NELJÄSTOISTA LUKU.
Ukkosen Veli päästää tulikäärmeet irti.
Markkinapaikka oli intiaanien tapaan merkitty valkoisin paaluin sillä kohdalla, missä Schylkilljoki muodostaa puoliympyrän kauniin niityn ympärille; niityn itäisenä rajana oli varsin laakea kukkula, jonka rinteillä kasvoi rehevää pensaikkoa, mutta sen ylin harja oli tasainen ja metsätön. Paalujen ympäröimällä paikalla olivat tavarat asetetut osittain maahan, osittain mukaan tuoduille laudoille, jotka olivat lasketut pukkien varaan, osittain myöskin, niinkuin hienommat kankaat, helmet ja muut koristeet suurempaan, keskelle niittyä pystytettyyn telttaan. Kaupparetkikunta oli samana päivänä saapunut paikalle, ja tavarat oli juuri saatu järjestykseen. Mutta suuria intiaanijoukkoja tunkeili jo valkeitten paalujen sisäpuolella ja he osoittivat suurta ostamishalua sotahuhuista huolimatta. Kaikki nämät intiaanit kuuluivat suureen Lena-Lenapekansan eri heimoihin, mutta suurin osa oli kuitenkin minqualaisia. Ja metsissä markkinapaikan ympärillä oli runsaasti nuotioita, joiden ääressä intiaanit odottivat vuoroaan päästäkseen valkoisten paalujen sisäpuolelle, sillä tungoksen ja epäjärjestyksen välttämiseksi ei sallittu kuin määräjoukon tulla kerrallaan paikalle. Matkalla Korsholmasta markkinapaikalle eivät viholliset olleet vähimmälläkään tavalla häirinneet retkikuntaa, mutta Susia sotavarustuksissaan oli silloin tällöin näkynyt läntisellä rannalla, näyttäen toteen, että tiedustelijat olivat olleet oikeassa väittäessään, että nämät intiaanit varustautuivat sotaan. Sen johdosta oli ryhdytty joihinkin varokeinoihin. Niinpä markkinapaikan edustalla olevaa jokirantaa vartioitsi vahtimiehistö, johon kuului sekä valkoisia että delawareja. Ja paitsi valkoisia paaluja ympäröivää vahtia, jossa toimessa oli ruotsalaisia sotamiehiä, oli sotilasvahti myöskin jo mainitulla kukkulalla, mistä he pyssyineen saattoivat hallita koko markkinapaikkaa sekä suurinta osaa jokirannasta.
Intiaanien kanssa kauppaa käydessä ei tietystikään mikään raha tullut kysymykseen, vaan tavaroita vaihdettiin keskenään. Intiaanien vaihtotavarana oli pääasiallisesti majavan-, karhun-, oravan y.m. metsäneläinten nahat sekä tupakka. Tämän halutun tavaran viljelys oli ikivanha, koska tupakkaa välttämättömästi tarvittiin intiaanien neuvotteluissa, mutta huomattuaan miten haluttua tavaraa se oli valkoisten kauppiaitten parissa, alkoivat monet intiaanit, varsinkin uutisasutusten läheisyydessä, viljellä sitä suuremmassa määrässä käyttääkseen sitä vaihtotavarana. Intiaanien tupakka oli kuitenkin hiukan halvempihintaista kuin uutisasukkaiden, sillä intiaaninaiset, jotka enimmäkseen hoitivat tätä viljelystä, eivät osanneet oikein taitavasti käsitellä satoa.
Ruotsalaisten vaihtotavarana olivat aseet — paitsi kiväärit ja ruuti, jotka olivat kiellettyjä — yksinkertaisemmat talouskalut, viltit, erilaiset kankaat, lasihelmet ja muut koristeet.
Sen hyvän sovun nojalla, joka aina vallitsi ruotsalaisten ja Lenni-Lenapikansan välillä, kävi kauppa melkein aina riidatta. Mutta hidasta se oli intiaanien monien tapojen vuoksi. Kun intiaani tarjosi jotakin vaihdettavaksi, täytyi hänen aina kukkaskielellä kehua tavaransa hyvyyttä sekä omaa, tai päällikkönsä ja heimonsa erinomaisuutta. Ilman tuollaista puhetta ei kaupanteosta voinut tulla mitään ja se kysyi aikaa, varsinkin jos tulkin tuli olla välittäjänä.
Styvertsen, "Hyvien Tavaroiden Isä", oli kuitenkin niin täydellisesti perehtynyt intiaanien tapoihin ja tottumuksiin ja oli niin hyvin opettanut apulaisensa että kauppa sujui varsin nopeasti. Toinen joukko toisensa jälkeen päästettiin paalutuksen sisäpuolelle. Harvoin kuitenkaan sellaiset markkinat, kuin kysymyksessäolevat, saattoivat päättyä lyhyemmässä ajassa kuin viikossa.
Nyt, niinkuin sanottu, oli ensimäinen markkinapäivä. Päivällisen aikana ilmoitti sotilasvahti kukkulalta, että joukko intiaaneja, luultavasti maalaisia, oli tulossa rantaan joen toisella puolella. Aikoivatko Sudet nyt jo hyökätä? Niin, sitä ei ollut hyvä tietää. Kaikissa tapauksissa käski Styvertsen vahvistaa rantavahtia. Sitä paitsi lähetettiin sana intiaanileireihin metsään, että minqualaisten tuli olla valmiina sotaan.
Seuraava ilmoitus kuului, että viidettäsataa maqualaista oli pystyttänyt leirinsä toiselle rannalle.
Styvertsen päätti antaa kaupanteon jatkua häiriytymättä. Hänen ei tarvinnut katua tätä tyyntä myrskyn edellä, sillä epäilemättä se teki hyvinkin valtavan vaikutuksen vihamielisiin intiaaneihin. Ja toiselta puolen ystävällismieliset intiaanit tunsivat suurempaa turvallisuutta nähdessään, miten rohkeat valkoiset olivat.
"Ukkosen Veli lyö heidät mäsäksi, jos he tulevat joen poikki", tuumattiin leiritulien ääressä.
Äkkiä ilmestyi kanootti joelle. Siinä istui yksinäinen intiaani keihäs kädessä, johon oli kiinnitetty vampumi.
Se oli rauhanmerkki, jota ei voitu käsittää väärin.
Intiaani sai nousta maihin. Hän ilmoitti, että suuri maqualaisten päällikkö, Kirjava Kotka, halusi kahden miehen seuraamana käydä tervehtimässä Hyvien Tavaroiden Isää.
Styvertsen vastasi, että päällikkö oli tervetullut, ja ryhdyttiin toimenpiteihin hänen vastaanottoaan varten.
Pekka Drufva kuului rantavahtiin ja hänen paikkansa oli juuri sillä kohtaa, missä Kirjava Kotka nousi maihin. He tunsivat kumpainenkin toisensa, päällikkö ei ollut tietävinään, että hän oli nähnyt pelättävimmän vastustajansa, mutta nopea katse, joka kiintyi Pekka Drufvaan, ilmaisi kuitenkin hehkuvaa vihaa, johon sekaantui myös hiukan pelkoa.
Kauppa oli siksi aikaa keskeytynyt ja maihinnousupaikalle oli pingoitettu valtava kangas auringonteltaksi. Sen alle oli asetettu istuimia Styvertseniä ja Liljehöökiä varten sekä heitä vastapäätä samanlaiset istuimet Kirjavalle Kotkalle ja hänen kahdelle miehelleen, joista toinen oli Majavantappaja.
Styvertsen lausui vieraansa tervetulleiksi ja lopetti puheensa, jonka
Nick Truve tulkitsi maqualaisten kielellä, seuraavasti:
"Huhun kieli voi joskus olla petollinen. Se on kertonut, että maqualaiset ovat kaivaneet maasta sotatapparansa taistellakseen valkoisia veljiään vastaan. Mutta kun heidän kuuluisa päällikkönsä on saapunut rauhalliselle vierailulle valkoisten miesten leiriin, ymmärrämme me, että se on valehdellut, Kirjava Kotka polttakoon rauhanpiippua valkoisten veljiensä parissa."
Nyt tuotiin intiaanipiippu esille, se täytettiin tupakalla ja sytytettiin ja sitten se kiersi miehestä mieheen tässä pienessä piirissä, niinkuin intiaanitapa vaati. Kun Kirjava Kotka oli vetänyt pari sauhua ja senjälkeen pari minuuttia istunut syviin mietteihin vaipuneena, seuraten juhlamenojen sääntöjä, puuttui hän puheeseen:
"Hyvien Tavaroiden Isä on viisas, sillä hän ei usko pahoihin kieliin. Maqualaiset ovat kaivaneet sotatapparansa niin syvälle maahan, etteivät he ole voineet löytää sitä. Sen sijaan he ovat huomanneet, että ne punaiset heimot, jotka asuvat lähempänä valkoisia miehiä kuin he itse, omistavat parempia aseita, kauniimpia kankaita ja runsaampia koristeita, ja he ovat kuulleet, että sellaisia aarteita ei voiteta taistelulla, vaan rauhallisella vaihtokaupalla valkoisilta miehiltä. Silloin he tuumivat: Miksikä eivät maqualaisetkin voisi tehdä kauppaa Hyvien Tavaroiden Isän kanssa? Meidän metsämme ovat täynnä riistaa, joiden nahat miellyttävät valkoisia miehiä. Miksikä Hyvien Tavaroiden Isä ei vaihtaisi niitä omiin tavaroihinsa? Kun sitten pöllö, viisain linnuista, lauloi, että valkoinen tavarapäällikkö oli lastannut kaksi suurta venettä täyteen hyviä tavaroita ja lähtenyt länttä kohti, missä maqualaiset vartioivat auringon vuoteen ääressä, päättivät he mennä häntä vastaan. Vain tässä tarkoituksessa he ovat saapuneet tänne ja pystyttäneet leirinsä joen toiselle rannalle, jonne heidän nuoret miehensä ovat kuljettaneet raskaita nahkakuormia. Nyt minä kysyn, Hyvien Tavaroiden Isä, sallitko maqualaisten samoinkuin minqualaistenkin tehdä kauppaa kanssasi? Minä olen puhunut."
Tähän vastasi Styvertsen:
"Maqualaiset ovat tavaroineen tervetulleet ja kernaasti me tahdomme ryhtyä vaihtokauppaan heidän kanssaan. Mutta koska he ovat hyvin urhoollisia ja voimakkaita, niin sallimme vain 20 kerrallaan saapua tavaroineen joen poikki, jotta meidän nuoret miehemme eivät pelkäisi heitä. Jos Kirjava Kotka on tyytyväinen näihin ehtoihin, niin voi kaupanteko alkaa milloin hyvänsä."
Kirjava Kotka neuvotteli seuralaistensa kanssa luultavasti vain näön vuoksi, ja suostui sitten ehdotukseen. Sopimus vahvistettiin kädenlyönnillä ja uudella rauhanpiipulla. Sitten kolme Sutta palasi joen poikki, ja kaupantekoa jatkettiin jälleen.
Pian saapui kymmenkunta kanoottia kahdenkymmenen maqualaisen ja tavaroiden kera. He näyttivät olevan hyvin ostonhimoisia ja vaihtotavarana heillä oli erinomaisen hyviä nahkoja. Sitten nämä kymmenen kanoottia kulkivat alituisesti edestakaisin joen poikki, milloin saattaen kahtakymmentä kauppansa päättänyttä intiaania, milloin tuoden yhtä monta uutta asiakasta. Styvertsen oli erittäin mielissään, sillä tavarat menivät hyvin kaupaksi ja kaikki kävi rauhallisesti.
Pelätyn sotaretken päättyessä näin rauhallisella tavalla alkoivat minqualaiset suurin joukoin poistui paikalta, sen mukaan kuin he olivat kauppansa päättäneet. Styvertsenillä ei ollut mitään sitä vastaan sanottavana, sillä hänkin uskoi rauhaan ja iloitsi mielessään, että ensi kertaa, sen jälkeen kuin Uuden Ruotsin siirtokunta oli perustettu, hän oli joutunut näin rauhalliseen ja edulliseen kosketukseen läntisten intiaaniheimojen kanssa.
Kaksi miestä oli sittenkin ruotsalaisten leirissä, jotka eivät olleet yhtä tyytyväisiä asioiden kehitykseen, nimittäin Nick Truve ja Pekka Drufva. "Tämän rauhan takana piilee petos", sanoivat he. "Maqualaiset koettavat saada meidät rauhallisiksi ja odottavat hetkeä, jolloin liittolaisemme ovat poistuneet. Sitten he aikovat tehdä hyvät kaupat anastamalla omat tavaransa sekä voittamalla meidät." Mutta Styvertsen ei tahtonut ottaa tätä varotusta korviinsa. Hän uskoi Kirjavan Kotkan rehellisyyteen ja väitti, ettei koko hänen pitkän kokemuksensa aikana intiaanit olleet tehneet itseään syypäiksi sellaiseen petokseen, jota nämät molemmat pelkäsivät.
"Ei", sanoi Pekka Drufva, "ei kukaan lenni-lenapeista sitä tekisikään. Ja muitten intiaanien kanssa ruotsalaiset tähän saakka ovat olleet hyvin vähän kosketuksissa. Mutta maqualaisista voi olettaa mitä hyvänsä."
"Intiaani kuin intiaani", arveli Styvertsen.
Punaisten ystävien parissa oli kuitenkin eräs, joka oli samaa mieltä kuin tiedustelijatkin, nimittäin Minquaspäällikkö, Lentävä Orava. Tämä tarjoutui koko heimonsa kera, johon kuului hiukan toista sataa miestä, viipymään Schylkilljoen rannalla yhtä kauan kuin valkoihoisetkin. Suuressa arvossa pidetyn Minquaspäällikön mielipide teki vaikutuksensa Styvertseniin, niin että tämä suostui tarjoumukseen.
Tavaroiden hyvä menekki sai aikaan sen, että ne loppuivat paljoa aikaisemmin kuin mitä oli oletettu tai jo viidentenä päivänä päivällisen aikana. Lopun päivästä käytettiin ostettujen tavaroiden sälyttämiseen veneisiin. Varhain seuraavana aamuna oli määrä lähteä kotimatkalle.
Vähää ennen auringonlaskua sinä päivänä tapasi Pekka Drufva sattumalta
Styvertsenin, jolloin tämä sanoi:
"Nyt näkyy, että olin oikeassa maqualaisten rauhallisiin aikeihin nähden."
"Mistä se näkyy", kysyi tiedustelija.
"Mene ylös kukkulalle sotilasvahdin luo, niin saat nähdä. Maqualaiset ovat hajottaneet leirinsä, sammuttaneet tulensa ja ovat nyt kotiinlähdössä."
"Niin, kunhan voisi olla oikein varma siitä, että he lähtevät kotiinsa. Pian he katoavat metsän kätköön, ja kuka tietää, mitä tietä he sitten kulkevat."
"Sinä olet parantumaton epäilijä", vastasi Styvertsen nauraen. "Toivottavasti on sinulla vahvempi usko mitä kristinuskon oppiisi tulee, sillä muuten ei isä Campanius ole sinuun tyytyväinen ensi lukukinkereillä."
Tuli ilta ja vielä lisäksi hyvinkin pimeä ilta, sillä taivas oli pilvessä, vaikkei vielä satanutkaan. Päivä oli ollut rasittava, niin että jokainen pyrki hyvissä ajoin levolle, varsinkin kun seuraavana aamuna täytyi varhain olla liikkeellä. Vahdit olivat entisillä paikoillaan, mutta muuten ei oltu ryhdytty minkäänlaisiin varokeinoihin. Siitä saakka kuin retkikunta oli saapunut tälle paikalle, olivat tiedustelijat vuoron perään vahtineet yöllä hiukan kauempana leiristä kuin minne vahtien silmä kannatti. Nyt oli Mugallan vuoro ja hän oli hyvissä ajoin lähtenyt lähiseuduille. Pekka Drufva ja Nick Truve sen sijaan olivat panneet maata telttaan, joka heille oli luovutettu.
Pekka Drufva ei saanut kuitenkaan unta silmään. Levottomasti hän heittelehti kuusenhavuista tehdyllä vuoteellaan, ihmetellen kuluisiko tämä yö rauhallisesti. Hän epäili sitä. "Minä näin Kirjavan Kotkan silmistä", kuiskaili hän itsekseen, "että hänellä oli paha mielessä ja että kostoajatukset kiiluivat hänen leimuavan katseensa pohjalla. Kunpa Styvertsenin herkkäuskoisuus ei syöksisi meitä vaaraan! No, yhdessä suhteessa onnistui kuitenkin varotukseni. Lentävä Orava ja hänen miehensä ovat paikalla."
Vähitellen väsymys voitti kuitenkin hänet ja hän vaipui uneen.
Miten kauan hän oli nukkunut, sitä hän ei selvästi tiennyt, mutta äkkiä hän heräsi siihen, että käsi laskeutui hänen olkapäälleen. Hämärässä hän oli näkevinään, että intiaani seisoi hänen vuoteensa ääressä ja hän kohosi unenpöpperössä ja pelästyneenä pystyyn. Mutta niinpiankuin intiaani alkoi puhua, rauhoittui Pekka Drufva, sillä hän tunsi hänet ystäväkseen Mugallaksi.
"Ukkosen Veli", sanoi tämä, "hiero uni silmistäsi ja herätä leiri, sillä Sudet ovat hiukan eteläpuolella leiriämme kulkeneet joen poikki ja tunnin kuluttua valkeat miehet saavat kuulla heidän sotahuutonsa."
Samassa silmänräpäyksessä Pekka Drufva oli jalkeilla. Ensin hän herätti Nick Truven ja pyysi sitten Mugallan varottamaan Lentävää Oravaa, jonka leiri oli kukkulan toisella puolen. Sitten hän läksi itse Styvertsenin telttaan ilmoittaakseen asiasta päällikölle ja lähetti Nick Truven samassa asiassa sotilasvahdin luo.
Parin minuutin kuluttua koko leiri oli jalkeilla. Neuvottelua pidettiin päälliköiden, Lentävän Oravan ja molempien valkoisten tiedustelijoitten kesken miten olisi nyt parasta ryhtyä puolustukseen. Kukkula, missä sotamiehet olivat vahdissa, oli paras puolustusasema, mutta jos päävoima siirrettäisiin sinne, niin olisi vaara lähellä, että veneet ja niiden lasti kadotettaisiin. Ja sitä Styvertsen ei tahtonut millään ehdolla, yhtä vähän kuin jakaa kahteen osaan joukkonsa, joka oli vähäinen vihollisen suureen voimaan nähden. Jonkun aikaa epäröityään he päättivät kaikessa kiireessä rakentaa puista ja pensaista, joita varsin suuressa määrin oli kaadettu markkinapaikalta, sekä laudoista, pukeista ja laatikoista puolikuun muotoisen sulun venevalkaman eteen, jonka takana olisi tilaa myös intiaaneille. Tämä suojus varjelisi erinomaisesti nuolia vastaan, ja niillä 17 kiväärillä, jotka olivat puolustajien käytettävinä, arveltiin hyvin voitavan pitää puoliaan ylivoimaa vastaan. Avuliaista käsistä ei ollutkaan puutetta, ja tavattoman lyhyessä ajassa tilapäinen sulku saatiin valmiiksi.
Melkein samassa hetkessä kajahti Susien sotahuuto, joka ilmaisi samalla kertaa sekä hurjuutta ja verenhimoa että vihaa, kun heidän ei ollut onnistunut yllättää leiriä. Ensimäinen hyökkäys torjuttiin loistolla ja se maksoi Susille monta kuollutta ja haavoittunutta. Taistelu keskeytyi vähäksi aikaa, ja sillä välin puolustajat vahvistivat vielä vallituksiaan.
Pahaksi onneksi oli varsin pimeä sinä yönä, niin että oli melkein mahdoton osua tarkasti, ainakin pitemmän matkan päästä. Sen vuoksi oli vaikea pitää vihollista kylliksi loitolla, missä kieltämättä piili suuri vaara, heitä kun oli paljon enemmän kuin toisia. Tuntui siltä, kuin koko niitty olisi ollut täynnä vihollisia, vaikkei heitä voitukaan nähdä.
Kun vihollinen hyökkäsi toistamiseen, lennättivät he joukostaan oikean nuolipilven, joista suurin osa kuitenkin takertui suojukseen kiinni. Monet osuivat kuitenkin maaliinsakin, niin että useat puolustajista haavoittuivat. Mutta kun tämä hyökkäys, jossa pari pyssyäkin paukahti — ne olivat varmaankin Irgensin ja hänen poikansa — ei tehnyt toivottua vaikutusta, alkoivat Sudet taistella mies miestä vastaan. He raastoivat puita ja risuja suojuksesta ja saivat siten paljon vahinkoa aikaan. Nyt taisteltiin mies miestä vastaan. Keihäät, kirveet ja puukot; tekivät veristä tuhoaan kummallakin puolen ja puolustajien tila näytti jo arveluttavalta. Kuitenkin heidän onnistui torjua tämäkin hyökkäys, ja taaskin vallitsi hetken aikaa petollinen rauha.
Nick Truve astui Styvertsenin luo ja kuiskasi hänen korvaansa:
"Kolmannella hyökkäyksellä he voittavat meidät, sillä pyssyistämme ei ole paljon hyötyä, kun on näin pimeä ja viholliset ja ystävät ovat aivan toisissaan kiinni. Minun käsitykseni mukaan on yksi ainoa pelastumisen keino. Se on, että menemme veneisiin ja soudamme pois ennen seuraavaa hyökkäystä."
"Ja jätämme Lentävän Oravan ja hänen miehensä vihollisen valtaan, sillä he eivät mahdu veneisiini He ovat rehellisesti taistelleet puolestamme — heittäisimmekö heidät vaaralle alttiiksi? Ei, siihen en koskaan suostu", vastasi Styvertsen.
Pekka Drufva, joka seisoi vieressä, oli kuullut keskustelun ja sanoi nyt:
"Minä tiedän toisen keinon. Antaa heidän hyökätä! Jumalan avulla minä saan heidät pakenemaan."
Ei ollut aikaa ottaa lähemmin selkoa, mitä Pekka Drufva tarkoitti, sillä samassa huomattiin, että Sudet valmistautuivat uuteen hyökkäykseen.
Samassa kun Susien sotahuuto kajahti, kiipesi Pekka Drufva suojuksen korkeimmalle kohdalle. Toisessa kädessään hänellä oli ennenmainittu pieni puurasia ja toisessa palanen hehkuvaa taulaa.
Ja nyt tapahtui jotain, joka hämmästytti sekä vihollisia että ystäviä ja josta pitkän aikaa myöhemmin juteltiin nuotiotulten ääressä Amerikan erämaissa. Hänen käsistään sinkosi sähätteleviä tulikäärmeitä, jotka putoilivat maahan intiaanien päälle, sylkien ja poristen ja levittäen salaperäistä valoa pimeään kesäyöhön sekä silloin tällöin heittäen kipinäryöpyn ylös ilmaan. Vuoroin ne kohosivat korkealle ylös, vuoroin laskeutuivat alas, milloin miltei kuoliaaksi pelästyneitten intiaanien jalkoihin, milloin heidän käsilleen, tai hiuksiinsa. Ja toinen säihkyvä käärme seurasi toistaan kaikkiin ilmansuuntiin sammuakseen lopulta kovalla paukahduksella.
Pahempaa pakokauhua voi tuskin ajatellakaan kuin sitä, joka nyt syntyi intiaanien keskuudessa. Heidän sotahuutonsa tarttui heiltä kurkkuun; he hyppivät, juoksivat, heittäytyivät maahan ja käyttäytyivät ikäänkuin he kaikki olisivat olleet täysin mielettömiä. Ja kun viimeinen sähikäinen oli sammunut, oli niin hiljaista ikäänkuin vihollinen olisi tullut poispuhalletuksi maan päältä.
Niinkauankuin oli pimeä, eivät ruotsalaiset uskaltaneet poistua suojuksensa takaa, sillä hiljaisuuskin oli petollinen. Mutta vähitellen alkoi päivä sarastaa ja silloin he näkivät, että paitsi monia ruumiita ei näkynyt ainoatakaan Sutta. He olivat juossee| "tulikäärmeitä" pakoon ja olivat kuin poispyyhkäistyt koko tienoolta.
Mutta ei yksin viholliset olleet pelästyneet aivan piloille tuosta ilotulituksesta, vaan ystävätkin, nimittäin Lentävä Orava ja hänen väkensä olivat aivan halpaantuneet kauhusta, joskin he näkivät, että heidän ystävänsä oli päästänyt tulikäärmeet valloilleen! Yksin Lentävä Oravakin, joka niin monta kertaa oli osoittanut suurta rohkeutta, seisoi vavisten, ja varmaan lapsikin olisi voinut vangita hänet.
Neiti Greta Printz oli siis lahjansa välityksellä pelastanut kaupparetkikunnan kadotuksesta. Mutta miten tyttö oli tullut sellaista ajatelleeksi?
Kuvernööri Printzillä oli usein tapana kertoa takkavalkean ääressä juttuja seikkailurikkaasta elämästään. Kerran hän oli kertonut, miten hän ja pari toveria olivat Saksassa pelastuneet kapinallisten talonpoikain käsistä heittämällä sähikäisen heidän keskeensä. Tämä juttu oli miellyttänyt Gretaa ja hän oli tehnyt sen johtopäätöksen, että jos sähikäinen oli hyvä ase saksalaisia talonpoikia vastaan, niin vieläkin sopivammat ne olisivat intiaanien parissa. Ja kun nyt sattumalta rasiallinen oli talossa, antoi hän sen Pekka Drufvalle toivossa, että hän voisi pelastaa itsensä, jos hän joutuisi pahaan pälkähäseen.