä, jollei Kalkalokäärme ja Majavantappaja sitä voi estää."
Pekka Drufva nyökkäsi päätään ja antoi seuralaisensa johtaa heidän pakomatkaansa. Hetken kuluttua he saapuivat puron rannalle ja he kulkivat kauan aikaa vedessä, jotta heidän jälkiänsä ei näkyisi. Pian he olivat kadonneet metsään.