II.
Muistelma Hiidenvaaran onkalosta.
Sydän keveänä, mutta vielä vavisten ankarasta mielenjännityksestä astui tuo kaunis tyttö luhdinkäytävää pitkin muutamalle niistä ovista, jotka veivät rakennukseen. Juuri hänen tarttuessaan lukkoon tuli joku kiireisin askelin portaita ylös.
"Hyvää huomenta, kaunis Agnes! Toisenlaista nähtävää pitäisi toki ihanilla silmillänne olla kuin nuo kirotut moukat ja heidän ryysyiset penikkansa…"
Linnanpihalta kuuluneen käskevän äänen omistaja, Juhani Wale,[2] se täten tervehti nuorta neitoa. Juhani Wale oli linnanpäällikkönä Borganäsissä Jösse Eerikinpojan alaisena, joka oli kuninkaan voutina koko Vestmanlannissa ja Taalainmaassa ja asui Vesteråsin linnassa. Borganäsissä asuva alivouti oli aivan nuori mies ja hänen tumma ihonsa ja mustat, kiiluvat silmänsä ilmaisivat hyvinkin selvästi hänet ulkomaalaiseksi. Hän oli syntyänsä italialainen, mutta oli aikaisin tullut Tanskaan ja sieltä Ruotsiin, jossa hän notkealla ja liehakoivalla käytöksellään oli päässyt Vesteråsin mahtavan voudin erityiseksi suosikiksi.
Hänen aamutervehdyksensä ei kuitenkaan näyttänyt tervetulleelta. Päinvastoin ilmaisivat Agneksen kasvot silminnähtävää suuttumusta joko sen julmuuden johdosta, johon hän oli nähnyt hänen aikovan ryhtyä, taikka koska hän ainakin tahtoi olla rauhassa sen tapahtuman jälkeen, jota oli ollut näkemässä. Hiukan ynseästi hän vastasi miehen tervehdykseen ja katosi sen jälkeen oven taakse antamatta hänelle aikaa jatkamaan puhelua, jonka toinen nähtävästi oli tahtonut saada vireille.
Nuori tyttö, joka oli ottanut tuota köyhää nuorukaista suojellaksensa, oli Hannu kreivin,[3] Ewerstenin ja Nowgartenin haltijan tytär. Tällä saksalaisella herralla oli valtiolle lainaamiensa rahojen panttina Gripsholman linna ja lääni sekä myöskin Oppenstenin linna Länsigötinmaassa ynnä kihlakunnat Kinda ja Mo. Hänkin oli jo melkoisen kauvan asustanut Ruotsissa ja oli nyt matkalla Taalainmaahan, jossa hänellä kuninkaan määräyksen mukaan oli Falun kaivoksesta saatavana määräleiviskät kuparia jonkun myöhemmän velan lyhennykseksi.
Hänellä oli vaan yksi ainoa lapsi, Agnes, reipas ja vilkas, ehkä hiukan hemmoteltu tyttö. Mutta kaikkine puutteineen hän oli isänsä silmäterä ja moni Ruotsin jalosukuisimpia herrasmiehiä oli häntä miellyttääkseen käynyt karkeloon Gripsholman linnassa. Hän oli harvinaisen kaunis ja sitä paitsi ilmaisi hänen suurten tummain silmäinsä hehku jotakin niin lapsellisen lauhkeaa ja herttaisen hyvää, että hän kyllä voi sytyttää sydämet ilmituleen. Vielä ei toki kukaan ollut saanut tätä sydäntä omaksensa. Hän leikki kuin lapsi ja riemuitsi myös lapsen lailla tanssista ja keihäisilläolosta yhtä paljon kuin saduista ja lauluista, jotka kertoivat lumotuista kuninkaiden pojista ja tyttäristä. Hän itki onnettomuutta ja nauroi onnea, mutta hänen tunteensa eivät vielä olleet kiintyneet kehenkään, joka hänen silmissään olisi ollut hyveen ja oikeuden sankari, jonka onneen ja onnettomuuteen, taisteluihin ja voittoihin hän olisi tahtonut ottaa osaa.
Saatuaan oven hyvin suljetuksi ja päästyään siihen huoneeseen, jonka oli saanut asuttavakseen Borganäsissä ollessaan, päästi hän syvän helpotuksen huokauksen, ikäänkuin olisi pelastunut jostakin oikein pahasta onnettomuudesta.
Huone oli matala, mutta jokseenkin iso, vaikka paksut kattohirret ja pienet katonrajaan tehdyt ikkunat pyöreine lyijykehyksiin pantuine laseineen tekivät sen ikäväksi ja synkäksi. Seinät olivat verhotut flanderilaisella kankaalla sille ommeltuine kukkaisköynnöksineen ja vaakunakilpineen. Oikealla ovesta, parin kyynärän päässä siitä, oli iso seinästä pitkälle ulkoneva tamminen kaappi ja toisella puolen tätä, nurkassa, aivan tuollaisen pienen ikkunan alapuolella oli runsaasti kirjaillulla punasella sametilla verhottu rukousrahi. Rukousrahin kohdalle oli seinälle ripustettu pienoinen neitsyt Maarian kuva. Se oli pelkkää hopeaa, mutta sen viittaa ynnä neitsyen ja pyhän lapsen päitä ympäröivät sädekehät olivat kullatut. Se oli taiteellista tekoa ja oli jo pitkiä aikoja kuulunut Hannu kreivin suvulle. Hänen tyttärensä oli haaveilevan intohimoisesti kiintynyt tähän pyhimyskuvaan eikä koskaan saattanut siitä erota. Sen tähden täytyi senkin olla mukana, missä hän vaan oleskeli.
Tämän viereisellä seinällä oli tummien uutimien ympäröimä vuode ja sen takana nurkassa vastapäätä isoa tulisijaa, joka täytti vastaisen nurkan, pienehkö ovi, josta pääsi viereiseen huoneeseen. Pitkin tämän oven ja tulisijan välistä seinää oli kapea seinäpenkki ja samanlainen oli tulisijan ja käytävän oven välisellä seinällä.
Ikkunain pienuuden takia pääsi huoneesen vaan niukasti valoa; muuten sitä valaisi pyhimyskuvan eteen sytytetty vahakynttilä. Koska rukousrahi oli sijoitettu ahtaalle kaapin ja vuoteen väliin, saattoi vaan vähäinen osa huonetta sieltä saada valoa. Lattian peitti pehmoinen matto.
Agnes pysähtyi hetkiseksi keskelle lattiaa kädet ristissä ja tuijottaen eteensä. Sydän tuntui olevan täynnänsä jotakin, jota oli vaikea saada sanoiksi. Mutta sitten hän oikaisi itsensä ja hänen kääntyessään sille puolelle huonetta, joka sai valoa pyhimyskuvan kynttilästä, säteilivät hänen kauniit silmänsä taivaallista voimaa. Hän astui rukousrahin eteen ja lankesi polvilleen. Ja kuta hartaammin hän rukoili, sitä kirkkaammin loisti sädekehä pyhän neitsyen pään ympärillä ja sitä selvemmin kuvastui mielenrauha kauniin rukoilijan kasvoilla. Tämän Maariankuvan sanottiin aina saavan omituisen loisteen, jos rukoilijan rukous oli Jumalan äidille otollinen.
Mitä hän nyt rukoili tänä varhaisena huomenhetkenä, suojaako poloiselle turvatillensa vaiko suojaa ja apua itselleen, sen tietää vaan ylhäisin taivahan isä. Että hän juuri sillä hetkellä, jolloin pyhimyskuva ihanimmin säteili, oli mitä suurimmassa avun tarpeessa, sitä hän ei itse tiennyt.
Ovi oli verkalleen avautunut ja siitä miehen varjo pujahtanut sisään, hiipien pitkin mattoa. Ei hisahdustakaan kuulunut huoneessa, ainoastaan jokunen rukoilijan kuiskaama sana häiritsi hiljaisuutta. Sellainen pari kertaa muita selvemmin lausuttu oli sana Herman, ja sillä näytti olevan erityinen vaikutus kuuntelevaan varjoon. Mies oli kerjennyt keskelle huonetta, jossa Maariankuvasta heijastuva kirkas loiste valaisi hänet kokonaan. Se oli italialainen Juhani Wale.
Hänen silmissään paloi kammottava hohde, kun hän Hermanin nimen kuullessaan säpsähtäen pysähtyi. Hän näytti häijyillä silmillään tahtovan nielaista tuon ihanan rukoilevan tyttösen.
Heti hän kuitenkin malttoi mielensä ja näytti tahtovan jatkaa hiipimistään viistoon huoneen poikki vuoteen takana olevalle ovelle päin. Mutta rasahdus sieltä päin, ikäänkuin joku olisi tarttunut oven säppiin, keskeytti hänen aikeensa ja nuolen nopeudella hän pujahti takaisin kaapin taa, johon pysähtyi käsi ovenlukolla.
Toinen ovi avautui samassa ja keveitä askelia kuului matolla. Ne pysähtyivät melkein samalle paikalle, jossa kuuntelija hetkistä ennen oli seisonut. Nämä askeleet olivat kuitenkin mahtaneet häiritä rukoilijaa. Liikettä kuului rukousrahilta ja samalla ilon ja kauhistuksen huudahdus.
"Mikä sinua niin säikäytti, tyttäreni?" kuului lempeä ja suloinen ääni kysyvän.
"Silmät, nuo silmät, äiti…"
"Mitkä silmät, lapseni?"
"Omat silmäsi, rakas äiti … minusta tuntui ne nähtyäni, että siinä oli eräs toinen, että siinä oli…"
"Puhu arastelematta, lapseni, kenen silmät voivat siinä määrin olla minun silmieni näköiset…?"
"Ah, se on omituinen juttu äiti, mutta minä tahdon kertoa sen sinulle, sinähän tiedät kaikki salaisuuteni. Tule istumaan tähän rahille Jumalan äidin eteen, niin kerron sinulle, mitä minulle on tapahtunut ja miksi silmäsi … niin, näes, eivät ne minua pelästyttäneet, vaan saattoivat minut unohtamaan sinut ja sen sijaan näkemään toisen, jolla myöskin on aivan sinun silmäsi, vaikka minä ne nyt vasta huomasin niin ihmeen yhdennäköisiksi… Käy tähän istumaan, äiti, niin saat kuulla!"
Ja hän siirsi esille pienen sinisellä pieluksella varustetun rahin, joka oli vuoteen sivulla, ja molemmat naiset istuutuivat kynttilänvaloon rahille Maariankuvan eteen.
"Tässä kerran, kun olimme Silf-vuorella tuolla metsien ja vuorten keskessä … muistathan syöneemme päivällisen syrjäisessä laaksossa, missä pienoinen puro lorisi niin kauniisti puiden välitse. Isäni ja se vanha Vesteråsin munkki, — hän, joka niin tarkalleen tietää, missä paikoin hopeaa ja kuparia on maassa — olivat vilkkaassa keskustelussa, ja muistat kai munkin silloin puhuneen ihmeellisestä Hiidenvaarasta, jossa ei järven toisella rannalla olevan vuoren takia — Skissen-kukkulaksi hän sitä sanoi — puoleen vuoteen näe päivää. Erittäinkin tulin uteliaaksi omin silmin näkemään Hiidenvaaran kummallista hiittenkirkkoa…"
"Kyllähän minä sen muistan, lapseni, ja sinä johdat itse minut asiaan, josta jo eilen aioin puhua sinulle, jolleivät matka ja ne monet ihmiset, jotka olivat seurassamme, olisi minua estäneet. Sinä hävisit heti päivällisen jälkeen ja ilmestyit vasta meidän lähtöä tehdessämme ja silloin olit niin kalpea poskiltasi, kuin missäkin vaarassa oltuasi."
"Niin, niin, äiti kulta, vaarassa olinkin … ja jollei häntä olisi ollut…"
"Ketä, lapseni?"
"Häntä, jolla on aivan sinun silmäsi…"
"Etkö tiedä hänen nimeänsä?"
"Tiedän, kuulin hänen nimeänsä mainittavan; hänen nimensä oli Herman!"
"Herman, Herman, ja aivan minun silmäni…"
Omituisella äänenpainolla hän lausui nämä sanat. Vaan saavathan vähäpätöisimmätkin aiheet usein vanhat muistot hereille. Kukaties oli nimi vanhukselle rakas ammoisilta ajoilta, jotka se nyt toi hänelle mieleen, niinkuin usein pikkarainen avain aukaisee vanhan kultalippaan.
"Niin", jatkoi Agnes, "sinun silmäsi loihtivat äsken hänen kuvansa eteeni niin selvänä, että jollet olisi minua puhutellut, olisin luullut hänen kätkeytyneen sinun harmaaseen pukuusi."
"Kummallista", mutisi vanha rouva kyynelsilmin, "ja tämänkö miehen sinä tulit tuntemaan hiittenkirkossa…?"
"Enhän tullut häntä tuntemaan, tuskin muuta muistan kuin hänen silmänsä … kaikesta muusta luo mielikuvitukseni kokonaisuuden, jonkunmoisen reippautta, voimaa ja kunnollisuutta uhkuvan kuvan, aivan samallaisen kuin vanhain satujen ritarit…"
Tuo tuntematon oli sentään mahtanut kertojaan vaikuttaa valtavammin kuin hän tahtoi itselleenkään tunnustaa. Hän peitti kasvonsa käsiinsä, aivan kuin tahtoen tehdä itselleen selväksi tapahtuman, jota oli aikeessa ruveta kertomaan ja jossa tuolla tuntemattomalla oli niin perin tärkeä osansa.
"Mutta minua haluttaa nyt kuulla, kuinka sinulle kävi silloin iltapäivällä. Sinä hävisit järvelle päin…"
"Niin; tahdoin ainakin etäämpää nähdä tuon kummallisen vuoren, jossa hiidet ovat asuneet ja jossa niin paljon rikkauksia kuuluu olevan kätkettynä, ja menin järvelle päin. Siinä seisoessani ja hakiessani venettä millä päästä uteliaisuuteni päämäärää lähemmäksi, tuli muuan voudin palvelijoita ja tarjoutui hankkimaan veneen, jos halusin lähteä vesille. Minä kiitin häntä hänen avuliaisuudestaan ja hetkisen kuluttua olinkin pienessä veneessä keskellä järveä. Ja kuta lähemmäksi Hiidenvaaraa tulin, sitä enemmän teki mieleni sinne päin."
"Hiidenvaara oli korkea vuori, kun sitä katseli järveltä päin sekä äkkijyrkkä, ja aivan vedenpinnan tasalla näin minä kolme luolaa vierekkäin. Pysähdytin veneeni ja sydämeni tykki kuultavasti, mutta en voinut hillitä haluani soutaa eteenpäin, vaikkapa itse hiidet olisivat pyytäneet minua pitoihinsa sinne sisälle. Minuahan näes ei olisi vielä kukaan ritari jäänyt morsiamenaan suremaan, vaikka olisinkin vuoreen kadonnut…!"
"Mitä sanotkaan, lapseni, entä jalo isäsi ja minä … etkö luule, että me surisimme, jos sinut kadottaisimme?"
"Kyllähän minä sen uskon, rakas Ritza äiti", lausui tyttö ja suuteli hellästi vanhaa rouvaa, "mutta saduissa, näetkös, ei koskaan kuule puhuttavan surevista vanhoista rouvista, vaan ainoastaan nuorista, kauniista ritareista, joiden tehtävänä sitten on lumouksista päästäminen ja vuoreen lumotun pelastaminen. Ja nyt kerron sinulle tosi sadun, oikein tosi sadun."
"Ai, ai, rakas lapseni, pahoin pelkään, että olet oikeassa! Tuntuu jo siltä, että sinut lumottiin Hiidenvaaralla."
"Niin hullusti toki ei liene käynyt, vaikka olin vähällä jäädä sinne missä olin, taikka ainakin tietymättömiin kadota sinulta ja isältäni; mutta elä pelästy, rakas äiti, olenhan luonasi taas…"
"Jumala ja pyhä neitsyt sinua suojelkoot, lapsi, ja varjelkoot kaikesta pahasta, mutta näinä aikoina ja tässä maassa, jossa mielivallalla ei ole lakia, ei koskaan voi olla kyllin varovainen. Ja minä rakastan sinua, kuin olisit oma lapseni, ja jos sinulle jotakin pahaa sattuisi, niin vanha sydämeni pakahtuisi… Mutta jatka kertomustasi!"
"Miten olikaan, niin soudin aina noiden kolmen luolan eteen. Ne olivat vierekkäin. Kaksi oikeanpuolista oli pienempää ja vesi pääsi niihin sisälle, mutta kolmas, vasemmanpuolinen oli isompi. Tässä törmäsi veneeni luolan kynnykselle ja minä nousin veneestä ja menin luolaan. Se oli iso ja tilava, sileäseinäinen, mutta pohja oli vähän vedenpintaa alempana. Katselin ympärilleni enkö löytäisi joitakin kulta- ja jalokivikoristeita sieltä, enkä tiedä, mikä sen teki, mutta en koskaan ole niin selvästi kuin silloin tullut ajatelleeksi, mitä olet sanonut, äiti, että velvollisuuksiensa täyttäminen myöskin on mitä kaunein koriste, ja sitenhän löysin kultaa minäkin."
"Mutta siinä seisoessani ja ajatellessani tätä sekä ihmisten halua koota rikkauksia, pimeni yht'äkkiä luolan suu. Katsahdin sinne ja kaksi miestä seisoi edessäni. Heidän kasvonsa olivat mustatut ja hatut vedetyt silmille, niin että tuskin koskaan voinen tuntea heitä, vaikka saisinkin heidät nähdä."
"Minä parkasin kauhusta, mutta samassa he heittivät paksun vaatteen ylitseni ja sitoivat sen niin kovaan pääni ympärille, että olin tukehtua. Huomasin heidän kantavan minua veneeseensä ja sitten soutavan pois. Mutta kauvaksi he eivät olleet päässeet, ennen kuin kuulin jonkun huutavan heitä ja, kun he jatkoivat soutamistaan, käskevän heitä pysähtymään. Kuulin rajua airojenloisketta, jotakin kolahti venettä vasten, jossa olin, sitten olin kuulevinani tuimaa paininlyöntiä, mutta sitä ei kestänyt kauvan, ennen kuin kuulin jonkun syöstyvän järveen."
"Silloin irroitettiin side pääni ympäriltä ja minä näin sen miehen, jolla on sinun silmäsi, äiti. Hänen silmänsä loistivat ilosta nähdessään minut vahingoittumattomana. Hänen veneessään oli vanha halliparta, jolle kuulin hänen sanovan":
"'Pian pois täältä, vie neitonen rantaan ja seuraa häntä, kunnes pääsee varmaan paikkaan, minulla on vielä täällä jotakin toimittamista, tapaat minut tuolla Hiidenvaaran tuvassa.'"
"Mies vastasi jotakin, jota en tarkannut, mutta sen verran minä ymmärsin, että hän oli kotosin Hamra-nimisestä paikasta, ja että pelastajani nimi oli Herman, sillä halliparta mainitsi hänen nimensä."
"Ja samalla hyppäsi hän, jonka nimi oli Herman, toiseen veneeseen ja souti uskomattoman nopeasti niiden molempien miesten jälkeen, jotka olivat aikoneet ryöstää minut ja joiden päät näkyivät jonkun matkan päässä järvellä."
"Mies, joka minua souti, oli vanha ja harvapuheinen, enkä saanut häntä sanomaan ainoatakaan sanaa. Niin pian kuin olin rannalla, sanoin hänelle, ett'ei hänen enää tarvinnut minua seurata, mutta minä näin kuitenkin hänen loitompana seuraavan itseäni, siksi kunnes sinä tulit vastaani ja me olimme valmiit lähtemään."
"Kummallista lapseni, kummallista", virkkoi vanhus ja pudisti päätänsä. "Selvästi täällä on joku, joka … no niin, mitäpä siitä, pyhä neitsyt suojelee omiansa!"
Samassa kuului joku tarttuvan ulko-oven avaimeen ja ovi aukesi.
Vouti, Juhani Wale, astui huoneeseen syvään kumartaen molemmille naisille.
Vanha rouva heitti läpitunkevan katseen kumartavaan mieheen, jonka pitkä hatuntöyhtö laahasi maata hänen kädellään heiluttaessaan hattuansa edes ja takaisin.
"Sepä merkillistä, herrani", virkkoi Richissa rouva, "minä tulin juur'ikään teitä ajatelleeksi."
"Se ilahduttaa minua, jalo rouva", vastasi vouti, ja hänen silmäyksensä oli terävä kuin väkipuukon kärki, "minunkin ajatukseni viihtyvät mieluimmin näissä huoneissa, joissa kukkii 'tuo ihana ruusu ja kultainen kukka', niinkuin näiden seutujen lauluissa lauletaan. Näyttääpä siis siltä, kuin meidän ajatuksemme kohtaisivat toisensa…"
Vouti kääntyi Agnekseen, mutta ennenkuin hän oli saanut sanaakaan virketyksi, keskeytti hänet Richissa rouva.
"Olkoon onneksi tämä yhtymä, vouti!" sanoi hän; ja ikään kuin kiihkeästi haluten keskeyttää puhelun, jatkoi hän: "Minä otaksun teidän asianne koskevan meidän lähtövalmistuksiamme?"
"Aivan niin, rouvani, ja jos sallitte, olen valmis saattamaan teidät ja turvattinne suureen luhdinsaliin, jossa kaikki jo ovat koolla."
Ja he menivät yhdessä luhdinkäytävän kautta siihen suureen huoneeseen, joka oli naisten ja voudin yksityisen huoneen välillä.