KAHDESKYMMENES LUKU.
Kaksi tuntia järven pohjassa.
Varmaankin lukija on jo arvannut, että nuo kaksi miestä, jotka saivat aikaan niin mieluisan keskeytyksen Peter Irgensin ja päällikön keskustelussa, oli Pekka Drufva ja Uncas. He olivat oleskelleet jo kaksi päivää leirin läheisyydessä, jota he olivat tarkoin voineet vakoilla kukkulan harjalta. Niin, olivatpa he yön aikana olleet aivan risuvallienkin juurella ja piileskelleet niissä. Siten he olivat saaneet tarkat tiedot eri telttojen ja majojen asemista sekä paikallisoloista yleensä. Useamman kerran he olivat nähneet molemmat tytötkin, heidän ollessaan teltan ulkopuolella. He huomasivat kuitenkin, etteivät he tällä erää voineet tehdä muuta kuin odottaa. He olivat saapuneet liian varhain intiaanileiriin. Pekka Drufva oli laskenut, että sanoma ruotsalaisen apujoukon saapumisesta mohikaanien luo tyhjentäisi irokeesien leirin sotilaista, mutta sanoma olikin saapunut myöhemmin kuin hän oli laskenut.
Tähän asti heidän oli onnistunut erinomaisesti pysyä piilossa. Ei kukaan leirissä aavistanut heidän läsnäoloaan. Mutta, niinkuin tiedämme, sattumasta riippuu hyvinkin paljon. Usein se tekee tyhjäksi viisaimmatkin laskut ja saattaa häpeään suurimmankin varovaisuuden. Niinpä nytkin. Kohtalo määräsi, että kaksi irokeesiä, jotka olivat metsästäneet metsässä, palasivat kotiin tietä myöten, jota intiaanit eivät muuten koskaan kulkeneet. Ja he keksivät Pekka Drufvan ja Uncasin pensaikossa. He eivät uskaltaneet kuitenkaan hyökätä heidän päälleen. Sen sijaan he juoksivat kuin metsäkauriit leiriin ja kertoivat, mitä he olivat nähneet. Silloin molemmat tiedustelijat näkivät heidät myöskin, ja he tiesivät, että heidän salaisuutensa oli nyt tullut ilmi sekä ettei heidän käynyt enää viipyminen tiheikössä, jonka intiaanit tietenkin piirittäisivät. He pakenivat siis metsään ja juoksivat henkensä edestä. Hetken kuluttua Pekka Drufva pysähtyi hengittämään.
"Kestää vielä kolme tai neljä tuntia", sanoi hän, "ennenkuin tulee pimeä metsässä, jossa he seuraavat jälkiämme niinkauankuin he voivat niitä nähdä, ja ehkäpä he saavat meidät kiinni. Kulkekaamme suuressa kaaressa leirin ympäri järven rantaan. Rannassa on runsaasti kanootteja. Me otamme yhden niistä ja soudamme rantapuiden suojassa etelään. Vesi ei jätä jälkiä taaksensa."
He läksivät sanottuun suuntaan, missä maa sitä paitsi oli kovempaakin ja missä siis oli vaikeampi seurata jälkiä. Heidän onnistuikin päästä sen piirin ulkopuolelle, jonka Kovapää oli vetänyt tiheikön ympäri ja pääsivät onnellisesti järven rantaan kenenkään näkemättä heitä. He ottivat kanootin ja sousivat rantaleppien suojassa, jotka estivät heitä leiriin näkymästä, missä kaikkien huomio muuten olikin kääntynyt toisaalle. Mutta hetken kuluttua nousi este eteen, jota he eivät olleet edeltäpäin laskeneet ja joka pakotti heitä heti keskeyttämään soutunsa. Lahden pohjukassa, jota pohjan puolelta suojeli metsäinen niemi, seisoi muutamia intiaanivaimoja vaatteita pesemässä. Heidän ohitseen oli mahdoton salassa päästä.
Mitä nyt oli tehtävä?
"Me soudamme saareen, joka on suoraan vastassamme", sanoi Pekka Drufva. "Niemi estää naisia näkemästä meitä. Sen sijaan voidaan leiristä nähdä meitä. Vaikka enpä usko, että siellä kukaan tulee katsoneeksi järvelle. Varmuuden vuoksi heittäydyn kuitenkin veneen pohjalle ja annan sinun, Uncas, soutaa yksin. Jos joku näkee meidät, niin luulee hän sinua omiksi miehikseen, jotka ovat lähteneet kalaan, sillä kaukaa on mahdoton erottaa mohikaania irokeesistä."
Ehdotus toteutettiin heti. Hetken kuluttua he pääsivät saaren rantaan, piilottivat kanootin kaislikkoon ja nousivat maihin. Saari oli hyvin pieni, mutta siinä kasvoi tiheätä pensaikkoa, niin että he vaivoin pääsivät sen läpi tunkeutumaan. Ei ollut siis vaikea piiloutua sinne ja samalla tähystellä vastakkaista rantaa. Täällä, arveli Pekka Drufva, he voisivat olla turvassa, ainakin siksi kunnes pyykinpesijät olivat lähteneet pois ja avanneet uuden tien takaa-ajetuille.
Mutta sillä kertaa he erehtyivät. Kun irokeesit olivat tutkineet koko tiheikön kukkulan ympärillä, keksivät he varmaankin järven rantaan johtavat jäljet, sillä äkkiä näkyi suuri liuta heitä saaren vastakkaisella rannalla. He näyttivät varsin epäröiviltä ja juoksivat sinne tänne, sillä siihenhän jäljet loppuivat, mutta vihdoin he huomasivat, että yksi kanootti oli kadonnut. Samassa itse Kovapää saapui paikalle, ja hän viittasi saareen. Heti useampia kanootteja työnnettiin vesille, eikä epäilystäkään, että nyt alkaisi saaren tutkiminen. Mahdotonta oli siis enää piileskellä pensaikossa. Sitä paitsi tiesi Pekka Drufva liiankin hyvin, miten tarkkasilmäisiä intiaanit olivat. Mutta rohkeus ei kadonnut häneltä silti. Tunkeuduttuaan tiheän pensaikon läpi ja saavuttuaan saaren toiselle rannalle, sanoi hän:
"Meidän täytyy piiloutua veteen."
"Irokeeseillä on silmät — he näkevät päämme kaislikossa, kun kohottaudumme pintaan hengittämään", sanoi Uncas.
"Meidän ei pidä pistää päitämme ylös vedestä. Niiden pitää, samoinkuin muunkin ruumiin, maata järvenpohjassa."
"Voiko valkoinen mies elää hengittämättä", kysyi mohikaani.
"Saat nähdä", vastasi Pekka Drufva. Hän leikkasi kaksi miehenpituista ruokoa kaislikosta, veisti tyveen sopivan imukkeen ja leikkasi muutamia pieniä reikiä heti lehtiröyhyn alapuolelle. Puhallettuaan ruovon läpi nähdäkseen, että ilma pääsi esteettä sen läpi, sanoi hän:
"Tämän ruovon läpi me hengitämme, maatessamme järvenpohjassa. Mutta sieramet on pakko tukkea, jotta vesi ei pääse sitä tietä ruumiiseen, ja siihen savi rannassa on sopivaa. Pahalta se tuntuu, mutta ei sille mitään mahda, kun kysymyksessä on päästä irokeesien paalua pakoon."
Hän muodosti pari tulppaa pehmeästä savesta ja tukkesi niillä molemmat sieramensa. Ja Uncas, joka täydellisesti luotti Pekan tietoihin ja neuvokkuuteen, miten mahdottomilta hänen keinonsa näyttivätkin, seurasi esimerkkiä.
Sitten he pistivät torvensa suuhun ja kahlasivat veteen niin syvälle kuin pääsivät. Sitten he painautuivat pohjaan. Veden pinnassa näkyi pari suurta vesirengasta, mutta ne katosivat pian eikä sillä paikalla, jonne molemmat pakolaiset olivat kadonneet, näkynyt sitten enää muuta kuin kaksi lehtiröyhyä sekä kappale kaislan ruokoa. Mutta sellaisiahan siellä kasvoi tuhansittain, osittain tiheinä pensakkoina rannassa, osittain harvemmassa kauempana vedessä. Kukapa olisi voinut aavistaa, että nämät molemmat kaislat tuhansien joukossa olivat välittäjinä ilman ja kahden järvenpohjassa makaavan ihmisen välillä? Sitä ei edes kaikkein teräväsilmäisin intiaani voinut aavistaa.
Miten Pekka Drufva oli keksinyt jotakin niin merkillistä?
Niin, se oli muisto kouluajalta Turussa. Koulupoikien käydessä uimassa oli joku kekseliäs poika keksinyt tämän yksinkertaisen tempun, jonka avulla saattoi leikitellä sukeltajaa. Ja sitä koetettiin suurella menestyksellä. Vaikeinta oli pysytellä pohjassa, sillä kun keuhkot täyttyvät ilmalla, on ruumis kevyempi kuin vesi ja pyrkii veden pinnalle. Siksi toisen käden täytyi olla vapaana, jotta sillä saattoi pidellä pohjasta kiinni. Sentähden ei sitä voitu käyttää nenän tukkijana, vaan olivat sieramet täytettävät savella.
Seikka, joka suuresti edisti pakolaisten turvallisuutta, oli se, että vesi järvessä oli varsin sameaa.. Intiaanit olisivat siis tuskin nähneet heitä, vaikka heidän päähänsä olisi juolahtanut tutkia järvenpohjaa, mitä he eivät kuitenkaan tehneet.
Ei kestänytkään kauan, ennenkuin irokeesejä vilisi pienellä saarella. Tiheikön vuoksi kesti kuitenkin hyvän aikaa, ennenkuin irokeesit olivat vakuutetut siitä, etteivät pakolaiset olleet enää siellä. Sen sijaan katkenneet oksat ja selvät jäljet osoittivat, että he olivat tunkeutuneet saaren poikki. Ja kun kanootti löydettiin kaislikosta, niin oli selvää, etteivät ne sillä olleet soutaneet pois saaresta. Kaksi mahdollisuutta oli enää olemassa, joko he olivat piiloutuneet kaislikkoon nenä vedenpinnan yläpuolella — piiloutumistapa, joka ei suinkaan ollut intiaaneille outo — tai olivat he uiden paenneet saaresta. Ettei edellistä keinoa oltu käytetty, todisti erittäin huolellinen kaislikon tarkastus, jota Kovapää itse johti. Ja toinen keino tuntui aivan mahdottomalta. Lähimpään rantaan he olisivat tosin helposti voineet uida, mutta niinpiankuin oli käynyt ilmi, että he olivat lähteneet järvelle, olivat taitavat tiedustelijat tutkineet kumpaakin rantaa löytämättä vähintäkään jälkeä. Jos he taas olivat yrittäneet uida vastakkaiselle rannalle, joka oli niin kaukana, että se tuskin häämöitti silmään, niin eivät he olleet voineet ennättää sen pitemmälle kuin että heidän päänsä näkyisi veden pinnassa. Varmuuden vuoksi lähetti Kovapää kanootteja joka suuntaan, mutta kaikki oli turhaa.
Kaikki nämä tutkimukset kestivät kolmatta tuntia, mutta kun ei niistä ollut minkäänlaisia tuloksia, päätti Kovapää, että tiedustelijat olivat hukkuneet yrittäessään uiden paeta saaresta. Ja samaa mieltä olivat kaikki muutkin irokeesit yhtä lukuunottamatta. Tämä, vanhemmanpuoleinen, suurta kunnioitusta nauttiva mies sanoi:
"Ei, hukkuneet he eivät ole. Varmaankin tuo valkoinen mies oli valkoisten suuri poppamies, Ukkosen Veli. Loihtimalla hän on muuttanut itsensä ja toverinsa kaloiksi. Huhu kertoo, että hän kerran, maqualaisten ajaessa häntä takaa, sytytti järven palamaan. Se, joka osaa sellaista tehdä, voinee muuttaa itsensä myös kalaksi."
Kovapää, joka oli varsin suuri epäilijä ollakseen intiaani, kohautti vain olkapäitään tälle selitykselle.
Että vedessä voi kuulla, on tunnettu asia. Pekka Drufva kuulikin erittäin hyvin kaiken sen melun, jota irokeesit pitivät etsiessänsä, joskus hän saattoi järvenpohjaan kuulla heidän puhettaankin. Pahempi sen sijaan oli näön laita, kun vesi oli niin sameaa. Kaksi kertaa hän näki kuitenkin kanoottien pohjat, kun ne kiitivät kuin jättiläiskalat hänen yläpuolellaan. Toinen niistä töytäsi niin kovasti vasten hänen kaislaruokoaan, että se olisi irtaantunut hänen suustaan, jollei hän olisi pidellyt lujasti kiinni.
Pitkiltä tunnit tuntuivat miehistä järvenpohjassa sillä välin kuin heitä etsittiin. Ne olivat niin pitkät kuin kokonainen päivä, arveli Pekka Drufva. Mutta vihdoin kaikki äänet vaikenivat, josta saattoi päättää, että intiaanit olivat lähteneet pois. Varovasti hän kohosi veden pintaan. Ei mitään kuulunut eikä näkynyt. Silloin hän antoi sovitun merkin Uncasille, jotta tämä tietäisi, että vankeus oli päättynyt. He nousivat saaren rantaan, tunkeutuivat pensaikon läpi ja näkivät, ettei ainoatakaan intiaania ollut jäänyt saareen. Kaikki olivat palannee! leiriin, missä he hommailivat innokkaasti jotakin vaikkei sitä tarkemmin näin pitkän matkan päähän voinut nähdä.
"He valmistautuvat sotaan", sanoi Pekka Drufva.; "Meidän täytyy pysytellä täällä, kunnes tulee pimeä", sanoi hän. "Mutta sitten ehdottaisin, että uimme toiselle puolelle ja palaamme entiselle paikallemme kukkulan juurelle. Intiaanit tutkivat tiheikön niin vastikään, etteivät he voi olettaa meidän palanneen sinne uudestaan, varsinkaan kun he eivät voi luulla meidän olevan lähitienoilla, koska he turhaan saivat etsiä meitä."
"Uncas kuuli, miten miehet, jotka kulkivat kanootissa vatsani yli, arvelivat meidän hukkuneen", sanoi tämä.
"Sitä parempi. Ylhäällä kukkulalla me voimme pitää leiriä silmällä ja nähdä mitä siellä tapahtuu. Ja se on meille tärkeintä, sillä siten voimme keksisi tilaisuuden pelastaa neidot."
Pimeän tultua he uivat salmen poikki, joka erotti saaren mannermaasta, ja palasivat sitten samaan tiheikköön, jossa he aikaisemminkin olivat lymyilleet.
Varhain seuraavana aamuna kiipesi Pekka Drufva kukkulan harjulle, jossa hänellä kahden kivilohkareen halkeamasta oli mainio näköala leiriin. Ja nyt hän näki, ettei hän ollut erehtynyt edellisen päivän oletuksessaan. Leirissä oltiin innokkaassa toimessa, ja heti auringonnousun jälkeen läksi Kovapää melkein koko joukkonsa kanssa, Peter Irgens ja hänen poikansa mukana, etelää kohti, liittyäkseen tietenkin suureen irokeesijoukkoon idässä. Ja tämä näky ilahdutti Pekka Drufvaa suuresti.
Mutta samalla huomasi hän jotain, mikä tuotti hänelle levottomuutta. Vahti oli asetettu tyttöjen teltan edustalle, ja yhdeksän miestä jäi sitä paitsi leiriin. Luultavasti nämät olivat vähemmän taistelukelpoisia, mutta yhdeksän kahta vastaan oli kuitenkin kovin paljon.
"No, no", mutisi hän itsekseen, "jollei se onnistu voimalla, niin käytetään viekkautta. Se asia on varma: Tytöt ovat pelastettavat."