I.
Luhdin rintakäytävällä.
Oli kevätaamu toukokuun puolivälissä v. 1433. Aurinko viipyi vielä vuorten päällä idän taivaalla, joten kello saattoi käydä vasta hiukan viidettä. Päivästä näytti tulevan kaunis. Ei pilven hattaraakaan näkynyt taivaalla. Håfran-järvi oli kirkkaana kuin peili, ja hento, heleä ruoho kimmelteli kastepisaroiden välistä sitä kauniimmin kuta ylemmäksi päivä ennätti kohota ilmanlaelle.
Borganäsin[1] linnassa, joka sijaitsi saarella mainitun järven eteläisessä päässä Dal-joen niskassa, oli kaikki hiljaista ja rauhaisaa, eikä porttitornin vartija ollut vielä torvellaan ilmoittanut päivän tuloa.
Siitä puolihämärästä, jonka tuo korkea torni loi ympärilleen, saattoi kuitenkin kuulla askelia, mutta niin hiipiviä, niin hiljaisia, että tuntui siltä kuin tuo varhainen kuljeksia olisi peljännyt niiden kuulumista. Siellä oli nuorukainen. Levottomasti hän vilkkui joka taholle varovasti hiipiessään pitkin tornin kylkeä.
Korkeasta harmaakivisestä tornista läksi laajana piirinä ympärysmuuri ja tämän sisäpuolella sijaitsivat linnan muut rakennukset. Torni oli rakennettu melkoisen korkeaksi saaren eteläiselle puolelle, koska maa siellä oli alavin, ja koska sieltä hyökkäys linnaa vastaan — jos sellaisesta milloin saattoi tulla puhetta — mahdollisimmin voi onnistua. Länttä ja pohjoista kohti oli linnoitusta vaan tuo mainittu ympärysmuuri, jonka sisäpuolella linnanväelle tarpeelliset rakennukset olivat. Tornista itäänpäin oli isollainen rakennus, jossa oli ikkunat ja jonka luhdin ympäri kulki ulkonevaksi rakennettu silta. Tätä sanottiin luhdin rintakäytäväksi ja se oli perustettu vankasta hirsiseinästä ulkoileville palkeille sekä peitetty rakennuksen viettävän paanukaton jatkolla, jota tässä kannattivat hoikat patsaat. Usein oli sellaisessa rintakäytävässä lautaseinät ja niissä pieniä aukkoja, mutta tässä se oli avonainen; ainoastaan sirotekoiset kaidepuut siinä oli alapuolella. Ja koska se antoi pohjoiseen päin, oli siitä mitä ihanin näköala järvelle monine lahtineen, lehtipuita kasvaville rannoille ja aina tummaan honkametsään asti niiden takana. Tässä rakennuksessa asui linnan herra. Jonkun verran sisäpuolella vastakkaisen itäisen päätyseinän nurkkaa kohosi porttitorni, jonka oli määrä puolustaa nostosiltaa ja linnaan johtavaa tietä siltä puolen, jolta saaren ja mantereen välinen salmi oli kapein.
Juuri kuin tuo hiipivä nuorukainen oli ennättänyt ulkoutua tornin seinästä ja aikoi poiketa vasemmalle ympärysmuurin ja lähinnä olevan rakennuksen väliin, joka rakennus näytti olevan talli, tarkasteli hän vielä kerran laajaa pihamaata, ikäänkuin oikein vakuuttuaksensa siitä, ett'ei häntä oltu huomattu. Mutta silloin hän äkkiä pysähtyi ikäänkuin naulattuna paikalleen. Hänen silmänsä olivat luotuina luhdinkäytävään.
Sieltä näkyivät kaidepuiden ylitse rukoilevan naisen kasvot ja yläpuoli vartaloa. Kasvot olivat harvinaisen kauniit, vaikka musta tukka ja tummat silmät näyttivät ilmaisevan, ett'ei rukoilija ollut pohjoismaista sukuperää.
Kasvoissa ilmenevä syvä hartaus, se rauha ja tyyneys, joka näytti verhoavan niitä, vaikuttivat rauhoittavasti tornin koleassa varjossa seisovaan nuorukaiseen. Hänen katseensa tyyntyi, hän näytti epäröivän, jatkaisiko kulkuansa. Äkkiä hän juoksi takaisin tornin ja päärakennuksen seinäviertä ja muutamassa tuokiossa oli hän harpannut niiden kapeiden portaiden päähän, jotka veivät luhdinkäytävään, jonne hän seisahtui. Nähtävästi hän oli tahtonut olla kaikin puolin varovainen, mutta puuportailla ei saattanut kulkea yhtä äänettömästi kuin kivillä lasketulla pihamaalla. Nämä ilmaisivat hänen askeleensa, vaikka ne olivatkin keveät.
Tyttö heräsi rukoilustaan ja aikoi rientää pois. Kauhistuksen huudahdus oli vähällä päästä hänen huuliltaan. Mutta katsahdus häiritsijään sai hänet pysähtymään, ja se surumielisyys, joka ilmautui hänen kauniille kasvoilleen, näytti heijastavan sitä kurjuutta, mikä hänellä oli edessään.
Nuorukainen oli kookas, mutta äärettömän laiha ja kuolon kalpea, joka teki hänen kasvojensa piirteet vieläkin rumemmiksi. Sillä luonto oli tässä kohden kerrassaan äitipuolen tavoin kohdellut tätä poikaa. Hänellä oli yllänsä harmaa sarkatakki, niin kulunut, että sen koossapysyminen näytti ihmeeltä. Muutamia ryysyjä oli sidottu hänen vyötäisilleen ja ne roikkuivat pitkin sääriä, mutta jalat olivat paljaat. Rukoilevan asennossa ja kyyneltynein silmin hän nyt seisoi siinä peljästyneen tytön edessä, joka kuitenkin siinä tuokiossa huomasi, että hänellä oli edessään onneton, lohdutusta ja apua tarvitsevainen.
"Jumalan äiti teitä suojelkoon, koska ette paennut minua, poika parkaa", kuiskasi nuorukainen. "Auttakaa minua, sillä te sen kyllä voitte tehdä. Isä on tuolla alhaalla tornissa, äiti makaa sairaana surusta ja huolista ja tänään hänet voudin palvelijat raastavat päivätyöhön tänne linnaan. Hän on varmaan siitä kuoleva, jollei… Luvatkaa puhua hänen puolestaan, luvatkaa se, ja minä olen rukoileva Jumalan äitiä ja kaikkia pyhimyksiä teitä siunaamaan…"
"Mikä on nimesi…?"
"Nimeni on Erkki ja isäni on Lauri Olavinpoika, Niblen omistaja, — tai toisin sanoen", jatkoi hän omituisesti hymyillen, "se oli hänen talonsa kerran, ennen kuin…"
"Puhu pelkäämättä, mitä ajattelet, ystäväni", rohkaisi häntä kaunis tyttö, "onko isäsi kadottanut talonsa?"
Poika nyökäytti merkitsevästi päätänsä ja hillitty kostonhimo kuvastui hänen kasvoillaan.
"Vouti on ryöstänyt talon", vastasi hän, "isä oli varakkaimpia talonpoikia täällä linnan ympäristöllä ja hänen tiluksensa koskivat linnan tiluksiin ja sentähden piti hänen menettää maat ja mannut … mutta sitä tarinaa on pitkältä. Nyt on vaan henkeänsä poteva vaimo ja nälkäänsä nääntyvä poika jälellä koko jutusta… Sanokaa, sanokaa, tahdotteko auttaa tätä kuolintautiansa sairastavaa vaimoa?"
Samassa kajahti ytimiin tunkeva ääni portin vahtitornista. Sillä merkillä ilmoitettiin linnanväelle, että oli aika nousta ylös ja varustautua päivän töihin ja askareihin. Heti alkoikin ilmautua eloa kartanon moniin rakennuksiin, ovia auvottiin, askelia kuului ja palvelijapoikia juoksi tuon tuostakin tallirakennukselle päin. — Torven äänen kuullessaan vavahti luhdin eteisessä seisova kalpea poika ikäänkuin iskettynä, mutta hänen silmänsä salamoivat voimaa ja päättäväisyyttä.
Hän näytti vaan odottavan vastausta ryhtyäkseen johonkin uskaliaaseen tekoon, joka yksin nyt enää voi pelastaa hänet joutumasta torniin heitetyksi.
Vastausta hän ei tarvinnutkaan kauvan odottaa.
"Kyllä, kyllä, luota minuun, minä pyydän voutia…"
Lupaustaan hän ei ennättänyt lausua loppuun, ennen kuin pihamaalta kuului käskevä ääni huutavan:
"Pyhän Tapanin nimessä! tuolla on joku heittiö puhuttelemassa arvoisaa neitiä … hoi tänne, miehet, ottakaa kiinni tuo roisto!"
Ja tuossa tuokiossa ryntäsi kaksi miestä portaita myöten luhdinkäytävälle.
Kun nämä olivat ennättäneet niin ylös, että saattoivat nähdä pitkin siltaa, näkivät he ryysyisen pojan polvillaan arvoisan neidin edessä, joksi alhaalta kuuluva röyhkeä ääni häntä nimitti. Mutta silloin ponnahti poika nöyrästä asennostansa pystyyn ja hävisi rakennuksen nurkan taakse. Miehet riensivät esiin ja tytön ohitse, jolla kuitenkin oli tarpeeksi mielenmalttia koettaakseen puhuttelemalla viivyttää heitä. He eivät vastanneet, vaan juoksivat eteenpäin pitkin siltaa ja pyörähtivät nurkan taakse, jonne poika oli hävinnyt. Tyttö riensi heidän jälkeensä mitä suurimman mielenjännityksen vallassa. Sillä ei ollut epäilemistäkään, että miehet tulisivat saamaan kiinni tuon onnettoman.
Luhdinkäytävä jatkui rakennuksen tällä puolen toiseen nurkkaan asti, jossa se päättyi ympärysmuurin eteen, jonka turpeinen seinämä näkyi vähäisen välimatkan päässä.
Kun tyttö hätäyksissään oli ennättänyt nurkalle, näki hän molempien miesten täyttä karkua juoksevan käytävää pitkin ja turvattinsa, tuon kalpean pojan, seisomassa kaiteilla. Mutta seuraavassa silmänräpäyksessä oli poika taas näkymättömissä ja saaliistaan haipuneiden miesten törkeät kiroukset saivat hänet uskomaan, ett'ei kaikki toivo vielä ollut hukassa.
Huutaen pihamaalla olevaa väkeä kiiruhtamaan pakolaisen jälkeen riensivät miehet takaisin. Mutta tyttö kiiruhti käytävän päähän, jossa pakolaisparka äsken oli seisonut. Siitä paikasta, jossa tyttö nyt seisoi, oli muuriin noin puolitoista syltä. Mutta muuri, joka oli ulospäin viettävä, oli tässä turvepeitteinen, jollainen se ylimalkaan oli ylt'ympäri, mihin vaan ei ampumareikien eteen oltu tehty pyällyksiä. Kuitenkin aleni maa tässä muurin ja rakennuksen välillä niin paljon, että päätyseinän ja muurin väliala oli kaksi vertaa niin syvä kuin rakennuksen toisessa päässä. Talo oli sentähden tässä perustettu korkealle kivijalalle, jota vastoin toinen puolisko oli paljaalla kalliolla. Että olisi helpompi kulkea pitkin muuria, oli tänne muurattu portaat.
Poika oli tehnyt uhkarohkean harppauksen tämän kuilun ylitse. Samalla kuin näiden vastusten voittamiseen tarvittiin tavallista enemmän sekä rohkeutta että uskallusta, auttoivat ne myöskin paon jatkamista, koska oli vaikea tässä päästä muurille, jonka turvepeitteinen kuve oli perustettu samanlaiselle pystysuoralle kivijalalle kuin vastassa oleva talokin.
Kauhistuksesta kalpeana loi tyttö silmänsä kaidepuiden ja kuilun ylitse. Muurin kupeella oli nuorukaisparka suulleen nuukistuneena. Varmaankin oli jalka luiskahtanut tai eivät voimat olleet riittäneet tuohon uhkarohkeaan harppaukseen.
"Pyhä neitsyt, hän on hukassa!" huudahti tyttö nostaen kätensä taivasta kohti.
Hänen huutonsa hämmentyi kuitenkin toiseen, pihamaalta, talon ja muurin väliltä kuuluvaan. Hän katsoi sinne päin ja kauhistui yhä enemmän nähdessään sen miehen, joka oli käskenyt ottamaan pojan kiinni, palvelijajoukon seuraamana rientävän esiin.
Vaan ikäänkuin huudoista heränneenä alkoi poika liikutella jäseniänsä, ja ennen kuin hänen ahdistajansa olivat ennättäneet portaista alas, oli hän taas jaloillaan.
"Tikapuut tänne!" huusi taas tuo käskevä ääni ja pari miestä riensi niitä hakemaan.
Pakolainen oli toki nyt muurin harjalla, joka ulkopuolelta painui äkkijyrkkänä vallihautaan.
"Pysähdy!" huusi taas tuo käskevä ääni, "elä hievahda, jos tahdot henkesi pitää. Ojenna jousesi, Björn, ja tähtää!"
Ja ampuja jännitti jousensa ja asetti nuolen paikalleen.
"Ammu, ammu", käski taas ääni, "jollei tuo sudenpenikka tahdo hengissä tänne jäädä, niin heittäkäämme ainakin hänen raatonsa isän seuraksi torniin."
Aivan todenmukaista oli, että pakolainen oli suuntaava kulkunsa vasemmalle pitkin muuria päästäkseen, jos mahdollista, sille paikalle, josta yöllä oli tullut ylitse. Hän ottikin askeleen siihen suuntaan, mutta samassa kuin käskettiin ampumaan hän kääntyi äkisti takaisin ja kiisi uskomattoman ketterästi ja rohkeasti pitkin muurin harjaa tuon vähäisen välin porttitornia kohti. Tässä pistihe tornin terävä kulma hiukkasen muuria ulommaksi. Nuorukaisen äkisti käännähtäessä lensi nuoli hänen taitsensa ollenkaan vahingoittamatta. Hän heittihe pitkällensä ja tarttui käsin ja koukistetuin polvin kiinni tornin ulkonevaan kulmaan. Samassa kuului taas jännitettävän jousen raksahdus.
Mutta samassa tuokiossa oli poikakin hävinnyt.
Kiukkua ja vihaa karjui alhaalla käskevä ääni.
Mutta luhdinkäytävältä kohosi hartaan rukouksen kuiskaus pyhälle neitsyelle, joka niin silminnähtävästi oli onnetonta auttanut.
Hetkisen kuluttua näkyi pieni venhe kiitävän kaukana järven peilikirkkaalla pinnalla. Se hävisi toki kohta järven vasemmalta rannalta esiinpistävän niemen taa.