II.
Ratsastavat haamut.
Helposti ymmärrettävissä oli, että vaara Ornäsin tapahtuman jälkeen kasvoi entistänsä paljoa suuremmaksi. Olihan luonnollista, että sotamiehet heti Borganäsiin päästyänsä kertoivat Engelbrektin jo lähteneen matkalle; ja jos se hoikka ratsastaja, jonka Hannu Djäkn ja Pietari Ulvinpoika yöllä kulkiessaan olivat tavanneet, tosiaankin oli Kirjuri-Martti, niin oli myöskin aivan varma asia, että hänen takaa-ajajansa paljoa aikaisemmin tulivat alkamaan toimensa, kuin vouti oli aprikoinut ja Hannu kreivi kertonut.
Tosin se saattoi olla joku muukin, mutta kuitenkin kaikitenkin täytyi tässä olla varovainen. Engelbrekt päätti sen tähden muuttaa alkuperäistä matkasuunnitelmaansa siten, että hän sen sijaan että olisi kulkenut Säterin ja Hedemoran tietä Borganäsiin päin nyt läksi itään päin Husbyhyn ja edelleen Garpenbergin ja Ryn pitäjäin kautta Möklintaan ja Salaan. Tie oli pitkä ja hankala ja monin paikoin raivaamaton, sillä monta vuosisataa on väliä nykyajan tasaisilla maanteillä ja sen ajan useimmiten vaan jalka- ja ratsumiesten kuljettaviksi aiotuilla poluilla. Pitkät matkat oli metsäteitä, ja ainoastaan luotettavien oppaiden avulla siellä pääsi aikaa turhanpäiten hukkaamasta. Näin oli laita kuitenkin parhaasta päästä Garpenbergin pitäjässä, jonka pohjoisosan kautta hän kulki. Kuta lähemmäksi hän sitten taas joutui jokea, sitä väekkäämmiksi kävivät seudut. Garpenbergin vaskikaivokset ovat ikivanhoja, mutta kuuluvat saaneen nimensä niistä "garpeista" — sillä nimellä meillä saksalaisia keskiajalla mainittiin — jotka niissä tekivät työtä Vesteråsin piispalle, Israel Erlandinpoika Engelille. Tämä piispa, joka kuoli v. 1332 ja siis kuuluu folkungien aikakauteen, piti hovissaan joukoittain saksalaisia ja oli tämän seudun ensimmäisiä malminlouhijia ja kaivoksentekijöitä. Sen perästä ne omisti Upsalan kaniikki ja Tunan kirkkoherra, Niilo Mikonpoika, jonka tuomiokapituli vastoin sekä Margareta kuningattaren että Eerikki kuninkaan tahtoa valitsi piispaksi v. 1396.
Mutta niin kuin jo on sanottu, vei Engelbrektin tie tämän pitäjän pohjoisosien kautta, ja vasta Byn kirkon ja Dal-joen tienoille tultuaan oli hänellä takanaan noiden suurien metsien yksinäisyys ja juhlallinen hiljaisuus. Byn kirkko on näiden seutujen vanhimpia, niin kuin sen harmaakiviseinät osottavat. Muuan talonpoika Fullstasta — jossa Åke Juhonpojalla, eräällä sen ajan mahtajoista oli tiluksia — souti hänet poikki joen siitä, missä tämä laskee isoon By-järveen ja missä nyt Södernäsin lauttauspaikka on. Sitten kuin hän oli päässyt Möklintaan, oli kulku verrattain paljoa helpompaa. Tie kulki täällä pitkin sitä isoa hiekkaharjannetta, joka By-järven eteläpäästä alkaen yhtämittaisena jatkuu lounatta kohti aina Fläckebon pitäjään ja sieltä kaakkoa ja etelää kohti aina Mälariin saakka Vesteråsin itäpuolelle.
Kuitenkin oli jo ilta joutunut, kun Engelbrekt Möklintasta ratsasti Salan pitäjään. Hänen hevosensa, joka oli vahva ja kestävä, vaikkapa ei voinutkaan Herman Bermanin hevosen verroille päästä, alkoi väsyä, ja se hidastutti jonkun verran loppuosaa siitä matkasta, jonka Engelbrekt sinä päivänä tahtoi saada kuljetuksi. Hämärsi jo hiukkasen, kun hän ratsasti Skatin tasangon ohitse ja läheni Broddbytä.
Sen tien poikki, jota Engelbrekt ratsasti ja joka pitkin mainittua harjannetta jatkuu aina Vesteråsiin saakka, kulki silloin niin kuin nytkin toinen tie, joka Taalainmaasta Brunbäckin lossipaikan poikki menee kaakkoa kohti Salaan. Tässä oli kahden puolen tietä sakeata metsää, niin että siltä suunnalta katsoen, jolta Engelbrekt tuli, tien aukeama näytti kapenevan suppiloksi, jonka päitse viimeksimainittu tie kulki läheltä Broddbytä.
Juuri kuin Engelbrekt oli joutumassa tähän tien risteykseen, herätti hänet ajatuksistaan jymisevä kavioinkopina. Äänestä kuuli, että hevonen laukkasi mitä huiminta vauhtia. Ja kohta näkikin Engelbrekt ratsastajan täyttä karkua ajavan Salaan päin menevää tietä. Ja heti perässä näkyi taas toinen ratsastaja kiitävän samaan suuntaan jos mahdollista vieläkin kovempaa kyytiä. Näky ilmeni ja katosi melkein samassa silmänräpäyksessä. Kuitenkin oli Engelbrekt erottavinaan sen verran, että ensimmäinen ratsastaja oli pieni hinterä mies, takaa-ajaja sitä vastoin roteva, melkein jättiläismäinen. Enimmän häntä kuitenkin ihmetytti se seikka, että se hevonen, jolla jättiläinen ratsasti, oli kaikin puolin ihan Herman Bermanin hevosen näköinen.
Sekä ratsastaja että hevonen näyttivät kuitenkin iltahämärässä siihen määrään varjokuvamaisilta, että koko näkyä olisi helposti voinut pitää mielikuvituksen leikkinä, jollei kiitäen etääntyvien hevosten jalkain kopina olisi ilmaissut, että se oli selvää todellisuutta. Engelbrekt pysäytti hetkiseksi hevosensa. Noiden molempain ratsastajain näkeminen sattui niin arvaamatta ja koko kohtaus oli niin selittämätöntä, ett'ei hän oikein tiennyt, mitä tässä oli tehtävä. Saattoihan sieltä tulla useampia ratsastajia, ne saattoivat olla voudin lähettämiä, hänen matkansa saattoi yht'äkkiä loppua tähän; takaa-ajetun ja takaa-ajajan sijasta, jommoisiksi hän ensin oli näkemiänsä otaksunut, saattoivat molemmat olla takaa-ajajia ja hän itse takaa-ajettava. Mutta nopeus…? Jos he tosiaankin olivat voudin lähettämiä, jolloin epäilemättä useampia ratsastajia oli pian ilmaantumassa — niin oli heidät nähtävästi joku hyvä ystävä neuvonut väärille jälille.
Mutta mitään kolmatta ratsastajaa ei enää näkynyt, eikä minkäänlaista ääntäkään kuulunut siltä taholta, jolta nuo molemmat ratsastavat haamut olivat tulleet. Yksinäinen rastas vaan kuului lirujansa laskettelevan jonkun matkan päässä. Toiselta puolen kuului ohiajaneiden kavioiden kapse yhä heikkenemistään heikkenevän.
Silloin kannusti Engelbrekt hevostansa ja ajaa karahutti poikkitielle samanne päin, jonne haamut. Ja näyttipä siltä, kuin hänen hevosensa olisi ymmärtänyt jotakin tärkeätä nyt olevan tekeillä. Tuo jalo eläin näytti yht'äkkiä taas päässeen täysiin voimiinsa. Vaikka haamut kiisivätkin aika nopeasti edellä, niin kului tuskin neljännestuntia, ennen kuin Engelbrekt äänestä kuuli lähenevänsä heitä. Koko peninkulma ajettiin sillä tavoin yhteen menoon, kunnes laukkaavien kavioiden kopina yht'äkkiä lakkasi kuulumasta.
Täällä sijaitsi Väsbyn vanha kuninkaankartano, jossa ankaralla, mutta rahvaanmielisellä folkungikuninkaalla, Maunu Latolukolla usein oli tapana ritareineen ja miehineen pitää hovia. Läheltä kartanoa juoksi pieni puro, joka alkoi Rautalammikosta ja Pyhimyssuosta, kahdesta pohjoiseen päin olevasta pienestä järvestä. Kaarlo IX ja hänen poikansa, suuri Kustaa Aadolf, kuuluvat aikanaan perkauttaneen tämän puron saadakseen vettä niihin hautoihin, joiden oli määrä ympäröidä heidän alottamaansa linnanrakennusta.
Jos nuo molemmat ratsastajat, jotka Engelbrektin kuuluvista tässä hävisivät, elävästi kuvasivat sitä laittomuudentilaa, jossa maa nyt huokaili, niin tuo vanhan folkungin talo, niittyjensä ja aitojensa ympäröimänä ja illan hämärään verhottuna, sitä selvemmin toi mieleen menneitä voiman ja lainalaisen rauhan aikoja. Luonnollista oli siis otaksua, että nuo yölliset rauhanhäiritsijät juuri tässä olivat joutuneet rauhan käskyjä muistelemaan. Sellainen ei kuitenkaan ollut asian laita.
Lähetessään kuninkaankartanoa sai Engelbrekt kohta nähdä sen edustalla olevalla nurmella sekä toisen että toisen niistä, jotka hän lähellä Broddbytä oli nähnyt vilahtavan sivuksensa. Vaikea oli kuitenkin täysin erottaa, mitä siellä oli tekeillä. Jättiläishaamu, tuo Hermanin hevosella ajaja, oli saavuttanut edellänsä rientäneen ratsastajan. Näytti syntyneen jonkinlainen taistelu, ei kuitenkaan teräaseilla. Molemmat haamut olivat hetken aikaa isona pallona, joka vieri pitkin nurmea. Engelbrekt ajoi kovaa vauhtia Väsbystä Salan kirkolle vievää tietä. Hän tahtoi saavuttaa ja tavata öiset taistelijat.
Mutta pallo vieri edellä yhä kiihtyvällä nopeudella, kuului vaan heikko huudahdus, ja sitten oli pallo hävinnyt kuin siivellä pyyhkien nurmelta.
Hetkisen tuumaili Engelbrekt itsekseen, oliko hänen yhä vielä ajettava noita pakoonkiitäviä haamuja takaa. Mutta osaksi täytymys hankkia lepoa uupuneelle hevoselleen, joka viime peninkulman ylen kiivaasta ajosta oli kovin lamautunut, osaksi myöskin ne ylevät ajatukset, jotka täyttivät hänen mielensä, saivat hänet luopumaan tästä tuumasta.
Hän ratsasti vanhalle kirkolle ja pitäjän pappilaan, jossa hän sai yösijan sekä itselleen että hevoselleen.
Varhain seuraavana aamuna istui Engelbrekt taas hevosensa selässä ja jatkoi matkaansa etelään päin. Hänellä oli pitkä taival kuljettavanaan ja hän tahtoi yöksi päästä Tukholmaan. Luonnollisesti olivat eilisillan ratsastajat hänellä mielessä ja hän tarkasteli ajatuksissaan sekä puolelta että toiselta sitä ensimmäistä arveluansa, että heistä toinen oli joku voudin palvelijoista. Ja saattoihan muuten koko tapahtuma olla palanen sitä laittomuuden elämää, jota näissäkin seuduissa elettiin; sillä rikokset ja murhat ja rosvoukset kuuluivat näihin aikoihin milt'ei jokapäiväisiin tapahtumiin. Olipa miten olikaan, täytyi hänen nyt kulkea edelleen vain, ja kuta pitemmälle hän ehti, sitä vähemmin hän ajatteli Jösse Eerikinpoikaa ja vaaraa, minkä tämä joko itse tai kätyriensä kautta saattoi hänelle valmistaa. Valoisana väikkyi tie hänen edessään aamu-auringon paisteessa ja keväiset tuulet henkäilivät suloisesti hänen poskiansa vasten; puhdasta rauhaa huokui kaikki hänen ulkopuolellansa, — se synnytti rauhaa myöskin hänen sydämeensä.
Tuntui siltä kuin hänen sielussaankin olisi koittanut aamu ja tämän aamun valossa hän näki tien, tien kuninkaihin, jonka hän oli ottanut suorittaakseen. Hän näki myös seuraukset siitä. Toivo hymyili hänelle tällöin yhtä valoisana kuin taivas oli sininen ja selkeä, ja sisällinen ääni kuiskutteli menestyksentoiveita ja hänen vaikean tehtävänsä suotuisaa päättymistä. Ajatukset muuttuivat kuitenkin sitä mukaa kuin päivä kului pitemmältä, ja olojen onneton tila puhalsi kuin vihuri pois sekä päiväpaisteen että valon ja kukkaset hänen aamu-unelmastaan.
Auringon tehtyä lähimain puolen kierrostansa Engelbrekt pysähtyi levähtämään ja ruokkimaan hevostansa. Hän oli kolmen tien risteyksessä ja talutti hevosensa vähän tieltä syrjään puiden varjoon, johon hän itsekin istuutui kivelle. Hän ei ollut istunut siinä kovinkaan kauvan ennen kuin alkoi kuulua hevosen nelistystä. Noustuaan pystyyn hän kohta sen jälkeen näki vaaleanharmaan hevosen satula tyhjänä laukkaavan täyttä karkua pitkin sitä tietä, joka tuli idästä päin teräväkulmaisesti sitä vasten, jota Engelbrekt oli tullut.
Silmänräpäystäkään viivyttelemättä juoksi Engelbrekt esiin ja seisautti pillastuneen hevosen.
Samassa näkyi nuori, kullalla kirjailtuun karmosiinipunaiseen viittaan puettu herrasmies tulevan juosten samaa tietä, jota hevonenkin, nähtävästi hakemaan sitä. Ilon ilmeen luki Engelbrekt selvästi nuorukaisen kasvoista, jotka kiivaasta juoksusta olivat käyneet tulipunaisiksi. Hän otti jotenkin rajusti hevosta suitsista ja näytti tuskin joutuvan kiittämään miestä, joka häneltä oli kaikki sen enemmät vaivat säästänyt.
"Kuka tällä hevosella ratsastaa?" kysyi Engelbrekt hymyillen jättäessään ohjat nuorukaiselle.
"Tämä on hänen armonsa, Strängnäsin piispan hevonen", vastasi nuorukainen penseästi, kädellään silitellen runsaasti kirjailtua satulanpeitettä, joka oli joutunut epäreilaan.
"Ja mistä hänen armonsa tulee?" kysyi Engelbrekt vielä.
"Arnösta!" vastasi nuorukainen lyhyeen.
Komeasti puettu piispan aseenkantaja ei näyttänyt pitävän suurtakaan lukua tuosta yksinkertaisesta miehestä, joka seisoi hänen edessään, eikä hän varmaankaan olisi vastannutkaan tämän kysymyksiin, jollei äskeinen avunteko olisi ikään kuin tehnyt häntä suopeaksi. Hänen kasvojensa sävyt olivat vilpittömät ja jalot, mutta tällä hetkellä niistä ilmeni jonkinlaista suuremmuutta, joka teki koko hänen olentonsa vaativaisen näköiseksi, vieläpä karkotti hyvänlaisuuden ilmeenkin, joka näytti hänen kasvoilleen luonnonomaiselta.
Olkoon kuitenkin hänelle puolustuksena se seikka, että Engelbrekt oli siinä aivan yksinään, ja tämä seikka se ei oikeuttanut häntä niihin kunnianosotuksiin, jotka jokainen herrasaseenkantaja oli kernas antamaan herrasmiehelle. Sen ajan rikkaat ja mahtavat herrat eivät koskaan lähteneet ratsastamaan muuten kuin jommoisenkin aseenkantajajoukon seuraamina; usein niitä oli satoja ja kaikki kiiltävissä varustuksissa. Tätä yksinäistä miestä piti sen tähden piispan aseenkantaja, sehän seurasi itsestään, hyvin vähäpätöisenä henkilönä.
Juuri aikoessaan poistua hevosineen katsahti hän Engelbrektiin. Tämän kasvot mahtoivat herättää hänessä mieltymystä, sillä hän nyökäytti päätänsä ja sanoi:
"Nimeni on Niilo Bonpoika, jos minua milloin tarvitsette, niin en ole teitä unhottava!"
Engelbrekt hymyili nuorukaisen ylpeälle hyvästijätölle ja näki hänen kohta sen jälkeen hevosineen häviävän kapean tien mutkaan. Itse hän meni takaisin hevosensa luokse, mietiskellen, pitikö hänen nousta ratsaille ja jatkaa matkaansa vai odotella piispaa.
Hän tunsi hyvin Strängnäsin piispan, Tuomas Simonpojan, niin kuin hän ylimalkaan joissakin määrin tiesi ylhäisimmät aikalaisensa, ja semmoisilla suurilla herroilla, joihin piispa kuului, oli niin tärkeä sija, ett'ei kukaan, joka, niin kuin Engelbrekt, ylimalkaan piti aikansa tapahtumia silmällä, saattanut olla heistä tietämätön.
Tuomas piispa oli niitä miehiä, jotka olivat kuninkaan erityisessä suosiossa. Hänet oli tämä ehdottanut Upsalan arkkipiispaksi Juhana Håkaninpojan jälkeen, joka eräällä tarkastusmatkallaan oli kuollut alussa vuotta 1432. Upsalan kaniikit eli tuomiokapitulinjäsenet olivat kuitenkin jo kuninkaan ehdotusta ennen valinneet arkkipiispaksi tuomiorovastinsa Olavi Laurinpojan, joka kohdastansa sen jälkeen oli lähtenyt Roomaan, jossa hänet paavi oli vihkinyt tähän virkaan maaliskuun 18 p:nä v. 1432.
Kaiken tämän tiesi Engelbrekt. Hän oli myöskin kuullut kuninkaan tyytymättömänä Upsalan tuomiokapitulin tekoon aikoneen arkkipiispaksi määrätä Bergenin piispan, Arnold Clementinpojan Norjasta. Mutta kuinka tämän hankkeen oli käynyt, sitä hän ei tiennyt. Ja koska hän sen ohessa selvään tajusi tämän asian suuren merkityksen, erittäinkin koska sen päättymisen täytyi suuresti vaikuttaa siihen, missä asemassa ylhäinen papisto tulevaisuudessa oli oleva kuninkaaseen, niin hän tämän johdosta päätti odottaa piispan tuloa ja käyttää hyväksensä tätä itsestään tarjoutuvaa tilaisuutta, joka kenties päästi näkemään ylhäistä pappismaailmaa, vieläpä aivan läheltäkin.
Kauvan ei hänen tarvinnutkaan odottaa, ennen kuin hän tien käänteestä puiden takaa kuuli hälinää piispan seurueesta, joka äänistä päättäen oli erittäin lukuisa. Engelbrekt nousi heti ratsaille ja ajoi tielle.
Samassa alkoikin piispa seurueineen tulla näkyviin. Hän itse ratsasti etumaisena ja molemmin puolin häntä kaksi hengellistä herraa, Upsalan tuomiorovasti ja päädiakooni. Näiden kolmen takaa näkyi vielä hengellinen herra, jota Engelbrekt piti piispan kanslerina. Tämän rinnalla ratsasti piispan tallinpäällikkö ja sitten piispan hovimiehet sekä näiden jälkeen piispan ratsumiehet. Tuomas piispa oli jo iäkäs mies, mutta hänen palavat silmänsä ja vilkkaat liikkeensä, kun hän istui pulskan ratsunsa selässä, tuon saman vaaleanharmaan hevosen, jonka hänen aseenkantajansa Niilo Bonpoika äsken oli käynyt noutamassa, tekivät hänet katsojan silmissä paljoa nuoremmaksi, kuin hän todella olikaan.
Piispan rinnalla ajavat herrat, tuomiorovasti Pietari Niilonpoika ja päädiakooni Pietari Hemminginpoika olivat vartaloltaan piispaa rotevammat, mutta heidän olentonsa ei näyttänyt läheskään niin miellyttävältä kuin tämän. He olivat vakavan näköiset. Selvästi näki heillä olevan harvinaisia huolia mieltä painamassa.
Engelbrekt ratsasti suoraan piispaa kohti ja tervehti kunnioittavaisesti ja säädyllisesti häntä ynnä saattavia herroja. Hämmästystä ilmaisivat tällöin selvästi sekä piispan että muiden kasvot. He olivat epäilemättä kuvailleet häntä sellaiseksi, jommoiseksi Niilo Bonpoika häntä kuvaili: jonkun läheisen herrastalon halvaksi palvelijaksi, enintään kartanonvoudiksi. Mutta tässä oli edessä mies, joka ryhdiltään ja käytökseltään näytti olevan heidän vertaisiansa.
Tästä oli seurauksena että piispa tervehti häntä aivan toisin kuin oli aikonut. Hämmästys hävisi kohta ja sydämellistä hyväntahtoisuutta vaan loisti hänen vilkkaista silmistään.
"Olen kiitollisuudenvelassa teille", sanoi hän, "tämä hevonen on minulle rakas, tämä on armollisen herramme, kuninkaan antama lahja, eikä mielellään siedä selässään muita kuin minut."
"Vähänpä siitä kiittää kestää, armollinen herra", vastasi Engelbrekt, "reipas aseenkantajanne olisi kyllä sen minuttakin saanut kiinni."
"Niinpä hän ei tuntunut itse tuumaavan", virkkoi taas piispa ja jatkoi hyvin vilkkaasti, "tämä päivä, näettekös, kuuluu olevan noita egyptiläisiä päiviä, joina ei pidä mihinkään toimeen ryhtyä. Tämä vanha tallimestarini tahtoikin minua lykkäämään matkani huomiseksi, vai kuinka, vanha ystävä!" Piispa kääntyi näin sanoen ystävällisesti hymyillen takanansa ratsastavaan vanhaan herraan, joka totisen näköisenä nyökäytti piispalle päätänsä. "Mitä, eikö ehkä vielä se riitä, Björn Erlandinpoika, mikä jo on tapahtunut?"
Piispa nauroi sydämellisesti vanhalle taikauskoiselle tallinpäällikölleen ja hänen hilpeytensä tarttui muihinkin, niin että yksin vakavat upsalalaiset kaniikitkin vetivät suunsa vihuun.
"Kaikkein vähimmin toki odotin, arvoisa herra", tarttui Engelbrekt puheeseen, "saavani kuulla kenenkään teidän seuralaisenne uskaltavan puhua egyptiläisistä päivistä. Jollen väärin muista, niin Ruotsin valtakunnan piispat ja papisto Arbogan kirkolliskokouksessa kaksikymmentä vuotta takaperin kielsivät sekä nämä egyptiläiset päivät[19] että myöskin jokaisen muunkin salaperäisen keinon, millä koetettiin tutkia tulevaisia asioita, sammuttaa tulta, noitua miekkoja j.n.e."
"Olette oikeassa", vastasi piispa,[20] "mutta nuo vanhat tavat, näettekös, eivät ota lähteäkseen, eikä siitä ole mitään pahaa, kun sille vaan saa makeasti nauraa. Paha ei katoa maailmasta meidän aikanamme, se pysyy hyvän rinnalla, usein tätäkin kauniimpana. Hyvä on, jos me suurella elonkorjuumaallamme pääsemme edes niin pitkälle, että osaamme hyvän kukan erottaa pahasta."
"Haluaisinpa käyttää hyväkseni tuota kiellettyä pahaa", sanoi taas
Engelbrekt, "varsin tärkeihin asioihin."
"Ja mihinkä sitten?" kysyi piispa ja katsoi puhujaan.
"Ruotsin valtakuntaan."
"Mitäpä sitten egyptiläisillä päivillä olisi Ruotsin valtakunnassa tekemistä?"
"Minusta näyttää siltä", vastasi Engelbrekt, "kuin sellainen egyptiläinen päivä olisi koittanut maallemme ja painanut sen sellaiseen pimeyteen, ett'ei täällä näy lainvalvojan- eikä piispansauvaa."
"Jos tuolla drotsia tarkoitatte, niin saatattepa olla oikeassa", vastasi piispa, "koskapa meillä ei semmoista ole ollut, siitä lähtien kuin Bo Juhonpoika kuoli, ja siitä on lähes viisikymmentä vuotta. Piispansauvasta taas puhuessanne tarkoitatte kai miekkaa, mutta onhan meillä marski ollut vielä Eerikki kuninkaan aikana, vaikk'ei nyt ole."
"Ja tämä nyt on jo jommoisenkin pitkä aika", lisäsi Engelbrekt. "Erehdytte kuitenkin, arvoisa herra, jos luulette erottavani piispansauvan nykyisestä pimeydentilasta, joka johtuu pääasiallisesti juuri siitä, että ei ole riittävästi niitä korkeita virkamiehiä, joista olette puhunut."
"Mutta eiväthän piispanistuimet ole olleet tyhjinä"', sanoi piispa jotenkin kiivaasti.
"Eivät kaikki, se on totta, mutta muutamat… Vai oliko kenties Ruotsin valtakunnan arkkipiispa tavattavissa linnassaan, Arnon Piispalassa, josta nyt tulette?"
"Tuo puhe on minusta totta", tarttui tässä puheeseen tuomiorovasti Pietari Niilonpoika, joka alussa ei ollut paljoa välittänyt tästä hänelle tuntemattomasta miehestä, mutta jota vähitellen oli ruvennut miellyttämään hänen tyyni ja yleisten asiain tarkkaa tuntemista osottava puheensa. "Tämä on mielestäni totta puhetta! Huolestuttava ja surettava, aivan egyptiläinen päivä on koittanut pyhälle kirkollemme! Eipä kuitenkaan puutteen, vaan pikemmin ylenpalttisuuden tähden!"
"Ylenpalttisuuden!" toisti Engelbrekt, mutta lisäsi heti, "tottako siis on, mitä huhu tietää, että kuningas aikoo tänne lähettää Arnold piispan?"
"Liiankin totta, Jumala paratkoon!" vastasi tuomiorovasti.
"Hyvin mahtavana tuntuu Eerikki kuningas pitävän itseänsä", jatkoi sen jälkeen Engelbrekt, "koskapa uskaltaa vastustaa itse Rooman pyhää isää."
"Entäpä Ruotsin piispoja ja pääpappeja", virkkoi tähän päädiakooni, Pietari Hemminginpoika, "arveletteko, ett'ei heidän vastustamisensa mitään merkitse!"
"Eikö siis tuomiokapituli tahtoisi ottaa vastaan kuninkaan miestä…?"
"Tuomiokapituli on valinnut miehensä, eikä se ole vaaliansa peruuttava, tulkoonpa vaikka kymmenen kuninkaankirjettä."
Selvästi näkyi, että pääpapit olivat kovasti suutuksissaan ja epäilemättä olivat muut tuomiokapitulinmiehet samaa mieltä, kuin nämä heidän esimiehensä. Engelbrekt hymyili mielessään tuon kuumaverisen herran suuttumukselle ja aikoi esimerkkinä mainita tanskalaisen Jöns Gerkenpojan, joka ainoastaan Eerikki kuninkaan vallakkuuden nojalla pääsi arkkipiispaksi v. 1408 ja kaikista tekemistään hävyttömyyksistä huolimatta pysyi semmoisena aina vuoteen 1421. Asian laita oli nyt melkein sama kuin silloinkin. Tuomiokapituli oli valinnut tuomiorovastinsa, mutta taipui kuninkaan tahtoon, koska hänen oli onnistunut saada paavin vahvistus miehellensä. Vastustus oli nyt sentään jäykempi, kenties paljon senkin tähden, että Olavi Laurinpoika oli jäntevämpi mies kuin Jöns Gerkenpojan kilpailija.
"Olipa tämä miten oli", alkoi taas Engelbrekt kääntääksensä keskustelun tästä tuskallisesta asiasta, "niin asiat ovat nyt huonolla tolalla Ruotsinmaassa, mihin hyvänsä silmänsä luopi. Suurimpana onnettomuutena pidän kuitenkin sitä, ett'ei meillä näytä olevan kuningasta ollenkaan. Vuodesta 1414 lähtien lienee tutkimuskäräjiä tuskin ollenkaan pidetty ja kuningasta itseään olemme niin harvoin nähneet, että helposti saattaisimme hänet unhottaa kokonaan. Vadstenaa etemmäksi ei hän ole tullut aina siitä asti kuin Margareta kuningatar kuoli, Jumala hänen sieluansa armahtakoon. Ja minun tietääkseni ei hän sen jälkeen ole käynyt Ruotsissa kuin neljä kertaa, viimeksi v. 1430 helmikuussa heti Filippa kuningattaren kuoleman jälkeen, Jumala suokoon hänen sielullensa iankaikkisen rauhan, ja silloin oli hänen edellisestä käynnistänsä kulunut yhdeksän vuotta. Saattaahan kuitenkin olla, että kaikkeen tähän pahaan on sota syynä."
"Veitte sanan suustani", tarttui tässä Tuomas piispa hyvin innoissaan puheeseen. "Tuo onneton sota se on ollut syynä kaikkeen. Nyt on sentään kuningas sopinut hansakaupunkien kanssa ja parast'aikaa hän hieroo rauhaa Holsteinin kreivin, Adolfin, kanssa, niin että saatamme toivoa sen kohta ja onnellisesti loppuvan. Elkäämme sen tähden enää puhuko pahaa kuninkaasta, vaan odottakaamme, mitä Herra meille lähettää."
Puheen näin jatkuessa oli yhtämittaa ratsastettu ja jouduttu melkein Kalmarin kirkon kohdalle. Jo pitkän matkan päähän kuului täältä aseiden kalinaa ja maata polkevien hevosten kavioiden kopinaa. Kun jouduttiin eräälle paikalle, jossa muuan syrjätie yhtyi valtatiehen, tuli näkyviin joukko kirkashaarniskaisia ja töyhtökypärisiä ritareja suuri ratsumiesjoukko mukanaan.
"Jos eivät silmäni valehtele", sanoi piispa silloin kääntyen aseenkantajaan, joka pöyhkeästi oli Engelbrektille luvannut kiitollisuuttansa vastaisen varaksi, "niin ratsastaa isäsi tuolla, Niilo Bonpoika! Saat mennä häntä vastaan. Luultavasti meillä on sama matkanmäärä ja silloin kulkenemme sitten kai yksissä."
Reipas nuorukainen ei odotellut uutta kehotusta, vaan läksi salaman nopeudella ritareja kohti. Yksi heistä ajoi poikaa vastaan ja tuli sitten hänen kanssansa piispan luokse. Yö ja Päivä-suvun vaakuna oli loistavilla väreillä maalattuna hänen kilpeensä. Tultuansa piispan eteen hän tervehti kohteliaasti.
"Hyvästi sattui, Bo ritari", vastasi piispa tervehdykseen. "Olen halunnut tavata teitä."
"Paras sattuma, kun tapaa poikansa, arvoisa isä", vastasi ritari, "etenkin koska hän tuntuu olevan mieleisenne."
"Kaikki on hyvin, mitä siihen tulee, ritari Bo Steninpoika. Poika on äitiinsä, jaloon Kaarina Sture rouvaan; Jumalan siunaus sekä hänelle että teille!"
"Kiitos, arvoisa isä! Olette matkalla Skälnoraan, niin kuulin poikani sanovan, ja siellä olette tapaava Kaarina rouvan. Me olemme menossa sinne ja tulemme Ekholmasta, jossa olemme vierailleet Sten Turenpojan luona."
Toiset ritarit tulivat nyt piispan eteen ja tervehtivät häntä ja Upsalan hengellisiä herroja yhtä kohteliaasti kuin Bo ritarikin. He olivat rotevia, komeita miehiä, mutta useimpain kasvoista näkyi jonkinlaista uhkamielisyyttä ja ynseyttä, joka ei oikein miellyttänyt Engelbrektiä. Tällaiselta näytti etenkin eräs heistä, joka samoin kuin Bo ritari kantoi Yö ja Päivä-suvun vaakunaa. Paitsi näitä kahta oli vielä yhdellä sama vaakuna. Hänen rinnallaan ratsasti muuan, jonka kilpi oli koristettu Bjelke-suvun vaakunalla. Hän oli siis Sten Turenpoika Ekholmasta. Näiden ylpeiden ritarien seurassa oli vielä mustiinpuettu nuori mies. Hänellä oli hurja hevonen, jonka hän sentään näytti saavan helposti hallituksi. Mutta juuri tämä seikka käänsi huomion häneen.
"Meillä on teille hyvää seuraa, Tuomas piispa", sanoi ritareista muuan, jolla oli Yö ja Päivä-suvun vaakuna, "meillä on muassamme tämä Jöns Pentinpoika, josta on tullut lukenut mies ja joka varmaan ottaisi teiltä piispansauvan, jollei olisi niin nuori, kuin on."
Ritari nauroi pilapuheelleen, jota hän piti varsin sukkelana, mutta nuoren mustapukuisen tummista silmistä välähti leimahdus, joka varmaan olisi tehnyt iloisen ritarin leikillisyydestä lopun, jos hän olisi sen huomannut.
"Hän on äskettäin tullut Pariisista", jatkoi iloinen ritari, "jossa hän on päässyt mestariksi ja saanut jonkin muunkin kummallisen nimen, koko suvulle suureksi kunniaksi ja iloksi, eikä vähimmin vanhalle Krister Niilonpojalle."
"Decretorum baccalaureus", sanoi piispa ja ojensi ystävällisesti tervehtien kalpealle miehelle kätensä. "Vanha sydämeni käy iloiseksi joka kerta kuin näen ja opin tuntemaan miehen, joka on Ruotsin kirkolle kunniaksi. Kovinkaan kauvan ei mahtane Tuomas Simonpoika olla nuorempien miesten tiellä. Tervetultuanne, tervetultuanne, herra Jöns Pentinpoika!"
"Olkoon se aika hyvin kaukana!" vastasi mustapukuinen kumartaen arvokkaasti.
"Mistä tulette viimeksi?" kysyi piispa.
"Tulin yli meren Lybekistä…"
"Ettekö siis tavannut kuningasta?"
"En, tarkoitukseni oli matkustaa Seelannin kautta, mutta viivyin liian kauvan korkea-arvoisten isäin luona Baselissa…"
"Ah … olette ollut siellä … ja tiedätte kai kertoa rakkaan veljemme, Niilo Ragvaldinpojan puheesta?"
"Tiedän kyllä, hurskas herra. Olinpa vielä läsnä kokousta avattaessakin. Nuo mahtavat herrat ja ruhtinaat hämmästyivät niin suurta oppia, eikä kukaan kyennyt kumoamaan hänen väitteitänsä. Heidän täytyi myöntää, että hänellä sen maan edustajana, josta göötit ovat lähteneet, oli oikeus ylimmäiseen sijaan, koskapa tämä oli määrättävä siinä järjestyksessä, missä eri kansat ovat tulleet kristityiksi."
Piispa hieroi tätä kuullessaan ihastuksissaan käsiänsä.
"No, mestari Jöns", kysyi hän, "eikö kukaan vastustanut?"
"Ei, mutta moni paheksui hänen puhettaan ja Kartagenan piispa Alfons Hispaniasta nousi ja väitti, että asumasijoiltaan siirtyneet göötit olivat paljoa mainiommat kuin kotiin jääneet."
"Ja kuinka päättyi riita?"
"Maanmiehemme, Niilo piispan, täytyi tyytyä siihen oppineenmaineeseen, jonka hänen puheensa hänelle tuotti, sillä sijoja hän ei kokouksessa saanut muutetuiksi…"
"Jollemme tahdo, että isäntämme Kaarlo Knuutinpoika Skälnoran herra kovin kauvan saa odottaa vieraitansa", puuttui nyt puheeseen tuo ynseästi hymyilevä ritari, "niin minusta näyttää olevan aika jatkaa matkaa."
Kaikista tämä huomautus oli oikea ja he läksivät liikkeelle. Ritarit väistyivät kunnioittaen piispan tieltä, joka siten joutui seurueen etupäähän, toisella puolen tuo iloinen ynseäkasvoinen ritari, toisella se, jolla oli Bjelke-suvun vaakuna. Heidän taaksensa järjestyivät toiset.
Ei kukaan ollut tarkannut Engelbrektiä, ja jos jonkun katse sattumalta pysähtyi häneen, niin piti katsoja häntä piispan seurueeseen kuuluvana. Hän joutui ratsastamaan Upsalan päädiakoonin, Pietari Hemminginpojan rinnalle. Tämä, joka äkkiä oli käynyt hyvin puheliaaksi, antoi Engelbrektille koko joukon tietoja seuran eri jäsenistä ja mihin heillä oli matka. Aika mennä hurahti, eikä huomattukaan, minkä verran oli kuljettu, ennen kuin oltiin jo Stäketin luona. Ratsastavien keskinen järjestys oli yhä vielä sama vastaiselle rannalle ratsastettaessa.
"Nuori, rikas Kaarlo Knuutinpoika Bonde-sukua on kutsunut ristiäisiin" sanoi tällä välin ystävällinen päädiakooni Engelbrektille, "herra Sten Turenpoika, joka ratsastaa tuossa piispan oikealla puolella, on Kaarlo herran isäpuoli."
"Senkö jalon Ture Pentinpojan poika, joka aikanansa ja Sten veljensä ynnä herra Kaarlo Ulvinpojan kuoleman jälkeen oli neuvoston ensimmäisenä miehenä, niin kauvan kuin eli?" kysyi Engelbrekt.
"Aivan niin", vastasi päädiakooni, "ja jolla sitten oli vanhan drotsin Margareta tytär emäntänä. Margareta rouva on kuollut, mutta hänen ja Stenin lapset ovat elossa. Niitä on tytär ja poika, molemmat vielä aivan nuoria. Tuo toinen herra, jolla on sama vaakuna, ja joka ratsastaa edessämme mustalla hevosella herra Jöns Pentinpojan rinnalla, on herra Ture Turenpoika, jonka sisaren, Britan kanssa Kaarlo Knuutinpoika on naimisissa. Heimolaisia ovat he muuten kaikki nämä herrat, mikä miltäkin puolelta. Tämä nuori Jöns herra on myöskin Kaarlo Knuutinpojan sukua. Edellisen äidinisä ja jälkimmäisen isänäiti ovat sisarukset ja Niilo Kjellinpojan lapsia, jolla oli lyhde vaakunassaan, niin kuin hänen pojallaan, Krister herralla hänen jälkeensä."
"Jöns herralla on siis häränotsa[21] vaakunassaan?"
"Niin on! Ja tuo ritari, joka nyt pitää niin kovaäänistä puhetta piispan vasemmalla puolen, on myöskin Kaarlo Knuutinpojan lanko. Se on herra Niilo Steninpoika, joka on nainut Margareta Knuutintyttären. Mutta ollaanpas vaiti, hänellä näkyy olevan jotakin hyvin merkillistä kerrottavaa, koskapa kaikki niin tarkkaan kuuntelevat hänen puhettansa."
Huomautus oli turha. Engelbrekt oli jo pelkkänä korvana pääpapin tätä sanoessa, ja ritarin sanat tekivät häneen niin valtavan vaikutuksen, että hän ikään kuin huomaamattaan siirtyi eteenpäin. Hän ratsasti näet aivan lähellä tienviertä ja niin kovin olivat kaikki kiintyneet ritarin kertomusta kuuntelemaan, ett'eivät he huomanneetkaan, että hän vähitellen meni heidän ohitsensa.
"He ajavat niitä", näin päätti ritari Niilo Steninpoika muutaman lauseen, "niin kuin me ajamme riistaa metsässä." Ja hän nauroi sen sanottuansa, niin että metsä kajahteli ja toisetkin herrat nauroivat. Ainoastaan piispa ja ritari Sten Turenpoika näkyivät paheksivan tätä ilomielisyyttä ja siis myöskin sitä, mikä siihen oli antanut aihetta. Tuskin oli kuitenkaan nauru tauonnut, ennen kuin tuo iloinen ritari taas jatkoi.
"Ja voudit tekevät mielestäni oikein. Mitä valittavat talonpojat, miksi he huutavat … ei, pää poikki vaan kukolta, niin se heittää kiekumasta, eikä saada ennen rauhaa Ruotsin maassa, kuin talonpojat ovat oppineet kunnioittamaan ja pitämään arvossa kuninkaitansa ja herrojansa, Voudit ovat juuri nyt parasta aikaa päässeet vauhtiinsa heidän suittensa tukkimisessa. Pitkittäkööt vaan! Varmaa vaan on, että se, joka vähimmin kärsii, huutaa enimmin. Jospa näkisitte tuon jalon Otto Thorbjörninpojan Agneholmassa. Hän ei turhia siekaile. Tulen juuri nyt niiltä tienoilta. Olen ollut Säckestadissa sukulaisemme Maunu Filipinpojan luona. Niillä tienoin olivat talonpojat suurisuisia, niin kuin tavallisesti ovat, kun eivät saa tahtoansa perille. Vouti salli heidän huutaa, mutta kun he uhkasivat valittaa kuninkaalle, silloin hän vei heidät parille Gullspång-joessa linnan edustalla olevalle kivelle. Siellä hän antoi heidän valitella mielin määrin. Pahimman huutajan hän minun nähteni vietti kiville eli kidutukselle, joksi talonpojat niitä sanovat. Pahempaa roistoa en ole nähnyt, kuin se talonpoika oli, ja samanlainen oli hänen poikansa. Vouti kuulusti heitä, mutta ei saanut sanaakaan heidän suustansa. Minun tänne ylöspäin ratsastaessani olivat he vielä siinä kidutuksella."
"Tuo menee liian pitkälle, tuo menee liian pitkälle", keskeytti Sten
Turenpoika, mutta piispa laski päänsä painumaan rintaa vasten.
"Mutta ne ovat vaiti", sanoi Niilo ritari, "ne eivät huuda enää."
"Ne eivät vaikene, ne huutavat taivaan tasalle!" virkkoi järeä ja miehekäs ääni aivan Niilo ritarin rinnalla.
Tämä tiukensi suitsiansa ja tuijotti rinnallansa olevaan mieheen, juuri kuin tämä yht'äkkiä olisi kohonnut maan sisästä. Toiset herrat pysähtyivät myöskin. Heitä se kummastutti, mutta ritari Niilo Steninpoikaa se suututti. Hänen poskensa kalpenivat vihasta kuta lähempää hän pääsi katsomaan tuota pientä vähäpätöistä miestä, joka oli uskaltanut keskeyttää hänen puheensa.
Mutta ritarin viha ei näyttänyt pientä miestä vähintäkään hämmästyttävän. Hän loi säkenöivät silmänsä koko seurueeseen, samalla kuin hänen poskensa kävivät hehkuvan punaisiksi suuttumuksesta ja mielipahasta.
"Niin kuin te nyt olette puhunut, Niilo Steninpoika", sanoi hän kovasta mielenliikutuksesta vapisevalla äänellä, "niin en koskaan luullut yhdenkään ruotsalaisen ritarismiehen puhuvan, enkä myöskään luullut sellaista puhetta Ruotsin ylhäisten keskuudessa siedettävän. Ulkomaalaiset voudit metsästävät, sanotte; niin kyllä, he metsästävät, mutta kielletyllä alueella; ja pankaa tarkoin mieleenne, ankarat herrat, Ruotsin maassa ei ole orjia. Se vanha mies, josta puhutte, Niilo ritari, hän tosin ei enää virka mitään, se on totta, mutta jokainen rehellinen Ruotsin mies puhuu hänen sijastansa. Uskokaa minua, tuo kielletty ylhäiseläinten metsästäminen saattaa kääntyä vaaralliseksi metsästäjille itsellensä."
Engelbrektin puhuessa, ja sitten kuin hänen esiintymisensä synnyttämä ensi hämmästys oli asettunut, olivat ne tunteet, jotka Niilo ritarissa kuohuivat, ikään kuin tarttuneet toisiinkin. Monen ritarin kasvoista saattoi lukea jotakin ivan ja uhman keskiväliltä, joka muuttui vihaksi. Ritarit olivat myöskin siirtyneet paikoiltaan, niin että he olivat puoliympyrässä Engelbrektin ympärillä. Juuri kuin tämä vaikeni, kuiskasi Ture Turenpoika (Bjelke) jotakin Niilo ritarille korvaan, kuitenkin niin kovaa, että sen lähinnäolevat hyvin saattoivat kuulla ja siis myöskin Engelbrekt itse.
"Läimäys miekanlappeella opettaa kai parhaiten tuon miehen!"
Lappeenläimäys oli miehelle mitä suurin häväistys. Pilkkahymy ilmausi Niilo Steninpojan kasvoille ja hän nyökäytti ikään kuin myöntäen päätänsä kääntyessään Tuomas piispaan, jolle hän ylenkatseellisesti sanoi:
"Mitä se tuo mies lavertelee?"
Ture Turenpoika (Bjelke) oli jo paljastamassa miekkaansa ja panemassa tuumaansa toimeen, mutta hänen sukulaisensa Sten Turenpoika (Bjelke) tarttui häntä käsivarteen ja sai hänet estetyksi.
Ei mitään ollut kaikesta tästä jäänyt Engelbrektiltä huomaamatta. Hetkisen leimahtelivat hänen elelevät silmänsä, niin kuin hän ei enää olisi voinut hillitä itseänsä, mutta kohta palasi tyyneys katseeseen, ja kun hän taas puhui, ei ääni enää vavissut.
"Malttakaa mielenne", sanoi hän, "miekassani on hyvä terä ja sillä saa kyllä häväistyksen kostetuksi. Mutta sellainen näyttää minusta nyt aika olevan, kun vapaita miehiä vastoin lakia ja oikeutta raastetaan julmaan kuolemaan, että jokaisella rehellisellä miehellä on yhteinen häväistys poistettavana, ennen kuin hän yksityistänsä saa ajatella. Muuten mahtanevat minun vaakunakilpeni liljanpuolikkaat olla yhtä vanhat, kuin teidän sukuvaakunanne, jalot herrat, vaikk'ei minun kilpeni koskaan ole kiillellyt kuninkaan salissa. Kukapaties minä juuri sen tähden paremmin kuin te muistankin sen ajan, jolloin vanhain aatelissukujen miehet olivat rahvaan luontoperäisiä edusmiehiä ja tiesivät, että jokainen talonpoika oli vapaa mies yhtä hyvin kuin joku heistäkin, vaikk'ei hän saanut mennä käräjiin tai pitää aseellista seuruetta, niin kuin he. Mutta on olemassa muuan, joka muistaa tämän kaiken paremmin kuin minä, ja se muuan on laki… Niin kauvan kuin se on voimassa, mahtanee talonpoika saada puhua ja toimia vapaasti Ruotsinmaassa. Moni on koettanut tehdä sitä mitättömäksi, ja jos te olette niitä, jalot herrat ja hyvät miehet, niin silloin olemme vihollisia, muutoin emme. Tahdon kuitenkin uskoa teistä mitä parasta, ja nyt hyvästi!"
Engelbrekt käänsi hevosensa ja ratsasti verkalleen eteenpäin. Ei kuulunut yhtään ääntä koko seurueesta. Ture Turenpoika ei enää kuiskaillut ja itse Niilo Steninpoikakin näytti vaipuneen ajatuksiinsa. Näytti siltä, kuin näkymätön käsi olisi heitä pidättänyt. Ne ritarit, jotka sulkivat Engelbrektiltä tien, avasivat piirin, niin että hän esteettömästi pääsi lähtemään.
Ja niin kauvan kuin saattoi nähdä, ajoi tuo pieni harteekas ja säihkyväsilmäinen mies yhä edelleen käyntiä. Hänen nähtiin vaan panevan käsivartensa ristiin ryntäilleen ja painavan päätänsä vähän eteenpäin, ja ne ritarit, jotka olivat avanneet piirin hänelle, luulivat kuulleensa ikään kuin huokauksen, juuri kuin hän meni heidän ohitsensa.
"Ei, ei, hyvät herrat", puhkesi yht'äkkiä Niilo ritari puhumaan, "luulenpa tuon hyväkkään noituneen meidät kaikki, vaikka tekin olitte joukossamme, hurskas isä!"
Näin sanoen hän remahti tavalliseen nauruunsa, vaikka kuka hyvänsä, joka vaan tahtoi ottaa sitä tarkataksensa, helposti saattoi huomata, että se oli väkinäistä. Tuomas piispa ei virkkanut mitään. Hän näytti kokonaan vaipuneen ajatuksiinsa. Vihdoin hän oikaisihe ja sanoi:
"Aika kuluu ja meillä on vielä runsaan tunnin matka Skälnoraan, lähtekäämme eteenpäin."
Ja koko joukkue läksi liikkeelle poiketen syrjätielle vasempaan päin, ja kohta saattoi kuulla, kuinka mieliala sitten vähitellen taas vilkastui ja hilpeni entiselleen.
Vaan vielä seisoi paikoillaan tiellä piispan aseenkantaja, ja vaikka viimeisetkin ratsastajat olivat kadonneet puiden taakse syrjätielle, oli hän siinä silmät sinne päin, jonne tuo yksinäinen mies oli mennyt, vaikka tämä jo aikoja sitten olikin näkyvistä kadonnut. Yht'äkkiä hän kannusti hevostansa ja läksi täyttä laukkaa ajamaan samanne päin. Hetkisen kuluttua hän oli miehen rinnalla.
Engelbrekt pysähtyi kuullessaan jonkun lähestyvän ja hän näki ihmeeksensä pojan laskeutuvan hevosen selästä ja jalkaisin tulevan lähemmäksi. Pojan otsalta ilmeni avomielisyyttä ja vilpittömyyttä ja hänen poskensa hehkuivat tulipunaisina.
"Minä olen rikkonut teitä vastaan", sanoi hän, "tahdon pyytää sitä anteeksi. Elkää sitä muistelko, jos voitte, jollette voi, niin rankaiskaa minua!"
"Ja mikä on saanut sinun näin puhumaan, Niilo Bonpoika?" kysyi
Engelbrekt katsellen ihastuksissaan punehtuvaa nuorukaista.
"Teidän puheenne, ja kun tulin ajatelleeksi äitini sanoja, jotka olivat samat kuin teidän. Ettehän tosin ole yhtä mahtava herra, kuin nuo ritarit, joista erositte, mutta jokainen Ruotsin mies on vapaasyntyinen. Sen unohdin teidät ensin nähdessäni. Mutta sanottehan minulle nyt, kuka olette."
"Kiitos, rakas poika", sanoi Engelbrekt ja ojensi kätensä Niilolle, joka tarttui siihen ja säteilevin, kyynelistä kostein silmin katsoi häneen, "et saata käsittää, kuinka suloisilta sanasi minusta kuuluvat. Se olkoon rangaistuksesi, että tervehdät äitiäsi Engelbrekt Engelbrektinpojalta ja kiität häntä siitä ilonhetkestä, jonka hänen sinulle antamansa opetukset nyt ovat minulle tuottaneet."
"Jos nyt olisin sen ikäinen, että saisin pitää miekkaa ja kilpeä, niin seuraisin teitä, jos tahtoisitte ottaa minut mukaanne", sanoi nuorukainen vilkkaasti, "sillä, sen verran käsitän, että se tie, jota te kuljette, on kunnian tie."
"Se tie on aina avoinna, Niilo Bonpoika, joka miehelle! Ja olenpa varma siitä, ett'ei Kaarina Sturen poika ole koskaan kulkeva muuta tietä."
"Niin totta kuin Jumala ja pyhä Eerikki kuningas kuulevat rukoukseni", sanoi nuorukainen ja löi rintaansa, "niin totta kuivettukoon tämä käteni, jos sillä miekan paljastan muutoin kuin Ruotsin rahvaan hyväksi."
"Jumala sinua siunatkoon, poika", sanoi Engelbrekt heltyneenä, "sinusta varmaan aikaa voittaen mies tulee, jos vaan saat elää!"
Näin sanoen hän päästi nuorukaisen käden ja katseli mielihyvällä nuorukaisen reippaita ja voimakkaita liikkeitä, kun tämä heittihe satulaan.
Tomupilvi osotti seuraavassa tuokiossa, mitä tietä nuorukainen oli mennyt.
Mutta Engelbrekt jatkoi matkaansa ja katseli nyt ikään kuin keveämmin ja vapaammin ympärillensä. Niin oli, kuin hän sanoi: nuorukaisen sanat olivat sulosoittoa hänen korvilleen. Ne olivat auringonsäteenä häntä ympäröivässä pimeydessä.