YHDESKOLMATTA LUKU.
Pelastus.
Oli yö Kovapään lähdettyä Timberjärven rannalla sijaitsevasta leiristä. Valkoiset tytöt vääntelivät itseään unettomina vuoteillaan. Entisiin huoliin oli lisääntynyt vielä uusikin. Metsäliljan kautta olivat he näet saaneet kuulla, että valkea mies ja mohikaani oli nähty irokeesileirin läheisyydessä ja että Kovapää oli ajanut heitä takaa melkein koko miesjoukollaan. Kun valkea mies ja hänen toverinsa olivat huomanneet takaa-ajajansa, olivat he paenneet saareen, mutta sieltä he olivat kadonneet jäljettömiin. Kovapää ja hänen miehensä olivat varmasti vakuutetut siitä, että he olivat hukkuneet yrittäessään uida järven yli.
Tytöt arvasivat heti, että nuo miehet olivat Pekka Drufva ja joku mohikaani, eivätkä he liioin voineet epäillä, että heidän tarkoituksensa oli pelastaa heidät. Nyt he olivat epäonnistuneet aikeessaan ja vapauttajat olivat kuolleet. Samalla toivon viimeinen tähti oli sammunut, ja kuka sytyttäisi uuden? Tosin Metsälilja oli luvannut auttaa heitä, mutta eihän pieni intiaaninainen voinut opastaa heitä kotiin, vaikka hän parhaassa tapauksessa voisikin auttaa heitä pakenemaan intiaanileiristä. Kauhulla he ajattelivat Peter Irgensin sanoja ja hänen ennustustaan. Varmaankin viimeinen pelastus olisi kuolema.
Vähitellen Lydia oli itkenyt itsensä nukuksiin, mutta Greta makasi yhä valveilla, kuunnellen vahdin askelia teltan ulkopuolella, yölintujen kaameaa huutoa ja oman sydämensä rauhatonta sykintää. Hän ei kuitenkaan ollut yhtä toivoton kuin sisar. Syynä siihen oli se, että hän luotti täydellisesti Pekka Drufvan niin monasti koeteltuun kykyyn suoriutua pahimmistakin tilanteista. Ei sellainen mies, tuumi hän, voinut hukkua järveen, joka ei ollut vesisammiota suurempi. Ei, hän oli petkuttanut irokeesejä, siinä koko juttu, ja varmaan hän tavalla tai toisella antaisi tietoja itsestään. Juuri kun hän ainakin kahdennenkymmenennen kerran tuumi tätä samaa asiaa, kuuli hän omituisen kolahduksen, joka saattoi hänet hätkähtämään. Kuului aivan siltä, kuin jotakin olisi pudonnut teltan lattialle, kahisten kaisloissa. Mitähän se saattoi olla?
Heti paikalla häneen iski ajatus, että se varmaan oli jokin tieto Pekka Drufvalta. Sehän soveltui erinomaisesti hänen aikaisempaan ajatusjuoksuunsa. Lydia nukkui ja Kaketu nukkui myöskin. Hän laskeutui maahan vuoteeltaan ja alkoi polvillaan tunnustella kaisloja, jotka olivat levitetyt lattialle. Hänen täytyi kokonaan turvautua tunneaistiinsa, sillä teltassa oli aivan pimeä — kesäyöt Amerikassa eivät ole yhtä valoisia kuin Pohjolassa eikä hän uskaltanut sytyttää tulta pelosta, että Kaketu heräisi.
Vihdoin se onnistuikin. Hän sai käteensä pienen, varsin painavan esineen, luultavasti kiven, jonka ympärille oli kääritty jotakin, mikä oli paperia tai kangasta kovempaa. Hän arvasi, että se oli tuohta. Ja varmaankin tuohessa oli joku tiedonanto. Mitä hän tekisi? Jos hän sytytti tulen, heräisi Kaketu aivan varmaan. Mutta toisaalta tuntui aivan sietämättömältä odottaa aina päivän valkenemiseen saakka. Hän tuumi sinne ja tänne, mutta vihdoin viimeksimainittu ajatus voitti. Hän piilotti kiven vuoteeseensa ja paneutui levolle. Vihdoin hän nukahti, sillä nyt oli toivo jälleen herännyt ja karkoittanut huolet pakosalle.
Niinpiankuin Kaketu seuraavana aamuna oli lähtenyt aamuaskareihinsa, kertoi Greta Lydialle yöllisestä tapauksesta ja otti esille aivankuin taivaasta tipahtaneen sanoman. Se oli kivi, jonka ympärille oli kiedottu pitkä tuohiliuska, ja siihen oli Pekka Drufva piirtänyt veitsensä kärjellä seuraavat sanat:
"Me emme ole hukkuneet, vaan olemme nyt samassa tiheikössä, jossa meidät eilenkin nähtiin. Valmistukaa pakoon ensi yönä, sillä silloin me vapautamme teidät. Miten se tapahtuu, en voi vielä sanoa, mutta se tapahtuu kyllä. Pekka Drufva."
Nyt alkoivat yksin Lydiankin kasvot kirkastua ja ilossaan hän syleili ja suuteli sisartaan. Sitten he alkoivat neuvotella.
"Mitä me nyt teemme", kysyi Greta.
"Tietysti me olemme valmiit karkaamaan, niinkuin kirjeessä seisoo", vastasi Lydia.
"Se ei riitä. Meidän täytyy koettaa auttaa pelastajiamme, jos mahdollista antaa sana Pekka Drufvalle."
"Miten ihmeessä", kysyi Lydia, "me voisimme sitä tehdä, varsinkin kun meitä vartioidaan entistä enemmän?"
Greta tuumi hetken aikaa. Sitten hän sanoi:
"Minä olen keksinyt tuuman. Me uskomme asian Metsäliljalle. Hän on luvannut auttaa meitä, ja koska siihen nyt on tilaisuus — — —"
"Oletko aivan mieletön, Greta? Sillähän me antaisimme ilmi sekä itsemme että pelastajamme", huudahti Lydia.
"Metsälilja on hyväsydäminen ja tahtoo meidän parastamme, siitä o!en varma, ja sitä paitsi on hän luvannut auttaa meitä. Mutta minä en rakenna toivoani ainoastaan tähän seikkaan, vaan hänen mustasukkaisuuteensa. Hän pelkää, että Peter Irgensin väitteessä voi olla perää, että sinut on määrätty Kovapään puolisoksi. Etkö muista miten hän suuttui, kun tulkitsin hänelle hollantilaisen sanat? No niin! Hän ei tahdo kadottaa Kovapään rakkautta, ja siksi hän on valmis tekemään mitä hyvänsä saadakseen sinut pois leiristä. Siksi me voimme luottaa häneen. Ymmärrätkö mitä tarkoitan?"
Lydia tuumi hetken aikaa. Sitten hän vastasi: "Niin, ymmärrän kyllä, ehkäpä olet oikeassakin. Jos hän tahtoo auttaa meitä, niin on siitä paljon hyötyä sekä meille että auttajillemme."
Ei kestänyt kauan ennenkuin päätös voitiin panna toimeen, sillä pian Metsälilja saapui aamutervehdykselle valkoisten ystäviensä luo. Tullessaan telttaan hän käski Kaketun aina poistua, toimenpide, joka oikeastaan oli hyvin turha, kun hän ei kuitenkaan ymmärtänyt kieltä, jota he puhuivat keskenään.
* * * * *
Pekka Drufva ja Uncas olivat järjestäneet olonsa varsin mukavaksi siinä tiheikössä, jonne he olivat palanneet järvenpohjasta. Raivaamalla tieltä muutamia pensaita olivat he saaneet oikean lehtimajan keskelle okaista tiheikköä. Mutkikas ja kova tie johti sinne, ja sieltä oli käytävä "observatorioonkin", mäen harjalla olevalle kalliolle. Nykyisestä asunnostaan he saattoivat myös puolustautua pienempää joukkoa vastaan, sillä tiheikön muodosti melkein yksinomaan okaiset pensaat, joiden läpi ei ollut hyvä tunkeutua.
Noin viiden ajoissa iltapuolella, samana päivänä, jolloin kuvernöörin tyttäret olivat keskustelleet Kovapään vaimon kanssa, istuivat ystävykset yhdessä ja suunnittelivat, miten he voisivat toteuttaa sen yrityksen, jonka toimeenpanosta Pekka Drufva oli tuohikirjeessään ilmoittanut. Mutta vastoin tapaansa ei Pekka Drufva voinut keksiä mitään hyvää keinoa. Tosin hän oli tehnyt useitakin ehdotuksia, mutta osittain hän itse, osittain Uncas hylkäsi ne. Vihdoin hän sanoi:
"Koska sinä, Uncas, viime yönä saatoit hiipiä niin kauaksi leiriin, että sinun onnistui heittää kivi savureiästä sisään, voinet kai hiipiä vahdinkin kimppuun ja tehdä hänet äänettömäksi. Sitten voimme esteettä viedä tytöt pois.! Eukko, joka makaa teltassa, on kai helposti käsiteltävissä."
"Uncas voi kieriä pitkin maata kuin käärme, mutta siihen eivät valkoisen päällikön tyttäret pysty. Ja leirissä on useita muitakin vahteja paitsi teltan edustalla — ainakin kaksi muuta."
Pekka Drufva repi hiuksiaan. Mutta juuri kun hän aikoi vastata, hätkähti mohikaani ja tarttui tomahawkiinsa.
"Mitä se oli", kysyi Pekka Drufva. "En kuule muuta kuin linnunpoikasten piipitystä pensaikossa."
"Uncas kuuli kevyitä askelia ja — — —"
Äkkiä seisoi intiaani heidän edessään. Molemmat tarttuivat aseihinsa, mutta laskivat ne maahan, huomatessaan, että se olikin harvinaisen kaunis, nuori intiaaninainen. Hän kohotti toista kättään rauhanmerkiksi ja hymyili. Sitten hän sanoi:
"Metsälilja on valkoisten neitojen ystävä ja he lähettivät minut tänne."
Sitten hän ojensi Pekka Drufvalle palasen parkittua antiloopinnahkaa, jolle Greta oli hiilellä kirjoittanut seuraavat sanat:
"Te voitte luottaa Metsäliljaan. Hän voi antaa teille tietoja ja hyviä neuvoja. Vaikka hän onkin Kovapään vaimo, tahtoo hän kaikella tavalla auttaa meitä karkaamaan. Greta."
Kun Pekka Drufva oli lukenut viimeiset rivit, ei hän voinut olla hymyilemättä. Nyt hän käsitti, miksi saattoi täysin luottaa Metsäliljaan ja hänen auttamishaluunsa. Koska hän ei erikoisesti ollut perehtynyt irokeesien kieleen, pyysi hän Uncasin toimimaan tulkkina, johon tämä sitä kernaammin suostui, kun hän näytti erikoisella ihailulla katselevan kaunista sanantuojaa. Sitten seurasi seuraava keskustelu:
"Valkoisen päällikön tytär kirjoittaa, että Metsälilja voi antaa meille hyviä neuvoja, miten parhaiten voimme ryöstää molemmat valkoiset neidot."
"Metsälilja voi sen kyllä tehdä."
"Puhu! Ukkosen Veljen korvat kuuntelevat."
"Menköön toinen teistä pimeän tultua saareen, jossa te katositte irokeesien silmien edestä ja sytyttäkää siellä tuli ja palatkaa sitten takaisin. Kun Bisamirotta, jolla päällikön poissa ollessa on käskyvalta leirissä, näkee tulen, luulee hän, että olette palanneet saareen ja sytyttäneet siellä tulen. Hän ottaa silloin mukanaan kaikki miehensä, paitsi vahdin valkoisten neitojen teltan edustalta ja lähtee vangitsemaan teitä. Sillä välin te ryöstätte neidot."
"Mutta", arveli Pekka Drufva, "irokeesit luulevat, että me olemme hukkuneet. Mitenkä Bisamirotta voisi luulla saavansa kiinni vainajien henkiä?"
"Alussa he luulivat teidän hukkuneen. Mutta sittemmin arveltiin, että olitte vain lumonneet irokeesien silmät. Sitä mieltä on Bisamirottakin."
"Jos olet varma siitä, että Bisamirotta lähtee matkaan nähdessään tulen, niin on suunnitelmasi erittäin hyvä."
"Kyllä hän lähtee", vakuutti Metsälilja, lisäten: "Bisamirotta on hyvin urhoollinen, mutta erittäin ovela ei hän ole. Hän, joka pitää itseään suurena sankarina, oli loukkaantunut, kun hän ei saanut seurata mukana sotaretkelle, vaan oli pakotettu jäämään tänne. Monet pilkkasivat häntä sen johdosta, että hänet oli pantu naisia vartioimaan sillä välin kuin muut läksivät vihollista vastaan. Mutta jos hän, heimon ollessa poissa, saa kiinni Ukkosen Veljen ja mohikaanipäällikön, voi hän kerskailla suurtyöstä ja saada pilkkaajansa vaikenemaan, kun nämä palaavat takaisin. Hän voisi sanoa: Sen, mitä te ette saaneet aikaan, vaikka koko heimo oli koossa, suoritin minä yksinäni seitsemän miehen avulla, joita pidetään vähemmän sotakelpoisina."
"Metsälilja on yhtä viisas kuin kauniskin. Selittäköön lähemmin suunnitelmansa."
"Kun Bisamirotta miehineen on lähtenyt järvenrantaan, hiipivät Ukkosen Veli ja mohikaani leiriin, yllättävät ja vangitsevat vahdin, joka vartioi valkoisten neitojen telttaa ja vievät neidot mukanaan, jolloin heidän tulee kulkea eteläisen portin kautta, missä risumajat ovat tyhjiä. Mutta valkoisen päällikön tyttärillä on liian pienet ja hennot jalat, jotta he voisivat vaeltaa pitkältä erämaassa, eikä teitä ole kylliksi monta kantaaksenne heitä. Sitäpaitsi jää jäljet metsään ja nuoli voisi osua teihin, kun vähimmin sitä aavistaisitte. Mutta minä annan teille toisen neuvon. Järvenrannassa, noin 200 askeleen päässä siitä pienestä lahdelmasta, missä naisilla on tapana pestä vaatteita, kasvaa tiheä pajukko veden reunassa. Siellä on piilotettuna kanootti, johon hyvin mahtuu neljä henkeä. Siitä te löydätte teltan ja ruokavaroja kolmeksi päiväksi. Ja kun te soudettuanne rantaa pitkin saavutte Timberjoen suuhun, voitte te päästä soutaen aina Delawarejoelle saakka, sillä kanootti on niin kevyt, että kaksi miestä helpolla kantaa sen koskien ohi. Nyt te tunnette suunnitelmani."
"Se on erittäin hyvä. Tervehdi neitoja ja sano, että seuraamme neuvoasi, ja paljon kiitoksia siitä, kaunis Metsälilja."
Tähän keskustelu päättyi, ja Metsälilja poistui yhtä äänettömästi kuin hän oli tullutkin.
Kun hän oli poissa, sanoi Pekka Drufva: "Kun hätä on suurin, on apukin lähinnä. Minä tuumin jotakin hyvää keinoa, millä pelastaa tytöt, mutta sellaista en voinut keksiä. Silloin tuo pieni intiaaninainen saapuu tänne ja esittää suunnitelman, joka on kerrassaan mainio ja onnistuu varmaan. Vai mitä sinä luulet, Uncas?"
"Uncas uskoo samaa."
Hetken kuluttua huudahti Pekka Drufva: "Olipa se harvinaisen viisas, kiltti ja kaunis intiaaninainen, tuo pieni Metsälilja."
Silmien säihkyessä, mikä todisti, että hän puhui sydämenkyllyydestään, sanoi mohikaani:
"Uncas tahtoisi, että Metsälilja istuisi hänen wigwamissaan mohikaanien kylässä ja olisi hänen vaimonsa."
"Kyllä minä huomasin, että hän miellytti sinua, Uncas, mutta sinä et saa ryöstää häntä, sillä se olisi mustinta epäkiitollisuutta tuota hyvää sielua kohtaan."
"Uncas ei aiokaan ryöstää häntä nyt, mutta sittemmin hän aikoo avonaisessa taistelussa voittaa hänet", vastasi mohikaani leimuavin katsein.
* * * * *
Tuli ilta ja pimeys laskeutui nopeasti maahan, niinkuin aina tapahtuu näillä leveysasteilla. Valkoisten neitojen teltan edustalla seisoi vahti, vanhemmanpuoleinen irokeesi, nimeltään "Villisika". Hän oli kerran saanut nuolen polveensa, niin että hänen jalkansa oli hiukan jäykkä ja siksi hänen ei arveltu kelpaavan sotaan. Sen sijaan häntä tavallisesti käytettiin vahtina leirissä ja siihen toimeen hän olikin varsin sopiva, sillä hän oli valpas ja luotettava ja naiset pelkäsivät häntä. Nyt hän seisoi nojautuneena keihääseensä ja katseli ympärilleen, niin hyvin kuin se pimeydessä kävi päinsä. Toiset leirin miehiset jäsenet, paria lukuunottamatta, jotka vartioivat portteja, olivat jo vetäytyneet majoihinsa.
Kun hän käänsi päänsä järvelle päin, näki hän äkkiä tulen leimahtavan saarella. Mutta jo parin minuutin kuluttua sen voima kasvoi ja näytti kaikin puolin tavalliselta leirinuotiolta.
"Valkea poppamies kummittelee ja on sytyttänyt nuotionsa härnäilläkseen meitä. Siitä on ilmoitettava Bisamirotalle", mutisi Villisika itsekseen.
Kun Bisamirotta astui leiriaukiolle ja näki tulen saaressa, innostui hän suuresti. Metsälilja tunsi varmaan erittäin tarkasti tämän miehen luonteen, tehdessään suunnitelmansa, sillä Bisamirotta toimi aivan niinkuin hän oli olettanut. Kaikki miehet leirissä kutsuttiin kokoon, kaikkiaan yhdeksän kappaletta, Bisamirotta mukaanluettuna, ja tämä esitti heille, miten valkoinen poppamies ja mohikaani olivat vangittavat, koska he luultavasti olivat nyt palanneet saarelle, josta he niin kummallisella tavalla olivat kadonneet. Hän ei myöskään ollut huomauttamatta, mikä kunnia heille olisi, jos he pääjoukon poissaollessa saisivat kaksi niin arvokasta vankia. Vain yksi intiaaneista uskalsi panna vastaan.
"Jos valkoinen poppamies ja mohikaani todellakin olisivat saarella, niin he eivät uskaltaisi sytyttää nuotiota, sillä tietäisiväthän he, että me näkisimme tulen ja he siten antaisivat itsensä ilmi."
Siihen vastasi Bisamirotta:
"He tekevät sen vain härnätäkseen meitä. He tietävät, että vain harvoja miehiä on leirissä, ja siksi he tahtovat näyttää meille, etteivät pelkää meitä. Ei kukaan muu kuin he ole voineet sytyttää tuota tulta, sillä eihän muita valkoisia eikä punaisia ole koko seudulla."
Joko tämä selitys tuli hyväksytyksi tai ehkäpä pikemmin siihen aiheutti Kovapään käsky totella Bisamirottaa hänen poissa ollessaan, joka tapauksessa ei kukaan pannut vastaan, kun Bisamirotta käski heitä nyt ottamaan aseensa ja seuraamaan hänen mukanaan. Vain Villisika sai käskyn pysyä paikallaan valkoisten neitojen telttaa vartioimassa, käsky, jota hän ei lainkaan pannut pahaksi, sillä palatessaan paikalleen hän mutisi hampaittensa välissä:
"Hyvä onkin, Villisika ei tappele kernaasti kummitusten kanssa."
Nojautuneena keihääseensä seisoi Villisika valkoisten neitojen teltan edessä ja tuijotti järvelle. Sillä puolellahan piti jotakin tapahtua, ja siksi hän suuntasi katseensa sinne, kääntämättä huomiotaan muuhun osaan leiriä. Vihollisia ei ollut näillä seuduin, korkeintaan saarella, vaikkei hän oikein siihenkään uskonut, niin ettei vahtiminen suurta vaivaa tuottanut. Bisamirottahan oli vienyt mukanaan vahdit porteilta, sehän todisti parhaiten, ettei siltä puolen mikään vaara uhannut.
Tuli saarella paloi yhä kirkkaammin, mutta ei ainoatakaan ihmisolentoa näkynyt tulen ääressä. Hetken kuluttua hän oli näkevinään vedenpinnalla, saaren ja rannan välissä tummia varjoja, jotka liikkuivat saarta kohti. Varmaankin siinä Bisamirotta ja hänen toverinsa sousivat salaperäistä vihollista vastaan.
"Eivät he löydä sieltä muita kuin kummituksia", mutisi Villisika.
Juuri kun hän oli päässyt tähän lopputulokseen, tunsi hän vahvojen käsivarsien tarttuvan kiinni ja ennenkuin hän ennätti ruveta vastarintaan, makasi hän aseettomana maassa ja intiaani, välkkyvä tikari kädessä, painoi polvellaan häntä rintaan kuiskaten:
"Ole vaiti tai kuole — — —"
Villisika oli kernaammin vaiti. Samassa ilmestyi valkoinen mies pimeästä ja Villisika sidottiin käsistä ja jaloista ja kapula pantiin hänelle suuhun.
Nyt teltan oviverho siirtyi syrjään ja Lydia ja Greta Printz astuivat ulos, täysin valmistuneina pakoon. Nähdessään pelastajansa unohti Greta ilossaan kaikki sovinnaisuuden säännöt ja heittäytyi Pekka Drufvan kaulaan. Onnen huumeessa heidän huulensa yhtyivät.
"No mutta Greta", huudahti Lydia varsin kovalla äänellä, mutta hänen nuhdesaarnansa keskeytyi huutoon, joka heti sai hänet vaikenemaan. Kaketu oli herännyt, nähnyt neitojen pakenevan teltasta ja seisoi nyt huutaen teltan ovella. Mutta hänen huutonsa ei toistunut enää. Kaketu joutui saman kohtalon alaiseksi kuin Villisikakin ja laskettiin maahan tämän viereen.
"Se olisi harmillista", sanoi Pekka Drufva, joka nyt oli ennättänyt virota suudelmasta, "jos hänen huutonsa on herättänyt naiset leirissä. Tosin meidän ei tarvitse pelätä heitä, mutta he voisivat nähdä, mitä tietä me pakenemme ja uhuttaa takaa-ajajat kintereillemme."
Tämä pelko oli kuitenkin turha. Jos joku nukkuvista naisista oli herännyt huutoon, niin luuli hän varmaankin, että joku villi eläin oli päästänyt tuon äänen.
Pakolaiset kiiruhtivat nyt eteläiselle portille. Juuri kun he olivat kulkeneet ahtaasta aukosta, joka oli avattu risuvalliin, astui varjo heidän tielleen. Miehet tarttuivat aseihinsa, mutta se oli Metsälilja, joka tahtoi sanoa jäähyväiset suojateilleen. Lydia ja Greta syleilivät ja suutelivat häntä.
Kun he hetken kuluttua erosivat, sanoi Metsälilja:
"Suokoon Manitu onnea matkallenne! Ja kun te istutte taas hyvässä turvassa valkoisen päällikön wigwamissa, niin ajatelkaa joskus Metsäliljaa, joka ei koskaan unohda teidän kauniita kasvojanne eikä ystävällisyyttänne punaista naista kohtaan."
Sitten hän katosi kuin haamu pimeään.
Paikalla, jonka Metsälilja oli neuvonut, he löysivät kanootin, joka heti työnnettiin vesille, ja siinä oli paitsi luvattua telttaa ja ruokavaroja, myöskin pari lämmintä vaippaa. Rannan varjossa he sousivat etelään, ja jo aamun sarastaessa olivat he ennättäneet siihen kohtaan, missä Timberjoki laskee vetensä järvestä. Täällä virta tuli soutajien avuksi ja nyt kevyt kanootti kiiti joen tuuheiden rantojen lomassa nopeaa vauhtia eteenpäin. Vähää ennen auringonlaskua he saapuivat ensimäiselle koskelle. Täällä tytöt nousivat pois kanootista, ja Pekka Drufva ja Uncas kantoivat helposti kevyen veneen kosken ohi. He käyttivät nyt myös tilaisuutta hyväkseen ja aterioivat rannalla. Lydia kysyi Pekka Drufvalta:
"Etkö luule, että nuo yhdeksän intiaania, jotka olivat leirissä, ajavat meitä takaa?"
"Aivan varmaan he sen tekevät", vastasi Pekka Drufva, "mutta ei ole luultavaa, että he saavat meidät kiinni. Vasta päivän valossa voi olla kysymystäkään meidän jälkiemme etsimisestä. Ja kun he löytävät ne, eivät he voi tietää, minnepäin me olemme kulkeneet, sillä vesi ei jätä jälkiä jälkeensä. Mutta vaikka he arvaisivatkin, että olemme soutaneet Timberjoelle, mikä oletus on hyvin lähellä, niin olemme sittenkin päässeet niin paljon edelle, ettei luulisi heidän saavan kiinni meitä. Varmuuden vuoksi me valmistamme teille makuusijat kanootin pohjalle ja jatkamme soutua koko yön."
"Mutta", sanoi Greta luoden lämpimän katseen Pekka Drufvaan, "siinä tapauksessa et sinä eikä Uncaskaan saa levätä."
"Se ei merkitse mitään", vastasi Pekka Drufva hymyillen. "Me olemme sellaiseen tottuneet ja sitä paitsi me ensi yönä pystytämme teltan rannalle, ja voimme silloin vuoroon vahtia ja nukkua."
Koska matkan varrella ei tapahtunut mitään seikkailuja, supistamme kertomuksemme vain siihen, että sanomme Pekka Drufvan ja Uncasin saattaneen neljäntenä matkapäivänä molemmat tytöt onnellisesti vanhempiensa luokse. Tietysti oli ilo suuri Printzinhovissa ja tietysti kumpaistakin pelastajaa kiitettiin mitä lämpimimmällä tavalla. Mutta paljon aikaa ei heillä ollut nauttia näistä kiitoksista, sillä vielä samana iltana Pekka Drufva ja Uncas läksivät mohikaanien kyliin ottaakseen osaa suureen taisteluun.