KOLMASTOISTA LUKU.
Kaupparetkikunta Shylkilljoella.
Varhain eräänä kauniina aamuna paria päivää myöhemmin oli eloa ja liikettä sillä laiturilla, joka oli rakennettu jokeen aivan Uuden Göteborgin linnoituksen edustalle. Kaksi suurempaa soutuvenettä oli laiturin kyljessä, joihin oli tuotu kauppatavaraa lastiksi. Suunniteltu kaupparetkikunta oli nyt valmiina lähtemään matkaan. Paljon väkeä oli kerääntynyt aukiolle linnoituksen ja laiturin väliin, osittain uteliaisuudesta, osittain lausuakseen jäähyväiset retkikuntalaisille. Katselijoitten joukossa oli myöskin, varhaisesta aamuhetkestä huolimatta, kuvernööri Printz ja hänen kaksi tytärtään, Lydia ja Greta.
Pian miehetkin olivat veneessä, soutajat tarttuivat airoihinsa, lähtömerkki kajahti ja veneet kiitivät joelle. "Onnea ja menestystä", huusi kuvernööri ukkosäänellä ja sitten kohosi ilmaan kolme eläköönhuutoa, joihin vastattiin veneistä, samalla kun heilutettiin hattuja ja nenäliinoja. Että kuvernöörintyttärien mielenkiinto oli kohdistunut kumpikin omalle taholleen, oli helppo nähdä. Yhtä innokkaasti kuin Lydian silmät etsivät sotilasjoukon komeaa johtajaa, nuorta vänrikki Knut Liljehöökiä, yhtä uskollisesti seurasi Greta silmillään Pekka Drufvaa. Ja erikoisella mielihyvällä hän huomasi, että Pekalla oli kainalossaan pieni rasia, jonka Greta erinomaisen hyvin tunsi.
Soutajien voimakkaat airon vedot kuljettivat hyvinkin pian raskaasti lastatut veneet kauaksi juhlalliselle Delawarejoelle.
Koko retkikunnan päällikkö, herra Klaus Styvertsen, oli synnyltään hollantilainen, mutta kauan sitten hän oli ruotsalaistunut. Jo Minuitin aikana oli hän kauppa-apulaisena liittynyt Uuden Ruotsin palvelukseen. Kun Johan Printz oli tullut kuvernööriksi, oli Styvertsen niin sanottu siirtomaan kauppaministeri. Kaupanteko intiaanien ja uutisasukkaiden välillä oli oikeastaan siirtomaahallituksen päätehtävä. Vanhalla sotamiehellä, sellaisella kuin Printzillä, ei kuitenkaan ollut kokemusta sellaisissa asioissa, eivätkä ne edes huvittaneet häntä. Koko kauppaa koskeva osasto oli siis pääasiallisesti Styvertsenin käsissä, ja hän hoiti sitä sekä järkevästi että huolellisesti. Hänen runsaat kokemuksensa ja kykynsä tulla toimeen intiaanien kanssa, olivat hänelle suureksi hyödyksi. Siirtomaan kukoistus, joka olisi ollut vieläkin suurempi, jos yhteys kotimaan kanssa olisi ollut taajempi ja tavaroitten lähetys runsaampi, oli suurimmaksi osaksi laskettava hänen ansiokseen. Häntä olikin yritetty viekotella maanmiestensä puolelle Fort Nassauhin, mutta Styvertsen oli aina pysynyt ruotsalaisille uskollisena. Siihen vaikutti ehkä osaltaan se seikka, että hän oli ruotsalaisen kanssa naimisissa. Intiaanien keskuudessa häntä nimitettiin 'Hyvien Tavaroiden Isäksi', varsin imarteleva nimi kauppiaalle.
Knut Liljehöök oli retkikunnan sotilaallinen päällikkö, mutta hän oli silti Styvertsenin käskynalainen. Iältään hän oli melkein yhtä vanha kuin Pekka Drufva, s.o. 21-vuotias. Syynä siihen, että tämä nuori aatelismies oli hautaantunut Amerikan erämaihin, oli ensiksikin se, että hänellä oli palava seikkailuhalu, ja toiseksi hän oli ollut aivan kykenemätön hoitamaan omia raha-asioitaan ollessaan upseerinkokelaana Tukholmassa. Vanhempien mielestä Uudessa Ruotsissa piti olla vähemmän kiusausta antaa taalarien vieriä kuin pääkaupungissa, ja siksi hänet lähetettiin sinne. Ja hän viihtyi erinomaisesti uudessa toimessaan. Suurimpana tekijänä oli erinomainen metsästystilaisuus, sillä hän oli innokas metsämies, mutta olipa hänen viihtymiseensä vielä toinenkin syy. Julkinen salaisuus siirtokunnassa oli se, että Knut Liljehöök ja Lydia Printz olivat rakastuneet toisiinsa. Äitipuoli suosi tätä rakkaudenliittoa, mutta kuvernööri ei sitä tehnyt, sillä hän pelkäsi varmaankin, ettei nuorukainen ollut vielä kylliksi vakaantunut esiintyäkseen kosijana.
Molemmat tiedustelijat, Pekka Drufva ja Mugalla ovat meille ennestään tuttuja. Mutta heidän seurassaan oli vanha, varsin vähän huomiota herättävä mies, joka ulkomuodoltaan ei näyttänyt lainkaan tiedustelijalta eikä metsänkulkijalta, jollemme ota huomioon hänen ilmassa ja tuulessa ahavoituneita kasvojaan. Ulkomuoto ei kuitenkaan usein petä. Mies oli Nick Truve, synnyltään myös hollantilainen, mutta niinkuin Styvertsenkin, oli hän jo vuosia sitten muuttunut ruotsalaiseksi. Kun ruotsalaiset ensin saapuivat Delawarejoen rantamille, oli vain kaksi valkoista miestä pystyttänyt asuntonsa joen eteläiselle rannalle, nimittäin eräs englantilainen ja hollantilainen. Viimeksimainittu oli Nick Truve. Englantilainen katosi jonkun ajan kuluttua, mutta Nick Truve palveli ruotsalaisia metsästäjänä, tiedustelijana ja tulkkina ja hän jatkoi yhä tätä tointaan, vaikka hän oli jo 65 vuoden vanha. Nick Truve juuri oli ollut Pekka Drufvan opettaja metsässä. Ja jos oppilas nyt muutamissa suhteissa, niinkuin ampumataidossa ja terävyydessä voitti opettajansa, niin oli tällä silti niin suuri kokemus ja paikallistuntemus, että nuorukaisella oli vielä paljon opittavaa häneltä. Hän oli lyhytkasvuinen ja hiukan kokoonlyyhistynyt mies, ulkomuodoltaan vain nahkaa ja luuta. Mutta huolimatta 65 ikävuodestaan oli hän kestävämpi kuin useimmat muut ja hyvin voimakas. Pitkä elämä erämaassa oli tehnyt hänet sitkeäksi kuin visakoivun, mutta myös yhtä ryhmyiseksi. Kaikista valkoihoisista Uudessa Ruotsissa oli Nick Truve ainoa, joka oli nainut intiaanitytön. Ja niinkuin on tapa intiaanien kesken, sai "skvaw" hoitaa viljelyksiä ja tupakkamaita tuvan ympärillä, ja hän itse samoili metsiä. Intiaanit nimittivät häntä "Jäljettömäksi", sillä hän osasi peittää erinomaisesti jälkensä.
Matka Uudesta Göteborgista Schylkilljoen suuhun on varsin pitkä, raskasta oli soutaa vasten virtaa. Mutta koska tuuli kääntyi suotuisemmalle puolelle, niin voitiin soutajien avuksi ja matkan lyhennykseksi nostaa purje. Siten saavuttiin jo seuraavana päivänä ennen auringonlaskua Korsholman linnoituksen laiturille, missä retkikuntaa oli vastassa luutnantti Kare, valpas, urhoollinen ja itsepäinen suomalainen, jonka kuvernööri oli nimittänyt uuden linnoituksen päälliköksi, missä hän muuten olikin vain maanmiestensä keskuudessa. Sillä melkein kaikki uutisasukkaat Schylkilljoen suussa olivat suomalaisia, useat heistä kotoisin Värmlannin metsistä, joista heidät oli tuomittu maanpakoon rikoksista uusia metsälakeja vastaan.
Samana iltana läksivät kaikki kolme tiedustelijaa kulkemaan jokea ylös, toisten retkikunnan jäsenten majoittuessa Korsholmaan.
Juuri sillä kohtaa, missä. Schylkilljoki laskee Delawareen, oli päärynän muotoinen saari, jonka leveämpi puoli antoi Delawarejoen puolelle, jota vastoin sen kapeamman puolen Schylkilljoki halkaisi kahtia. Sen leveämmällä puolella oli korkea tasainen penger, ja siinä sijaitsi uusi linnoitus. Kapeammalla puolella, joka oli paljoa matalampi, melkein rämettä, oli raivattu uutismaita, joista piti tulla linnoituksen puutarhoja. Linnoitus oli neliskulmainen rakenne, jonka neljässä nurkassa oli vahvat tornit; ympärillä kulki vallit ja niiden ulkopuolella suuremmaksi vahvistukseksi vielä oli rakennettu korkeat hirsiaitaukset. Kussakin torninsa oli kolme kanuunaa, siis yhteensä kaksitoista kappaletta; kokonaisuutena linnoitus oli vahva puolustuspaikka miten voimakasta hyökkäävää vihollista vastaa hyvänsä. Sen ajan sotataidon mukaan sitä voitiin pitää voittamattomana, jollei sotalaivoja saapunut paikalle.
Tämä osa linnoitusta oli retkikunnan saapuessa sinne valmis. Puolivalmiita olivat sen sijaan ne rakennukset, joissa miehistön oli määrä asua ja varastoja piti säilytettämän. Nämät rakennukset, jotka olivat sijoitetut sileälle aukiolle vallien taakse, eivät vielä olleet edes katon alla. Kuitenkin yksi niistä oli jo siksi valmis, että siinä saattoi hädin tuskin asua. Täällä luutnantti Karelia oli asuntonsa, ja sinne myös molemmat kaupparetkikunnan päälliköt sijoitettiin. Muut saivat tulla toimeen miten parhaiten saattoivat puolivalmiissa taloissa, mikä ei ollutkaan vaikeaa kauniissa kesäilmassa.
Seuraavana päivänä, retkikunnan saavuttua paikalle, sattui tapahtuma, joka teki hollantilaisten ja ruotsalaisten välit niillä seuduin vielä entistään kireämmiksi. Kuvernööri Printz oli vastauksena hollantilaisten protestiin antanut luutnantti Karelle sen käskyn, ettei tästä lähin hollantilaisia veneitä saisi päästää Schylkilljoelle. Mutta kysymyksessä olevana päivänä saapui varsin suuri vene, jossa oli puolen tusinaa hollantilaisia ja muutamia intiaaneja. Ilman muuta se suuntasi kulkunsa Schylkilljoen oikeaan haaraan, aikeissa sivuuttaa linnoitus. Vallilla oleva vahti huusi heille kieltäen heitä jatkamasta matkaa, mutta tähän kieltoon vastattiin vain naurun räjähdyksellä ja veneen perään nostettiin Hollannin lippu. Silloin pyssymies ampui, niin että kuula osui veteen aivan veneen kokan edessä ja kutsui vahtimiehistön paikalle.
Ei nytkään vene tahtonut pysähtyä, mutta kun korpraali, joka johti vahtimiehistöä, annettuaan vielä uuden varotuksen, komensi "laskekaa maihin", tottelivat he vihdoin. Nyt oli luutnantti Karekin kutsuttu paikalle, ja hänen ja veneen päällikön välillä sukeusi seuraava keskustelu:
"Mitä tyhmää pilaa tämä on? Onko vahti tullut hulluksi, koska hän koettaa estää meitä soutamasta eteenpäin ja uhkaa ampua meitä, jollemme käänny takaisin", kysyi jälkimäinen kiivaalla äänellä.
"Sotilas ei ole hullu, kun hän tottelee. Tästä lähin ei ainoakaan hollantilainen vene saa kulkea jokea ylös."
"Sitten päällikkö on varmaankin hullu, koska hän luulee voivansa antaa sellaisia käskyjä", sanoi hollantilainen.
"Ei lainkaan. Schylkill on ruotsalainen joki, niin pitkältä kuin sen juoksua tunnetaan, koska me omistamme maan kummankin puolin sitä. Emmekä me salli, että meidän alueillemme vieraat tunkeilevat."
"Te haluatte siis sotaa meidän kanssamme?"
"Siitä en ole kuullut mitään. Mutta jos te hyökkäätte meidän päällemme, niin osaamme me kyllä puolustautua."
Nyt arvelivat hollantilaiset parhaaksi kääntää veneensä ja palata jälleen Delawarejoelle, mutta päällikkö kohotti kättään, uhkaili linnoitusta ja päästi joukon kiroiluja ja uhkauksia, joita ruotsalaiset eivät täysin voineet kuulla, mutta jotka varmaankin olivat kaikkea muuta kuin sovinnollisia.
* * * * *
Kolmannen päivän iltana istuivat Styvertsen, Liljehöök ja luutnantti Kare viimeksimainitun asunnossa olutta juoden ja tupakoiden, vilkkaasti keskustellen päivän tapauksista. Samassa astui eräs sotamies sisään ilmoittaen, että tiedustelijat olivat palanneet ja halusivat jättää raporttinsa. Hetkistä myöhemmin he seisoivat huoneessa.
"Antakaa nyt kuulla, mitä te olette keksineet", kehotti Styvertsen.
Nick Truve alotti vanhimpana.
"Minun tiedusteluretkeni oli lyhyt ja vaaraton, sillä kuljin pitkin Schylkilljoen itäistä rantaa. Sillä puolen jokea ei ole vielä Susia näkynyt, jollei jotakuta hyvin kätkeytynyttä tiedustelijaa. Sen sijaan on siellä runsaasti delawareja hyvissä sotavarustuksissa, sillä he odottavat Susien hyökkäystä ja toivovat meidän avullamme voivansa estää heitä pääsemästä joen poikki. Siitä huolimatta he ovat hyvin halukkaita saamaan markkinapaikan jokirantaan, luultavasti siksi, että he tietävät, että tavaroiden mukana tulee valkeaihoisiakin, niin että he voivat turvautua heidän apuunsa, jos Sudet hyökkäävät päälle. Löysin myöskin noin kolmen ruotsalaisen peninkulman päässä täältä paikan, mihin sopii erittäin hyvin pystyttää valkeita paaluja, ja ehdotan siksi, että veneet vietäisiin sinne niinpiankuin mahdollista. Sanaa markkinoista on lähetetty kaikille delawareille, jotka asuvat joen läheisyydessä."
Nyt oli Pekka Drufvan vuoro.
"Minä ja Mugalla", sanoi hän, "kuljimme joen läntistä rantaa ja meidän oli varsin vaikea päästä ehein nahoin perille, sillä seutu on aivan täynnä Susia, jotka, niinkuin kuulimme erään päällikön sanovan, aikovat kokonaan hävittää sekä delawarit että valkoihoiset, paitsi hollantilaisia, jotka ovat heidän liittolaisiaan. Noin kahden ruotsalaisen peninkulman päässä täältä kohtasimme suuren leirin, jossa ainakin 400 Sutta oli koolla, kaikki sotavarustuksissa. Siellä oli myöskin kolme valkoista miestä,, yksi heistä oli luultavasti hollantilainen upseeri Fort Nassausta, vaikken tuntenut häntä."
"Entäs molemmat muut", kysyi Styvertsen.
"Peter Irgens ja hänen poikansa Will."
"Sitä minä aavistinkin", keskeytti Styvertsen. "Niin kostonhimoinen kuin tuo mies on, on aivan luonnollista, että tapaamme hänet joka paikassa, missä pahaa suunnitellaan ruotsalaisia vastaan. Niin, eipä ihmetyttäisi minua, vaikkapa hän olisi yksi yllyttävistä voimista Susien suunnittelemassa sodassa meitä ja liittolaisiamme, delawareja vastaan. Mutta jatka!"
"Niin", jatkoi Pekka Drufva, "minulla ei ole paljon lisättävänä, sillä jos halusimme palata takaisin määrä-ajaksi, oli meidän mahdoton tunkeutua sen kauemmaksi kuin tähän leiriin. Sen vain voimme vielä sanoa, että minne ikänä me saavuimme, olivat! kaikki delawarit, jotka asuvat sillä puolen jokea, polttaneet kylänsä ja paenneet itärannalle. Susien joukko on hyvin lukuisa, ja olemme kuulleet kerrottavan, että heimot, jotka asuvat niin kaukana lännessä, ettei ainoakaan valkeaihoinen ole käynyt siellä, ottavat osaa tähän sotaretkeen. Mutta myönnettävä on, että mitä kauempana valkoisista nuo intiaanit asuvat, sitä vähemmän meidän tarvitsee heitä vihollisina pelätä, sillä sitä huonommat ovat heidän aseensa ja sitä enemmän he pelkäävät valkean miehen niinsanottuja taikakonsteja. Sillä voimalla, mikä meillä on ja delawarien avulla ei meidän luullakseni tarvitse pelätä Susien sotaretkeä, niin paljon kuin heitä onkin."
Kun tiedustelijat olivat poistuneet, pitivät nuo kolme päällikköä pitkän neuvottelun, jossa Liljehöök, joka oli nuori ja kiihkeäluonteinen, ehdotti, että toistaiseksi jätettäisiin kaupanteko syrjään ja sen sijaan lähdettäisiin joen läntiselle rannalle, jonne delawarit myöskin olivat kutsuttavat, ja karkotettaisiin Sudet pois ruotsalaisten ja delawarien alueilta. Styvertsen sitä vastoin oli toista mieltä. Hän arveli, että olisi parasta lähteä sille paikalle, jonka Nick Truve oli ehdottanut, ja ilman muuta avata siellä markkinat. Jos Sudet olisivat siksi rohkeita, että he tulisivat joen poikki ja tekisivät hyökkäyksen, niin olisi aika tarttua aseihin, mutta ei sitä ennen, ei ainakaan ennenkuin oli kuultu kuvernöörin mielipidettä. Jos ryhdyttäisiin suoranaiseen hyökkäykseen, olisi siirtokunnan asukkaat kutsuttavat kokoon, eikä sitä voitaisi tehdä ilman kuvernöörin erikoista määräystä.
Luutnantti Kare oli pääasiallisesti samaa mieltä kuin Styvertsen. Mutta toisaalta hän huomautti sitä vaaraa, että hollantilaiset Fort Nassausta mahdollisesti aikoivat auttaa sotavoimalla Susia, ehkäpä aikoivat väkivallalla anastaa ne tavarat, joita ruotsalaiset kuljettivat Schylkilljoelle.
"Minä tiedän", sanoi hän, "että Fort Nassaussa on suuri puute kauppatavaroista, sillä siitä on pitkä aika, kun mikään laiva heidän kotimaastaan on käynyt siellä. Mitä ei itse omista, sen ottaa toiselta. periaate ei liene hollantilaisille kovinkaan vieras."
"Ei, ei", vakuutti Styvertsen, "mitään sellaista ei meidän tätä nykyä tarvitse pelätä. Miten käynee kerran tulevaisuudessa, se on toinen kysymys ja se riippuu pääasiallisesti siitä, ketkä meistä, ruotsalaisetko vai hollantilaiset, saavat voimakkaampaa ja runsaampaa kannatusta kotimaasta. Tällä hetkellä vanhat maanmieheni ovat liian heikkoja ryhtyäkseen avoimeen sotaan ruotsalaisten kanssa. Toista on julkinen sodanjulistus, toista yllyttää intiaaniheimoja sotaan ja sen jälkeen salassa kerätä kastanjat tulesta."
"Mutta", väitti luutnantti vastaan, "Fort Nassaussa on enemmän sotamiehiä kuin meillä on missään linnoituksessamme."
"Totta kyllä, mutta jos laskemme kaikki garnisoonimme yhteen, niin on meillä melkein kaksi vertaa enemmän kuin heillä. Sitä paitsi sodan menestys ei riipu pääasiallisesti sotamiehistä, sillä niiden tärkein tehtävä on puolustaa linnoitusta, vaan siirtokunnan asukkaista, jotka sellaisessa tapauksessa muodostavat sotajoukon. Mutta sotilaita meillä on paljon enemmän kuin hollantilaisilla, jos keräämme kokoon kaikki uutisasukkaamme."
Kun luutnantti oli myöntänyt toisen olevan oikeassa, päätettiin, että kaupparetkikunta lähtisi matkaan aamun sarastaessa Nick Truven esittämälle markkinapaikalle välittämättä sotaisesta mielialasta maqualaisten parissa ja vieläkin vähemmän hollantilaisten uhkaavasta käytöksestä.