IV.
Mitä nuorukainen näki.
Reippain askelin astui Herman Berman portaita alas luhdineteiseen, Juhani Wale aivan kantapäillään. Alhaalla kartanolla oli joukko miehiä ratsujensa selässä, ainakin viiteenkymmeneen. Ne olivat Ewerstenin kreivin väkeä, jo valmiina lähtemään. Kaksi miestä piteli niitä hevosia, joilla kreivi ja molemmat naiset aikoivat ratsastaa.
Kun nuo molemmat miehet olivat päässeet kartanolle, kulkivat he viistoon sen poikki ja hävisivät riviin rakennettujen ulkohuoneuksien nurkan taakse.
Juhani Wale kulki edellä. Aivan oli outoa nähdä, miten kernas hän oli Engelbrektin sanantuojalle näyttämään, minkä kohtalon uhreiksi nuo viisi talonpoikaa olivat joutuneet. Joukko voudin palvelijoita yhtyi myöskin näihin kahteen mieheen ja monta törkeätä parjaussanaa talonpojista tuli Hermanin korviin. Vouti oli itse vaiti, mutta sekä hänen kasvojensa sävystä että niistä pistävistä silmäyksistä, joita hän tuon tuostakin loi seuralaiseensa, näkyi kyllä, että hänen käskynalaistensa törkeä pila oli häntä miellyttänyt.
Milt'ei luonnottomia ponnistuksia tarvitsi nuorukainen säilyttääkseen mielenmalttinsa.
Nyt pysähtyi vouti pienelle ovelle ja hänen viittauksestaan tuli joku palvelijoista sitä avaamaan.
Kauhea löyhkä ja savu tunki avatusta huoneesta heitä vastaan.
"Käykää sisälle, Herman Berman", virkkoi vouti kamalasti hymyillen, "käykää sisälle katsomaan, minkä vastauksen Jösse Eerikinpoika lähettää teidän kauttanne Engelbrektille."
Herman kumartui katsomaan huoneeseen, mutta vetäytyi äkisti takaisin.
Ei tarvinnut kuin silmätä nähdäkseen, mitä huoneessa oli.
Se oli pienehkö rakennus, joka näytti aiotun linnan saunaksi. Kattoon kiinnitetyissä koukuissa roikkuivat siellä viiden miehen ruumiit.[4] Heidän vaatteensa olivat puoleksi palaneet ja alastomat ruumiit kärventyneet melkein mustiksi, aivan kuin olisivat olleet hiljaisen tulen paistettavina. Heidän jalkainsa alla saattoikin nähdä siihen tehdyn tulen jälkiä.
"Oletteko nähnyt tarpeeksi?" kuului voudin kysyvän, ja kun ei vastausta kuulunut, lisäsi hän, "voitte samalla kertaa viedä vainajain ystäville minulta tiedon, että he nyt milloin hyvänsä saavat käydä hakemassa ruumiit ja hautauttaa ne. Minä toivon tien kuninkaan puheille tämän jälkeen tuntuvan kovin kuumalta, noin vaan huvin vuoksi kulettavaksi. Sen voivat näiden vainajain sanomakellot kertoilla jälkeisille ja silloin on rangaistus saavuttanut tarkoituksensa."
"Kautta elävän Jumalan, vouti!" huudahti Herman töin tuskin enää kyeten hillitsemään vihaansa — "katsokaa, etteivät ne sanomakellot soita neuvoja, teille tärkeämpiä kuin noille talonpoikaparoille! Tämä on jo liikaa, kovin liikaa … minä huudan sen Jumalalle ja jokaiselle rehelliselle miehelle", lisäsi hän sen jälkeen, "mutta loppu tästä kaikesta täytyy tulla…"
"Te sanotte paljon, nuori mies, mutta varokaa, ett'ei oma loppunne ole lähempänä kuin luulettekaan. Tietääkseni ei kukaan ennen teitä ole puhunut noin uskaliaita sanoja Borganäsin muurien sisällä."
"Ja minä sanon vielä teille, Juhani Wale, että minä tästä päivästä lähtien olen oleva verivihollisenne, missä hyvänsä teidät tapaan ja millä tavoin vaan voin."
"Puhuttehan kuin vertaisellenne", vastasi vouti ilmeisesti pilkallisin sanoin ja katsein, "mutta voidakseni panna minkäänlaista arvoa sanoillenne, lienee minun saatava nähdä sukuvaakunanne; minun vaakunakilpeni riippuu kirkkaana tuolla salin seinällä, voitte sen itse sieltä nähdä."
"Vaakunaa ei minulla ole…"
"Mutta isänne…"
"Isäni — haa vouti, käytte viekastelemaan kysymyksillänne, mutta…"
"Elä kiivastu, nuori mies, ethän voine vaatia Juhani Walea mittelemään miekkoja ensimmäisen maankuljeksijan kanssa minkä tapaa. Mielestäni ei sanoissani ole mitään viekastelemista. Poika perii isänsä, hänen kunniansa yhtä hyvin kuin hänen häpeänsäkin. Todistakaa vaan minulle olevanne vertaiseni sukuperältänne, niin olen siekailematta paljastava miekkani."
Voudin sanat ja olento henkivät sellaista kalseutta ja ärsyttävää pirullisuutta, ett'ei Herman enää kyennyt hillitsemään itseänsä. Toisen kerran vähäisen ajan kuluessa tapasi hänen kätensä miekankahvaa. Hän ei kyennyt ajattelemaan eikä punnitsemaan; mitä seurauksia oli tuottava se teko, johon hän oli ryhtymäisillään. Hän huomasi vaan Juhani Walen siksi julmaksi ilkiöksi, joka häntä häväistessään pilkkasi kokonaisen kansan oikeutettuja valituksia. Että taistelu oli käyvä turhaksi täällä, jossa ei kaksintaistelu koskaan voinut tulla puheeksikaan, vaan ainoastaan puolustautuminen niitä satoja vastaan, jotka vouti millä hetkellä hyvänsä saattoi lähettää hänen kimppuunsa, ja että vankeus ja kukaties häpeällinen kuolema oli oleva taistelun ainoana tuloksena — kaikkia näitä seikkoja oli tuo uhkarohkea nuorukainen tällä hetkellä kykenemätön arvostelemaan.
Mutta juuri hänen kätensä tarttuessa miekankahvaan ja juuri kun hän oli hurjan suuttumuksen sanan päästämässä huuliltaan, laskihe vieras käsi hänen olkapäällensä ja hänelle kuiskattiin korvaan seuraavat sanat:
"Elkää häiritkö rauhaa kuninkaan linnassa!"
Herman katsahti sivulleen ja kohtasi Ewerstenin kreivin hyvyyttä ja vakavuutta ilmaisevan katseen. Mutta synkäksi ja uhkaavaksi muuttui hänen ystävällinen katseensa, kun sen kiivastuneesta nuorukaisesta siirsi Juhani Waleen.
"Täällä mahtanee olla kummia tekeillä, koskapa te, vouti, omassa linnassanne voitte saattaa rauhallisen sanantuojan hairahtumaan ja unhottamaan kuninkaansa."
"Jalo kreivi", vastasi tämä, "tuo nuorukainen on yhtä maata kuin tämän maan talonpojat, joiden asiaa hän ajaa. Hän tuskin tietää erottaa, mikä on alamaiselle soveliasta ja mihin kuninkaalla on valta."
Puhuessaan hän läheni saunan ovea ja laski sen aivan kuin mitäkään tarkoittamatta pyörähtämään saranoillaan, niin että se painui kiinni. Vaikka liike olikin hyvin harkittu, niin oli jo kreivin silmä ennättänyt nähdä nähtävänsä. Savukin oli jo kerinnyt siksi hälvetä, että kreivi siltä paikalta, jossa seisoi, saattoi nähdä lähinnä ovea roikkuvan ruumiin jalat. Välittämättä voudin ovensulkemishankkeesta astui hän lähemmäksi ja tempasi sen auki, mutta peräytyi äkisti nähdessään nuo viisi puoleksi palanutta ruumista.
"Tällaisetko terveiset tuo nuori mies saa isännälleen vietäviksi kuninkaan voudilta?" kysyi hän. Juhani Wale kumarsi myöntäen.
"No niin, nuori mies", sanoi kreivi ja katsoi taas hyväntahtoisesti Hermaniin, "nouse ratsaille ja vie isännällesi se sanoma, mikä vietäväksesi on annettu. Nyt käsitän suuttumuksenne ja vihanne … pelkäänpä jumaliste pahoin, vouti, että kuninkaan, meidän herramme, hallitus on saava paljon tekemistä, jos tällaista pitemmälti jatkuu."
Kovin oli kuohuissaan nähtävästi kreivin mieli. Joinkin kiireesti hän käänsi kumartelevalle voudille selkänsä.
"Tulkaa, tulkaa, nuori mies, ja rientäkäämme täältä pois", sanoi hän
Hermanille ja poistui linnanpihalle päin.
Herman seurasi. Heidän tullessaan luhdinkäytävän edustalla olevalle avonaiselle pihamaalle oli jo suurin osa kreivin miehistä hävinnyt. Muutamia vaan oli jälellä ja yksi heistä piteli kreivin hevosta.
Hetkisen kuluttua läksivät sekä kreivi että Engelbrektin sanantuoja Borganäsistä. Mutta silmäykset, satujen noidannuoliakin myrkyllisemmät, seurasivat heitä heidän ratsastaessaan lasketun nostosillan yli.
Juhani Wale seisoi muurilla ja katseli kiukuissaan ratsuillaan poistuvia.