KAHDESTOISTA LUKU.
Kuvernööri ja hänen perheensä.
Printzinhovi, Uuden Göteborgin linnoituksen lähellä oleva kartano, missä Uuden Ruotsin kuvernööri asui, siirtokunnan suurin rakennus, muistutti ulkomuodoltaan 1600-luvun yksinkertaisempia herraskartanoja Ruotsissa, joista vielä tänäkin päivänä on joitakuita tallella. Suuri se ei ollut, mutta sittenkin kaksikerroksinen ja sen korkea taitekatto ja sievästi leikkauksilla koristettu kuisti teki varsin valtavan vaikutuksen, varsinkin verrattuna mataliin, yksinkertaisiin hirsimajoihin naapuristossa.
Kernaimmin katselijan silmä viivähti kuitenkin ympäröivässä puutarhassa ja puistossa, jotka olivat aistikkaasti järjestetyt sekä hyvin hoidetut. Edellinen ei tosin ollut kuin parin vuoden vanha, mutta tässä hedelmällisessä maassa, edullisessa ilmanalassa ja hyvässä hoidossa oli se jo ennättänyt tulla varsin reheväksi. Puistoksi oli siistitty rakennusta ympäröivä metsä, jossa kasvoi mitä erilaisimpia ja kauniimpia kasveja ja puita. Siellä oli muun muassa oikeita jättiläispuita, jommoisia ruotsalaiset uutisasukkaat eivät koskaan ennen olleet nähneet. Täällä oli varjoa ja vilpoisuutta kuumina kesäpäivinä ja täällä kuvernööri Printz kernaasti vietti lomahetkensä. Vaikka hän olikin karski sotilas, oli hän samalla suuri luonnon ystävä.
Eräänä lämpimänä ja aurinkoisena päivänä noin viikko sen jälkeen kuin uutisasukas Mack oli onnellisesti palannut omaistensa luo, näemme kuvernöörin kävelevän edestakaisin puiston varjoisilla käytävillä. Yliluutnantti Johan Printz oli näihin aikoihin viidenkymmenkolmen-vuotias mies, kookas ja suora kuin honka. Vaikka hänen elämänsä olikin ollut hyvin vaiherikas, ei hän näyttänyt juuri neljääkymmentä vuotta vanhemmalta. Vaaleassa tukassa yhtä vähän kuin vaaleassa parrassakaan, joka oli leikattu Kustaa Aadolfin malliin, ei ollut ainoatakaan harmaata hiusta. Sen sijaan seikkailurikas elämä ja monet huolet varsinkin viime vuosien kuluessa Uudessa Ruotsissa olivat uurtaneet syviä juovia hänen otsaansa ja antaneet hänen kauniille kasvoilleen karskin ilmeen, jota niillä luultavasti ei ollut aikaisemmin ollut.
Niin, kyllä hänen elämänsä olikin ollut seikkailuista rikkaampi kuin useimpien muiden, vieläpä näinä sotaisina aikoina.
Nuori Johan Björnsson, jonka isä, Baro Johannis oli pappina Bottnarydissä, Ruotsissa, kävi Skaran kimnaasia ja opiskeli sen jälkeen jumaluusoppia Rostockissa ja Greifswaldissa. Vuonna 1619 täytyi hänen kuitenkin taloudellisista syistä palata kotiinsa, jossa hänet nimitettiin isänsä apulaiseksi. Mutta seuraavana vuonna sattui Kustaa Aadolf matkan varrella Bottnarydin pappilaan ja vietti siellä yötä. Silloin Johan Björnsson sai tilaisuuden valittaa kuninkaalle, että hänen varattomuuden vuoksi oli ollut pakko keskeyttää jumaluusopilliset opintonsa. Oli yleisesti tunnettua, että Kustaa Aadolf kernaasti ja usein auttoi nuoria ja eteenpäinpyrkiviä ylioppilaita orjantappuraisella uralla. Niinpä kävi tässäkin tapauksessa. Hän antoi Johan Björnssonille matka-apurahan, niin että hän saattoi palata Saksaan ja jatkaa siellä opintojaan Leipzigissä, Wittenbergissä ja Jenassa.
Tähän aikaan kävivät kolmekymmenvuoden sodan aallot yli Saksanmaan, ja yksityisten ihmisten turvallisuus oli hyvin epävarma, varsinkin maaseudulla, missä eri armeijojen joukko-osastoja tuhka tiheään kierteli. Varomattomasti kyllä oli Johan Björnsson yhdessä useitten muiden ylioppilaiden kanssa lähtenyt eräänä kesänä jalkamatkalle Schwabeniin. Täällä heidän päällensä karkasi äkkiä sotajoukko. Ankaran tappelun jälkeen, jossa useita ylioppilaita kaatui, joutuivat toiset vangiksi ja kuljetettiin Meinurgenin linnoitukseen. Heidän parissaan oli Johan Björnssonkin. Päästäkseen vapaaksi vankeudesta ei hänellä ollut muuta neuvoa, kuin ottaa värvi ja seurata eversti Schavaltschin mukana Italiaan. Mutta taisteltuaan jonkun aikaa Toskanan herttuata vastaan tuli Schavaltschin armeija voitetuksi. Nyt Johan Björnsson oli puilla paljailla, vieraassa maassa. Ensin hän oli aikonut pyrkiä jälleen johonkin Saksan yliopistoon, mutta pian hän huomasi, että niin varattomana kuin hän oli, oli se kerrassaan mahdotonta. Niinpä hänen täytyi jälleen pukea ylleen sotamiehen takki ja ottaa värvi arkkiherttua Leopoldin johtamassa armeijassa. Mutta sielläkään hän ei viihtynyt, vaan karkasi jonkun ajan kuluttua. Ja nyt hän läksi hyvin vaaralliselle ja seikkailurikkaalle vaellukselle pohjoiseen päin. Voitettuaan monet vaarat ja seikkailut hän vihdoin pääsi Nürnbergiin. Mutta sieltä hänen oli mahdoton päästä pitemmälle. Jotta hän ei nääntyisi nälkää otti hän kolmannen kerran värvin ja pääsi nyt kersantiksi herttua Fredrik Altenburgin jalkaväenrykmenttiin. Kun herttua jonkun ajan kuluttua julisti itsensä neutraaliksi ja erosi rykmentistään, joutui Johan Björnsson vänrikkinä kreivi Mansfeldin armeijaan, joka läksi Brabantiin taistelemaan espanjalaisia vastaan. Monen kiivaan taistelun jälkeen voitti espanjalainen kenraali de Cordova Mansfeldin armeijan ja se hajaantui kokonaan. Vänrikkimme pääsi kuitenkin hengissä pakoon ja matkusti Hampuriin. Nyt hän olisi voinut palata kotimaahansa ja saada pastoraatti Smålannissa tai jossakin muualla, mutta hän oli päässyt sotilasuran makuun. Sen sijaan että hän olisi matkustanut kotiin yhtyi hän luutnanttina tanskalaisen eversti Rantzaun rykmenttiin, joka juuri niihin aikoihin lähetettiin apujoukkona Ranskaan. Siellä hän oleskeli puolitoista vuotta ottaen osaa ranskalaisen armeijan moniin taisteluihin. Mutta vuonna 1625 hän palasi Tukholmaan, jossa hän kävi kunniatervehdyksellä Kustaa Aadolfin luona kertoen vaihtelevista seikkailuistaan ja pyytäen upseerinpaikkaa ruotsalaisessa armeijassa.
Kuningas ei suuttunut papillisen holhokkinsa elämänuran vaihdokseen, vaan nimitti hänet luutnantiksi, lahjoitti hänelle kaksi hyvää hevosta omasta tallistaan ja antoi hänelle rahoja täydellistä varustusta varten. Puolan sodassa hän korotettiin kapteeni-luutnantiksi Tottin rykmenttiin ja paria vuotta myöhemmin Pohjanmaan rykmentin ratsumestariksi. Saksan sodassa, jossa hän useita kertoja kunnostautui, hänet ylennettiin majuuriksi. Kuninkaan kuoleman jälkeen liittyi hän sotamarski Banérin armeijaan, joutui Hallessa keisarillisten vangiksi, mutta lunastettiin vapaaksi ja nimitettiin sen jälkeen everstiluutnantiksi sekä korotettiin aatelismieheksi vuonna 1640, jolloin hän otti itselleen nimen Printz. Seuraavana vuonna hänet vangittiin Halberstadtissa ja sotaoikeus tuomitsi hänet virkansa menettäneeksi siksi, että hän linnoituksen komentajana Chemnitzissä oli antautunut. Mutta saavuttuaan Tukholmaan ja selitettyään asianomaisille, että linnoitus ei ollut kyllin vahva ja että kaupungin porvarit olivat kieltäytyneet ottamasta osaa puolustukseen, peruutti kuningatar Kristiina tämän tuomion. Luultavasti tämä ikävä selkkaus oli kuitenkin syynä siihen, ettei hän palannut armeijaan, vaan otti vastaan kuvernöörintoimen Uuden Ruotsin siirtomaassa Amerikassa.
Jo oleskellessaan Braunsweigissä oli nuori vänrikki nainut saksalaisen tytön, Lydeche von Bochenin, sikäläisen ruhtinaallisen salaneuvoksen tyttären. Heillä oli neljä tytärtä, Charlotta, Magda, Lydia ja Greta. Mutta kun everstiluutnantti Printz palasi Tukholmaan puhdistaakseen itseään ikävästä tuomiosta Halbenstadtissa, oli hän jo pari vuotta ollut leskenä. Vähää ennen matkaansa Uuteen Ruotsiin hän meni uusiin naimisiin, tälläkin kertaa saksalaisen, rouva Maria von Zinnestaun kanssa, joka niin ikään oli leski.
Printzin neljästä tyttärestä jäi vanhin Ruotsiin, jossa hän meni naimisiin. Kolme muuta seurasi mukana pitkällä matkalla valtameren poikki. Heistä oli Magda vähää ennen mennyt naimisiin luutnantti Johan Papegojan, Kristiinan linnoituksen päällikön kanssa Uudessa Ruotsissa.
Vaikka ilma oli kaunis ja luonto niin viehättävä, oli kuvernööri kaikkea muuta kuin hyvällä tuulella kävellessään edestakaisin kauniissa puistossa. Se ilmeni selvästi ryppyyn vetäytyneistä kulmakarvoista, karskista ulkomuodosta ja siitä voimakkaasta tavasta, millä hän joka askeleella iski hopeahelaisen keppinsä maahan. Ja syytä hänellä olikin yllin kyllin huonoon tuuleensa. Samana päivänä hän oli vastaanottanut hollantilaiselta kuvernööriltä Fort Nassausta uhkaavan vastalauseen sen johdosta, että ruotsalaiset rakensivat Korsholman linnoitusta Schylkilljoen suuhun, aivan lähelle hollantilaisten äskenmainittua linnoitusta, mikä teko kuvernöörin mielestä oli vääryys Hollantia kohtaan. Tätä vastalausetta Printz nyt ajatteli.
"Nuo mielistelevät hollantilaiset", mutisi hän itsekseen. "Alussa he olivat kylläkin mairesuisia, sillä he pelkäsivät olevansa liian heikot noustakseen ruotsalaisia vastaan. Mutta nyt heidän kelloonsa on tullut uusi ääni sen jälkeen kuin he saivat lisävoimia ja aseita kotimaastaan. Ja nyt heidän hävyttömyytensä menee siksi pitkälle, että he tahtovat kieltää meitä rakentamasta linnoitusta alueelle, jonka me olemme rehellisesti ostaneet intiaaneilta. Eivätkä he kateudessaan voi sitäkään sulattaa, että intiaanit tekevät kernaammin kauppaa meidän kanssamme kuin heidän — minkä vuoksi — niin, siitä yksinkertaisesta syystä, että me kohtelemme heitä rehellisesti ja inhimillisesti, jota vastoin hollantilaiset pettävät ja kiskovat, milloin heillä vain on siihen tilaisuutta. — No, Jumalan kiitos, Korsholman linnoitus on nyt jo niin valmis, että sitä voidaan puolustaa, ja sitä paitsi ei suomalaisten kanssa, jotka asuvat niillä seuduin, käy leikitteleminen, jos joku astuu heidän varpailleen. Vaikka he ovatkin saaneet vahvistusta, niin olisi viisainta, jos nuo herrat Fort Nassaussa eivät ryhtyisi liian äkillisiin toimiin. Tuollaiseen protestiin pitäisi oikeastaan vastata luodeilla ja ruudilla. Ja jollei armollinen hallituksemme Ruotsissa kohtelisi niin kitsaasti meitä täällä Uudessa Ruotsissa, niin hollantilaisten kaakotus päättyisi hyvinkin lyhyeen Delawarejoen rannoilla. Mutta kotona Ruotsissa tahdotaan vain imeä paljon rahaa ja tupakkaa täältä, mutta tukea he eivät tahdo kasvavaa siirtomaata niinkuin heidän pitäisi. Jos olisin aavistanut, että nuo hyvät herrat Tukholmassa voisivat tuolla tavalla pettää sanansa ja lupauksensa, niin olisi itse hirtehinen saanut ruveta kuvernööriksi Uuteen Ruotsiin enkä minä. — No, no, voimakkaampien keinojen puutteessa pelaan minä hollantilaisille valtin, joka varmaankin harmittaa Fort Nassaun herroja. Minäpä perustan kauppa-aseman Schylkilljoen yläjuoksun varrelle, — niin, se on kaikkein sopivin vastaus tuohon protestiin. Saa nähdä miten kaupan sitten käy Fort Nassaussa."
Samassa pieni pehmeä käsi pistihe kuvernöörin kainaloon ja kirkas tytön ääni kysyi:
"Mitä sinä, isäkulta täällä murahtelet yksinäsi?"
Kuvernöörin karskit kasvot kirkastuivat nopeasti ja hän sanoi lempeästi:
"Oi; sinäkö se olet, Gretchen! Mikä on hätänä, koska sinä hiivit hiljaa kuin haamu vanhan isäsi luo? Muutenhan sinulla on tapana viserrellä kuin lintu, kun olet päässyt metsään."
Hän otti tytön kauniin pään käsiensä väliin ja suuteli häntä hellästi otsalle.
Kuusitoista-vuotias neiti Greta Printz oli hyvin soma ja miellyttävä tyttö. Äiti oli ollut kaunotar, sanottiin, ja hänen nuorin tyttärensä ei mitenkään tuottanut hänelle siinä suhteessa häpeää. Hän oli tumma ja pieni kasvultaan, varsinkin kookkaan isän rinnalla. Tukka oli kastajanruskea, silmät ruskeat ja hänen kasvoillaan karehteli iloinen ja elämänhaluinen ilme, melkeinpä jotakin veitikkamaista, joka saattoi surullisimmankin hyvälle tuulelle. Eipä kukaan koko perheessä samassa määrin kuin Greta voinut tasoittaa poimuja kuvernöörin otsalta, kun tämä oli pahalla tuulella.
"Isä kulta, tule heti sisään", sanoi tyttö käskevällä äänellä.
"Kuka niin on käskenyt?"
"Minä."
"Ja mistä syystä sinä olet niin ankara, pikku Greta?"
"Katsos, luutnantti Schute on tullut tänne ja hänellä on jotakin hyvin tärkeää asiaa sinulle."
"Jotain on kai hullusti Uudessa Jokilinnassa, arvaan minä. Niin on aina laita, kun arvoisa alipäällikköni tulee äkkiarvaamatta tänne. No, saadaanpa nähdä!"
"Niin, saadaan nähdä. Mutta muista se, isä, jos Schute on tehnyt jonkun tyhmyyden, niin et saa olla ankara hänelle, sillä hän on kelpo ja hyvä mies ja hänellä on niin herttainen pikku rouva — sitä mieltä olen sekä minä että äitikulta."
Nauraen kuvernööri lupasi sen, ja niinpä isä ja tytär läksivät käsikädessä päärakennukseen.
Muutamia minuutteja myöhemmin istui kuvernööri korkeaselkäisessä tuolissaan kirjoituspöytänsä ääressä, ja hänen edessään seisoi luutnantti Jesper Schute. Jälkimäinen, miellyttävä sotilas, näytti todellakin varsin alakuloiselta, niinkuin Greta oli huomauttanut.
"No, mitä uutta Uudesta Jokilinnasta", kysyi kuvernööri.
"Huonoja uutisia, herra kuvernööri", vastasi kysytelty.
"Minä aavistin sen. Eiväthän vain hollantilaiset lie valloittaneet linnoitusta?"
"Eipä niinkään, muuten en seisoisi elävänä tässä. Niin pahasti eivät asiat ole. Mutta hollantilainen Peter Irgens on karannut vankilasta."
"Tuhat tulimmaista", ärjyi kuvernööri ja iski niin kovasti nyrkkinsä pöytään, että kirjoitusneuvot hypähtivät ilmaan. Mutta sitten hän tuli ajatelleeksi, mitä hän oli luvannut pikku Gretalle, ja hän lisäsi lempeämmällä äänellä:
"Kertokaahan, luutnantti Schute, miten se kävi."
"Joku hiipi yöllä linnoitukseen ja viilasi vankilanristikon poikki ja sen jälkeen joko itse kiipesi sisään ja viilasi jalkaraudat poikki tai heitti viilan vankikoppiin ja vanki itse irroitti kahleensa. Sitten hän ryömi ulos ja molemmat pääsivät sateisessa ja pilvisessä yössä kiipeämään muurin yli ja katoamaan vahdin huomaamatta mitään, vaikka hän oli kaikkein luotettavimpia miehiäni."
"Onko teillä aavistusta siitä, kuka häntä auttoi?"
"Ei! — Alussa epäilin erästä toista hollantilaista uutisasukasta, joka sai jäädä paikoilleen kun Peter Irgens ajettiin pois, mutta lähemmin asiaa harkittuani luovuin tästä epäilystäni."
"Minkä vuoksi?"
"Siksi, että Peter Irgensin ja hänen maanmiestensä välillä vallitsi hyvin huono sopu. Tuskinpa kukaan heistä olisi ollut halukas auttamaan häntä."
"Mistä te tiedätte, luutnantti Schute, että auttaja tuli ulkoa?
Olisihan linnoituksessakin voinut olla joku salainen ystävä."
"Uudessa Jokilinnassa ei ole ainoatakaan petturia."
"Se kuulostaa tosin hyvältä, mutta rakas luutnantti, joku se sittenkin on ollut. Mutta kuka? Teidän päällikkönä tulee ottaa siitä selko."
"Olen yrittänytkin, mutta tähän saakka tuloksetta. Ehkäpä se tuonnempana onnistuu paremmin."
Luutnantti sai nuhteet, mutta paljoa lievemmät kuin mitä hän oli odottanut ja poistui hyvillään siitä, että tämä ikävä hetki oli ohitse.
Vähää myöhemmin ilmoitti palvelija, että Pekka Drufva seisoi ulkona ja sanoi kuvernöörin käskeneen hänet luokseen.
Kuvernööri käski päästää hänet heti sisään. Hänen synkkä muotonsa kirkastui huomattavasti nuorukaisen astuessa huoneeseen. Pekka Drufva oli näet hänen erikoinen suosikkinsa. Paitsi hänen miellyttävää käytöstään, hyviä tietojaan ja hauskaa ulkomuotoaan oli siihen syynä vielä kolme muuta seikkaa. Ensiksikin niin mahtavan miehen kuin valtaneuvos Jaakko de la Gardien lämmin suositus, sitten eräs tapaus, joka sattui "Fatme"-laivalla matkan varrella. Greta neiti oli silloin kolmentoista vuoden vanha ja sitä paitsi oikea hulivili. Kun hän näki merimiesten kiipeävän mastoköysissä, tahtoi hän tehdä samoin. Se onnistuikin jonkun aikaa, mutta eräänä päivänä hän putosi päälaelleen mereen. Laiva oli hyvässä vauhdissa eikä sitä ollut helppo äkkiä saada pysähtymään. Siksipä oli hyvinkin luultavaa, että tyttö, joka ei osannut uida, olisi painunut pohjaan, jollei Pekka Drufva heti paikalla olisi heittäytynyt mereen ja kannattanut häntä veden pinnalla kunnes pelastusvene ennätti heidän avukseen. Siitä hetkestä saakka oli Pekka Drufva kuvernöörin erityisessä suosiossa, sillä hänhän oli pelastanut hänen lempilapsensa hengenvaarasta.
Kolmas seikka oli se, että Pekka Drufva, sinä lyhyenä aikana, jona hän oli kuulunut siirtomaahan, oli tehnyt sille paljon hyötyä metsästäjänä ja tiedustelijana sekä oppimalla nopeasti punanahkojen kielen ja voittamalla heidän luottamuksensa.
"Mitä uutta kuuluu metsiin", kysyi kuvernööri.
"Ei mitään muuta, kuin että Lentävä Orava on lähettänyt minulle sanaa, että Sudet ovat jälleen alkaneet liikehtiä. Sanotaan että Kirjavan Kotkan tukka jälleen on kasvanut ja että hänen siksi tekee mielensä kostaa sitä häväistystä, mikä tapahtui hänelle Nauravan veden partaalla."
"Se kosto kai ensi sijassa kohdistuu Ukkosen Veljeen."
"Luultavasti! Mutta hänen aikeensa eivät pelota minua. Luultavasti hän pelkää minua enemmän kuin minä häntä."
"Se ilahduttaa minua, sillä aikomukseni on lähettää sinut erääseen seutuun, joka sijaitsee maqualaisten alueen läheisyydessä. Tarkemmin asiaa harkitessa olisi ehkä kuitenkin viisainta vapauttaa sinut tästä tehtävästä, sillä en tahtoisi saattaa sinua onnettomuuteen."
"Se pahottaisi suuresti mieltäni, päinvastoin tahtoisin kernaasti uudestaan vetää Kirjavaa Kotkaa nenästä, ja minä pidän kyllä varani, sen voin vakuuttaa, vaikka minun pitäisi lähteä ryöstöretkelle maqualaisten kyliin."
"Hyvä, tahdon siis tehdä sinulle selkoa, miksikä tänään kutsuin sinut luokseni. — Kun nyt Korsholman linnoitus on siksi valmis, että sitä helposti voidaan puolustaa varsin voimakkaankin vihollisen hyökkäyksiä vastaan, niin on meillä siinä nyt tukikohta, jonka avulla voimme käyttää hyväksemme Schylkilljoen alempaa juoksua. Oston kautta olemme saaneet intiaaneilta maata joen kummaltakin rannalta, mutta siitä huolimatta ovat hollantilaiset tähän saakka yksin harjoittaneet kauppaa intiaanien kanssa, jotka asuvat näillä seuduin. Siitä täytyy tulla loppu, sillä en aio sen kauemmin sietää, että meidän etujamme siten poljetaan. Siksi aion lähettää kaupparetkikunnan sinne. Sen tulee kulkea jokea ylöspäin ainakin niin kauaksi kuin aluettamme riittää, ja vieläkin kauemmaksi, jos jokea myöten voi purjehtia. Retkikunnan tulee lähteä täältä kolmen, neljän päivän kuluttua. Retkikunnan päälliköksi ja kaupan johtajaksi tulee Styvertsen. Paitsi tarpeellisia apulaisia seuraa mukana kymmenen sotamiestä vänrikki Liljehöökin johtamina sekä tiedustelijoina sinä ja Nick Truve. Retkikunta viipyy Korsholmassa pari päivää, jona aikana sinä ja Nick Truve tutkitte jokirantoja, ja lähtee sitten eteenpäin sille paikalle, joka teidän mielestänne olisi sopiva kauppa-asemaksi. Mahdollisesti voidaan myöhemmin perustaa toinenkin vielä kauemmaksi. Se tulee suurimmaksi osaksi riippumaan tiedustelijojen mielipiteestä. Ne Minquaheimoon kuuluvat intiaanit, jotka asuvat näillä tienoin, ovat jo saaneet tietoa asiasta, ja he ovat suuresti huvitetut yrityksen onnistumisesta. Mutta jos, niinkuin sinä sanot, Sudet ovat jälleen alkaneet liikehtiä, on hyvinkin luultavaa että he tuottavat teille vastusta, varsinkin kun hollantilaiset Fort Nassaussa tulevat varmaan yllyttämään heitä meitä vastaan. Mitä sinä arvelet asiasta, Pekka Drufva?"
"Että suurella ilolla otan osaa tähän retkikuntaan. Kuitenkin tahtoisin pyytää yhtä asiaa."
"Mitä sitten, poikaseni?"
"Että me tiedustelijat saisimme avuksemme sopivan intiaanin. Nick Truve alkaa olla jo vanha, ja minä olen vielä liian kokematon."
"Tunnetko jotakuta, jota tahtoisit ehdottaa?"
"Tunnen kyllä, hänen nimensä on Mugalla. Hän on sattumalta parasta aikaa uudessa Göteborgissa, sillä hän se toi minulle sanan Lentävältä Oravalta."
"Hyvä, sitten me otamme hänet mukaan. Saat avoimen valtakirjan pestata hänet."
Pekka Drufva aikoi juuri lähteä, kun kuvernööri pidätti vielä häntä.
"Kuulehan, Pekka Drufva", sanoi hän, "tiedätkö, että Peter Irgens on karannut Uudesta Jokilinnasta?"
"Ei, sitä en ole kuullut."
Kuvernööri kertoi nyt kaikki, mitä hän äsken oli saanut kuulla asiasta, lisäten:
"Kuka sinun luullaksesi on auttanut häntä?"
"Hänen poikansa."
"Onko Peter Irgensillä poika?"
"On, jokseenkin minun ikäiseni. Hänellä on sama toimi Fort Nassaussa kuin minulla täällä. Pari kertaa olen kohdannut hänet metsissä."
"Ettei luutnantti Schute ollut selvillä siitä. Miten leväperäinen päällystö, kun hollantilainen tiedustelija Fort Nassausta voi kulkea edes ja takaisin meidän linnoituksissamme."
"Sepä oli paha", sanoi Pekka Drufva, "että Peter Irgens on päässyt irti. Nyt herra kuvernöörillä on kostaja vapaalla jalalla, joka voi käydä paljoa vaarallisemmaksi kuin Kirjava Kotka minulle. Hän oli Mackin vaimolle uhannut kostavansa herra kuvernöörille."
"Niin, minä tiedän."
Kuvernöörin kasvot olivat nyt muuttuneet yhtä ankariksi kuin äskenkin, ja kädellään viitaten hän päästi Pekka Drufvan luotaan.
* * * * *
Kun Pekka Drufva saapui veräjälle, joka erotti Printzinhovin yleisestä tiestä, tapasi hän neiti Greta Printzin. Hän seisoi veräjällä, ikäänkuin hän olisi odottanut häntä. Ja ruskeitten silmien lämmin katse sekä kädenpuristus todistivat, ettei kuusitoistavuotias tyttö ollut unohtanut kolmentoista-vuotiaan velkaa nuorelle metsämiehelle.
"Mitä sanomista isällä oli sinulle, koska hän kutsutti sinut luokseen", kysyi tyttö.
"Hän puhui kaupparetkikunnasta Schylkilljoen varrelle, jonka on lähipäivinä lähdettävä ja minä menen tiedustelijana mukaan."
"Niin, minä tiedän. Mutta eikö siitä tule kovin vaarallista retkeä?"
"Ehkä kyllä. Hollantilaiset Fort Nassaussa eivät tahdo meidän parastamme, vaikka he ehkä eivät haluakaan julkisesti rikkoa rauhaa, ja Sudet, jotka elävät niillä seuduin, ovat sotajalalla, sen mukaan kuin ystäväni Lentävä Orava ilmoitti minulle."
"Minä pelkään, Pekka Drufva, että Sudet ottavat sinut hengiltä sen kujeen vuoksi, jonka äskettäin teit heille. Lupaa minulle, ettet ainakaan turhaan heittäydy vaaraan!"
Ilonvälkähdys ilmestyi Pekka Drufvan ahavoituneille kasvoille hänen kuullessaan nämät sanat.
"Olisitteko te, Greta neiti, suruissanne, jollen palaisi takaisin tältä retkeltä", kysyi hän katsoen lämpimästi tyttöön.
"Vielä sinä sitä kysyt, Pekka Drufva. Minä joudun aivan epätoivoihini, jos sinä et palaa. — Mutta miksi sinä nimität minua Greta neidiksi? Sano pikku Greta niinkuin ennenkin."
"Se ei sovi yksinkertaiselle metsästäjälle, nyt kun pikku Gretasta on tullut suuri ja kauris neito."
"Sopii kyllä. Sinulle, Pekka Drufva, olen aina pikku Greta. Mutta sinä et luvannut sitä, mitä pyysin."
"No, kyllä minä lupaan varoa itseäni. Ja jos joudun suureen vaaraan, niin ajattelen pikku Gretaa. Silloin minä keksin aina jonkun keinon, millä suoriudun vaarasta."
Greta otti nyt esille jotain, jonka hän ojensi nuorukaiselle sanoen:
"Tämän sinä saat minulta. Rasiassa on koko joukko ilotulituskojeita, jotka jäivät yli, kun isäkullan häitä vietettiin. Arvelin, että Ukkosen Veli voisi niillä pelottaa vihamielisiä intiaaneja, jos hän joutuu vaaraan."
Pekka Drufva kiitti kädenpuristuksella, joka oli paljoa pitempi ja lämpimämpi, kuin olisi ollut tarpeellista. Ja sitten nuoret erosivat.