YHDEKSÄSTOISTA LUKU.
Intiaanileiri.
Kauniilla pengermällä, jolla kasvoi vain harvassa puita, aivan lähellä Timberjärveä, oli pystytetty suuremmanpuoleinen intiaanileiri, sellainen, jommoisia he pystyttävät, kun he, ollessaan pitemmillä metsästysretkillä, tahtoivat oleskella kauemman aikaa loitolla kylistään, tai kun he sodan aikana tarvitsivat varsinaisen taistelutantereen takana olevaa turvapaikkaa, jonne he tarpeen tullen saattoivat peräytyä ja missä heidän vaimonsa ja lapsensa olivat turvassa. Tässä oli nyt jälkimäinen tapaus kysymyksessä. Leiri oli myöskin sen verran vahvistettu, että murrosaita ympäröi sitä. Asuinrakennuksina oli telttoja ylhäisemmille henkilöille ja kaikkein alkuperäisimpiä, tilapäisesti rakennettuja risumajoja suurelle joukolle. Keskellä leiriä oli suuremmanpuoleinen teltta ja sen vieressä pienempi mutta erittäin hyvin tehty teltta. Edellisessä asui päällikkö Kovapää lempivaimonsa kanssa; toiseen olivat sijoitetut neidet Printz sekä eräs vanha intiaaninainen, Kaketu nimeltänsä, joka samalla kertaa toimi edellisten palvelijattarena ja vahtina. Hänen valvontansa alaisena tytöt saivat vapaasti liikkua leirin alueella, niin, vieläpä sen ulkopuolellakin, kun Kaketu oli erittäin armollisella tuulella, niinpä esim. aina kilometrin päässä olevassa järvenrannassakin.
Paitsi sitä, että Kaketu oli pahansuopa, oli hänestä vielä sekin vastus, etteivät neitoset voineet muuta kuin merkkien ja eleitten avulla puhua hänen kanssaan, sillä hän ei puhunut mitään muuta kuin irokeesien kieltä, jota tytöt puolestaan eivät lainkaan ymmärtäneet.
Sohvalla, joka oli tehty hienoista pajunoksista ja peitetty antiloopintaljoilla, istuivat molemmat neidot. Lydia oli kalpea ja itkettynyt, vaikka hän yrittikin parhaansa mukaan hillitä itseään. Greta sitä vastoin oli rauhallisempi. Hänen luontainen reippautensa ja rohkea mielensä eivät olleet lannistuneet heidän nykyolossaankaan. Sitä paitsi hän yhäti toivoi pelastusta ja uskoi, että Pekka Drufva tulisi pelastamaan heitä.
Neitosten luona oli vieras. Kaisloilla peitetyllä lattialla istui heidän edessään jalat ristissä allaan nuori, tavattoman kaunis intiaaninainen. Se oli Kovapään lempivaimo, Metsälilja.
Metsälilja oli kasvanut irokeesikylässä, joka oli aivan lähellä englantilaista siirtokuntaa Hudsonjoen rannalla. Jo lapsena hän oli joutunut yhteen englantia puhuvien valkoihoisten kanssa ja oppinut jonkun verran englanninkieltä. Ja Printzin neitoset, joilla oli ollut englantilainen opettajatar heidän asuessaan vielä Ruotsissa, tulivat varsin hyvin toimeen tällä kielellä.
"Onko Valkealla Ruusulla ystävä valkoisen päällikön leirissä", kysyi
Metsälilja Lydialta.
"On kyllä", vastasi tämä, "nuori, kaunis sotilas, joka nyt suree ystäväänsä ja joka kaikeksi onnettomuudeksi oli poissa kotoa noiden kavalien hollantilaisten ryöstäessä meidät. Muuten onnettomuus varmaankaan ei olisi sattunut, sillä hän seurasi usein mukanamme kävellessämme metsässä."
Intiaaninainen kääntyi nyt Gretan puoleen. "Onko Villiruusulla myöskin ystävä?"
Greta tuli hämilleen ja kcetti salata hämmennystään nauramalla. Vihdoin hän vastasi:
"Ei, Villiruusulla ei ole ystävää, mutta ehkä hän saa ystävän aikaa myöten."
"Villiruusu on hyvin nuori", sanoi Metsälilja ja lisäsi sitten: "sieluni silmä näkee, että monet valkoiset miehet kilpailevat hänen suosiostaan, mutta kukaan ei ole mielestään vielä kyllin arvokas kantamaan metsänriistaa hänen isänsä majan oven eteen."
"Kyllä minä tunnen erään", sanoi Greta nauraen, "joka on kantanut paljonkin metsänriistaa isäni taloon, mutta luulenpa sinun olevan oikeassa siinä, kaunis Metsälilja, kun sanot, ettei hän pidä itseään kyllin arvokkaana."
Metsälilja alkoi nyt kertoa puolisonsa, Kovapään erinomaisuuksista: hänen vastustamattomasta rohkeudestaan, joka teki hänet kaikkien vihollisten kauhuksi, hänen hyvästä metsäonnestaan ja -taidostaan, hänen viisaudestaan neuvostulen ääressä, sekä monista muista eduista, jotka ovat intiaanin kaunistus. Ja hän päätti sillä vakuutuksella, että hän oli kovin iloinen ja onnellinen saadessaan olla sellaisen miehen rakkain vaimo.
"Onko Kovapäällä useampia vaimoja", kysyi neiti Lydia.
"Suurella päälliköllä täytyy olla monta vaimoa. Mitenkä muuten kaikki työt majassa, käsikivien ääressä, viljelysmailla tulisivat tehdyiksi ja kuka kantaisi hänen taakkojaan tai ompelisi hänen vaatteensa? Siinä olisi liiaksi työtä yhdelle. Mutta ainoa vaimoistaan, jota Kovapää rakastaa, olen minä", vakuutti Metsälilja osoitteen varmuudeksi sydäntään. "Jollei niin olisi", lisäsi hän, "miksikä hän olisi sitten jättänyt kaikki muut kylään ja ottanut minut mukaansa, kun hän läksi mohikaaneja vastaan sotimaan?"
"Enpä ihmettele, että hän rakastaa sinua", sanoi Greta, "sillä sinä olet hyvin kaunis ja silmistäsi näen, että olet myös hyvä."
"Niin", sanoi Metsälilja vilpittömästi, "Metsälilja on kaunis ja hänellä on hellä ja rakastava sydän. Ennenkuin Kovapää vei minut majaansa, oli isäni majan oven ulkopuolella runsaasti metsänriistaa."
Hän tahtoi sillä sanoa, että hänellä oli ollut paljon kosijoita.
"Mutta", sanoi taaskin Greta, "salli, että kysyn sinulta jotakin, kaunis Metsälilja. Sinä itsekö vai isäsikö valitsi Kovapään mieheksesi?"
"Me valitsimme hänet molemmat", vastasi hän nauraen.
Varmaankin Greta neiti olisi jatkanut tutkintoaan aineessa, joka näytti suuresti huvittavan häntä, jollei tumma varjo olisi langennut keskustelevien yli. Eräs mies pimensi teltanaukon, ja sisäänastujan tytöt tunsivat Peter Irgensiksi. Hänen tulonsa sai kaikki keskustelut vaikenemaan, ja herätti, varsinkin molempien valkoisten tyttöjen mielessä, kaikke muuta kuin mieluisia tunteita.
Välittämättä edes tervehtiä asettui raaka ja pörröinen hollantilainen heidän eteensä seisomaan, katseli heitä ivallisin katsein ja sanoi vihdoin hiukan murtaen ruotsiksi:
"Minä näen teidän kasvoistanne, pikku sokerinuket, etten ole tervetullut, mutta siitä en välitä vähääkään. Minulla on kuitenkin pari sanaa sanottavana teille, ja yhdentekevää sanonko ne ennemmin vai myöhemmin. Teidän tulee tietää, ketä te saatte kiittää tulevasta kohtalostanne, ja minäpä kerron teille, millaiseksi tämä kohtalo on muodostuva. Kuka on saattanut teidät nykyiseen asemaanne. Niin, sen teidän isänne on tehnyt. Monta vuotta sitten, vähää sen jälkeen kuin Minuit oli perustanut ruotsalaisen siirtokunnan Delawaren rannoille, kyllästyin minä merielämään, tulin sattumalta näille seuduille ja huomasin, että täällä oli viihtyisää miehen elää, jolla ei ollut syytä ikävöidä asutumpia seutuja, sellaisia, missä n.s. laki kahlehtii vapaata ihmisiä. Valitsin itselleni uutisasutuksen lähellä nykyistä Uuden Jokilinnan linnoitusta. Siellä minä raivasin maata, rakensin talon ja perustin puutarhan, joka kohosi vuosi vuodelta arvossa. Delawaren rannoilla ei ollut ainoatakaan uutisasutusta, joka olisi ollut paremmin hoidettu tai arvokkaampi kuin omani. Minä viihdyinkin siellä hyvin ja vaimoni ja molemmat lapset myöskin. Tosin naapurini, vaikka he olivat maanmiehiäni, kieltäytyivät seurustelemasta kanssani siksi, että olin ollut merisissi, mutta siitä en välittänyt, sillä olin oppinut olemaan itselleni kylliksi. Niinpä eräänä kauniina päivänä saapui isänne Uuteen Ruotsiin siirtokunnan kuvernööriksi, ja hän vaati, että ne siirtolaiset, jotka eivät olleet synnyltään ruotsalaisia, vannoisivat uskollisuudenvalan Ruotsin kuningattarelle. Minun naapurini, suuria pelkureita kaikki, tekivät sen, mutta minä kieltäydyin. Kerran olin vannonut uskollisuudenvalan mustalle lipulle, enkä koskaan katunut sitä, sillä se oli tuottavaa, mutta uutta valaa en tahtonut vannoa, kaikkein vähinten hameissa käyvälle kuninkaalle. Tahdoin olla oma kuninkaani, mutta en kenenkään alamainen, ja juuri siitä syystä olinkin tullut tänne, sillä niihin aikoihin ei näillä seuduin puhuttu paljonkaan kuninkaasta tai laista. Mutta mitä tapahtui? Niin, uusi kuningas karkoitti minut omalta uutisasutukseltani antamatta mitään korvausta, ja luovutti sen ruotsalaisille. Oliko se oikein tehty?"
Hän vaikeni, ikäänkuin odottaen vastausta, mutta kun sitä ei kuulunut, jatkoi hän:
"Ei, se oli verisintä vääryyttä. Mutta Peter Irgens ei anna kenenkään kohdella itseään ynseästi, nimitettäköön häntä kuvernööriksi tai miksi muuksi hyvänsä. Minun täytyi väistyä ylivoimaa, mutta minä vannoin, pyhemmin kuin mitään uskollisuudenvalaa, että kostaisin perinpohjin ensiksikin kuvernöörille ja toiseksi uutisviljelijälle, joka oli uskaltanut anastaa minun työni ja vaivani hedelmät. Sattumalta tulin ensiksi kostaneeksi uutisasukkaalle. No, se epäonnistui, vaikka minun on vielä tänäkin päivänä mahdoton käsittää oikeaa syytä siihen, miten tuo uutisasukas ja hänen seurueensa saattoi päästä ulos siitä haudasta, jonne minä irokeesien avulla olin heidät elävältä muurannut. No hyvä, sanoin minä, jos et saanutkaan Mackille kostetuksi, niin pidä huoli siitä, että kostat sitä perinpohjaisemmin kuvernöörille. Minä tuumin yötä päivää, keksiäkseni oikean keinon. Jos, tuumin minä, väijyn Printzinhovin puistossa tai jossakin muussa sopivassa paikassa, niin ei liene kovin vaikeaa eikä itsellenikään vaarallista ampua kuula hänen sydämeensä. Mutta kaikkienhan meidän on kuoltava, eikä helppo ja tuskaton kuolema ole mikään kosto tällaisessa tapauksessa. Ei, teenpä jotain, joka tuottaa hänelle monen vuoden surun ja tuskan. Ja vihdoin keksin oikean keinon. Minä otin selkoa hänen perheoloistaan. Silloin sain tietää, että hänen toinen avioliittonsa oli lapseton, mutta että hän sitä hellemmin oli kiintynyt lapsiinsa ensimäisestä aviostaan, varsinkin kahteen nuorempaan tyttäreensä, jotka asuivat vielä kotona. Siinä on oikea keino. Nuo tyttäret minä ryöstäisin, niin ettei hän koskaan saisi heitä enää nähdä. Siten osuisin paremmin hänen sydämeensä kuin lyijy kuulallani. Nyt aloin vakoilla ja pian ilmestyikin edullinen tilaisuus, jolloin vänrikki oli poissa, sillä muulloin hän aina riippui heidän hameenhelmoissaan, kun he kauniilla ilmalla läksivät kävelylle. Minä pyysin ystävältäni, Kovapäältä apua, varastin veneen jokirannasta, kaikki oli hyvin valmistettu ja miten aikeeni onnistui, sen te itse parhaiten tiedätte."
Nyt hän taaskin vaikeni katsellen vihaa ja voitonriemua säkenöivillä katseilla uhrejaan.
Ei tälläkään kertaa hän saanut vastausta. Nuoret tytöt olivat niin kauhuissaan, etteivät he voineet puhua. Ja sitä paitsi, mitä hyötyä siitä olisi ollut, Jos olisikin ruvennut keskusteluihin noin sydämettömän roiston kanssa?
Metsälilja ei ymmärtänyt ainoatakaan sanaa tästä pitkästä puheesta, mutta kun hän tyttöjen pelästyneistä kasvoista saattoi nähdä, että sen sisältö varmaankin oli kaikkea muuta kuin mieluisa, suuttui hän, asettui uhkaavana Peter Irgensin eteen ja sanoi:
"Miksikä Vesirotta puhuu sanoja, jotka pahoittavat valkoisia kukkia? Metsälilja on heidän ystävänsä, ja karttakoon Vesirotta hankkimasta itselleen vihollisen Kovapään teltassa! Tämä teltta on naisia varten, eikä miehiä — mene!"
Hollantilainen näytti hiukan ällistyvän päällikön vaimon karkoituskäskyä, sillä hän ei tahtonut riitaantua hänen kanssaan. Hän vastasi varsin sävyisästi:
"Älä suutu, Metsälilja, kun et tiedä, mistä on kysymys. Minulla on vielä jotakin sanottavaa valkeille tytöille ja sitten en enää häiritse teitä."
Sitten hän kääntyi tyttöjen puoleen ja jatkoi! ruotsiksi:
"Minä olen nyt sanonut teille, ketä te saatte kiittää ryöstöstänne. Nyt tahdon ilmaista kohtalonne. Helppo minun olisi ollut tappaa teidät, mikä ehkä olisikin ollut viisainta. Velttous ei minua siitä estänytkään, vaan se seikka, että olin joutunut riitaan ei yksin päällikön, vaan myöskin poikani kanssa. Kuulkaa siis, mitä olen päättänyt: sinä, Lydia, joudut päällikkö Kovapään vaimoksi, sinä, Greta, saat sen sijaan valkoisen miehen. Saat mennä naimisiin poikani Willin kanssa, joka vastoin tahtoani on rakastunut sinuun matkan varrella. Paremman miniän olisin toivonut itselleni, mutta olkoon menneeksi!" — —
Lydia neiti oli oikeastaan lempeä ja hiljainen luonteeltaan, mutta sellaisetkin voivat, jos jousta liiaksi jännitetään, syttyä tuleen, ja niin hänenkin nyt kävi. Hehkuvin silmin hän nousi sohvalta, astui niin lähelle vanhaa merirosvoa, että tämä peräytyi askeleen, ja sanoi:
"Tiedä siis, kurja roisto, että kernaammin tapan itseni kuin suostun Kovapään vaimoksi. Sinä, kurja olento, luulet viisaudessasi järjestäneesi kostohankkeesi siten, että ne täyttyvät tahtosi mukaan. Mutta saatpa nähdä, että on korkeampi ja jalompikin voima olemassa kuin sinun, joka johtaa ihmisten kohtaloita, ja jollet saa sitä ennemmin tietää, niin ainakin sinä päivänä, kun riiput hirsipuussa."
Hermojännitys oli Lydialle ollut liian suuri. Tuo voimakas vastaus oli siinä määrin väsyttänyt häntä, että hän vaipui voimattomana sohvalle.
Ihmeissään Metsälilja oli seurannut hänen voiman purkaustaan. Kumartuen
Gretan puoleen hän kuiskasi hänen korvaansa:
"Mitä Vesirotta sanoi, mikä saattoi suututtaa noin julmasti Valkoista
Ruusua?"
"Vesirotta sanoi, että Kovapää nai Valkean Ruusun", kuiskasi Greta.
Tämä vastaus vaikutti intiaaninaiseen melkein kuin kipinä ruutiin. Hänen vihansa ei kääntynyt Lydiaan, vaan hollantilaiseen, jonka suunnitelmat hän arvasi. Notkeana kuin kissa hän hyppäsi hämmästyneen Irgensin päälle. Greta luuli, että hän aikoi repiä häneltä silmät päästä, mutta Metsälilja pui vain nyrkkiään hollantilaisen nenän edessä Ja sitten hän alkoi sättiä, tietenkin irokeesin kielellä.
"Manitu lähettäköön pahoja paiseita ruumiiseesi, ilkeä Vesirotta, niin että korpitkin karttavat ruumistasi, kun se heitetään rikkatunkiolle. Kuka on antanut sinulle luvan tunkeutua minun ja Kovapään väliin, jota sinä, ilkeä noita, koetat viekoitella tuomalla hänen tielleen metsän kaikkein kauneimman kukan, jotta hän unohtaisi ja hylkäisi oman Metsäliljansa, rakkaimpansa. Nyt ymmärrän, mikä sinä, aivan kuin pahanhajuinen kettu, joka väijyy tunturikyyhkystä, vangitsit valkean päällikön tyttäret ja toit heidät irokeesileiriin. Mutta varo itseäsi! Kovapäällä on kaksi korvaa. Jos sinä puhut toiseen, niini minä kuiskin toiseen. Saa nähdä, kenen ääni tunkeutuu syvemmälle. Lähde heti pois tästä teltasta, jotta et myrkyttäisi hengelläsi minua ja valkoisia neitoja ja ettemme me sairastuisi katselemalla sinun inhottavaa hahmoasi."
Tätä suullista kaunopuheisuutta säestivät niin voimakkaat iskut ja tyrkkäykset, että Peter Irgens piti parhaana kadota teltasta.
Kun hän oli poistunut, kuiskasi Metsälilja molemmille tytöille:
"Minä olen teidän ystävänne, ja jos teille sattuisi tilaisuus karata
Vesirotan kynsistä, niin autan teitä."
* * * * *
Sen kohtauksen aikana, jonka yllä kuvasimme, oli päällikkö Kovapää ollut poissa leiristä. Pari tuntia myöhemmin hän palasi takaisin, mutta hänen hahmonsa ennusti ukkosta ja salamaa. Peter Irgens oli kiiruhtanut häntä vastaan, sillä hän toivoi päällikön avulla voivansa kiiruhduttaa aikeitansa kuvernöörin tyttärien suhteen, ehkäpä hän aikoi myös valittaa Metsäliljan käytöstä, mutta kun hän näki uhkaavan ja synkän ilmeen päällikön kasvoilla, vaikeni hän ja päätti säästää asiansa esittämisen edullisempaan aikaan. Mutta Kovapäälläkin näytti olevan jotakin sanottavaa hollantilaiselle, sillä hän viittasi häntä seuraamaan mukanaan päällikön telttaan.
Kun he olivat jääneet yksin, odotti Irgens, että Kovapää alkaisi keskustelun, mutta tämä oli vaiti ja näytti vihaiselta. Silloin Irgens päätti tarttua härkää sarviin kiinni.
"Mitä uutta kuuluu irokeesipäällikköjen neuvotulen luota", kysyi hän pehmeällä ja mairittelevalla äänellä.
Kovapää oli näet ollut päällikkökokouksessa läsnä itäisessä leirissä.
Vastaus kuului:
"Kovapään silmä oli sumea, kun hän suostu: auttamaan Vesirottaa valkoisen päällikön tyttärien ryöstämisessä."
"Miksikä niin", kysyi Irgens hämmästyneenä.
"Miksikä? Mene tarkastamaan mohikaanien leiriä, kun he kerääntyvät taistellakseen meitä vastaan, niin näet heidän joukossaan kolmekymmentä pyssyä, paitsi kahta valkeaa päällikköä, joilla on pitkät puukot. Uuden Jokilinnan päällikkö johtaa! heitä ja hän on lähettänyt sanan meidän päälliköillemme, että hän ja hänen miehensä ovat tulleet rankaisemaan meitä siksi, että autoimme Vesirottaa ryöstämään ylipäällikön tyttäret."
Peter Irgens kalpeni ja näytti kiusaantuneelta. Mietittyään hetken aikaa hän sanoi:
"Irokeesit ovat urhoollisia ja he ripustavat valkoisten miesten luut valkenemaan majojensa ovien! yläpuolelle."
"Kuolema on urhoollisuutta voimakkaampi ja kuolema asustaa valkoisten miesten putkissa. Kun irokeesit palaavat kyliinsä, puuttuu moni rohkea mies heidän paristaan ja monet lesket ja isättömät lapset itkevät. Tahtooko Vesirotta ottaa elättääkseen leskiä ja isättömiä?"
Peter Irgensin mielestä oli parasta olla vastaamatta tähän kysymykseen. Sen sijaan hän sanoi: "Parasta olisi heti naittaa valkoiset neidot. Kun valkoiset miehet saavat kuulla, että niin on käynyt, huomaavat he, että heidän on turha lähteä irokeesejä vastaan taistelemaan. Sitä paitsi, jos me palaamme lujiin kyliimme pohjoisessa, niin valkoiset sotamiehet kieltäytyvät seuraamasta meitä erämaahan. Kilpikonna ei ole vaarallinen antiloopille, joskin sillä on terävät ja kovat leuat. Viettäkäämme häitä vielä tänä iltana ja anna paluukäsky."
Hollantilaisella ei ollut paljon iloa tästä viekkaasta neuvostaan. Sen sijaan että päällikkö olisi talttunut, hän suuttui vain yhä enemmän. Hänen silmänsä säihkyivät tulta ja hän tarttui tomahawkinsa varteen tavalla, jotta Peter Irgens väistyi pelästyneenä syrjään.
"Sinun neuvoistasi", ärjyi hän, "olen saanut kyllikseni. Valkoisen päällikön tyttäristä ei sinulla ole enää mitään sanomista, ja varo itseäsi, jos sinun tai poikasi jalat lähestyvät heidän telttaansa. Valkoiset neidot ovat meidän panttivankejamme, ja vapauttamalla heidät me hankimme itsellemme luvan palata kotiimme, jos onni olisi meille vastainen. Mutta että heidän silloin pitää olla koskemattomia sen kai Vesirotankin pitäisi ymmärtää. Ei, sen sijaan saat heti lähteä Fort Nassauhin ja käskeä päällikköä lähettämään yhtä monta sotamiestä avuksemme kuin mohikaaneillakin on."
Kuullessaan tämän käskyn, joka lausuttiin lujalla äänellä, kävi Peter Irgens kovin hämilleen. Mietittyään hiukan, jona aikana hän ei uskaltanut katsoa irokeesiä silmiin, vastasi hän:
"Se mitä pyydät minulta, Kovapää, on mahdotonta ja minä selitän sinulle suoraan, minkä vuoksi. Fort Nassaun päällikkö, Andreas Hudde, ja minä emme enää ole ystäviä. Me jouduimme pahaan riitaan ja siksi minä viime syksynä poistuin Fort Nassausta ja tulin sinun luoksesi. Ja vielä kireämmiksi meidän välimme tulivat, kun poikani, joka oli tiedustelija ja metsästäjä hollantilaisen siirtolan palveluksessa, karkasi Fort Nassausta ja seurasi minua. Jos minä tulisin nyt sinne irokeesien lähettiläänä, niin seuraus olisi, ettet saisi sieltä apua, ja että minut heitettäisiin tyrmään, jolloin kadottaisit hyvän pyssyn sekä uskollisen ystävän."
"Kauan olenkin epäillyt", vastasi päällikkö vavisten vihasta, "että
Vesirotalla on kaksi kieltä! suussaan, mutta nyt sen tiedän. Etkö
vakuuttanut minulle moneen kertaan, että voisit hankkia minulle apua
Fort Nassausta, jos se olisi tarpeen? Mutta —"
Ei tiedä, miten tämä keskustelu olisi päättynyt — ehkäpä Peter Irgens olisi kadottanut päänsä, sillä Kovapää oli hirveän vihoissaan — jollei viime tingassa se olisi kehkeytynyt intiaanin hyökätessä telttaan ja kiireisesti kertoessa, että kaksi miestä, valkoinen ja mohikaani, hiiviskeli leirin lähettyvillä ikäänkuin väijyen jotain.
"Missä heidät on nähty", kysyi Kovapää, jonka viha, Peter Irgensin onneksi, sai nyt uuden käänteen.
"He piileksivät siinä melkein läpipääsemättömässä tiheikössä, joka peittää tuota kukkulaa metsän reunassa", vastasi intiaani.
Heti paikalla Kovapää hyökkäsi risuvallien väliselle aukiolle, jonne hän kiireesti kutsutti väkensä ja lähetti heidät piirittämään tiheikköä. Itse hän suurella innolla otti osaa tähän ihmisjahtiin.
Hitain askelin ja mutisten jotain hampaittensa välissä läksi Peter Irgens päällikön teltasta palatakseen omaansa. Hän oli kaikkea muuta kuin tyytyväinen keskustelunsa tulokseen päällikön kanssa. Kaikki kävi tänään häneltä takaperoisesti.