III.
Brand.
Vasta myöhään illalla ajoi Engelbrekt niiden siltojen ylitse, jotka yhdistivät Norrmalmin Tukholman kaupunkiin. Tässä kaupungissa, jota jo silloin pidettiin valtakunnan etevimpänä, näkyi vielä sen suuren tulipalon merkkejä, joka oli kohdannut sitä pääsiäisen tienoilla v. 1419. Mutta luonnollisesti näkyi näitä vaan yksityisissä taloissa ja niissä palaneissa talonpaikoissa, joille ei vielä oltu ennätetty rakentaa. Portit, tornit ja linna olivat täydellisessä kunnossa, samate monet julkiset rakennukset, raatihuone, ammattikuntain huoneustot ja luostarit.
Mutta nykyjään ei Norrmalmia eikä kaupunkia voi verratakkaan siihen Tukholmaan, johon Engelbrekt toukokuun 20 p:n iltana v. 1433 tuli. Tuo nykyjään niin komea Norrmalm palatsimaisine rakennuksineen oli silloin vaan hiekkaharjannetta, joka kaupungin rinnassa oli aivan puutonta. Tie kulki vähän harjua ylöspäin ja sen oikealla puolella (pohjoisesta katsoen) oli Klaaran luostari, missä nyt samanniminen kirkko on. Rannasta, missä nykyjään Kustaa Aadolfin tori nelikulmaisena levitäikse, vei silloin niin kuin nytkin silta Pyhänhengensaarelle, jonka rannalla olevasta kolmitornisesta portista, jota silloin sanottiin "pohjoiseksi ulkoportiksi", pääsi saarelle. Eteläpuolelta oli tämä samate sillalla yhdistetty varsinaiseen kaupunkiin. Täällä oli myöskin portti torneineen ja tätä sanottiin "pohjoiseksi sisäportiksi."
Oli mitä ihanin kevätilta, ja sen tähden oli tiellä joukoittain kaupunkilaisia liikkeellä, rikkaita ja köyhiä sekaisin, silloin niin kuin nytkin. Rikas ja mahtava rihkamakauppias silmäili siinä jonkinlaisella itserakkaudella pitkin virtaa. Vähän kauvempana, aina linnanmuurin alla sijaitsevalta linnanlaiturilta alkaen, oli siinä nähtävissä muutamien harvain Lybekistä ja muista hansakaupungeista äsken tulleiden laivain mastot. Hänen rinnallaan saatoit nähdä huonompiosaisia ammattilaisia, arvokkaimmasta alhaisimpaan. Engelbrektinkin katse kääntyi satamansuulle päin, jossa olevista laivoista varmaankin joku oli vievä hänet määräpaikkaan.
Mutta tie aleni kohta, ja kuta lähemmäksi hän joutui kaupunginporttia, sitä vähemmin hän saattoi nähdä satamaa. Sisäportin sisäpuolella oli vasemmalla kädellä korkea torni, jota sanottiin Leijonatorniksi ja kohta vasemmalla puolen sitä sijaitsi Kärnan eli Kolme Kruunua -nimisen tornin ympärillä linnan tumma rakennusryhmä. Sen edustalla oli jokseenkin iso aukea paikka, joka ulottui aina pääkirkolle eli "kylänkirkolle" asti. Tämä sijaitsee samalla hiekkaharjulla, jolle Birger Jarl rakensi ensimmäisen linnan, ja Läntinen Pitkäkatu näyttää vielä, mitä suuntaa se vanha kaupunginmuuri kulki, jonka päälle jo tähän aikaan ruvettiin rakentamaan ja jonka alatse alettiin tehdä holvikäytäviä siihen kaupunginosaan, joka aikain varrella oli kasvanut muurin ulkopuolelle ja asemansa takia sanottiin "länsimuuriksi." Tämän aukean paikan oikealla reunalla oli joukko puusta rakennettuja puoteja, joiden takaa kaupunginmuurilta n.s. Pentti herran torni kohosi yli muiden. Samassa jonossa etelään päin olivat Pikku torni, Louhikäärmetorni ja Ohrasatamantorni, joista näkyi sitä vähemmän, kuta kauvempana ne olivat.
Engelbrekt ratsasti tuon aukean paikan poikki ja kääntyi ylös kirkolle päin, niin että hän joutui raatihuoneen edustalla olevalle torille. Täällä aukeni etelää kohti katu, jonka rakennukset tekivät milt'ei öisen pimeäksi, erittäinkin äskenrakennetun dominikaani- eli mustamunkkiluostarin kohdalta, jonka mukaan katu on saanut vieläkin käytetyn nimen Mustamieskatu. Engelbrekt ajoi tälle kadulle ja poikkesi siltä Kinhästenkadulle (nykyiselle Kinstukadulle) sekä joutui sitten Själagårdinkadulle (nyk. Saaristokadulle).
Tällä kadulla oli Henrikki Kalusepän talo. Tämä ynnä pari viereistä taloa oli kivestä, jonka tähden ne olivat säästyneet palolta. Talon kuntoonpano oli maksanut Henrikki Kalusepälle hyvät rahat. Nuo kolme taloa, joiden päätyiskatot olivat läheisiä puutaloja paljoa korkeammat, olivat helposti erotettavissa. Engelbrektin ei sen tähden tarvinnutkaan kysellä. Talo seisoi siinä niin kuin entisaikoinakin, ja näytti ikään kuin kummastellen katselevan pikkusilla ikkunoillaan nousukkaita, noita eilispäivän rakennuksia.
Henrikki Seppä otti avoimin sylin vieraansa vastaan. Hän oli vilkkaan ja hyväsävyisen näköinen mies. Äskettäin oli hän emäntineen tullut kotiin huvikävelyltä Klaaran kirkolta päin ja oli juuri Engelbrektin sisään astuessa lähettämässä kotiin pientä poikaa, joka oli tällä matkalla ollut hänen mukanansa. Tietysti keskeytyi nyt tämä homma ja poika jäi lähettämättä. Sitten nousi puhe tallisijasta Engelbrektin hevoselle. Tästä asiasta tuli Henrikille joltisestikin päänvaivaa, sillä hän oli edellisinä päivinä vuokrannut tallinsa muille. Silloin astui poika esiin.
"Tuskinpa sillä asialla tarvinnee päätänsä vaivata, Henrikki ukko", sanoi hän, "setäni talossa tässä vastapäätä on kyllä hevoselle tilaa."
"No juokse sitten naapuri Gellinkille, Kort, ja kysy häneltä, saako vieraani panna hevosensa hänen talliinsa."
Poika juoksi ja palasi tuokion kuluttua takaisin.
"Saapi", sanoi hän ja näytti itse olevan tuomastaan tiedosta hyvin iloinen, "siellä on tilaa hevoselle ja minä kyllä vien sen sinne!"
"Kiitos, kiitos, poikaseni", virkkoi Engelbrekt, "mikä on nimesi?"
"Kort Rogge",[22] vastasi poika varmasti.
"Ja setäsikö nimi on Gellink?" kysyi taas Engelbrekt.
"Gellink on nainut hänen tätinsä", selitti seppä puolestaan, "Gellinkejä on kaksi ja heidän on tämä kivitalo tässä minun taloni vieressä. Tämä Kort on reipas ja älykäs poika, mutta hänellä on, mikäli minusta näyttää, enemmän taipumusta kynän kuin moukarin tai miekan pitelemiseen. Hän käykin jo koulua ja aikaa voittaen hänestä kai tulee pappi. Niinhän hän sanoi, tuo oppinut herra, joka tuli Lybekistä ja asui isäsi tykönä tässä äskettäin?"
"Tarkoitatteko herra Jöns Pentinpoikaa?" kysyi poika ja jatkoi, kun seppä ystävällisesti päätänsä nyökäyttäen vastasi kysymykseen, "niin, niin hän sanoi ja kehotti isääni sallimaan minun pitkittää."
"Silloin kai tarvinnet apumiestä hevosta hoitamaan, luulen ma, Kort", sanoi Engelbrekt hymyillen ja tarttui pojan käteen sekä poistui.
Vähän ajan kuluttua makasi Engelbrekt huolellisesti tehdyllä vuoteellaan muutamassa yläkerranhuoneessa ja nautti tarpeellista lepoa.
Mutta kohta puoliyön jälkeen tömisi Norrmalmin ja kaupungin välisen Norrströmin yli menevä silta ison ratsumiesjoukon ajamisesta. Se ajoi suorinta tietä linnalle.
Ehkä puoli tuntia sen jälkeen näki sillan tornivahti yksinäisen ratsumiehen täyttä laukkaa ajavan harjutietä alas ja siltojen yli niin kiivaasti, kuin vihollinen olisi ollut aivan hänen kintereillään. Tämä herätti vartijan huomiota ja sotamiehet riensivät palavat tulisoihdut kädessä porttiholviin katsomaan, kuka tuo hurja ajaja oli.
Tämä pysähtyi porttiholviin ja näytti olevan hyvillään nähdessänsä sotamiehet ympärillään. Hänen pukunsa oli puoleksi punainen, puoleksi viheriä, ja kaulassa hänellä oli hopeavitjat, joihin oli kiinnitetty jokin esine, joka oli pistetty hakasparin väliin nutun aukeamaan.
"Onko vouti linnassa?" kysyi hän.
"Puoli tuntia sitten palasi hän Skälnorasta", vastasi sillanvartion päällikkö.
"Viekää sitten minut heti hänen puheillensa, minulla on hänelle varsin tärkeitä sanomia vietävänä", virkkoi ratsumies hyvin kiireesti, ikään kuin hän hätäisellä puhumisellaankin olisi tahtonut osottaa, että asia oli kiireellinen.
"Jolleivät silmäni valehtele", sanoi päällikkö, "niin sinä olet Jösse
Eerikinpojan väkeä."
"Niin olen ja tuon sanaa ja kirjettä Borganäsin alavoudilta, Juhani
Walelta, herra Hannu Kröpelinille!"
Ratsumies veti esille kirjeen takkinsa alta ja näytti voudin isoa vahasinettiä. Sillä välin oli muuan vartijamies valmistautunut saattamaan ratsumiestä eikä kestänytkään kauvan, ennen kuin he olivat linnanportin edustalla. Siinä saivat vielä hetkisen vartoa, ennen kuin portit avattiin, ja sen jälkeen oli ratsumiehellä vielä monta kotvaa odotettavana, ennen kuin pääsi n.s. Aatelistaloon eli siihen linnanmuurin sisäpuolella olevaan rakennukseen, jossa kuningas täällä oleskellessaan majaili, mutta jossa nyt asui vouti ja valtioneuvos Hannu Kröpelin.
Kun hänet vihdoin toisen sotamiehen saattamana oli linnanpihan poikki viety tähän rakennukseen, otti hänet siellä vastaan palvelija. Tämä saattoi hänet pitkien käytävien kautta ja kaksia portaita myöten jokseenkin isoon huoneeseen ja sytytti pari vahakynttilää, jotka olivat hopeisissa kynttiläjaloissa punaisella veralla peitetyllä pöydällä.
Hetkisen kuluttua avautui muuan syrjäovi ja mustaan viittaan puettu mies astui huoneeseen. Hänen päänsä oli jo harmaantunut, mutta hiukset valuivat tuuheina kiharoina korkealle otsalle, jonka alla loisti hyvyyttä ja lempeyttä puhuva silmäpari. Se oli Tukholman linnan vouti. Hän astui pöydän eteen, jolla vahakynttilät paloivat. Ratsumies, joka oli jäänyt seisomaan ovelle, kumarsi nöyrästi mustapukuiselle ja ojensi hänelle nuttunsa alta kirjeen.
"Borganäsistäkö tulet?" kysyi Hannu herra pannen kirjeen avaamattomana pöydälle.
"Läksin sieltä eilen iltapäivällä", vastasi ratsumies, "enkä ole siitä lähtien levännyt, sillä tuo kirje sisältää tärkeitä tietoja."
"Tiedätkö niistä mitään?"
"En, mutta sisällyksen voin päättää siitä, mitä vouti minut lähettäessään sanoi. Taitaa olla hankkeissa kapina…"
"Kapina!" keskeytti hänet vouti katseella, joka ilmaisi sekä epäluuloa että suuttumusta.
"Toissapäivänä saavuin varhain aamulla voudin asioissa Borganäsiin", jatkoi ratsumies, "ja silloin oli edellisenä yönä sinne tullut käsky Jösse Eerikinpojalta Vaskivuorelta, että meidän puolenpäivän aikaan tuli lähteä liikkeelle kaikille Borganäsin ympäristössä oleville teille kapinannostajaa kiinni ottamaan."
"Ja kuka se sitten muka on…?" kysyi vouti.
"Engelbrekt Engelbrektinpoika!"
"Engelbrekt Engelbrektinpoika", toisti vouti verkalleen itsekseen, sill'aikaa kuin ratsumies jatkoi:
"Olinhan hänet tavannut samana päivänä aamulla Ornäsissä … hän ryösti sieltä kuninkaan veron, ja kun kerroin sen Borganäsissä, oli meidän heti lähdettävä."
"Mutta Engelbrekt Engelbrektinpoika pääsi käsistänne?"
"Me emme saaneet häntä kiinni ja sanantuoja, jonka vouti oli lähettänyt Vaskivuorelta ja joka oli tullut yöllä, meni matkoihinsa toissapäivänä puolipäivän aikoihin. Aina eiliseen puolipäivään asti pidimme kaikki etelään vievät tiet miehitettyinä, mutta iltapäivällä palasimme takaisin linnaan ja minun oli heti noustava ratsaille."
Tällä välin avasi vouti kirjeen, ja kun ratsumies oli kertomuksensa lopettanut, luki hän sen. Se todisti ratsumiehen kertomuksen todeksi ja sisälsi sitä paitsi pyynnön, että Hannu Kröpelin ottaisi kiinni kapinoitsijan, jos hän, niin kuin näytti arvattavalta, Tukholmasta aikoisi lähteä Tanskaan. Voudin lempeät kasvonpiirteet synkistyivät kirjettä lukiessa. Hän näytti itsekseen tuumivan, mitä hänen oli tehtävä, sillä hän seisoi kauvan ääneti kirje kädessä ja tuijottaen eteensä.
"Tunnetko Engelbrekt Engelbrektinpojan?" kysyi hän vihdoin.
"Tunnen!"
"No hyvä, jos hän on kaupungissa, niin hanki minulle hänen asuntonsa tietoon. Mutta", jatkoi hän ja hänen katseeseensa ilmautui lujuus, jota ei näissä lempeissä kasvoissa olisi luullut löytyvän, "muista, minä en tahdo tietää sen enempää."
Ratsumies kumarsi taaskin ja Tukholman linnan vouti katosi makuuhuoneeseensa. Sama palvelija, joka oli tuonut ratsumiehen ylös, tuli sen jälkeen sammuttamaan vahakynttilät sekä saattoi ratsumiehen alas.
* * * * *
Varhain seuraavana aamuna istui Engelbrekt Henrikki Sepän kanssa pajan viereisessä huoneessa, jonne pajasta kuului palkeen puhkamista ja vasarain kalketta. Puhelu koski etupäässä Tukholman porvareita, mutta myöskin kauppakaupunkeja ja kauppakaupunkilaisia ylimalkaan. Heilläkin oli paljon valituksenaihetta, vaikk'eivät he erityisen hallituksensa ja oikeudenkäyttämisensä turvissa olleetkaan alttiina tuolle sietämättömälle voutisorrolle, joka rasitti maalaisväestöä. Mutta nuo ylimääräiset maksot, kaupanseisahdus ynnä lisätyt tullimaksot — kaikki sen onnettoman sodan seurauksia, jota kuningas nyt oli käynyt jo lähes kolmekymmentä vuotta — ne saivat aikaan tyytymättömyyttä kaupungissa ylimalkaan.
Siitäpä tulikin, että niin harvoja laivoja näkyi satamassa. Engelbrekt, joka uskoi sepälle aikeensa matkustaa Köpenhaminaan, ei kuitenkaan maininnut tämän matkan syytä, mutta sanoi pelkäävänsä, ett'ei ollut laivaa, joka hänet veisi Itämeren ylitse.
"Luulenpa kuitenkin", virkkoi Henrikki Seppä, "että pääset. Tämä Gellink naapuri kuuluu näinä päivinä lähettävän laivan Lybekkiin, ja jollen väärin kuullut, niin piti sen poiketa Köpenhaminaankin. Hän on arkkihiippakunnasta ostanut nahkoja. Saatammehan heti paikalla mennä saksalaisen puheille kysymään, niin saamme varmimmat tiedot."
Hartlev Gellink eli Westfalilainen, joksi häntä myöskin sanottiin, koska hän oli Westfalista peräsin, työskenteli tavarahuoneessaan Henrikin ja Engelbrektin astuessa sisälle. Hän oli pieni liukasliikkeinen mies, jolla oli paljon puuhaa pannessaan tukkuihin kallisarvoisia näädän- ja kärpännahkoja. Suurin osa oli sentään muita turkiksia, niinkuin karhun-, suden- ja ketunnahkoja. Myöskin hirvennahkoja oli iso joukko kauppiaan varastohuoneessa.
Sepän kysymykseen vastasi tuo ystävällinen mies, että puheenalainen laiva kyllä oli menossa Köpenhaminaan, mutta ett'ei hän saattanut määrätä päivää, milloin se oli lähtevä. Saatuaan tiedon, missä laiva oli ja mikä laivuri oli nimeltään, heittivät nuo molemmat miehet jäähyväiset ja kauppias ryhtyi taas kahta innokkaammin tehtäväänsä.
Heidän päästyään kadulle neuvoi seppä Engelbrektille suorimman tien, mitä erään n.s. vesiportin kautta pääsi satamaan ja laivalaiturille. Sen jälkeen hän läksi kotiin. Engelbrekt kääntyi neuvotulle kadulle päin, joka kohta aukenikin hänen eteensä ahtaana ja mutkikkaana. Juuri tälle poiketessaan loi hän vielä silmäyksen taaksensa Själagårdinkadulle ja näki silloin pitkän, komeavartaloisen miehen, joka veti hänen huomionsa puoleensa. Kadulla liikuskeleva ihmisjoukko vaikeutti kuitenkin miehen tarkalleen näkemistä, mutta Engelbrekt oli näkevinänsä hänen olleen puetun punaisiin ja viheriäisiin.
Saattoihan hän sentään erehtyä, eikä hän sitä sen enempää tarkannut eikä myöskään tahtonut liian kauvan samalla paikalla viivyttelemällä vetää huomiota puoleensa, vaan jatkoi astumistansa katua pitkin. Tämä teki loivan mutkan, ja kun hän oli kulkenut kadun puoliväliin, juuri niille paikoin, missä kaartava talorivi alkoi estää Själagårdinkadun puoleista päätä näkymästä, kääntyi hän katsomaan taaksensa — ja näki taas tuon komeavartaloisen miehen puhelemassa pienen pojan kanssa, jonka Engelbrekt tunsi pikku Kort Roggeksi.
Tämänpukuisen miehen näkeminen, se kun niin selvästi ilmaisi Jösse Eerikinpojan vainoamisaikeet, tuotti Engelbrektille levottomuutta ja huolta. Hän pitkitti kuitenkin kulkuansa kadun päähän ja portista lävitse sekä niiden muutamien talojen ohitse, joita tänne, muurin ulkopuolelle, oli rakennettu ja jotka olivat itämuuriksi sanottuna kaupunginosana, sekä tuli kohta hakemansa laivan luokse. Laivuri Didrik Gös, lihava, pienenläntä merikarhu, tuli juuri Engelbrektin laiturille päästessä soutamalla maihin.
Vaikka laivuri olikin tyly ja suorasukainen mies, miellytti hän kuitenkin Engelbrektiä. He astuivat yhdessä pitkin laivasiltaa ja joutuivat kohta vilkkaaseen keskusteluun, jolloin Didrik Gös lateli mitä minkinlaisia juttuja vitaliveljeksistä eli niistä merirosvoista, jotka aina Albrekt kuninkaan ajoilta mellastelivat pohjoisilla purjehdusvesillä. Hänellä oli loppumaton varasto tällaisia juttuja, mutta erittäinkin oli hänellä paljon kertomista Bartholomaeus Voethista, jonka merirosvoukset silloisen sodan aikana olivat hämmästyttäneet koko pohjoismaita.
Näissä kului aika ja he erosivat vasta kaupungin kellojen kahtatoista lyödessä.
Myöhään iltapäivällä, illan suussa, laivuri tuli seppälään ja sanoi lähdön kyllä toteutuvan, ennen kuin kauppias oli arvellut.
"Sanoin kauppias Gellinkille", virkkoi hän. "että aion lähteä, niin pian kuin tuuli kääntyy myötäiseksi, saipa hän pakkansa laivaan tai ei. Ja hänen mielestään se oli oikeaa puhetta, niin että voitte saada sanan millä hetkellä tahansa."
Laivurin vielä ollessa siellä tuli eräs linnan palvelija. Hän oli puettu ruskeaan ja mustaan, niin että toinen puoli ruumista oli musta, toinen ruskea, aivan kuin Jösse Eerikinpojan sotamiehet, vaikka näiden värit olivat punainen ja viheriä. Takkiin oli kirjaeltu Kröpelinin vaakuna. Sisälläolijat katsoivat hämmästyen palvelijaan, enimmin kuitenkin Henrikki Seppä itse. Voudinpalvelijan ilmestyminen hänen kotiinsa oli hämmästyksestä päättäen hyvin harvinainen tapahtuma.
"Asuuko Henrikki Seppä tässä?" kysyi palvelija.
"Asuu kyllä", vastasi seppä, "ja mitä on noin hienolla herraspalvelijalla hänelle asiaa?"
"Täällä kuuluu asuvan taalalainen vuoritilallinen, nimeltä Engelbrekt
Engelbrektinpoika!"
"Niin asuukin."
"Minunko luokseni sinut sitten on lähetetty?" kysyi Engelbrekt katsellen tarkkaavasti palvelijaa.
"Tukholman linnan vouti, herra Hannu Kröpelin, lähettää teille ystävälliset terveisensä ja pyytää teitä tulemaan puheilleen linnaan!"
Kesti vähän aikaa, ennen kuin Engelbrekt vastasi, mutta sitten hän sanoi lyhyeen ja varmasti:
"Sano terveisiä herrallesi, että tulen."
"Herrani toivoi, jos teille soveltuisi, että tulisitte minun seurassani linnaan."
Palvelijan puhe ja koko käyttäytyminen oli niin erilaista kuin herraspalvelijain ylimalkaan ja erittäinkin niiden, joita oli saanut nähdä Vestmanlannin ja Taalainmaan voudin palveluksessa, että Engelbrekt jonkinlaisella mielihyvällä katseli nuorukaista. Samalla kertaa oli voudin tervehdys pikemmin ystävällistä kutsumista kuin käskyä, niin että Engelbrekt päätti seurata palvelijaa.
"Jollen tule takaisin", sanoi hän hiljaa Henrikki Sepälle, joka kiivaasti keskeytti hänet.
"Jolletko tule takaisin, kuka tai mikä sitä saattaisi estää…?"
"Kuninkaan vouti … ehkä teen väärin tämmöistä hänestä luullessani, mutta jos niin kävisi, niin lähetä lentoviesti Vaskivuorelle ja kerro kaikki isä Johannekselle. Jumalan haltuun niin kauvaksi!"
Engelbrekt läksi palvelijan seurassa Henrikki Sepän ihmeissään pudistellessa päätänsä.
Siihen aikaan ei ollut yhtä vaikeata kuin nykyään pitää silmällä muukalaisia tai ottaa selko, keitä pääkaupunkiin tuli, ainakaan milloin eivät suuret juhlallisuudet tai herrainkokoukset vetäneet sinne suurempia ihmisjoukkoja. Sen tähden saattoikin Jösse Eerikinpojan palvelija siitä kertomuksesta, minkä sai sillanvartijalta, tuntea sen, jota hän haki, olleen niiden joukossa, jotka edellisenä iltana olivat tulleet Tukholmaan. Vartija oli myöskin, kuitenkin aivan sattumalta, nähnyt hänen ratsastavan kirkolle päin, josta saattoi päättää hänen menneen keskikaupungille. Borganäsinmies joutui täten raastuvantorille — tämä tapahtui varhain aamulla — ja täällä hän aivan onnen kauppaa kohtasi erään oikeudenpalvelijan, joka niinikään edellisenä iltana oli nähnyt miehen poikkeavan Mustamunkkikadulle ja hänet tarkkaan huomannut muukalaiseksi. Siitä se tuli, että Engelbrekt satamaan mennessään sai hänet nähdä. Mies oli myöskin samassa tuokiossa saanut Engelbrektin silmiinsä ja rientänyt kadulle, jonka kulmaan hän seisahtui yhä vielä pitääksensä saalistaan silmällä ja saadakseen selville hänen asuntonsa. Juuri kuin hän oli kääntymäisillään kujalle, sai hän silmiinsä pikku Kort Roggen, joka uteliaana sekä katseli häntä että Engelbrektiä, joka jatkoi kulkuansa pitkin kujaa. Tästä sai mies aihetta kysellä pojalta miestä, jonka he näkivät kujalla, ja ihmeekseen ja ilokseen hän saikin pojalta kaikki ne tiedot, mitkä tarvitsi.
Hän kiiruhti heti linnaan, mutta vouti oli lähtenyt kotoa eikä hänen ollut määrä tulla takaisin, ennen kuin puolenpäivän jälkeen. Tämä näytti kummastuttavan miestä, joka tietenkin oli odottanut voudilta enemmän intoa niin tärkeissä asioissa, joita hän kyllä hyvin tiesi tuomansa kirjeen sisältäneen. Kuitenkin täytyi hänen odotella ja vasta pari tuntia puolisen jälkeen sai hän voudille kertoa, mitä hän Engelbrektistä oli saanut tietoonsa.
Hänen kummastuksensa kasvoi, kun hän huomasi että ei ryhdyttykään minkäänlaisiin puuhiin tuon vaarallisen miehen linnaan noutamiseksi, mutta hän ajatteli itsekseen voudin tahtovan menetellä hyvin varovasti ja sen tähden odottavan yötä. Mahtavan ja salaperäisen näköisenä hän käveli sotamiesten joukossa linnantuvassa, odotellen mitä oli tuleva.
Hän sai sitten illan suussa nähdä tuon niin kauvan odottamansa tulevan linnaan. Mutta nytkään hän ei voinut käsittää tukholmalaisvoudin menettelytapaa. Melkein kunnioittaen saattoivat palvelijat tuon vaarallisen miehen aatelistaloon. Mutta Borganäsinmies käänsikin tällöin itse huomion itseensä. Sillä juuri kun Engelbrekt astui hänen ohitsensa ja loi kiinteän silmäyksen häneen, syöksyi hän syrjään toisten palvelijain taakse, ikään kuin ei olisi saattanut kestää tätä katsetta. Tämä liike oli samanlainen kuin se, jonka näimme Ornäsissa aiheutuneen siitä, että Engelbrekt mainitsi nimen Maunu. Kenties piili hänen sydämensä pohjassa joku tahra, joka ei sietänyt koskettamista — vähäinen muistelma menneiltä onnellisemmilta ajoilta, muistelma, jota ei vielä ollut saanut hämmennetyksi se pimeys, joka muuten teki hänet niin kovaksi, ett'ei mikään lempeämpi tunne häneen pystynyt. Vielähän orvokkikin levittelee lemuansa iltaruskon riutuvassa loisteessa kotvasen sen jälkeen kuin kaikki muut kukkaset jo ovat yön pimeydessä uneensa uinahtaneet.
"Oliko tuo kenties ensiksi viettelemäsi tytön isä?" kysyi joku palvelijoista, sitten kuin Engelbrekt jo oli kadonnut aatelistalon portaisiin.
"Kautta pyhän Nepomukin", virkkoi toinen saksanvoittoisesti puhuen, "sen jälkeen hänellä jo kai on ollut niin monta tytönsydäntä sydänpussissaan, ett'ei ensimmäinen varmaankaan enää häntä hämille panisi."
"Hei, poika, mikä sinulle sitten tuli?" huusi kolmas, "tunsitko tuon pienen miehen, joka sinuun katsoi?"
Kaikki nämä huudahdukset ja kysymykset näyttivät estävän miehen mieltä heti siinä tuokiossa täysin malttumasta, mutta kohta hän virnisti suunsa riettaaseen nauruun ja torjui kaikki lisäkyselyt sukkelalla, vaikka tosin jokseenkin karkealla pilapuheella.
Mutta yläkerran isossa huoneessa, jossa hopeaiset kynttiläjalat pöytää koristivat, ja jossa palvelija edellisenä yönä oli jättänyt Juhani Walen kirjeen, seisoivat Engelbrekt ja Hannu Kröpelin vastatusten.
Molemmat olivat aikansa kenties jaloimpia miehiä, se vaan eroa, että vouti oli kuninkaan palvelijoita, Engelbrekt sitä vastoin oli itse ruvennut kansan palvelijaksi. Jos on totta, että heimolaissielut helposti löytävät toisensa, niin se toteutui tässäkin, sillä niin avomielisesti ja luottavaisesti katsoi silmä silmään, ja saattoipa melkein sanoa, että vihamielisyys ei päässyt sanoja edemmäksi. Mutta sanan täytyi tarttua sanaan, sen helposti ymmärsi heidän erilaisesta asemastaan, koska toinen oli kuninkaan mies. Heidän katseensa puhuivat toista kieltä, sanat toista. Edelliset tunnustivat heidän yhdenvertaisuutensa, jälkimmäiset jakelivat hetken ajan toisilleen teräviä iskuja.
"Taalainmaassa puuhataan kapinaa", sanoi Hannu Kröpelin, "ja te olette kapinan nostaja, niin on minulle sanottu!"
"Kapina saattaa nousta", sanoi Engelbrekt, "se riippuu…"
"Kapinako? Te siis tunnustatte…"
"Minä tunnustan, että kuningas voi pakottaa kapinaan, jollei…"
"Engelbrekt Engelbrektinpoika, mitä sanottekaan … ettekö tiedä, että minut kuninkaan miehenä on pantu valvomaan hänen oikeuksiansa omassa läänissäni, niin kuin muut voudit omissaan!"
"Minä pidän teitä kuninkaan sijaisena ja juuri sen tähden sanonkin, että kapina saattaa nousta, että siihen lopulla voidaan pakottaa… Kapinannostaja, siksi minua sanotte … no niin, kuningas on itse ratkaiseva sen asian, sillä mitä tässä nyt teille sanon, sen aion sanoa kuninkaalle itselleenkin."
"Mutta sepä on uskalias syytös, jonka te näin puhein viskaatte vasten kuninkaan silmiä."
"Syytös tai mikä, mutta kuningashan on ainoa auttamaan kykenevä, ja olkoon vaan sana uskalias, kunhan se on tosi."
"Se on kuitenkin todeksi todistettava."
"Se todistetaankin!"
"Ja millä?"
"Minun hengelläni!"
Tukholman linnan ritarillinen vouti pani nämä sanat kuullessaan käsivartensa ryntäillensä ristiin ja loi surullisen näköisinä lempeät silmänsä alas edessään olevaan mattoon. Selvää oli, että hän mielessään tunnusti jonkun suuren epäkohdan mahdollisesti olevan sen syytöksen perustana, jonka tuo pieni mies tahtoi hengellään vahvistaa.
"Tiedättekö", sanoi hän sitten, "että Taalainmaan voudilta on tullut sanantuoja ja kirje, jossa minua pyydetään ottamaan teidät kiinni ja jättämään hänelle?"
Engelbrekt ei vastannut tähän kysymykseen, vaan vouti toisti sen.
"Sitäpä toki ette ole tekevä", virkkoi hän verkalleen puhuvin silmin voutiin katsoen.
"Ja miksikä en?"
"Koska Hannu Kröpelin on kunnian mies!"
"No hyvä, Engelbrekt Engelbrektinpoika", sanoi vouti, "luulen ymmärtäneeni teidät, ja jos tosiaankin, niin kuin sanotaan, Taalainmaassa puuhataan kapinaa, niin mahtanee, kuten sanotte, kuningas itse olla paras apumies. Menkää sen tähden Jumalan nimessä, Engelbrekt, toivon keskustelustanne kuninkaan kanssa mitä parasta."
Mitään muuta ei linnassa keskusteltu. Engelbrekt kiiruhti asuntoonsa.
Täällä hän sai heti sen tiedon, että laivuri varhain seuraavana aamuna aikoi nostaa purjeet. Tuuli oli äkkiä kääntynyt ja parhaillaan oltiin kiireellä panemassa kauppias Gellinkin viimeisiä tavarakääröjä laivaan. Niin pian kuin tämä saatiin tehdyksi, oli määrä nostaa ankkuri.
Kaikki ulkonaiset asianhaarat näyttivät siis tähän asti olleen Engelbrektille suotuisat ja toivehikkain mielin jätti hän seuraavana aamuna jäähyväiset ystävälleen Henrikki Sepälle, joka saattoi hänet laivarantaan.
Oli vielä hämärä, kun nuo molemmat miehet läksivät sepän talosta. Kulkiessaan Hartlev Gellinkin talon ohitse he näkivät sen edustalla satuloidun hevosen sidottuna portaihin kiinnitettyyn renkaaseen. Aluksi ei Engelbrekt sitä tarkannut, mutta tultuaan aivan lähelle hän pysähtyi ja näytti sitä tarkastavan. Hän silitteli kädellään sen lautasia ja pyyhki pois vaahdon sen rinnasta. Hirnahdellen se ilmaisi huomanneensa ystävyyden.
"Se on Brand!" sanoi Engelbrekt, "se on Hermanin hevonen!"
"Tunnetko sen?" kysyi seppä.
"Tunnenpa kyllä, jospa vaan tuntisin ratsastajankin, joka sillä on tänne ajanut."
"Jolleivät naapurini kaikki luukut ja portit olisi niin tarkasti teljetyt", sanoi seppä, "niin ei olisi mikään vaikea seikka saada siitä selkoa. Vaan jos tahdotte, niin koetan kuitenkin tiedustella."
"En, en … minulla ei ole aikaa hukata, eikä Brand tässä mahtane olla väärillä teillä, kuka hänellä sitten lienee ratsastanutkin."
Näin puhein läksivät miehet samaa tietä, jota Engelbrekt edellisenä päivänä oli kulkenut, ja saapuivat kohta satamaan.
Hetkisen kuluttua oli Engelbrekt Didrik Gösin laivassa ja Henrikki
Seppä näki laivan verkalleen lähtevän ankkuripaikastaan.