III.
Vierassalissa.
Isossa salissa oli naisten saapuessa kaksi näöltänsä aivan erilaista miestä.
Toisella oli vilpittömät ja jalot kasvot. Hänen ryhtinsä oli uljas, ja kohta huomasi, että hän oli tottunut näkemään toisten itseään kumartavan. Mutta siitä huolimatta oli hänen olennossaan jotakin kohteliasta ja viehättävää. Siihen mieheen näkyi saattavan luottaa. Se oli Ewerstenin Hannu kreivi, Gripsholman ja Oppenstenin panttinapitäjä.
Ystävällinen hymy ilmautui hänen kasvoillensa, kun hän näki tyttärensä, joka ujostelematta kuin lapsi riensi hänen luoksensa. Kreivi painoi suudelman tyttärensä otsalle ja kääntyi sitten Richissa rouvaan.
"Hyvää huomenta, kälyseni", sanoi hän, "kuinka voitte eilisen vaivaloisen retken perästä?"
"Hyvin, lanko, ihastuksella minä hengitän näiden vuorten raitista ilmaa."
"Mutta jonkun verran se vielä kaipaa puhdistamista", puuttui toinen herrasmies puheeseen. "Siinä on vielä liian paljon saastaisia höyryjä, minä tunnen hengittäväni vaan pelkkää niskoittelua ja nurjamielisyyttä, niin pian kuin pääsen pohjoispuolelle Långhedeniä ja Brunbäckin lauttauspaikan toiselle puolelle."
Vestmanlannin ja Taalainmaan vouti, Jösse Eerikinpoika se nämä sanat lausui. Hänen ulkomuotonsa ei ylimalkaan ollut vastenmielinen. Hän näytti hyvinvoivalta herralta, joka vaan itse halusi elää rauhassa ja soi samaa muillekin. Hänen olennossaan oli jotakin sulavaa ja nuorteata ja sen tähden häntä voikin aika hyvin sietää. Mutta hänen katseensa oli levoton. Hänen silmänsä vilkuivat yhtämittaa ja hänen tuuheat kulmakarvansa tekivät toisin ajoin hänen kasvonsa kavalan näköisiksi, mutta sen sijaan näytti hänen säännöllinen ja hymyilevä suunsa ilmaisevan pelkkää rehellisyyttä.
"Minusta tuntuu päinvastoin siltä", vastasi Richissa rouva, "kuin juuri täällä vasta oikein hyvin viihtyisin. Kansa näyttää surulliselta mutta hyväluontoiselta, ja ennen kaikkea, täällä ei minun tarvitse nähdä sitä, mikä minua inhottaa Itämeren etelärannan maissa, täällä ei tarvitse nähdä noita orjannaamoja, jotka…"
"Kautta pyhän Knuutin, jalo rouva", keskeytti hänet Jösse Eerikinpoika, "te olisitte valmis karkaisemaan sitä rautaa, jota pehmittäessä me olemme niin suurta vaivaa nähneet. Mutta naiset istuvat haaveillen luhdissa ja kääntelevät ja vääntelevät asioita, kunnes saavat ne mieleisikseen, ja sitten he luulevat todellisuuden vastaavan heidän haaveilujansa. Me voudit, minä ja Juhani herra tässä, me voimme kuitenkin näyttää teille, että kaikki se kulta, minkä olette näistä talonpojista löytävinänne, on teidän omaanne eikä heidän. Eikö totta, Juhani herra?"
"Aivan totta", vastasi tämä, "ja minä olen saanut tuoreita todistuksia tänä aamuna ja sen lisäksi on minulla täysin luotettavana todistajana Agnes neiti."
Ja Juhani herra kertoi pojan käynnistä luhdinkäytävällä ja yrityksestään ottaa hänet kiinni.
"Isä on vankina tornissa", lisäsi hän, "arvattavasti on poika vienyt jonkun viestin hänelle ja itse unohtunut tänne. Hän oli Lauri Olavinpojan poika Niblestä", selitti vouti, kun Jösse Eerikinpoika loi häneen kysyvän katseen.
"Tuhat tulimmaista, se konna on vielä elossa… Näettehän, jalo rouva, millaisen niskoittelevan roistoväen kanssa me täällä olemme tekemisissä!"
"Näitä asioita ei minun järkeni kykene arvostelemaan", toisti hurskas rouva, "mutta mitä sitten tuo talonpoika raukka on tehnyt, koska hänen täytyy nääntyä täällä teidän tornissanne?"
"Hän on aikonut syyttää kuninkaan voutia itsensä kuninkaan edessä."
"Jollei kuuloni pettänyt", tarttui Hannu kreivi puheeseen, "niin kertoi minulle Vesteråsin kunnianarvoisa Bertel isä, jonka tapasin Husabyssä ja joka näytti tarkoin tuntevan täkäläiset olot, että Niblen tila viime vuonna vastoin omistajan tahtoa yhdistettiin tämän linnan alueeseen. Ovatko tämä Lauri Olavinpoika ja Niblen omistaja sama mies?"
Vouti vastasi myöntäen.
"No hyvä", jatkoi silloin kreivi, "jos hän sen tähden valitti tahi aikoi valittaa kuninkaalle, meidän armolliselle herrallemme, niin minusta näyttää siltä kuin … anteeksi, vouti, en tahdo sekaantua siihen, mitä teette tai jätätte tekemättä, enkä myöskään riidellä teidän kanssanne, joka niin ystävällisesti olette isännäntointa hoitanut kulkiessani voutikuntanne kautta. Mutta minusta näyttää siltä, että ne ulkomaalaiset herrat, jotka ovat päässeet valtaan tässä maassa, eivät koskaan ole voineet unhottaa sitä maata, jonka he kuitenkin ovat jättäneet ja vaihtaneet tähän uuteen, vaan ovat tahtoneet muuttaa kaikki täkäläiset olot entisen kotimaansa olojen mukaisiksi. Eikä minua ihmetytä niin paljo se, että tämä kansa on surullisen näköistä, josta jalo kälyni äsken huomautti, mutta se minua ihmetyttää, että muukalaiselle on koskaan onnistunut jäädä tänne pitemmäksi ajaksi."
"Ja kuitenkin, Hannu kreivi, olen minä Jösse Eerikinpoika jo seitsemäntoista vuotta ollut koko Vestmanlannin ja Taalainmaan voutina, ja, kunniakkaan vaakunani kautta, silmiin tahdon katsoa sitä miestä, joka vielä uskaltaa hiiskahtaa tässä onnettomassa maassa. Minä tunnen heidät, nuo jäykkäluontoiset talonpojat, eikä koskaan, ei koskaan pääse kuninkaan valta vahvistumaan tässä maassa, niin kauvan kuin he käyvät pää pystyssä. Ei, pois kaikki ne, tuleen tai veteen, sama se mihin, mutta hävitä heidän täytyy! Ja kun tänne sitten Tanskan saarista muuttaa pari tuhatta meikäläistä talonpoikaa, jotka jo ovat tottuneet tottelemaan herrojansa, niin silloin on rauha ja levollisuus vallitseva Eerikki kuninkaan suuressa valtakunnassa ja herrat saavat rauhassa metsästellä metsissä ja tyhjennellä maljojansa linnansalissa."
Kreivi ei tähän vastannut mitään, mutta hänen kasvoistaan näki selvästi hänen olevan eri mieltä.
"Niin on käynyt Norjassa", jatkoi vouti innoissaan, "kuulin usein appeni, ankaran ritarin, Uolevi Juhonpojan Ervallasta, mahtavan Jon Hafthorninpojan pojan, kertovan, kuinka olot siellä olivat hyvät ja kuinka vähän siellä tarvitsi huolia talonpojista ja siitä, mitä he tahtoivat tai olivat tahtomatta. Katsokoot tämän valtakunnan herrat, valtionneuvokset ja miehet, mitenkä suoriutuvat, jos Eerikki kuninkaalle pistäisi päähän kutsua voutinsa pois ja jättää linnat hyvänsävyisten ruotsalaisten haltuun."
Voudin parhaillaan selitellessä, millaisiksi maan olot tulisivat, ellei häntä ja hänen vertaisiansa olisi, ja millaiset niiden pitäisi olla, kajahti torventörähdys vahtitornista ja kohta sen jälkeen tuli sisälle joku voudin palvelijoita ja ilmoitti nuoren miehen, joka näytti ritarin asemieheltä, pysäyttäneen ratsunsa linnanportille ja pyytävän puhutella voutia. Jösse Eerikinpoika tiedusteli palvelijalta, kuka vieras oli, ja palvelija vastasi:
"Hän tuo viestiä Engelbrekt Engelbrektinpojalta Vaskivuorelta. Björn jousimies, joka on vahdissa, sanoo häntä nuoreksi Herman Bermaniksi."
"No, anna hänen sitten tulla tänne meidän eteemme saliin. Täytyy pitää varansa, ennen kuin sen miehen varpaille astuu."
Palvelija poistui ja hetkisen perästä astui Engelbrektin sanantuoja sisälle.
Hän oli muhkea nuori mies, rotevavartaloinen ja hartehikas, mutta vyötäisiltään solakka ja hänen kasvonsa ilmaisivat samalla kertaa sekä vienoutta että tarmoa. Hänen esiintymisensä synnytti erilaisia tunteita melkein jokaisessa läsnäolijassa.
Jösse Eerikinpoika ja hänen apulaisvoutinsa katsoivat häneen, toinen selvän tyytymättömyyden, toinen mitä kylmäverisimmän vihan silmäyksillä. Hannu kreivi näytti sitä vastoin todellisella mielihyvällä tarkastavan tuota siivokäytöksistä ja reippaan näköisiä nuorta miestä, ja kreivin tytär, korvia myöten punastuen, rohkeni tuskin luoda silmiänsä hameensa helmaa ylemmäksi. Richissa rouvaan näytti miehen olento kuitenkin enimmän vaikuttavan. Hänen tavallisesti niin tyyni katseensa tähysteli tarkoin ja läpitunkevasti miehen nuorekkaan kauniita kasvojenpiirteitä, ja kuta kauvemmin se tarkkasi, sitä levottomammaksi se kävi. Vanha rouva painoi lopuksi tuskin huomattavalla liikkeellä harmaan viittansa alla kätensä sydämelleen, ikään kuin hänen olisi täytynyt ponnistaa voimiansa pysyäkseen näennäisen tyynenä.
Miehellä oli palvelijan puku, mutta hänen takkinsa kangas oli hienompaa ja keltaisen hirvennahkavyön solki oli pelkkää hopeaa. Häntä saattoi luulla joksikin, jolla itsellään oli talot ja tavarat, joiden puolesta hän ajan tullen aikoi taistella asemiehenä, niinkuin sanottiin.
"Nimesi, nuori mies, ja mikä asiasi?" kysyi mahtavalla äänellä Jösse Eerikinpoika, jonka silmät pyörähtelivät, niin että teräset tuskin näkyivät tuuheiden kulmakarvojen alta.
"Herman Berman on nimeni", vastasi nuorukainen sointuisalla äänellä, "ja Engelbrekt Engelbrektinpojan asioita käyn!"
"Ja mitä tahtoo tuo kunnon vuoritilallinen?"
"Hän käskee tervehtimään teitä ja pyytää niiden viiden Skedvin talonpojan tuomion lykkäämistä. Niinkuin hyvin tiedätte, ovat katovuodet ja raskaat verotaakat tehneet heidät varakkaista talonpojista keppikerjäläisiksi. Heillä on vaimot ja lapset, ja jos miehet temmataan pois, kuolevat lapset nälkään… Engelbrekt pyytää teitä lykkäämään tuomion siksi, kunnes kuningas on saanut asiasta tiedon…"
"Kuningas ja aina vaan kuningas", keskeytti hänet Jösse Eerikinpoika lyöden nyrkkinsä edessään olevaan tammipöytään, "eivätkö nuo talonpojat sitten koskaan saa päähänsä, ett'ei kuningas ole heidän kuninkaansa, vaan ritariston ja aatelisten, ja että noiden koirien tulee totella herrojansa ja olla heille alamaiset!"
"Tuo on vierasta oppia meille ruotsalaisille", väitti asemies tyynesti, "laki on sama kaikille, itse olemme sen laatineet ja kuninkaan olemme valinneet pitämään lakia voimassa ja säilyttämään rauhaa, niin on minulle sanottu. Ja koska laki sallii jokaisen Ruotsin miehen mennä kuninkaan puheille, missä asiassa vaan haluaa, niin tuskinpa kukaan rohjennee sitä kieltää, kun laki sen myöntää."
"Olet tarkka laintuntija, nuori mies, mutta kuningas on lain herra ja minä olen hänen käskyjensä toimeenpanija. Muutoin minua kummastuttaa, että Engelbrekt ryhtyy tähän asiaan … pitäisipä hänen tuntea minut tarpeeksi, minä kun niin monta vuotta olen ollut Vestmanlannin ja Taalainmaan voutina."
"Kun vääryyttä tehdään, on joka mies velvollinen sen tekemistä estämään, ja Engelbrekt samoin kuin Taalain miehet ylimalkaan haluavat vaan oikeutta. Suotakoon lain olla voimassa ja kaikki valitus on häviävä Ruotsin valtakunnasta."
"Julkeata kieltä haastat täällä, mutta sitä kananpoika kaakattaa, mitä äidiltään on oppinut… Pesää ei saa hävitetyksi, vaikka munat hävittäisi; emälintu on itse kynittävä."
"Jos Engelbrektiä tuolla tarkoitatte, vouti, niin oma puheenne lienee julkeampaa kuin minun…"
"Minulle kerrotaan rahvasta joukottain tulvivan Engelbrektin luokse Vaskivuorelle — jos hän sielläkin käyttää yhtä korskeaa puhetapaa kuin täällä minun omien korvieni kuullen, niin olkoon varoillansa, sillä ero on hyvin pieni talonpojan ja vuoritilallisen välillä."
"Mitä Engelbrekt tekee ja jättää tekemättä, sitä voitte kysyä häneltä itseltään. Teidän on kuitenkin muistaminen, että Engelbrekt kantaa vaakunaa ja kypäriä niin kuin tekin ja että hänen vaakunansa on yhtä arvokas kuin teidänkin."
"Mitä tarkoitat noilla sanoillasi…?"
"Sitä että, kuten itse sanotte, hänellä on suorempi tie kuninkaan puheille kuin talonpojilla!"
"Aikooko hän siis itse lähteä kuninkaan puheille ajamaan noiden viiden talonpojan asiaa?"
"Kysykää häneltä itseltänsä sitä, vouti; mutta nyt mahtanee jo olla aika teidän sanoa minulle, minkä vastauksen saan teiltä vietäväkseni."
Jösse Eerikinpojan muutoinkin leveä suu muutti tällä hetkellä kasvojen ilmeen sellaiseksi, että niiden yläosa joutui sopusointuun alaosan kanssa. Inhottavaa oli nyt katsella näitä kasvoja.
"Mitä noihin viiteen mieheen tulee", sanoi hän, "niin on heidän asiansa tällä hetkellä jo aika hyvin. Saat sen itse nähdä, kun täältä lähdet, ja siten voit parhaiten viedä vastaukseni Engelbrektille."
Nuorukainen katsoi kysyvän katseella voutiin ja näytti kalpenevan nähdessään hänen inhottavan hymynsä ja kavalan katseensa. Vihastuksen salama leimahti hänen silmistään ja tahtomattansakin hän vei vasemman kätensä vyöllänsä riippuvan miekan kahvaan.
"Myöhäänkö?" oli kaikki, mitä hän sai vaivoin sanotuksi.
"Niin kuin sanot, liian myöhään", vastasi vouti jääkylmästi, "ja voit vielä lisäksi viedä sellaiset terveiset Vestmanlannin ja Taalainmaan voudilta, että hän vastaisuudessa toivoo pääsevänsä kuulemasta sellaisia viestejä, jollaisen tänään toit Engelbrektiltä."
Näin sanoen kääntyi vouti toiselle puolelle huonetta.
Nuorukaisen povessa näyttivät ristiriitaiset tunteet olevan kovassa ottelussa. Hän näytti mielivän joko sinkauttaa kirouksensa julmurille vasten silmiä, taikka paljastetuin miekoin syöstä päälle, — mutta hän malttoi kohta mielensä.
"Olen tunnollisesti vievä terveisenne perille, vouti … ne eivät mahtane tulla liian myöhään!"
Ja nuorukainen läksi suuresta salista Juhani Walen seuraamana.
Jösse Eerikinpojan ja Hermanin puhellessa oli Agnes lähestynyt isäänsä aivan kuin hakeakseen suojaa siltä kauhulta, joka hänet jo vaan kuvitellessaan noiden viiden miehen kohtaloa oli vallannut. Suonenvedontapaisesti hän puristi isänsä kättä saatuaan kuulla, ett'ei pelastuksen toivoakaan löytynyt.
Hänen katseensa, jolla hän tuota uljasta nuorukaista katseli tämän niin ujostelematta puhuessa mahtavan voudin edessä, ilmaisi selvimmin, miten hartaasti hän seurasi keskustelun kulkua. Hänen poskensa olivat milloin veripunaiset, milloin lumivalkeat, ja kun sanansaattaja epätoivoissaan lähti huoneesta, oli hänen tuskansa yhtä kova kuin tämänkin.
Mutta selittämätön levottomuus valtasi hänet samalla kertaa.
"Mene mukaan, isä, mene", kuiskasi hän kreiville korvaan.
Kreivi oli tarkkaavasti kuunnellut joka sanaa ja hänet valtasi joissakin määrin sama levottomuus kuin tyttärensäkin. Välttääkseen riitautumista voudin kanssa, mutta voidakseen samalla kertaa noudattaa tyttärensä pyyntöä ja oman sydämensä hiljaista toivomusta, hän virkkoi:
"Haluatteko yhä edelleenkin tarjota kunnioittavaa seuraanne retkellemme Vaskivuorelle päin, Jösse Eerikinpoika? … aamu on jo pitkälle kulunut, me haluamme sen tähden mitä pikemmin sen parempi nousta ratsaille."
Näin sanoen kreivi astui ovelle päin ja voudin kohteliaasti kumartaen myönnettyä meni hän ulos ikään kuin varustautuakseen matkalle.
Agnes lähestyi avosylin äidillistä ystäväänsä, syleili häntä hyväillen ja suuteli.
Näöltänsä tyynenä otti Richissa rouva vastaan tytön hyväilyt, mutta kehoitti häntä samalla katsomaan, että hänen tavaransa kunnollisesti pantiin säiliöihinsä päivän retkeä varten. Ja Agnes läksi täyttämään saamaansa kehoitusta, jolloin vouti kiiruhti avaamaan ovea.
Hänkin poistui samalla kertaa.
Silloin liitti Richissa rouva kätensä ristiin ja rukoili hartaan rukouksen, ja kuuntelija olisi tällöin hänenkin kuiskauksistaan erottanut Hermanin nimen.