Engelbrekt Engelbrektinpoika 1 / Kaksiosainen historiallinen romaani

by C. Georg Starbäck

V.

Märta muori.

Kreivi ja nuorukainen ratsastivat äänettöminä rinnakkain ja kreivin ratsumiehet tulivat vähän jälempänä perästä. Borganäsin tie teki monta mutkaa ja kaikkialla löysi silmä mitä ihanimpia näköaloja järvelle ja sen kauniita rantoja pitkin.

Ehdittyänsä toiselle puolen jokea näkivät he kohta kreivin tyttären ja Richissa rouvan ynnä muun ratsumiesjoukon verkalleen ratsastamassa maantiellä. He olivat kreivin kehotuksesta Jösse Eerikinpojan saattamina lähteneet edelle. Kreivi arveli voivansa toimia paremmilla menestymisentoiveilla hänen välitystään mahdollisesti tarvittaessa, kun ei mahtavan ylivoudin läsnäolo ollut haittana. Ja sisäinen tyytyväisyydentunne tämän onnekkaan mieleenjohtuman hyvistä tuloksista se nyt leppeänä päiväpaisteena kuvastui hänen vakaville mutta jaloille kasvoilleen.

Mitä nuoren Herman Bermanin mielessä kyti, on helppo käsittää. Vielä hehkuivat hänen poskensa suuttumuksesta, vieläkään ei ollut vihan liekki sammunut hänen silmistään. Eikä se hetkisesti kuohahtanut viha nyt tässä leimahtanut ilmituleen, vaan se oli vuosikausia kyteneen kostonhimon ilmausta. Se oli ensimmäinen vuorenhuipulle sytytetty sotatuli ilmoittamassa ystävälle ja vihamiehelle vainonajan olevan tulossa. Mutta vielä muukin kuin nuo yleiset tilinteot väkivallan ja mielivallan harjoittamisesta — tilinteot, jotka tilipäivän tullen olivat vastaajansa kukistavat ja jotka vaativat tositoimintaa jokaiselta rehelliseltä Ruotsin mieheltä — vielä muukin kuin ne sai nuorukaisen mielen valtavammin kuohumaan ja hehkuvan punan hänen poskillensa. Sen tekivät vielä tuon pelkurimaisen muukalaisen pilkalliset loppusanat, hänen isäänsä tarkoittavat salavihjaukset.

Herman Berman oli varttunut mieheksi Engelbrektin perheessä ja oli koko kasvunaikansa vuoritilalliselta ja hänen vaimoltansa saanut osakseen mitä huolellisimman hoidon. Mutta hänellä oli toinen nimi, hän ei ollut edes kaukaistakaan sukua kasvatusvanhemmilleen ja omasta isästään ja äidistään hän ei tiennyt mitään. Tähän asiaan ei kasvatusisä ollut koskaan tahtonut puuttua. "Olet ystäväni poika; hänen nimensä oli Herman Berman niin kuin sinunkin!" — Tämän hän aina sai vastaukseksi kaikkiin tätä asiaa koskeviin kysymyksiinsä. Ja kuitenkin tuntee joka ihminen olennossaan elävän tarpeen olla selvillä elämänsä ensimmäisistä ehdoista. Saakoonpa osaksensa kuinka suurta hyvyyttä ja hellyyttä hyvänsä, niin tuntuu hän kuitenkin omasta mielestään joissakin määrin eksyneeltä linnulta, jollei hän vilpittömin katsein ja punehtumatta saata muistella ja mainita syntyperäänsä.

Voudin ivallinen huudahdus kysyessään Hermanin isää herätti taas yhtä haavaa nuorukaisessa henkiin kaikki vanhat houreet, koko hänen sydämensä ikävöimisen saada varma tieto asiasta. Tämä oli arin kosketeltava kohta. Tuskin olisi kreivin väliintuloa tarvittu hillitsemään kuohahtavaa vihaa, jollei vouti näitä sanoja olisi lausunut. Tämä pisara se sai ylen täyden maljan vuotamaan yli reunojensa.

Kaikkea tätä nyt nuorukainen ajatteli ratsastaessaan kreivin rinnalla.

Mutta kohta he saavuttivatkin edellä ratsastajat ja ilosta huudahtaen ohjasi Agnes hevosensa isänsä hevosen rinnalle. Sitä ennen hän kuitenkin oli luonut sanomattoman lemmekkään katseen isän rinnalla äänetönnä ratsastavaan nuorukaiseen.

Tämän hänen katseensa huomasi nuorukainen ja niin ihmeteltävän mahtava oli sen voima, että kaikki synkkyys hetkiseksi poistui hänen kasvoiltaan. Oikeastaan hän vasta nyt oikein selvästi näki nuo kauniit mielenilmeiset kasvot, jotka lauhkean kevättuulen niitä hivellessä ja pehmosen kärpännahkasisusteisen päähineen reunustamina toivat mieleen elämän suloisimman ja ihanimman puolen. Järvellä Hiidenvaaran kupeella ja Borganäsin salissa olivat muut seikat kokonaan vallanneet hänen mielensä. Täällä, matkalla linnasta, ajatusten yhteisestä pahasta siirryttyä hänen yksityiseen mielipahaansa, täällä hän oli herkempi hellemmille tunteille. Tyttönen oli kuin ihmeen ihana kukkanen keskellä sydäntalvea; hänestä oli, kuin yön synkkyys olisi hälvennyt hänen ympäriltään ja pienoinen pilkku kirkasta taivasta olisi välkähtänyt hänelle neitosen silmistä.

"Kauvanpa viivyit, isä", sanoi hän, katsoen sydämellisen hellästi vanhaan mieheen, "olin jo vähällä kääntyä takaisin linnaan!"

"Kuinka, lapseni!"

"Kas niin, elä nyt rupea nuhtelemaan. Minulla näetsen, isä, on jotakin sydämellä, jota tahtoisin voudilta pyytää enkä saa rauhaa, ennen kuin olen sen tehnyt…"

"Entä sitten, rakas lapsi, pyyntösi kai ei tarvinne niin pitkiä kierrättelemisiä. Onhan tapasi puhua asiat halki, jos sinut oikein tunnen."

"Onpa kyllä tavallisissa oloissa, mutta nyt…"

"Nytkö? — Teet minut uteliaaksi, tyttöseni. Mitä nyt on tapahtunut, kulkeehan ratsusi kuin karitsa?"

"Kyllä, kyllä, Valkoni on ratsuista parhain… Ei, ei, semmoisista ei olekkaan nyt puhe."

Ja hän kallisti ajatuksiinsa vaipuneena päänsä Valkonsa kaarevalle kaulalle.

"Kas tuossa tuleekin nyt hän, jota tahdot puhutella — toivoakseni on pyyntösi helposti ja pian myönnettävissä."

Ylivouti Jösse Eerikinpoika ajoi täyttä laukkaa puhelevia kohti. Hän oli ajanut vähän matkaa edelle. Koko hänen olentonsa ilmaisi jonkinlaista malttamattomuutta. Hän näkyi pari kertaa pidättävän mustaa hevostansa ja silmiänsä kädellään varjostaen katselevan tielle, ennen kuin taas yhtyi vieraihinsa.

"Odotatteko ketä?" kysäsi kreivi voudin verkalleen ohjattua hevosensa hänen rinnalleen.

Vouti vastasi vältellen:

"Tehtäväni vaativat valppautta ja uskaliaisuus näkyy olevan päivä päivältä kasvamassa", jatkoi hän vilkaisten Hermaniin, joka Richissa rouvan rinnalla ajoi kohta perässä. "Tästä uppiniskaisesta rahvaasta on enemmän vaivaa kuin Holsteinin kreiveistä kokonaisella sotaretkellä. Kautta Vapahtajan viiden haavan — en kuitenkaan ole väsyvä palvelemasta herraani!"

"Onko sitten eroamisemme jälkeen saapunut pahoja kuulumisia?" kysyi kreivi.

"Muutamiin vuosiin en koskaan ole saanut kuin pahoja tietoja joen toiselta puolen, kreivi! Ja nyt kytee pohjalla jotakin, joka on tukahdutettava, ennen kuin pääsee leimahtamaan ilmoille."

"Jos niin on asian laita, on kuitenkin edellytettävä, että pohjalle voi päästä… Mutta tähän asiaan en tahdokkaan enemmältä kajota, olenhan kyllin huomannut kummankin, teidän ja minun, olevan eri mieltä siitä."

Kreivi johti sen jälkeen keskustelun vähäpätöisiin asioihin. Hänen tyttärensä oli koko ajan vaieten kuunnellut, vaikka hänen katseensa julman voudin puhuessa muuttui yhä miettivämmän näköiseksi. Kuuliko hän mitään siitä, mitä nuo molemmat herrat sittemmin puhuivat, sen jätämme ratkaisematta, mutta sitä käy tuskin uskominen. Hän ajatteli kalpeata poikaa, jonka äidin puolesta hän oli luvannut puhua voudille ja hän tuumaili nyt, miten parhaiten saisi lupauksensa täytetyksi, ja miten sen voisi tehdä Engelbrektin reippaan sanantuojan kuullen..Sillä aina vaan tämä oli hänen ajatustensa esineenä yli kaiken muun, valmiina uhkarohkeaan tekoon hänen puolestansa, niin kuin oikealle ritarille sopii. Ja jos hän koskaan oli uskova asiansa ritarin peitsenkärjen puolustettavaksi, niin oli sillä ritarilla oleva tämän uljaan nuorukaisen kasvonpiirteet.

Kuinka hän oli päässyt siitä selville, sitä hän ei itsekkään tiennyt, ja tuo nuorukainen — Herman Berman, kuka hän oli ja mikä mies? Ulkomuoto, ryhti, hänen kohtelias käytöksensä, hänen englantilaisesta kankaasta[5] tehty takkinsa — kaikki tämä oli hänen edukseen. Mutta tällä takilla ei näkynyt mitään hänen syntyperäänsä ilmaisevaa, jommoista kuitenkin sen ajan korkeasukuisilla oli tapana pitää. Hän oli siis varmaan alhaista sukua…

Melkein näin juoksivat ajatukset nuoren tytön päässä, kun hänet yht'äkkiä keskeytti Richissa rouvan huuto. Hän kääntyi äkisti ja näki vanhan rouvan hevosen aivan pillastuneena heittäytyvän syrjään. Sekä hän että molemmat herrat pysähtyivät ja vouti kiiruhti hurjistuneen hevosen suitsiin. Mutta jo paljoa ennen oli näihin suitsiin tarttunut käsi, joka helposti sai hevosen hillityksi. Se oli Herman, joka tuon reippaan teon tehtyänsä vetäytyi takaisin ja jätti sijaa voudille.

"Tekö täällä?" sanoi tämä ja katsoi vaanivin silmin nuorukaiseen, mutta
käännähti, äkkiä malttaen mielensä, Richissa rouvan puoleen. "Kautta
Vapahtajan viiden haavan, tästä olisi voinut tulla viimeinen retkenne,
Richissa rouva, tuo jyrkänne tuossa ei ole leikintekoa…"

Kreivi ja Agnes kiirehtivät paikalle, mutta Richissa rouva rauhoitti heitä vakuuttaen voivansa aivan hyvin.

"Mutta mikä se sitten tuli vanhalle tammallenne, kälyseni?" kysyi kreivi. "Sitä hupakkoa ei toki enää pitäisi lapsettaa. Mikäpä saattoikaan sitä niin säikäyttää?"

Siihen ei Richissa rouva voinut antaa mitään vastausta, mutta hänen kalpeat kasvonsa ja kummallinen katseensa näyttivät kyllä selvästi osottavan, että hän tiesi syyn. Tämä katse jäi kreiviltä huomaamatta, mutta Agnes sen huomasi. Mielitellen hän pani kätensä vanhuksen satulan nuppiin ja katsoi häntä niin herttaisesti silmiin, että hän lopulla sai houkutelluksi lempeän hymyn Richissa rouvan huulille.

"Sinä tiedät sen, äiti", kuiskasi hän.

Vanhus nyökäytti ystävällisesti päätänsä ja työnsi hiukan väkisin tytön käden irti satulasta. Mutta kyyneleet hänellä oli silmissä kääntyessään nuorukaiseen häntä kiittääkseen.

Vouti, joka myöskin juuri oli kääntymässä Hermaniin, vaikka ei suinkaan samassa tarkoituksessa kuin Richissa rouva, sen mukaan kuin hänen kasvojensa ilmeestä voi päättää, veti äkisti leveän suunsa pilkalliseen nauruun.

"Oudolta näyttää minusta tapanne, Richissa rouva, jos tuota halvan nuorukaisen tekoa pidätte mitäkään kiitosta ansaitsevana. Mutta luulinpa toki tuon kunnon vuoritilallisen lähetin paremmin kiiruhtavan viemään terveiseni isännälleen, kuin tämä nuorukainen näyttää tekevän!"

Epäilemättä olisivat voudin sanat nostaneet ikävän kiistan, — jota hän kenties tahtoikin, ainakin mitä nuorukaiseen tuli. Mutta silloin yritti kreivi huutaa jonkun väestänsä rouvan vauhkoa hevosta pitelemään, jota tämä kuitenkin piti tarpeettomana, ja siten kääntyi huomio nuorukaisesta taas Richissa rouvaan. Osittain antaakseen hänelle aikaa tointumiseen, osittain koska hänen mielensä tosiaankin viettyi kauniiseen, loi kreivi silmänsä maisemaan, joka siinä kevätauringon hohteessa näytti niin vihannalta ja äsken puhjenneelta, kuin ei syntisen ihmisen jalka koskaan olisi sen maata tallannut. Häneltä pääsi ihastuksen huudahdus ja hän katsoi tyttäreensä, aivan kuin olisi häneltäkin odottanut samanlaista huudahdusta.

Mutta hänen tyttärensä, hänkin tahtoen käyttää tilaisuutta hyväkseen, näytti olevan ajatuksissaan, ja kun hän nostaen päätänsä katsoi kreiviin, loi hän häneen rukoilevan katseen. Tämä johti hänelle mieleen tyttären sanat heidän kohdatessaan toisensa, ja puolittain leikkiä laskien hän siirtäessään katseensa tyttärestä voutiin virkkoi:

"Kärsivällisyytesi on kovalla koetteella, tyttäreni. Näyttääpä puolittain siltä kuin ei päivä olisi aikeellesi oikein suotuisa."

"Matkustus halki Taalainmaan ei ole, Hannu kreivi, miellyttävä eikä voikkaan miellyttää neitiä, luulen jo kerran ennen sitä teille huomauttaneeni", virkkoi vouti ja lisäsi itsetyytyväisyydestä hymyillen, "Jösse Eerikinpoika ei näet voi olla joka paikassa saapuvilla…"

"Ja kuitenkin", keskeytti kreivi, "taitaa asia riippua Jösse Eerikinpojasta itsestään, jos lienen ymmärtänyt tytärtäni oikein, vai kuinka Agnes?"

"Aivan niin kuin sanotte, isä!"

"Sitten minä pyydän vakuuttaa teille, Agnes neiti, olevani altis asettamaan itseni, taloni ja mieheni palvelukseenne. Olette saava nähdä, ett'ei Vestmanlannin ja Taalainmaan vouti ole kokonaan unohtanut ritarillisuuden sääntöjä, vaikka hänen kokonaista yhdeksäntoista vuotta onkin täytynyt elää tässä laittomuuden maassa."

"Pitäkää vaan varanne, vouti", virkkoi kreivi, "ettette lupaa enempää, kuin voitte täyttää!"

"Vähäinen on tosin valtani", vastasi vouti, "vaan enpä kuitenkaan luulisi tyttärenne saattavan minulta pyytää mitään niin paljoa, ett'ei valtani riittäisi sen täyttämiseen. Puhukaa suoraan, Agnes neiti, mitä toivotte!"

"Aivan vähäinen on pyyntöni, ankara herra, se koskee vaan vanhaa, sairasta, hyvin sairasta vaimoa…"

"Vanhaa sairasta vaimoa", tokasi vouti kiivaasti, "ja ketä? Nimi, hänen nimensä, neiti!"

"Nimeä en tiedä, mutta hän on tuon onnettoman tornivangin vaimo, sen miehen, joka…"

"Ah, Agnes neiti … tarkoitatte Lauri Olavinpoikaa Niblestä ja hänen sairaan vaimonsa puolesta tahdotte puhua — ha-ha-ha, ette tunne tätä kansaa … hänen vaimonsa, joka on kovin sairaana … tässä maassa ei olla koskaan sairaana, täällä siedetään ja kestetään kaikkea paitsi herrainsa tottelemista, ha-ha-ha. Märta muori on kyllä tekevä tehtävänsä, sitä ei tarvitse ollenkaan peljätä!"

Vouti nauroi oikein makeasti Lauri Olavinpojan sairaalle vaimolle ja nauru pani vuorten kaiut vastailemaan. Se kuului oikein kammottavalta. Richissa rouvan hevonen värisi kuin haavanlehti sitä kuullessaan ja Agneksen posket muuttuivat hetken ajaksi yhtä kalpeiksi kuin Richissa rouvan.

Oikealla puolen tietä oli tiheä viidakko ja vanha hevonen näytti säikkyvän sitä. Helpponen väristys valtasi Richissa rouvan kääntäessään hevostansa pois viidakon puolelta. Nyt ei kuitenkaan kukaan tarkannut tätä mielenliikutusta, jokainen piti sitä voudin kamalan naurun luonnollisena vaikutuksena. Vaan jos olisi katsonut tarkemmin, niin olisi kuitenkin viidakon tiheimmästä kohdasta oksien välitse nähnyt pari kiiluvaa silmää, suurta ja tuikeaa kuin ilveksellä saalista vaaniessaan.

"Toivoakseni kohta", jatkoi vouti, "olette saava nähdä tuon sairaan vaimon, jota olette ottanut puoltaaksenne ja silloin olette parhaiten älyävä, kuinka petollista tämän seudun väestö on. Joka hetki odotan kohtaavamme hänet…"

"Ettekö siis ollenkaan aio pitää lukua minun pyynnöstäni, ankara herra?" kysyi Agnes.

"Malttia, neiti, malttia … sairaudenhan tähden pyydätte säästämään tuota vanhaa noitaa, no niin, saatte nähdä, ett'ei hän ole ollenkaan sairas, ja silloin varmaankaan ette enää rukoile hänen puolestansa."

"Minulle on kuitenkin sanottu hänen olevan hyvin sairaana … luvatkaa edes hankkivanne tietoja asiasta, ennen kuin raastatte hänet työhön, jota eivät hänen voimansa kestä."

"Hankkiakko tietoja … neitiseni, Jösse Eerikinpojan kokemus on paras tietojenhankkija…"

Jokaiselle, joka kuuli voudin vastauksen ja varsinkin millä mahtavan töykeällä äänellä hän sen lausui — jokaiselle kävi selväksi, ett'ei hän ollut kuunteleva neitosen pyyntöä, vaikka hän nähtävästi tahtoi välttää sanoillaan loukkaamasta niin mahtavaa herraa, kuin Ewerstenin Hannu kreiviä. Keneenkään ei kuitenkaan voudin vastaus niin nähtävästi koskenut kuin nuorukaiseen, ja hänen riehuvat tunteensa näyttivät miehestä tarttuvan hänen ratsuunsa, niin että ajajan voimakas käsi sitä töin tuskin sai hallituksi. Mutta sekä ratsastajan että hänen hevosensa malttamattomuutta saattoi myöskin pitää sen viivytyksen syynä, jonka Richissa rouva oli saanut aikaan.

Siltä kannalta näkyi sen Hannu kreivi käsittävän. Agnes neiti tuskin uskalsi katsoa uljaaseen nuorukaiseen. Hän oli ikään kuin tuntevinaan nuorukaisen yhtä paljon tähystävän häntä kuin voutia. Tarpeelliseksi ja sen tähden kaikille mieleiseksi haihdukkeeksi sille inhontunteelle, joka koko seurueessa voudin vastauksen johdosta oli herännyt, lähestyi silloin nuorukainen kreiviä ja kunnioittavasti hattuansa nostaen selitti poikkeavansa syrjätielle, joka juuri tässä erosi valtamaantiestä, koska se muka oli hänelle suorempi.

"Olen kuullut paljon puhuttavan isännästäsi, tuosta jalosta vuoritilallisesta Engelbrekt Engelbrektinpojasta", lausui kreivi. "Ja minä toivon nyt sinne vuorelle päin tullessani itse saavani nähdä ja oppia tuntemaan hänet. Vie kuitenkin hänelle terveiset Hannu kreiviltä."

"Ja minun terveisiäni", lisäsi vouti, "ei tarvinne sanoa toistamiseen.
Arvelen ne huomanneesi sekä silmin että korvin."

"Niin kuin sanotte, vouti, terveisenne olen huomannut sekä silmin että korvin. Ja hyvä olisi ollut, ett'ei niiden määrä enää olisi saanut tätä lisäkettä."

Närkästyksen ja inhon leimaus välähti nuorukaisen silmistä hänen näitä sanoja lausuessaan. Vouti aikoi vastata hänen hämäriin soimauksiinsa, mutta nuorukainen kannusti hevostansa ja näytti lentävän pitkin kapeaa syrjätietä, kunnes hävisi mutkan taakse.

Naisratsastajat seurasivat silmillään reipasta ratsumiestä. Ja vaikea on sanoa, kummanko katseet, vanhanko vai nuoren, tällä hetkellä olivat lämpöisemmät. Mutta molemmat painoivat yhtaikaa kätensä ristiin ja heidän huuliltaan pääsi kuiskaus, varmaankin rukous. Vaikka heistä se tyynemmin harkitessa olisi tuntunutkin perin uskomattomalta, niin he kuitenkin tällä hetkellä molemmat ajattelivat samaa asiaa — Märta muorin pelastamista tuon reippaan nuorukaisen avulla.

"Uhata uskaltaa, luulen ma, tuo pojan houkkio!" puhkesi vouti hetkisen äänettömyyden perästä sanomaan. Sen aikana hän oli silmäillyt ympärillensä aivan kuin tarkastellen kahtatoista ratsumiestänsä niiden seistessä vähän matkan päässä kreivin miesten rinnalla. Sen jälkeen hän melkein itsekseen lisäsi: "Tuo metsälintu tuntee siipiensä kasvavan, mutta Jösse Eerikinpojassa on kai miestä niitä lyhentämään!"

"Mutta nyt, jos suvaitsette, herra kreivi", lausui vouti ääneen, "lienee jo aika jatkaa matkaa. Ennen iltamyöhää ette kuitenkaan mahtane saada nähdä vuoren vaskisulatoista nousevaa savua."

Kreivi kysyi Richissa rouvan mieltä, ja kun tämä sanoi haluavansa jatkaa matkaa, lähdettiin hiljakseen liikkeelle.

Noin puolentuhatta syltä he kenties olivat ratsastaneet, silloin jakautuivat tiepuolessa kasvavat pensaat ja sieltä kömpi tumma olento tielle. Hänellä oli yllänsä mustanruskea munkinviitta, jommoista dominikaanimunkit käyttivät. Päähine oli vedetty syvälle päähän, mutta pitkä harmahtava parta valui ryntäille tuulen liehuteltavaksi.

Hän seisoi kauvan katselemassa poisajavia, mutta sitten hänkin poistui samanne päin kuin Engelbrektin lähetti.

* * * * *

Herman Berman ajoi eteenpäin minkä vaan hänen hevosensa jaksoi juosta. Hänen kiivaan ajonsa päämääränä ei kuitenkaan ollut yksinomaan surullisen tiedon vienti voudin julmuudesta. Kuultuansa, mistä oli puhe, oli hän silloisessa perin kiihtyneessä mielentilassaan tehnyt pikaisen päätöksen, jos mahdollista, temmata pois voudin käsistä se uhri, jota hänen oman puheensa mukaan parhaillaan raastettiin Borganäsiin.

Lauri Olavinpojan vaimo, Märta muori, asui miehen onnettomuuden jälkeen lankonsa luona Hamrassa, joka oli vanhimpia taloja Hedemoran pitäjässä, koilliseen päin samannimisestä kaupungista. Mahdotonta kai oli tavata häntä enää siellä, siksi paljon olivat voudin lähettiläät jo päässeet edelle; hän oli näet varhain aamulla Hedemoran kautta ratsastaessaan kohdannut heidät ja arvasi nyt heidän olleen matkalla Hamraan, tuota vanhaa onnetonta vaimoa hakemaan. Mutta jos kohta tämä olikin mahdotonta, niin hän kuitenkin arveli tapaavansa voudin palvelijat ja heidän uhrinsa, joita todennäköisesti oli useampia, ennen voudin ja hänen seurueensa joutumista läpi Hedemoran kirkonkylän. Kuinka hän silloin oli menettelevä, jos nämä laskut pitivät paikkansa, sitä hän ei joutanut aprikoimaan. Se hänellä vaan oli selvillä, että tuo vanha vaimo oli pelastettava keinolla millä hyvänsä.

Märta muori ei ollut syntyjänsä taalalainen. Hän oli syntynyt ja kasvanut samassa kodissa, joka kerran oli Engelbrektinkin. Tämän isällä oli monta taloa Vestmanlannissa ja läntisessä Upplannissa. Näistä hän kuitenkin oli kadottanut muutamia siinä reduktsioonissa, joka päätettiin Nyköpingin kokouksessa v. 1393 Margareta kuningattaren aikana, ja yhdessä näitä taloja, nimeltään Upsala Sienden kihlakunnassa[6], oli Märta syntynyt. Lapsuutensa ja nuoruutensa hän vietti tämän vanhemman Engelbrektin luona ja meni sitten hänen poikansa muassa, tämän naitua, Vaskivuorelle eli "vuorelle", joksi sitä tavallisesti sanottiin.

Täällä hän oli hoitanut Hermania aina hänen tulemisestaan Engelbrektin kotiin ja nuorukaisen aikaisimmat muistot olivat kasvettuneet vanhaan vaimoon aivan yhtä lujaan kuin kasvatusvanhempiinkin.

Sen tähden valtasi nuorukaisen sellainen levottomuus kuullessaan Agneksen ja voudin keskustelusta, mistä oli puhe. Sen tähden hän nyt ajoi täyttä karkua yli puiden ja pölkkyjen, missä vaan suinkin oli mahdollista halki metsän tai poikki ketojen lyhentää mutkikasta kyläntietä.

Se yksin häntä huoletti, että voudin väki kenties oli Hamrasta lähtenyt toista tietä ja ehkä siis lähtenyt takaisin Borganäsiin. Hamra näet oli silloin, niin kuin vielä nykyäänkin, pohjoispuolella Håfrania. Mutta jos näin oli asian laita, täytyi hänen jatkaa matkaansa aina Hamraan asti, voidakseen sitten vesitietä ajaa vihollistansa takaa. Kaikki riippui hänen hevosensa nopeudesta, mutta hän tunsi sen voiman ja kestävyyden ja taputti luottavasti sen vaahtoisia lapoja. Hän oli joutuva, hänen täytyi joutua ajoissa perille, joko sitten pyrkiäkseen päämääräänsä järven poikki taikka ajaakseen takaisin valtamaantielle, — hän arveli näinkin käydessä voivansa joutua ennen voutia.

Uskomattoman nopeasti ajoi hän matkan Hamraan. Mutta selvä närkästyksenilme näkyi ratsastajan kasvoilla hänen ajaessaan niiden isojen kuonaläjien ylitse ja välitse, joita oli kylän lähistössä muistomerkkeinä aikaisemmasta raudanvalmistuksesta. Kylässä vallitsi kaikkialla hiljaisuus, aivan kuin kuolema olisi käynyt siellä tuhojaan tekemässä ja talot olivat kuin autioina. Hänen levottomat katseensa hakivat turhaan ihmistä, jolta hän voisi saada haluamansa tiedot. Hän pysähtyi muutaman isonlaisen rakennuksen edustalle kuuntelemaan. Ei hisahdustakaan. Koko kylä oli aivan kuin noiduttu.

Nuorukainen näytti tuumailevan jotakin ja aivan kuin epäröiden käänsi hän hevosensa poispäin kylästä. Silloin hän erään talon seinällä, vähän syrjään siitä missä oli, huomasi ihmisen varjon, aivan liikkumattoman, ikään kuin se omistajan jo paettua olisi jäänyt paikoilleen.

Hän ajoi sinne. Siellä seisoi mies, jäykkänä ja liikkumattomana kuin kivi. Se oli vanha mies, harmaahapsinen ja harmaapartainen, mutta hänen vahva ruumiinrakennuksensa ja jäntevät kätensä osottivat, että hän vielä oli täysissä miehenvoimissa. Hänen silmänsä tuijottivat johonkin esineeseen, joka oli hänen jalkainsa juuressa. Nuorukainen ei heti saattanut sitä nähdä, mutta miehen kasvoille kuvastuva suru, taikka pikemmin epätoivo, pani hänet aavistamaan jotakin kauheata. Hän laskeutui hevosensa selästä ja astui miehen luokse.

Tämä ei sitä huomannut; hän oli kokonaan kuin kahlehdittu edessään olevaan esineeseen. Se oli kuolleen ihmisen ruumis. Läpi luitten tunki Hermanissa kauhistus, kun hän näki ruumiin. Se oli tuttu nuorukainen ja vanhus oli nuorukaisen isä.

"Kummia on tapahtunut, Eelovi ukko", sanoi nuorukainen, "viimenäkemästämme Hiidenvaaralla!"

Mies nosti päätänsä ja hänen kuivat, palavat silmänsä tähystivät hetkisen puhuttelijaa. Tämä puristi hiljaa hänen kättänsä ja vastasi hänen äänettömään vaikeroimiseensa katseella, niin miellyttävällä ja rohkealla, että vanhus ikään kuin heräsi sikeästä ja raskaasta unesta.

Syvä huokaus tunkihe hänen huuliltaan.

"Hän oli viimeinen!" huokasi ukko.

"Viimeinen!" toisti nuorukainen, "viimeinen kymmenestä yhtä reippaasta!"

Omituisella äänenpainolla hän toisti sanan "viimeinen", ja se näytti koskevan mieheen. Hän loi nuorukaiseen kysyvän katseen.

"Viimeinen, sanot; vielähän yksi olisi jälellä … vai onko myöskin retki kuninkaihin samalla kuolemanretki, sano, mitä arvelet?"

"Niin on kuin sanot, ukkoseni, … kuninkaan puheille meno on meidän päivinä sama kuin kulku kuolemaan."

"Heitä oli toki viisi!"

"Heitä oli viisi, mutta nyt he kaikki jo ovat menneet toiseen maailmaan. Emme ainoatakaan heistä saa enää tavata."

Kuoleman kalpeus laskihe ukon ahavanpolttamille kasvoille ja hänen katseensa synkistyi. Mutta hän vaikeni. Hänen mittansa oli kukkurallaan; sitä tuskaa, minkä hän tunsi, ei saanut sanoin lausutuksi.

Nuorukainen jätti hänet hetkiseksi rauhaan, mutta joka silmänräpäys näytti häntä milt'ei polttavan.

"Sanokaa minulle nyt, Eelovi", katkaisi hän vaitiolon osottaen kuollutta nuorukaista, "kuinka on tämä tapahtunut?"

"Voudin ratsumiehet", vastasi talonpoika, "tulivat tän'aamuna varhain. Heidän piti saada rehua voudin hevosille, naisten piti vetää kuormia, vanhan Märtan he kipeänä ja kurjana raastoivat vuoteeltaan ja lyöden ja pieksäen valjastivat vetämään. Poika, joka on tuossa, kävi vastarintaan tahtoen temmata sairaan heidän käsistään ja silloin…"

Tämän mutkattoman kertomuksen kuultuaan nuorukainen syöksähti polvilleen vainajan viereen, pyyhki varovasti veren hänen halaistulta otsaltaan ja silmänsä taivaalle luoden kuiskasi muutamia hiljaisia sanoja. Vanha mies ymmärsi hyvin niiden tarkoituksen ja näkyi tästä myötätuntoisuudesta heltyvän. Hän pyyhkäsi jäntevän kätensä selkämällä silmiänsä ja kääntyi toisaanne päin.

Mutta nuorukainen nosti ruumiin maasta ja kantoi sen lähimpään tupaan.
Tultuansa takaisin hän taas kääntyi puhuttelemaan vanhusta.

"Nyt, Eelovi ukko, nyt on meidän kaikin voimin kuolema karkoitettava sulkemasta tietä kuninkaihin; se työ soveltuu meille! Mutta minä tahdon tehdä, mitä poikasi alotti, minä tahdon pelastaa Märtan, taikkapa olet näkevä minut, kuin viimeisen poikasi, ruumiina, ennen kuin päivä painuu metsän taakse. Sano vaan nyt minulle, mitä tietä pyövelinrengit menivät."

"Siinä työssä on Eelovi oleva rinnallasi eikä aurinko ole näkevä häntä elossa kauvemmin kuin sinua. Sen vannon kautta Jumalan ja Pyhän Eerikki kuninkaan!"

"Niin, siinä suuressa työssä, niin … siinä, Eelovi ukko, olemme toimivat yhtenä miehenä ja siihen tarvitaan useampia kuin me. Mutta vanhan Märtan minä otan omalle osalleni, se on eri asia, eikä se saa maksaa kahden miehen henkeä. Sinun tulee kuitenkin auttaa minua. Riennä metsäteitä länteen päin. Hiidenvaaran tuvassa olevien meikäläisten on saatava tietoa kaikesta. Määräajalla olen oleva neuvottelussa luonanne. Mutta … minne päin meni voudin väki?"

"He läksivät täältä pohjoiseen päin lähimpiin kyliin Itäkylän kautta.
Varmaankin he tulevat valtatielle Länsikylän paikoilla…"

"Ja mistä sen tiedät?"

"Tapasin kyläläiset täällä metsässä tänne kulkiessani…"

"No hyvä, mutta toimita Länsikylään Matti Eeronpojalle varma sana pysymään valmiina… Tarvitsen häntä. Jos tästä yrityksestä hengissä pääsen, niin tulee hänen ottaa vanhus huostaansa."

Näin sanoen nuorukainen heittihe satulaan ja hävisi kohta kuonaläjien taakse.

Eelovi ukko läksi vakavin askelin länteen päin.

* * * * *

Hannu kreivi ynnä vouti ja molemmat naiset olivat sillä välin hiljakseen ajaneet ajamistaan pohjoiseen päin. Jonkunlainen alakuloisuus pääsi seurueessa vallalle nuorukaisen erottua, mutta tietysti ei hänen tähtensä. Ainakaan ei tuo ihana neitonen olisi tahtonut myöntää mitään sellaista ratsastaessaan jalon heimolaisensa sivulla, tuon hurskaan Richissa rouvan, jonka hevonen tienhaaran viidakon kohdalta päästyä kulki niin vakavasti ja tyynesti kuin ainakin.

Sekä kreivin että voudin ratsumiehet pysyttelivät loitommalla. Molemmat herrat ratsastivat etunenässä. Tahallaan hiljensi neiti hevosensa kulkua, niin että hän jäi riittävän välimatkan päähän edellä ajavista ja ajatuksiinsa vaipunut Richissa rouva, joka melkein antoi hevosensa kulkea mielin määrin, joutui sen tähden myöskin tarpeellisen matkan päähän kaikista joutavista kuulijoista, koskapa hänen hevosensa näki hyväksi pysytellä lähellä Valkoa. Molemmat naiset saattoivat nyt — aina sentään varovaisuutta noudattaen — puhella melkein kuin kahden kesken.

"Äiti, eikö tämä ole se maa, josta niin usein olet minulle puhunut ja jossa olet ollut kerran ennen?"

Kysymyksen hän lausui hiljaa kuiskaamalla, mutta siitä huolimatta hurskas rouva säpsähti ja katsoi säikähtyneenä nuoreen toveriinsa. Mutta noista ihanoista kasvoista hänelle näkyi sellaista viattomuutta ja rauhamielisyyttä, että Richissa rouvan katse taas rauhoittui entiselleen.

"Isäsihän ja minun heimolaiseni, tuon ankaran Rafn von Barnekow ritarin, kanssa silloin oleskelit täällä ja juuri Borganäsin linnassa?"

"Niin niin, tyttäreni … ah niin, ennen muinoin!"

"Albrekt[7] kuninkaan aikanahan olit. Minua on aina säälittänyt se kuningas parka, vaikka en tiedä miksi. Varmaankaan hän ei itse tahtonut kaikkea sitä vääryyttä, mitä hänen aikanansa tehtiin."

"Varmaankaan ei, tyttäreni; mutta hän salli vääryyttä tehtävän silloinkin, kun olisi voinut estää. Ja siitä syystä häntä ei mielihyvällä muistellakkaan, ei tässä maassa eikä omassa herttuakunnassaan. Sitä paitsi hänellä oli sama vika kuin nykyiselläkin kuninkaallamme: hän piti Ruotsia Saksana ja tämän maan talonpoikia…"

"Niin, tuota kelpaa kuunnella, hurskas äiti, vaikka sen jo osaankin ulkoa. Mutta nythän ryhdyt mieliaineeseesi. Ruotsin talonpojat … niin, ne ovat uljasta väkeä, mutta minun mielestäni kuitenkin…"

"No, mitä sinun mielestäsi, rakas lapsi?"

"Minun mielestäni ne ovat kovin kärsivällisiä ja pitäisi kai heidän joukossaan löytyä sellainen mies, joka voisi ryhtyä estämään kaikkia täällä tehtäviä julmuuksia."

"Ole huoleti, lapseni, ehkäpä hyvinkin kohta olet huomaava sen kärsivällisyyden, jota moitit, olevan tämän kansan suurimpia hyveitä. Kelpo mies heidän johtajanansa … niin, niin."

Vanha rouva vaikeni yht'äkkiä. Sitten hän jatkoi hiljaa kuin itsekseen:

"Sellaisen miehen voisi toki löytää — sen voisi löytää." Ja hän pani kätensä ristiin, ja sama levottomuuden ja tuskan ilme oli taas huomattavana hänen katseessaan.

"Sinä peljästytät minua, äiti", sanoi Agnes, "katseesi käy niin levottomaksi, aivan kuin äsken hevosesi säikähtyessä … nythän jo toki olemme kaukana siitä kauheasta viidakosta. Mutta nyt en sinua päästäkkään, ennen kuin sanot, mitä sieltä sakeasta pensaikosta näit ja mikä sinua niin peljästytti. Näinhän kyllä, että peljästyit yhtä paljon, kenties enemmänkin, kuin hevosesi. Ethän vaan liene nähnyt sitä miestä, joka kelpaisi tämän kansan johtajaksi?"

"Tyttäreni", sanoi Richissa rouva luoden Agnekseen katseen, jossa kyllä vielä näkyi levottomuutta, mutta lujemman tahdon hillitsemänä, "jättäkäämme tämä asia. Monta muistelmaa nuoruuteni ajoilta, sekä synkkää että iloista, kohtaa minua täällä. Yksi sellainen katsoi minuun viidakosta, siinä kaikki; salli minun pitää se yksityisenä…"

"Ja se muistelma, jonka sieltä näit, se toi mieleesi johtajan — ah, nyt olen selvillä, kultakannuksisen ritarin sinun värisi kypärissään…"

"Agnes!"

Nuoren tytön iloinen ajatuksenjuoksu keskeytyi ja hänen katsoessaan heimolaiseensa oli tämän katse niin vakavana, mutta samalla kertaa niin surunvoittoisena ja puoleksi rukoilevana kiintynyt häneen, että hän ymmärsi puheen pitkittämisen tulevan pahoittamaan hänen mieltänsä. Hän vaikeni. Mutta sitten hän ojensi kätensä vanhukselle, kallistui häntä kohti ja katsoi taas häntä silmiin.

"Anteeksi", kuiskasi hän, "en tahdo enää kysellä sellaista, mikä mieltäsi pahoittaa."

Vanhus nyökäytti ystävällisesti päätänsä ja sitten he jatkoivat matkaansa.

Oli ratsastettu Hedemoran lävitse, joka on iso kylä länsipuolella Håfrania, puolen peninkulman päässä Borganäsistä. Se oli vilkasliikkeinen paikkakunta ja ainoa kaupungilta näyttävä koko Taalainmaassa. Eikä kestänytkään enää kuuttatoista vuotta enempää, ennen kuin se jo sai kaupungin oikeudet ja kaksi pormestaria, jotka vuorovuosin istuivat tuomarina, niin kuin sanottiin. Kreivin seurueinensa ajaessa siitä oli kaikki hiljaista ja levollista. He kohtasivat asukkaita vaan muutaman, jonka joutuisa käynti kuitenkin osotti, ett'ei hän ollut huvikävelyllä, vaan että työhön oli kiiru.

Parhaastaan lauvantaisin oli elämä täällä vilkasta, sillä silloin oli jonkinlainen toripäivä. Joukko maalaisia, pitkämatkaisiakin, kävi silloin kylässä ja senpä tähden sanottiinkin 1449 vuoden oikeutuskirjassa, "että heillä oli oleva toripäivä ja silloin kaikilla oikeus tehdä kauppaa."

Mutta se levottomuus, joka voutia vaivasi ja jota hän ei voinut salata, vaikka kaikin tavoin kokikin, yltyi yhä Hedemoran kautta kulkiessa ja vielä kylästä päästyäkin. Hän tarkasteli tuon tuostakin seutua. Nähtävästi hän odotti jotakin, joka viipyi. Kreivi ei kuitenkaan ollut siitä millänsäkään, vaikka hänen kysymyksensä usein jäivät vastausta vaille. Ja jos hän lähemmin kajosi siihen asiaan, joka voudin ajatuksissa näytti olevan ensisijassa, vastasi tämä vältellen.

"Jos olisimme ennättäneet matkallamme kauvemmaksi", sanoi vihdoin vouti, "niin tahtoisin ehdotella teille, jalo kreivi, että täällä vähän katselisimme eväitämme…"

Kreivi kuitenkin hylkäsi voudin ehdotuksen. Se vaan hänen mielestään turhanpäiten veisi aikaa ja sitä hän ei tahtonut. Vouti ymmärsi muka myöskin sopimattomaksi viivytellä täällä Hedemoran lähistössä, mutta hän ajatteli vaan naisten hyvää, he kun olivat tottumattomia näin vaivaloiseen retkeen. Tähän taas ei kreivi vuorostaan vastannut mitään ja niin ajettiin vähän aikaa molemmin puolin äänettöminä.

Nyt lähestyttiin Länsikylää ja sen läheisyydessä olevaa Viggen-järveä. Täällä yhtyi itäisistä kylistä tuleva syrjätie valtatiehen. Harvennetun metsän läpi saattoi nähdä pitkän palan tätä syrjätietä. Vouti pysäytti muutamiksi silmänräpäyksiksi hevosensa tälle paikalle ja loi silmänsä mainittua syrjätietä pitkin.

Siellä ei kuitenkaan näkynyt mitään huomattavaa. Aamullisestaan jonkun verran kiihtynyt tuuli tupruutteli ilmaan muutamia pieniä tomupilviä ja pari varista lensi kömpelösti järvelle päin. Tomupilvetkö vai varikset lienevät voudissa herättäneet mielihyvää, on vaikea sanoa, mutta hänen kääntyessään kreiviin päin, ilmeni hänen kasvoissaan pelkkää päivänpaistetta.

"Ihana aamu, oikein ihana aamu", huudahti hän.

"Ja nytkö vasta sen huomaatte, vouti?" kysyi kreivi.

"Anteeksi hajamielisyyteni", jatkoi vouti kiirehtien hevostaan, kuten kreivikin teki, "suokaa anteeksi, jos sen tähden jollakin tavoin olen laiminlyönyt huomaavaisuuttani kunnianarvoisaa vierastani kohtaan! En tahdo kieltää vuoritilallisen lähetin ja niiden sanojen, jotka hän tuli sanoneeksi, tahtomattani johtaneen ajatukseni vakavampiin asioihin, kuin oikeastaan teidän seuralaisellenne sopii. Toivon sentään niin kokeneen herran, kuin te, antavan kaiken tämän anteeksi."

"Olkaa varma siitä!"

Agneksen päästämä huudahdus sai sekä kreivin että voudin kääntymään ympäri. Molemmat naiset istuivat kuin noiduttuina ratsuillaan katsoa tuijottamassa metsänharvennuksen lävitse sinne päin, missä varikset hetkistä ennen olivat vetäneet voudin huomion puoleensa.

Kreivi oli juuri kääntymässä takaisin tyttärensä luokse, kun yksi voudin ratsumiehiä täyttä laukkaa syöksähti herransa eteen ja huudahti:

"Nuorukainen, herra!"

Vouti repäsi silmänsä renkaisilleen aivan kuin luullen miehen menettäneen järkensä. Ratsumies huomaten ajan olevan täpärällä ei ruvennut pitempiin puheisiin.

"Kuorma, herra, tulee tuolla", sanoi hän; "nuorukainen, joka äsken erosi omille teillensä, ajoi juuri nyt ohitsemme tuolla tiellä."

"Kautta Vapahtajan viiden haavan, tästä näyttää tulevan jotakin. Hoi miehet, seuratkaa minua!"

Näin sanoen vouti iski hevostaan kannuksilla ja läksi miestensä seuraamana täyttä karkua eteenpäin, niin urhoollisena ja uljaana, kuin olisi ollut karattava vaarallisenkin vihollisen kimppuun.

Kreivi katseli hämmästyksissään tätä äkillistä mylläkkää, jota hänen oli mahdoton ymmärtää. Muutama hänen omia ratsumiehiänsä lähestyi silloin häntä. Se oli pienenläntä mies, mutta hyvän ja lempeän näköinen ja hänellä olivat johtonsa alaisina kreivin ratsumiehet.

"Ajakaa muutamia askelia etemmäksi, herra kreivi", sanoi ratsumies, "saattaapa kannattaa nähdä, mitä vouti tahtoi salata teidän silmiltänne…"

"Salatakko?" sanoi kreivi ja katsoi tuimasti mieheen.

"Hän lähetti heti teidän tultuanne ulos linnasta", selitti ratsumies, "muutaman palvelijansa käskemään sen kuorman, jonka piti kulkea tästä ja siis tulla teitä vastaan, kulkemaan syrjäteitä. Ainoa kohta, missä heidän oli kuljettava valtatietä, on tämä palanen tuonne suureen tienristeykseen, jonka äsken täällä jälellä päin näimme."

"Ah!", huudahti kreivi ja hänkin iski kannukset hevoseensa ja ajoi kiireesti sen pienen palasen tienristeykseen.

Hänen tyttärensä lensi yhtä nopeasti kuin hänkin sinne ja Richissa rouvakin salli estelemättä hevosensa viedä hänet kreivin rinnalle. Muutamia silmänräpäyksiä myöhemmin he kreivin ratsumiehet ympärillänsä seisahtuivat ja kaikki näkivät kummastuen ja hämmästyen sen näytelmän, joka heille oli tarjona pienellä kyläntiellä.

Valtatie on tässä tehty korkealle, jokseenkin jyrkkärinteiselle harjulle. Juuri perille tullessaan näkivät he voudin ja hänen ratsumiehensä täyttä karkua syöksyvän tätä rinnettä alas ja kappaleen matkaa syrjätielle. Mutta he näkivät myöskin mikä oli ollut syynä voudin kiihkoon, he näkivät sen odotetun kuorman, josta ratsumies oli puhunut.

Viisi isoa heinäkuormaa seisoi siellä ja jokaisen kuorman eteen oli valjastettu muutamia naisia, jotka väsymyksestä ja uupumuksesta näyttivät nääntyvän tielle. Koko seurueen pysähtymiseen oli nähtävästi syynä nuorukainen, jonka molemmat naiset heti herrojen paikalta poistuttua näkivät kiitävän metsänharvennuksen ohitse ja jonka näyn voudin mies taas kertoi herrallensa.

Hän oli rientänyt etumaisen kuorman eteen, miekallaan lyönyt poikki ne köydet, jotka siihen kiinnittivät vanhan vaimon ja nostanut tämän hevosensa selkään. Ne miehet, jotka olivat kuormaa saattamassa, olivat kiiruhtaneet esiin, mutta heitä sukkelammin oli nuorukainen hypännyt satulaan.

Kaikki tämä oli jo tehty, ennen kuin kreivi ja hänen seuralaisensa olivat ennättäneet sitä näkemään. Juuri perille tullessaan he näkivät voudin ja hänen ratsumiestensä panevan hevostensa viimeisetkin voimat liikkeelle saavuttaakseen tuon uhkarohkean nuorukaisen. Mutta he näkivät myöskin tämän leimauksen lailla kiitävän yli aitain ja poikki niittyjen äskenmainitun Viggen-järven rannalle päin.

Ryysyinen ja kalpea keskenkasvuinen poika näkyi kuiskaavan jotakin nuorukaiselle juuri tämän hypätessä satulaan. Agnes tunsi pojan turvatikseen ja hänen sydämensä tykki kuultavasti. Hän tarttui suonenvedontapaisesti isänsä käsivarteen ja myöskin kreivin kasvot ilmaisivat mitä kovinta mielenjännitystä.

"Eivät he häntä tavota!" sanoi tuo säveäluontoinen ratsumies, "mutta jos ajamme vähän edemmäksi, niin voimme paremmin nähdä rannan ja järven. Kaikki näkyy riippuvan siitä, onko rannalla venettä."

"Joutuin, joutuin Lambrecht", huudahti Agnes neiti, "riennä tuolle reippaalle nuorukaiselle…"

Hän ei saanut sanotuksi viimeistä sanaa, ennen kuin isä hänet keskeytti ankaralla katseella. Samalla kertaa kreivi viittasi ajamaan neuvotulle paikalle, josta saattoi nähdä koko rannan ja järven.

Agnes kykeni töin tuskin pidättämään epätoivonhuudahdusta. Lempeänpakottavasti otti kreivi hänen kätensä omaansa ja piti sitä siinä.

Tultuaan perille näkivät he nuorukaisen vaahtoisella hevosella lähestyvän rantaa ja voudin aivan hänen kintereillään. Nämä olivat päässeet melkoisen paljon lähemmäksi. Nuorukaisen hevonen näytti olevan uuvuksissa. Vihdoinkin hän pääsi rantaan. Hän silmäili levottomasti ympärilleen. Yht'äkkiä hän hävisi muutaman tammen taakse; mutta samassa tuokiossa oli voutikin perillä.

"Hän on hukassa", kuiskasi Agnes raukeana isäänsä nojautuen. Kului pari kiduttavan tuskallista hetkeä. Kreivi puristi kovasti tyttärensä kättä, aivan kuin siten häntä rohkaistakseen.

Yht'äkkiä hänen synkkä katseensa kirkastui.

"Pelastunut!" se ainoa sana pääsi hänen huuliltaan.

Nuorukaisen hevonen kiisi tyhjine satuloineen täyttä laukkaa pitkin ketoa. Vähän matkan päähän rannasta ilmautui vene. Vanha vaimo oli pitkänään peräkeulassa. Vene kulki nopeasti järvelle päin, melkein, kuten näytti, ylenluonnollisten voimain kiidättämällä. Voudin ratsumiehet hajautuivat pitkin rantaa. Nähtävästi he etsivät venettä.

Vaara ei siis ollut kokonaan ohitse.

VI. Vajamäen tuvassa.

Myöhään iltasella äskenkerrottujen tapahtumien jälkeisenä päivänä myrsky puhalsi viuhuen jokea pitkin ja tunkihe notkoihin ja vuorenloukkoihin. Se ärjyi kuin kiukuissaan kohtaamastaan vastarinnasta, kunnes jättiläisvoimansa täällä kokoiltuansa väkivallalla tunkihe isolle jokitasangolle Tunan, Kustavin ja Skedevin pitäjiin. Pitkät hongat notkistuivat huokaillen tuon väkevän kanssa painiessaan ja sade valui virtanaan. Rajuimmin se ulvoi korkeitten vuorien seiniä vasten; siellä se metsäkin tuskallisimmin huokaili.

Senpä tähden olikin hurjin ottelu Vajamäen rinteellä, joka on Hedemoran pitäjän korkein vuori. Kaitaisella polulla, joka kierteli vuoren juurella, kulki mies, joka ei näyttänyt pitävän kiirettä, vaikka myrsky pauhasi ja vettä satoi rankasti. Hänen käyntinsä oli vakava ja varma ja kädessä hänellä oli pitkä sauva, jolla välistä raivasi itsellensä tietä puiden välitse. Hän kulki polkua myöten, mutta seisahtui eikä polun kääntyessä pohjaiseen ja suojanpuolelle vuorta näyttänyt tahtovan erota siitä puolesta, jolla myrsky honkien kanssa painiskeli. Siinä paikassa, johon kulkija oli seisahtanut, yhtyi toinen polku siihen, jota hän oli kulkenut, ja sieltä kuului keveitä, hissuttelevia askelia. Mies ei näyttänyt niitä huomaavan joko sitten myrskyn rajulta ryskeeltä, jonka hän pikemmin tunsi kuin näki, taikka siitä syystä, että hän ajatuksissaan hautoi asioita, jotka eivät jättäneet hänen tunteihinsa sijaa millekään muulle, luonnon raivoiluille enempää kuin sen hyväilyillekään. Hissuttelevien, voisi milt'ei sanoa äänettömien askelien tultua häntä aivan lähelle hän kohotti sauvansa ja huimasi sillä päänsä ympäri, aivan kuin olisi ollut silmäkkäin verivihollisensa kanssa ja tahtonut antaa hänelle surmaniskun. Isku putosikin, mutta se sattui kallistuvan petäjän oksaan. Ja vaikka oksa oli käsivarrenpaksuinen, niin se ryskäen putosi alas.

"Ai, ai", kuului silloin inisevä ääni miehen rinnalla sanovan, "sen iskun alle ei olisi hyvä joutua. En tiedä monella miehellä olevan sellaista voimaa käsivarressaan. Ja tietääkseni löytyy vaan yksi, jolla on tapana tällaisessa jumalanilmassa tuommoisilla huvitella, ja se mies on Belgsting[8] vanhus."

"Ha-ha, oikein on Belgstingin sää tänä iltana", sanoi mies ja kääntyi puhujaa vastaan. "Mutta jolleivät Belgstingin korvat valehtele, niin on Kirjuri-Martti nyt sattunut hänen tielleen. Sinua minä kaikkein vähimmin odotin tällä polulla tapaavani tänä iltana."

"En minäkään sinua, Belgsting ukko!"

"Onneton yhtymys oli se meidän viimeisemme. Sää oli samanlainen kuin tänään ja seuraavana aamuna oli Plogen-järvi niellyt Belgstingin talon, ynnä kaikki, mitä siinä oli. Siitä on jo kymmenen vuotta. Mutta minulla on hyvä muisti, kuten näet, Martti."

"Mutta vaikka rankkasade huuhtoi pois talosi, niin oli Belgsting kuitenkin yhä se rikas Belgsting, joka kengitti hevosensa hopeakengillä…"

"Martti", karjasi mies ja hänen väkevä nyrkkinsä iski sellaisella voimalla vieressä seisovaa miestä, että tämä uupui maahan. "Martti, elä virka sanaakaan siitä. Rikas Belgsting on ainaiseksi mennyttä miestä!"

"Hillitse luontosi, Belgsting", jatkoi inisevä ääni, "elä rusenna sitä kättä, joka sinulle tarjotaan pelastukseksi."

"Sinäkö, Martti, sinäkö muka auttaisit Belgstingin siksi, mikä hän oli ennen muinoin, jolloin häntä pidettiin vuoriseudun rikkaimpana miehenä koko Taalainmaassa ja Vestmanlannissa. Ha-ha-ha, olet leikkisä, Martti!"

"Naura vaan, jos haluttaa, Belgsting. Et usko minua. Vanha sinun ja isäni välinen viha panee sinut epäilemään hänen poikaansa, mutta siinä olet väärässä. Puolittain vaan tiedän, kuinka sinulle on käynyt, ja lopun arvaan. Vouti on ryöstänyt sinulta mitä rankkasateelta säästyi. Ja hauta tuolla Hillenin läheisyydessä, jossa isäni lepää ja jonka paikkaa ei kukaan tiedä, jollet sinä sitä tahdo sanoa, Belgsting … kas niin, pidä kätesi siivolla ja anna minun puhua loppuun. Minä tiedän, että sinua syytettiin murhasta ja sinut tuomittiin. Vouti anasti rikkautesi ja itse sinä olet kuljeksinut henkipattona."

"Vaiti, käärme", karjasi mies ja tarttui toista kurkkuun, "vaiti taikka heitän sinut jalkojeni alle ja tallaan aivot päästäsi, että kerrankin tuosta jutusta on tuleva loppu…"

"Siivolla, siivolla, Belgsting", keskeytti inisevä ääni ja koetti tekeytyä oikein mairittelevaksi, "älyäthän kai, ett'ei minun kuolemani parantaisi asiaa. Ja jos kerran sen älyät, niin tulee sinun yhtä helposti älytä, että kukaties voin sinua hyödyttääkkin, jos saan elää. Niin kuin sanon, tahdon sovittaa kaikki. Sinusta on jälleen tuleva rikas ja mahtava ja siksi voit helposti tulla, kun vaan jälleen pääset vapaaksi mieheksi ja voit tehdä ja toimia vapaasti, kuin ennen…"

"Ja Kirjuri-Marttiko minulle sen voi tehdä?"

"Voipi kyllä!"

"Hm … ihmeitä olen kuullut ja ihmeitä eläessäni nähnyt, mutta tätä ihmeempiä en. No, Martti, ei mitään ilmaiseksi, tietysti, ja mitä itse tällä voitat?"

"Ei mitään ilmaiseksi, niin kuin sanot, Belgsting, sinun tulee itsesi palkita minut!"

"Ja kuinka?!"

"Sinun tulee neuvoa minulle paikka, missä paras hopeakaivoksesi oli."

"Hyvänpä hinnan älyät pyytää tavarastasi, Martti. Ja mitä jäisi itselleni, oletko sitäkin ajatellut?"

"Muut kaivokset saat takaisin."

"Sanotpa jotakin, Martti, jota sietää tuumia."

"Elä kuitenkaan tuumi liian kauvan, Belgsting. Ajat ovat levottomat, tuuli voi kääntyä kahdesti samana päivänä."

"Jos on totta, mitä sanot, Martti, niin tahdon saada kuninkaan kirjeen, joka takaa vapauden ja turvallisuuden itselleni ja takaisinsaatavalle omaisuudelleni."

"Ja tämän kirjeen olet saava."

Kului hetkinen. Sitten Belgsting mahtavalla äänellään vastasi:

"Tahdon miettiä asiaa huomisaamuun; ehkä silloin saat vastaukseni."

"Itseltäsikö?"

"Itseltäni."

"Ja missä?"

"Skedevin kirkolla. Ne savustetut hanhet haudataan silloin. Ehkäpä
Belgsting tahtoo olla maahanpanijaisissa…"

"Savustetutko hanhet?" kysyi Martti.

"Etkö ole kuullut mitään niistä viidestä talonpojasta, jotka aikoivat mennä kuninkaihin hätäänsä valittamaan? Voutihan väänsi heiltä niskat poikki yhtä sukkelasti, kuin jos olisivat olleet hanhia, ja ripusti heidät sitten saunaansa savustumaan. Hyvän aterian hän sillä kertaa hankki itselleen, kunhan vaan eivät luut kurkkuun tarttune. Hautajaisissa, niin kuin sanoin, saat vastaukseni, mutta silloin on sinunkin jätettävä armahduskirja minulle."

Sitten he taas hetkeksi vaikenivat ja jatkoivat kulkuansa, kunnes vähän matkan päästä näkivät tulen kiiluvan puiden välitse. He olivat nyt kokonaan suojanpuolella vuorta. Belgsting pysähtyi äkisti ja tömäytti pitkällä sauvallaan maahan.

"Yhtä seikkaa minun vielä tekee mieleni kysyä sinulta, Martti", sanoi hän. "Mistä tulet ja mihin matkasi pitää?"

"Eikö polku ole yhtä paljon minun kuin sinunkin", vastasi Martti. "Monen olen tänä yönä nähnyt kulkevan Vajamäelle päin enkä ole yhdeltäkään kysynyt, mistä on tullut tai mihin aikoi mennä!"

"Kullakin on oma tapansa ja minä tahdon nyt tietää molemmat. Tuho kohtasi minua heti sillä kertaa, jolloin viimeksi sinut tapasin. Nyt panen sinulle kaksi ehtoa", ja tällöin tarttui hän lujasti Martin käsivarteen, "joko annat selvän vastauksen kysymyksiini, taikka olet vankinani, niin kauvan kuin päivä on metsän peitossa!"

"Joko sinua nyt taas paha sisusi riivaa, Belgsting? Selvän selon voin toki tehdä kulustani. Tulen kuninkaan puheilta. Matkallani länsipuolella Barkenia olevien sulatuspajojen ja talojen kautta sain tietooni yhtä ja toista ja muun muassa senkin, että Vajamäellä ehkä voisin sinutkin tavata. Minulla oli onni matkassani. Ja nyt vaatii, arvelen ma, sinun etusi yhtä paljon kuin minunkin, että mitä pikemmin sen parempi saan tavata voudin."

Nämä aivan arkailematta lausutut sanat näyttivät saavan Belgstingin rauhoittumaan. Hän hellitti kätensä.

"Siis huomisiltana Skedevin kirkolla", toisti pieni mies. "Saatuani nyt asiani toimitetuksi ei minulla enää ole mitään syytä kulkea tätä tietä."

"Aivan niin, Kirjuri-Martti", vastasi Belgsting, "tapaamme taas toisemme kirkolla. Jos ennen tapaisimme", lisäsi hän hitaasti ja kumealla äänellä, lausuen joka sanan omituisella äänenpainolla, "niin tuskinpa siitä sinulle saattaisi olla mitään hyötyä."

Valo, joka puiden välitse kiilui, tuli pienestä tuvasta. Se paistoi himmeästi, mutta yht'äkkiä se muutamiksi silmänräpäyksiksi kirkastui. Kuului oven narisemista saranoillaan. Tietysti valo tätä avattaessa esteettömästi ja sen tähden myöskin kirkkaampana virtaili ulos ja valaisi esineet, jotka sattuivat sen eteen. Muutamia säteitä sattui myöskin näihin molempiin miehiin. Toisella, jota oli Belgstingiksi sanottu, oli jättiläisen koko, toinen, Kirjuri-Martti, oli hinterä mies ja seisoi hiukan kumarassa. Hänen asentonsa oli aivan kuin nöyrän palvelijan herransa edessä. Belgsting seisoi selin valoon, Martin kasvoihin se sitä vastoin paistoi suoraan. Näiden ilmeen nähdessään tuo valtiasmainen Belgsting säpsähti kuin sähköiskun tapaamana. Martin kasvot hymyilivät, mutta se hymy oli inhottavaa ja kammottavaa nähdä.

Seuraavassa tuokiossa oli pimeys taas vallalla. Kirjuri-Martti poistui samalle suunnalle, josta oli tullutkin. Belgsting seisoi hetkisen hiljaa ja hänen tarkka korvansa näytti tahtovan erottaa poistuvan askelten äänen vielä sittenkin, kun se jo oli mahdotonta. Vielä kerran valaisi tuvasta tuleva valo puut hänen ympärillään ja tämä herätti hänet ajatuksistaan.

Hän kulki ne muutamat askeleet, joiden välimatkan päässä hän oli tuvasta, avasi oven ja astui sisään kumartaen syvään jättiläisvartaloansa mahtuakseen matalasta ovenaukosta sisälle.

Tupa oli pieni. Iso takkavalkea roihusi matalalla liedellä ja valaisi joka sopen paitsi lähinnä tulisijaa olevia paikkoja. Toisen sivuseinän lavitsalla istui talonpoika, puettuna tummanharmajaan haljakkaan, sellaiseen, jommoista eteläisen Taalainmaan talonpojat silloin pitivät. Tuon mahtavan miehen astuessa kynnyksen yli hän nousi ylös ja tervehti: "Jumalan rauhaa!"

"Jumal' antakoon!" vastasi tulija ja katsoi ympärilleen huoneessa.

Penkille, uunin nurkkaan oli tehty vuode. Sillä makasi vanha vaimo, joka kuitenkin nyt oli noussut istumaan ja kädet ristissä katsoi eteensä. Hänen jalkojensa juuressa istui keskenkasvuinen poika. Molemmat katsoivat tulijaan ja poika nousi seisomaan, niin kuin talonpoikakin.

Mies, jolle kunnianosotukset tulivat, näyttikin ulkomuodosta päättäen ne kaikin puolin ansaitsevan. Hänen ryhtinsä oli sekä uljas että jalo ja pään asento tyvenen arvokas. Hänen kasvonpiirteensä olivat säännölliset, mutta niiden ilme oli ankara ja melkein hurja hänen suurten tummansinisten silmiensä heitellessä leimauksia tuuheiden kulmakarvojen alta.

Nyt olivat hänen silmänsä lempeät ja jonkinlainen surumielisyydensävy laskihe hänen kasvoilleen hänen lähestyessään vanhaa vaimoa.

"Se oli aikamiehen teko, Märta muori", sanoi hän. "Jumala siunatkoon sitä reipasta nuorukaista. Hän on Engelbrektin miehiä."

"Jumalan äiti ja Pyhä Eerikki häntä suojelkoot", sanoi vastaten vaimo.

"Arvelin hänen näihin aikoihin olevan täällä. Voisipa olla hyvä kuulla, mitä Engelbrekt asiasta tuumaa, ennen kuin toimeen ryhdymme."

"Ja sinä Hamran Eelovi", jatkoi hän, "sinä voit kohta ottaa vanhaa Belgstingiä kädestä. Me olemme kuin kaksi tammea laaksossa, oksatonta ja lehdetöntä, mutta vouti nauraa partaansa Borganäsissä. Missä ovat nyt kuninkaan kirjeet ja hänen armolliset lupauksensa? 'Elkää pitäkö sitä minäkään epäluulona', lukee kuninkaan omassa kirjeessä, kun hän ei saattanut vahvistaa meidän etuoikeuksiamme, sen tähden ett'ei hänellä ollut luonansa ketään valtakunnan neuvoksia, — 'elkää pitäkö sitä minäkään epäluulona. Olemme kuitenkin antanut voudillemme käskyn sallia teidän pitää kaiken vapautenne sellaisena kuin se teillä oli armollisen äitimme, Margareta kuningattaren aikoina.' Ja kirje kirjoitettiin Kalmarissa v. 1413, kuningattaren kuoleman jälkeisenä vuotena, maanantaina 3:nen paastosunnuntain jälkeen.[9] Belgstingillä on tarkka muisti. Kaksitoista jäsentä määräsi Albrekt kuningas v. 1368 Norbergin vuorikunnan oikeuteen ja yhtenä niistä olin minä. Mutta niin on kuin onkin. Laki ja oikeus ovat nykyään peitsen kärjessä."

Mies ravisti päätänsä ja hänen silmänsä säkenöivät.

"Tilinteonpäivä on kyllä tuleva", sanoi talonpoika tyvenesti ja vakavasti, "karhu raivoo rajuimmin peljätessään metsästäjän luotia."

"Ja mitä pelkää Jösse Eerikinpoika, sinuako, Eelovi? Poikasi roikkuu kuin savustettu hanhi hänen saunassaan ja nuorimpasi, se reipas poika, joka — saatanhan sen sanoa — sai sydämeni puolellensa enemmän kuin moni muu, on myöskin mennyt menojansa tuon Borganäsin pedon raatelemana… Niin, itke, Märta, sitä poikaa kannattaakin rehellisen naisen itkeä? Ei, Eelovi, sinusta hän ei mahtane huolia ja minä Belgsting … ha-ha-ha, rikas Belgsting, hän on lainhylkyläinen ja henkipatto."

"Mutta tuomio on laiton. Ja vaikka sinun täytyy piillä voutia, niin ei Taalainmaassa löydy sitä miestä, joka pitäisi Belgstingiä henkipattona vähemmässä arvossa kuin rikkaana. Senhän kai olet nähnyt. Ja huonosti mahtanen tuntea niiden miesten mielet, jotka nyt tänä yönä kokoutuvat tänne Vajamäelle, jollei Belgstingiä valita meidän päälliköksemme."

Iso mies puristi näitä sanottaessa suonenvedontapaisesti sauvaa kädessään ja katse kuin leimaus välähti hänen tummista silmistään.

"Belgsting taalalaisten päälliköksi", kertoi hän hitaasti tuon tyynen miehen sanoja.

"Sellaisia puheita liikkuu täällä eteläpuolella", jatkoi talonpoika. "Sinä olet vuoriston aatelia ja vanhaa aatelista sukua, sinussa on miestä meitä johtamaan taistelussa… Enhän tiedä, mitä Siljanin pitäjien miehet siihen sanovat, mutta kyllä he sinut tuntevat yhtä hyvin kuin mekin."

"Entäpä Engelbrekt sitten?" kysyi Belgsting ja katsoi tuimasti mieheen.

"Eipä mahtane Engelbrektillä olla mitään vaaliamme vastaan sanomista", jatkoi tämä. "Hän on hyvin arvossapidetty, mutta on aina pysynyt meistä erillään ja tuskinpa häntä arvokkaisuudessa voitanee panna sinun rinnallesi, Belgsting."

Tämän kuultuansa tuo ylpeä mies laski päänsä vaipumaan. Hänen silmänsä tuijottivat herkeämättä puoleksipalaneen valkean hiilukseen ja vasen käsi tarttui sill'aikaa kirveeseen, joka hänellä oli vyötäisillään leveän nahkavyön alle pistettynä.

Nyt alkaneen äänettömyyden lopetti oven aukeneminen. Siihen ilmautui nuori mies, mutta takan edessä seisovan miehen leveä varjo esti hänen kasvonpiirteitänsä kohta erottamasta. Tuskin hän kuitenkaan oli saanut paria askelta astutuksi lattialle, ennen kuin talonpoika ja sairas huudahtivat:

"Herman!"

"Jumalan rauhaa, hyvät ihmiset", vastasi tämä lyöden märkää hattuaan kättänsä vasten, "julma ilma tuolla ulkona, mutta kovilla herroilla on kovat kujeet. Tuuli on kääntynyt ja puhaltaa nyt pohjoisesta, niin että ennen puoliyötä saamme hyvän sään. Kuinka voitte, vanha muori, eilisen ottelun perästä? Matti Eeronpoika näkyy hakeneen teille turvallisen paikan."

"Minun olonihan kyllä menettelee, kiitos Jumalan äidin", virkkoi vaimo, "ja vielä parempi on nyt olla, kun näen teidät terveenä ja vapaana. Mutta uskokaa minua, monta paulaa mahdetaan nyt virittää Herman Bermanin tielle, niin pitkälle kuin vaan nuorat ylettyvät Borganäsin tornista!"

"Antaa heidän virittää, muori, miekkani ja hyvä hevoseni kyennevät toki minut pelastamaan. Ja kohta toivon meidänkin saattavan panna kovan kovaa vastaan ja silloin on tuho tuleva tuolle käärmeenpesälle! Kiitos Erkki, sinähän hoidit eilen hevostani kuin aika mies ja olisinpa vaan ritari, niin ottaisin sinut aseenkantajakseni, niin totta kuin nimeni on Herman."

Pojan silmät saivat tällöin omituisen kiillon ja hänen ruma muotonsa tuli oikein kauniiksi. Hän nousi ja tarttui nuorukaisen käteen.

"Olet pannut henkesi alttiiksi äitini puolesta", sanoi hän, "samoin en ole minäkään säästävä omaani sinun hyväksesi, olinpa aseenkantajasi tai en."

"Niin sanoo Eelovikin", ryhtyi talonpoika puheeseen lyöden nuorukaista olkapäälle. "Kaunis ja vilpitön kiitos ja tässä rehellinen käteni, milloin niin tarvitaan. Sen ansaitsee se teko, jonka eilen teit, Herman. Minä tapasin itsensä Matti Eeronpojan ja onni suosi sekä sinua että häntä, niin että hän pääsi oikeaan aikaan perille. Jos vouti olisi hänet nähnyt hänen ajaessaan, minkä vaan hevonen kesti, niin tuskinpa hän olisi ottanut joutuakseen harhateille siitä, että sinä käänsit kulkusi itään päin. Vouti ja hänen ratsumiehensä ajoivat etelään päin taas keskipäivän aikaan ja silloin oli vouti niin julmistunut, että miehet, jotka tulivat häntä vastaan, eivät voineet nähdä kuin valkuaisen hänen silmistään."

"Entä ne muut naiset", kysyi Herman, "pääsivätkö he pelastumaan?"

"Eivät; heidän täytyi kyllä vetää kuormat perille ja he saivat monta ruoskanhuimausta sitä paitsi…"

"Mutta olivathan he nuoria!"

"Voutipa löytäisi heidät kuitenkin aina ja silloin viimeinen hämmennys tulisi ensimmäistä pahemmaksi. Vaikea on oleva vanhankin muorin päästä niin hyvään kätköön, ett'ei vouti häntä löydä."

"Niin pian kuin siksi voimistut, muori", sanoi Herman vaimoon kääntyen, "pitää sinun tulla Engelbrektin luokse; hän on sitten kyllä pitävä sinusta huolen."

Näitä puhuttaessa oli iso mies koko ajan seisonut takan luona äänetönnä pää vaipuneena ryntäille, aivan kuin tietämättömänä muusta kuin itsestään. Nyt hän käännähti ympäri, hänen uljas päänsä kohosi ja hänen tyyni, kirkas katseensa oli kiintynyt Hermaniin.

"Minusta tuntuu siltä", sanoi hän, "kuin lörpötykset nyt saattaisitte lopettaa. Onko sinulla tietoja Engelbrektiltä, nuori mies?"

"Sekä on että ei! Sinulle kuitenkin, Belgsting, hän lähetti tervehdyksensä! Kernaasti hän vaihtaisi sanan tai parikin sinun itsesi kanssa."

"Eikö hän vieläkään ole lakannut sitä virttä vetämästä? Tällä puolen hautaa me tuskin mahtanemme tavata toisemme, se hänen pitäisi tietää, sillä tunteehan hän kyllä rikkaan Belgstingin. Niin totta kuin elän ja luotan Jumalan armoon taivaassa eivät Belgsting ja Engelbrekt minun suostumuksellani tule tapaamaan toisiansa."

"Pitäisi sinun toki unohtaa se, Belgsting, mikä ei enää ole korjattavissa", sanoi Herman. "Se tehtävä, joka on tulossa, ei vaadi vaan voimakkaita miehiä, mutta myöskin yksimielisyyttä."

"Unohtaa … mitä puhutkaan, mies — unohtaa … yhtä hyvin voisin hengittämisen unohtaa…"

Miehen silmät säihkyivät tulta ja kiivaasti hän kolahutti rautapäisellä sauvallaan tuvan lattiaan.

"Olin kerran rikas ja mahtava ja onnellinen", jatkoi hän tulen vähitellen hävitessä silmistä ja hymyn sekä katkeran että surumielisen ilmautuessa huulille. "Rikkaampaa vuoritilallista ei ollut Skins- ja Tuna-vuorten välillä ja onni hymyili minulle Kirstini silmistä. Ja nyt, nuori mies … nyt?"

"Minä ja me kaikki oivallamme surusi, Belgsting, ja usko minua,
Engelbrekt on ystäväsi nyt yhtä paljon, ehkäpä enemmänkin kuin ennen."

"Rikkauteni", jatkoi mieli kovin kuohuissaan mies kuuntelematta Hermanin sanoja, "puolet upotti Herra syvyyteen, toiset puolet vei vouti. Ja tyttäreni, Kirstini … hän on kuin kuollut tälle maailmalle ja se on Engelbrektin tekoa… Ha-ha, ja se mies tahtoo puhella kanssani, hän on ystäväni … voit viedä hänelle vastaterveiset, nuori mies, että Belgsting on vielä sama mies, kuin silloin kun viimeksi hänestä erosi, illalla ennen rankkasateen tuloa."

"Ja nyt", jatkoi hän vaiettuansa hetkisen, jonka ajan hän oli painanut väkevää kättänsä otsaansa vasten, ikään kuin väkisin hillitäkseen sen sisällä liikkuvia levottomia ajatuksiaan, "nyt emme enää kajoa menneisiin. Tärkeämmät asiat kutsuvat meitä nyt. Sano minulle nyt, mikäli tiedät, mitä mieltä kasvatusisäsi on tämänöisestä kokouksestamme."

"Aika ei ole vielä tullut, sanoo hän."

Tyynenä ja liikkumattomana seisoi tuo äsken kuohuksissaan ollut mies. Hän nojasi kuin ajatuksissaan päätänsä sauvaa pitävään käteensä. Niin kauvan kuin hän pysyi tässä asennossa, vaikenivat kaikki tuvassa olijat, mutta kaikkien silmät olivat kiinnitettyinä häneen. Mitä nuo harvat sanat olivat häneen vaikuttaneet, sitä ei kukaan hänen kasvoistaan voinut arvata. Ei yksikään lihas värähtänyt hänen ylpeissä kasvoissaan. Niin kului muutamia silmänräpäyksiä; sitten miehen huulet alkoivat hiljakseen liikkua.

"Mitä Engelbrekt sitten odottelee?" kysyi hän yhtä tyynesti.

"Meidän tulee ensin puhutella kuningasta, arvelee hän…"

Nuorukaisen vastaus oli lyhyt eikä hänen äänensä ilmaissut samaa tyyneyttä tai paremmin kylmyyttä, jota hänen edessään seisovan miehen. Hänen silmistään kuvastui kummallisen ristiriitaisia ajatuksia sekaisin. Niistä saattoi lukea sekä hyväntahtoisuutta että uskollisuutta, vieläpä kunnioitustakin, mutta myöskin suuttumusta ja mielenkarvautta. Yht'äkkiä muuttui näiden vilkkaiden kasvojen ilme ja valtava surumielisyys laskihe niille.

Kirkkaita, hopeanheleitä säveliä kuului vähän matkan päästä, ne tulivat yhä lähemmäksi. Kaikki jäivät kuuntelemaan; näköjään tunteettoman Belgstinginkin kasvoilta näkyi outo sävyjenvaihetus. Surun leimahdus, ikään kuin nuolenkärkeä olisi hänen sydämessään väännelty, tuikahti hänen rypistyneillä kulmillaan. Mutta yhtä huomaamatta kuin nopeastikin se vaihtui vihanilmeeseen, joka kuin kiveenhakattuna jäi hänen otsalleen ja kulmilleen.

Laulaja oli nyt niin lähellä, että hänen laulunsa sanat saattoi erottaa. Se laulu kertoi "neidosta ja vuorenhaltijasta."

Ja keijukas sarven esille toi.
Nuo pehmoiset lehdet ne kantaa mun voi.
"Mettä ja viiniä tästä sä juo!"
Salaisen surusi poistavi tuo.

Raskas huokaus tunkihe väkisin Belgstingin rinnasta ja leimu hänen silmissään näytti asettuvan. Herman tarttui hänen käteensä eikä Belgsting sitä estänytkään. Mutta yht'äkkiä hän heitälti käden irti ja puoleksi kuiskaten lausui nuorukaisen korvaan:

"Poika, milloin olet nähnyt Belgstingin kohtaloansa kauhistuvan!"

Mutta laulaja jatkoi:

Kerran kun sarvesta siemasi vaan,
Unhotti taivahan, unhotti maan.
Toiste kun sarven hän huulille toi,
Ei päivää, ei kuuta hän muistaa voi.

Nyt kosketti käsi ovenripaa. Laulaja oli avaamaisillaan ovea. Ja ikään kuin hänelle aavistus olisi sanonut, keitä sisällä oli, tulivat hänen sävelensä niin heleiksi ja hellyttäviksi, että itse synkeämielisen Belgstinginkin täytyi kätkeä kasvot käsiinsä.

Sarven kun vieläkin huulille toi.
Nuo pehmoiset lehdet ne kantaa mun voi!
Isä jäi mielestä, äitikin myös.
Se, katumus katkera, sun on työs!

Tällöin aukeni ovi ja siinä nähtiin nainen. Hän ei näyttänyt huomaavan ketään huoneessa. Hänen katseensa oli tylsä ja silmät tuijottavat. Hän ei ollut enää nuori, mutta kasvoista näkyi hävinneen tavattoman kauneuden jälkiä. Vaaleat hiukset valuivat vapaina kiharoina hartioille ja päässä oli katajanhavuinen seppele. Väljä viitta oli hänellä verhona, mutta sen hän tupaan astuessaan höllitti, joten hoikakan pitkä vartalo koko kauneudessaan pääsi näkymään. Pukuna hänellä oli musta, punasella ja hopealla reunustettu hame ja samoin hopealla kirjailtu röijy.

Viimeisen sävelen vaijettua näytti elonkipinä syttyvän hänen silmiinsä, jotka joku salainen voima näytti suuntaavan lieden luona seisovaan, murtuneeseen mieheen.

Mielipuoli kirkaisi silloin kamalasti ja vaipui tunnotonna lattialle.

Herman riensi häntä nostamaan, mutta Belgsting lykkäsi hänet syrjään. Niin varovasti, että se läheni hellyyttä, jommoista tuossa väkevässä, raudankovassa miehessä tuskin olisi luullut löytyvän, hän nosti hänet, syliinsä ja kantoi vuoteelle, jolla vanha vaimo lepäsi. Tämä nousi ylös ja aivan kuin olisi nähnyt miesparan ajatukset sanoi:

"Olen kyllin vahva, ei haittaa ollenkaan."

Hiljaa laski Belgsting kantamuksensa vanhuksen vuoteelle ja painoi kädellään taintuneen päätä, kumartuen hänen ylitsensä, ikään kuin terävällä katseellaan tunkeaksensa aivojen komeroihin ja pahan syvimpiä juuria tutkiakseen.

Sitten hän kääntyi vanhukseen ja kätensä hänen olkapäällensä laskien sanoi:

"Hoida Belgstingin tytärtä, muori, ja rukoile hänen puolestansa!"

Hänen äänensä oli lauhea, melkein hellä tätä pyyntöä tehdessä. Mutta äkisti hän käännähti ympäri.

"Engelbrekt, Engelbrekt", kuuluivat hänen huulensa kuiskaavan.

Sitten hän meni takansopelle, johon hän oli pitkän sauvansa asettanut, otti sen ja läksi sanaakaan sanomatta tuvasta.

Vaieten seurasi häntä vanha Eelovi, mutta Herman jäi paikalleen, ikään kuin lattiaan naulittuna. Hän ei pitkään aikaan saanut silmiänsä siirtymään tuosta kuolonkalpeasta naisesta, jonka kauniita kiharoita katajanhavuseppele koristi.

"Eikö sitten koskaan ole tämä arvoitus saava selvitystään", huudahti hän ja jatkoi hiukan keskeytettyään, "ja kuitenkin hengelläni takaan kasvatusisäni!"

Ei hän eikä vanhus, joka hoiteli sairasta, ollut huomannut oven avautumista ja pitkän rotevavartaloisen dominikaanimunkin tupaan tuloa. Munkilla oli päähine vedettynä syvälle pään ylitse, niin ett'ei näkynyt juuri muuta kun säihkyvä silmäpari ja tuuhea harmahtava parta, joka aaltoina laskeutui ryntäille. Hän oli kuullut nuorukaisen huudahduksen ja tarttuen hänen käteensä puristi sitä ja sanoi:

"Oikein, poikani! Puhtaampana ei kulta valu sulattimesta, kuin on Engelbrekt Jumalan ja ihmisten edessä. Jos sen Jumala niin tahtoo, saa kyllä arvoitus vielä kerran täällä selvityksensä, ja jollei, niin on se sen saava tuolla ylhäällä!"

Munkki osotti taivasta kohti.

"Mutta nyt on aika ryhtyä toimimaan", sanoi hän sitten, "miehet ovat koolla. Joudu, poikani, ja pidä kasvatusisäsi tahto mielessäsi. Kenties näet minut vielä joukossanne, mutta ensin tulee minun hoitaa tuota tyttöä."