YHDESTOISTA LUKU.
Rumpali ja karhu.
Palatkaamme luolassa olevien miesten luo.
Luonnollisesti satimeen joutuneet miehet koettivat kaikkein ensiksi vierittää kallionlohkaretta luolan suulta, eivätkä he siinä yrityksessä voimiaan säästäneetkään. Mutta he eivät saaneet sitä liikahtamaan. Mahdollisesti, vaikka varmaa se ei suinkaan ollut, yritys olisi onnistunut heiltä paremmin, jos kaikki kuusi olisivat yhtä aikaa voineet ponnistella voimiaan, mutta se ei käynyt päinsä, sillä aukko oli siksi kapea, että korkeintaan kolme mahtui siihen. Suuta ei ollut myöskään helppo suurentaa, silli seinät olivat kiveä, ja miehiltä puuttui kivityöhön tarvittavia aseita. Nyt vuorotellen kolme ja kolme ponnisteli voimainsa takaa, mutta lohkare ei liikahtanut. Pian he väsyivätkin tähän yritykseen ja heidän mielensä masentui kokonaan.
Vihdoin Uncas keksi keinon, johonka ainakin hän ja hänen mohikaaninsa uskoivat.
"Rummun voima avaa meille tien", sanoi hän.
Pekka Drufva ei hennonut riistää punaisilta ystäviltään tätä taikauskoista lohdutusta, sillä ennen kaikkea oli miesten rohkeutta pidettävä yllä, jos pelastus oli mahdollinen.
"Ehkä kyllä", sanoi hän. "Mutta lähdetäänpä siihen osaan luolaa, jossa halkeama on katossa! Näen hiukan valoa pilkistävän esiin pimeästä."
Niin, he läksivät sinne. Tämä syrjäkäytävä oli aivan lyhyt, mutta sen sijaan varsin leveä, muistuttaen pitkullaista huonetta. Ja katossa oli muutaman tuuman levyinen halkeama, jonka kautta hämärä valo tunkeutui sisään. Pekka Drufva huomasi kuitenkin heti, ettei tuosta raosta ollut mitään apua. Se kulki aivan sileän ja paksun kiviseinän halki. Mutta ehkäpä tämän raon kautta ääni saattoi kuulua ulos, jos mohikaanit tulisivat päällikköään etsimään. Ja sehän olisi suuri etu. Sitä paitsi oli hän kiitollinen siitä vähäisestäkin valosta, joka sen kautta pääsi tunkeutumaan luolaan.
Kun miehet olivat virkistyksekseen juoneet vettä lähteestä — sekin oli verraton kaitselmuksen lahja heidän nykyisessä pulassaan — ehdotti Pekka Drufva, että tutkittaisiin laukkujen sisällystä, jotta tiedettäisiin, minkä verran ruokavaroja oli olemassa. Tulos oli sangen masentava. Mackilla ei ollut mitään ja toisilla hyvin vähän, korkeintaan sen verran, että ne säästäväisesti käytettyinä riittäisivät pariksi päiväksi. Nyt pantiin jako toimeen, niin että kukin sai yhtä paljon. Kyynelsilmin Pekka Drufva huomasi, miten Uncas yritti salaa pistää parhaat palaset valkean ystävänsä laukkuun, ja hän päätti, että jos he koskaan pääsisivät hengissä tästä luolasta, niin hän ei koskaan unohtaisi tätä "villin" jalomielisyyden todistetta.
Vähää myöhemmin seisoi Pekka Drufva nojautuneena kallioseinään ja vajonneena ajatuksiinsa, juuri sillä kohtaa, missä kamari laajeni kapeasta käytävästä. Äkkiä hän hätkähti, sillä käsi laskeutui hänen olkapäälleen. Se oli Uncas, ja sanaakaan sanomatta hän viittasi pimeään käytävään, jossa he eivät vielä olleet käyneet, nimittäin pitkän käytävän viimeiseen päähän. Pekka Drufvan katse seurasi viitattuun suuntaan, ja kauhu valtasi hänen mielensä. Syvällä pimeydessä hän näki kaksi vihreänkeltaista, liekehtivää silmää, jotka näyttivät hitaasti lähestyvän.
"Harmaakarhu", kuiskasi Uncas.
Sekä hän että Pekka Drufva kiiruhtivat kamariin hakemaan aseitansa ja varottamaan toisia.
Jos kohtaa amerikkalaisen harmaakarhun avonaisella kentällä ja kirkkaalla päivällä, niin ei se ole mikään leikin asia. Mitäpä sitten, jos pitäisi taistella niin hirvittävän petoeläimen kanssa ahtaassa ja pimeässä luolassa maan alla? — — —
Amerikkalainen harmaakarhu on paljoa suurempi, vahvempi, hurjempi kuin sen eurooppalainen sukilainen, pohjolan metsien kuningas, ja sen vaarallisempaa otusta ei ihminen Amerikassa voisi kohdata.
Selvästi saattoi huomata, että karhu lähestyi. Varmaankin se oli päättänyt karkoittaa luolastaan nuo olennot, jotka olivat tulleet häiritsemään sen rauhaa. Miehet olivat kaikki kerääntyneet kamarin perimpään nurkkaan ja seisoivat nyt aseet kädessä valmiina vastaanottamaan vihastunutta isäntää. Eikä häntä kauan tarvinnutkaan odottaa. Tähän asti sen silmät yksin olivat näkyneet, mutta nyt se ilmestyi kamarin suulle, hämärässä valossa kohosi sen valtava ja pelottava haamu miesten eteen, ja kun se huomasi nuo kuusi miestä, astui se epäröimättä heitä vastaan.
Sepä vasta oli suunnaton karhu, oikea jättiläinen. Silmistä tuprusi tuli ja torahampaat kiiluivat valkeina ja pelottavina puoleksi avoimessa kidassa, kun karhu hitaasti ja arvokkaasti, mutta silminnähtävästi murhamielin, lähestyi vastustajiansa. Tähän asti se oli kulkenut nelinryömin, mutta nyt se aikoi kohota pystyyn takajaloilleen, sillä siinä asennossa karhu käy aina ihmisen kimppuun.
Samassa juolahti Gert Rumpalin mieleen hurja päähänpisto, ehkäpä sen aiheutti mohikaanien yhä uudestaan ilmituoma kunnioitus hänen rumpuaan kohtaan. Hän laski kiväärinsä syrjään, kiinnitti rummun vyöllensä, tarttui kapuloihin ja asettui rohkeasti aivan karhun eteen, niin lähelle, että se miltei olisi voinut käpälällään tarttua häneen. Ja sitten kajahti ruotsalaisen armeijan silloinen herätyssoitto matalassa holvissa, jyristen kuin maanalainen, kumea ukkonen.
Oli mielenkiintoista tarkata karhun käytöstä tämän pärisevän tervehdyksen aikana.
Se ei muistanutkaan kohota etukäpälilleen. Verenhimoinen hehku sen silmissä sammui ja sen sijalle kohosi miltei inhimillinen hämmästynyt ilme, joka vähitellen muuttui peloksi. Karhu pudisti moneen kertaan päätään, ikäänkuin se olisi tahtonut pudistaa päältään tuon vastenmielisen soiton. Sitten se alkoi peräytyä takaperin.
Ja täydessä marssi tahdissa, aivankuin hän olisi marssinut komppaniian edessä, seurasi rumpali perässä, vaihtaen nyt herätyssoiton "Kristiinanmarssiksi", joka näihin aikoihin oli tullut Ruotsissa muotiin. Ja nämä tiheät, rämisevät pyörteet näyttivät vieläkin suuremmassa määrässä vaikuttavan karhun musikaaliseen mieleen, lakkaamattomista päänpudistuksista päättäen.
Siten he kulkivat jonkun matkaa sitä pimeää käytävää pitkin, josta karhu oli ilmestynyt. Sitten Gert Rumpali palasi takaisin toveriensa luo.
"Suuri poppamies, suuri poppamies", mutisivat mohikaanit osoittaen hänelle kunnioitustaan.
"Sinä olet rohkea poika", sanoi Pekka Drufva, lisäten: "Jos ruotsalaisella armeijalla on useita sellaisia rumpaleja kuin sinä, niin eipä ihme, että sen voitot ihmetyttävät maailmaa."
Mutta hetken kuluttua häiriytyi jälleen luolan yksitoikkoinen hiljaisuus. Varmaankin oli karhu, sen jälkeen kuin rummun räminä ei enää kajahtanut hänen korvissaan, harmitellut, että se oli osoittanut niin suurta alistuvaisuutta sen rumaäänisiä rauhanhäiritsijöitä kohtaan, joka tapauksensa: se palasi takaisin. Ja tällä kertaa se ilmaisi tuloaan äänekkäästi muristen, niin että sen ääni kajahti holvien alla.
Rumpukoe uudistettiin ja samalla tuloksella.
Nyt Gert valitsi marssin, jota nimitettiin "Lützenin taisteluksi". Ja siinä oli runsaasti jymy vaikutuksia, joita karhu ei voinut vastustaa. Lakkaamatta pudistamalla päätään se tällä kertaa näytti todenteolla aikovan karata noin helvetillistä musiikkia, sillä se valitsi nyt sen tien, joka johti luolan suulle. Tuskin oli Gert ennättänyt palata toveriensa luo, kun luolan suulta kuului ärtyisää murinaa, oikeaa helvetinkarjuntaa.
"Pitäkää varanne!" huudahti Pekka Drufva. "Luulenpa, Gert ystäväni, että sinun täytyy nyt vaihtaa rumpu kivääriin. Karhu on huomannut, että luolan suu on tukittu ja se on suututtanut sitä hirveästi. Siitä tuo kamala karjunta, jommoista karhu ei päästä muulloin kuin ollessaan erikoisen ärtynyt. Se on huomannut olevansa vangittu, siitä sen viha. Ja sen viha kohdistuu tietenkin meihin. Nyt meidän täytyy ampua niin tarkalleen kuin tässä hämäryydessä vain on mahdollista, sillä harmaakarhu on vaarallinen vielä sittenkin, kun sillä on ruumiissaan puolen tusinaa kuulia, jolleivät ne ole erikoisen taitavasti sijoitetut. Pitäkää varanne, sillä varmaankin se pian ilmestyy taas tänne."
Jännitetyin mielin ja jännitetyin hanoin he odottivat. Mutta aika kului eikä karhua kuulunut. Kamala, luolan holvissa kajahteleva karjunta oli aikoja sitten lakannut, ja väsyttäväksi alkoi käydä odotus noin jännittyneessä tilassa. Valo, jota tunkeutui kivikamariin, himmeni himmenemistään. Vaikka heidän silmänsä olivat ennättäneet tottua pimeyteen, niin saattoivat he enää töintuskin nähdä toisiansa. Silloin puuttui Pekka jälleen puheeseen:
"Ulkona ilta jo pimenee, ja pian me olemme kiedotut syvimpään pimeyteen. Karhun vihaa on varmaankin mielenmasennus seurannut, koska sitä ei enää kuulu. Mutta me emme voi viettää yötä suljettuina tähän luolaan karhun kanssa. Joko se syö meidät suuhunsa, tai me hänet. Minusta viimeinen keino on parempi. Sen lihasta me saamme riittävästi ruokaa pitkäksi aikaa, s.o. juuri mitä me parhaiten tarvitsemme. Ehkäpä voimme käyttää sen ihraa polttoaineena ja siinä paistaa lihaa. Meidän täytyy saada karhu tapetuksi, mutta se ei voi tapahtua pimeässä. Anna minulle pari nuoltasi, Uncas; laitan niistä soihtuja."
Kaikki myönsivät, että Pekan sanat olivat järkeviä.
Hän etsi laukustaan hiukan talia ja tappuroita, joilla puhdistettiin kivääriä, ja näiden sekä parin nuolen avulla, joista kärjet olivat poistetut, hän laittoi pari varsin käyttökelpoista soihtua. Ennenkuin ne olivat valmiit, olikin luolassa täydellinen pimeys. Ulkona oli ilta pimennyt yöksi eikä, halkeamasta tullut enää valoa luolaan. Pian soihdut kuitenkin olivat valmiit; Pekka Drufva iski tuluksillaan tulta, sytytti soihdut, ja luola oli varsin valoisa.
Nyt piti viisaasti järjestää tuo varsin vaarallinen metsästysretki. Ensimäisenä astui Pekka Drufva ja Mack, valmiina ampumaan minä hetkenä hyvänsä. Sitten seurasivat molemmat mohikaanit, kummallakin soihtu toisessa ja tomahawki toisessa kädessä, sitten Gert Rumpali kivääri ojossa ja Uncas puukko ja sotatappara kädessä.
Se oli hirvittävä joukkue, valmiina taistelemaan henkensä edestä, mutta niinpä sillä myös oli pelottava vihollinen, joka oli nopeasti tapettava, jotta ei yksi tai useampi heistä tulisi raadelluksi.
Hiljaa ja varovaisesti joukko eteni. Tilapäiset soihdut valaisivat käytävän pilarimaisia seiniä melkein haamumaisella valollaan sitä myöten kuin he astuivat eteenpäin.
Nyt ratkaiseva hetki jo lähestyi, sillä he eivät olleet enää kaukana luolan suusta. Mutta äkkiä koko joukko pysähtyi Pekka Drufvan huudahtaessa:
"Karhu ei ole täällä. Minä näen käytävän pään. Varmaankin se on kulkenut huomaamatta ohitsemme meidän ollessamme vielä kamarissa."
"Mutta täällä tuntuu omituista vetoa", huomautti Mack.
He hyökkäsivät eteenpäin. Riemuhuuto kajahti käytävän holvin alla.
Luolan suu oli avoinna —
Sitä ei kukaan ollut tullut ajatelleeksi.
Ei edes karhu ollut jaksanut kokonaan vierittää pois lohkaretta, mutta äärettömillä voimillaan oli se saanut sen työnnetyksi niin paljon syrjään, että se oli päässyt ulos. Ja siitä aukosta, josta harmaakarhu mahtuu kulkemaan, pääsee ihminenkin jäljessä.
Mack alkoi heti ryömiä ulos, mutta Pekka Drufva pidätti häntä.
"Sinä unohdat irokeesit. Meidän ei pidä poistua varmasta asemastamme ennenkuin tiedämme, miten heidän laitansa on."
Päätettiin, että kaikki kolme mohikaania lähtisivät tiedustelemaan, ja liukkaina kuin käärmeet he katosivat pimeyteen. Hetken kuluttua he palasivat ja ilmoittivat, ettei irokeesejä ollut enää lähettyvillä. Elävältä haudattuaan vihollisensa he luulivat päättäneensä tehtävänsä ja lähteneet pois. Silloinpa vasta valkoiset miehet ihastuivat, ja päätettiin heti, yön pimeydestä huolimatta, lähteä kotimatkalle. Ennenkuin he poistuivat Mustasta vuoresta,:anoi Uncas Pekka Drufvalle:
"Rumpu se sittenkin auttoi meidät ulos."
Eikä Pekka Drufva voinut sitä vastustaa.
* * * * *
Ei ole vaikea kuvailla mielessään iloa, joka syttyi nyt Mackin tuvassa, kun hän ja hänen pelastajansa saapuivat sinne sen enemmittä seikkailuitta. Mutt he puolestaan eivät hämmästyneet niinkään vähän, kun he tapasivat siellä vangitun vaalean miehen, jota kaksi mohikaania vartioi, ja kun he tunsivat hänet entiseksi vangikseen, Peter Irgensiksi. Kun oli kerrottu, miten hän uudelleen oli tullut vangituksi, huomasi Mack, miltä äärettömältä onnettomuudelta hän oli säästynyt, ja Pekka Drufva miltei katui, ettei hän ollut ampunut häntä hengiltä, vaari sallinut hänen karata. Nyt ei voinut tulla kysymykseenkään, että hänet toista kertaa olisi päästetty karkaamaan. Hän vietiin Uuteen Jokilinnaan, missä hänet suljettiin linnoituksen vankilaan odottamaan tuomiota ja tutkintoa.