Engelbrekt Engelbrektinpoika 1 / Kaksiosainen historiallinen romaani

by C. Georg Starbäck

IV.

Köpenhaminassa.

Joukko ratsumiehiä ajoi vaahtoisilla ratsuilla linnaa kohti tässä vanhassa piispankaupungissa, jonka ensiksi Margareta kuningattaren isä, iloinen Valdemar Atterdag, oli saanut hankituksi kruunulle, jos kohta vaan määräajaksi. Sen oli näet perustanut eräs vanha piispa, Absalon, joka sen oli testamentilla lahjoittanut Roskilden piispanistuimelle. Mutta ei Margareta eikä hänen seuraajansa, kuningas Eerikki Pommerilainen, olleet tahtoneet jättää kaupunkia takaisin piispanistuimelle.

Ratsumiesjoukko pysähtyi linnan edustalle ja pian nähtiin, että se vaan oli etujoukkona loistavammalle seurueelle, joka kohta sen jälkeen myöskin ratsasti linnaa kohti. Seurueella oli muassansa koko joukko sellaisia kapineita, jotka selvästi ilmaisivat sen palaavan metsältä. Siinä oli joukko herroja kallisarvoisissa, kullalla ja hopealla kirjailluissa vaatteissa ja useimmilla oli raskaat kultaiset ritarivitjat ja kultaiset kannukset. Hopeainen metsästystorvi riippui joka miehen kaulassa. Joukon jälessä kuljetettiin saalista kolmella hevosella.

Etupäässä ratsasti pitkä mies, jonka jo ryhdistä ja käytöksestä huomasi ylhäiseksi henkilöksi. Ylpeyttä ja vallanhimoa ilmaisi hänen otsansa, mutta myöskin kevytmielisyyttä ja nautinnonhimoa. Hänen katseessaan oli tosin jotakin, joka ilmaisi valtaa ja ylhäisyyttä, mutta siinä oli myöskin riettautta ja kovuutta ja sydämmettömyyttä. Toisin ajoin olisi häntä mieli tehnyt luulemaan orjaksi, joka oli koristellut itsensä vapaan miehen tunnusmerkeillä ja käytti niitä päästäkseen tämän oikeuksistakin osalliseksi. Hänessä ei ollut sisällisen suuruuden majesteettia, jolla aina ja joka paikassa on arvonsa, vaan ulkonainen ja ikään kuin sattumalta saatu. Kuninkaanlinna, jonka oli määrä herättää arvoa ja kunnioitusta, mutta jonka haltija ei ollut kotona.

Se oli Eerikki Pommerilainen, Ruotsin, Norjan ja Tanskan kuningas.

Hänen rinnallaan ratsasti nuori, musta- ja säihkyväsilmäinen ritari. Se oli herra Otto Pogwisch, kuninkaan ilmeisen suosikin, edellisenä vuonna (1432) kuolleen herra Pentti Pogwischin poika. Tuon nuoren ritarin äiti oli Ida Köningsmark Gladsaxista ja häntä sanottiin tavallisesti Gladsax'in Ida rouvaksi. Hän näytti monessa suhteessa kuninkaan muotoiselta, joka seikka myöskin oli omiansa lisäämään uskottavuutta sille yleiselle puheelle, että kuninkaalla ja Ida rouvalla oli ollut luvallista hellemmät välit.

Kuninkaan toisella sivulla ratsasti vanhanpuolinen herra. Se oli tanskalainen ritari, nimeltä Eerikki Krummedik, ja hän oli ainoa tanskalainen ritari kuninkaan seurueessa. Muut olivat pommerilaisia herroja.

Yleinen tyytyväisyys näytti olevan vallalla ja kuningas itse oli mitä parhaimmalla tuulella. Hän laski leikkiä ja hymyili nuorelle Otto herralle, niin kuin hän täksi päiväksi olisi heittänyt kaikki hallitushuolet mielestään, ja toiset herrat hymyilivät, joka kerran kuin kuningaskin hymyili. Ainoastaan herra Eerikki Krummedik ei näyttänyt aina tarkkaan seuraavan kuninkaan puheen ajatuksenjuoksua, niin että hänen kasvonsa usein ilmaisivat aivan päinvastaisia tunteita kuin toisten herrain. Kuningas itse ei kuitenkaan sitä tarkannut.

"Ahvenanmaallapa ei olekkaan semmoisia metsästysmaita, jommoisia olette tänään nähnyt", sanoi kuningas Otto Pogwischille.

"Eipä kyllä", vastasi nuori herra, "mutta sielläpä ei olekkaan kuningasta metsästämässä!"

"Kukapa tietää", virkkoi kuningas, "se päivä saattaa tulla."

"Onnellinen olisi silloin se linnanherra, joka saisi vastaan ottaa teidän armonne Kastelholmaan!"

"Vastaanottajaksi en kuitenkaan tahdo muita kuin teidät, Otto
Pogwisch."

"Teidän armonne!" huudahti Otto herra, selvästi koettamalla koettaen hillitä itseänsä esteettömästi ilmipäästämästä sitä iloa, joka hänet valtasi. "Teidän armonne, en oikein ymmärrä, uskallanko pitää sanojanne täyttä totta tarkoittavina."

"Voitte kyllä toden totta, Otto! Kastelholman linnan ja läänin saatte te, eikä kukaan muu! Vai mitä siitä sanotte, Eerikki Krummedik vanhus?"

Vanha ritari säpsähti kuin unesta heräten. Hän loi kuninkaaseen kysyvän katseen.

"Ha-ha", nauroi tämä, "te uneksitte muinaisia päiviä, Eerikki herra, ja sen tähden unohdatte koko maailman. Olen tässä antanut Otto Pogwischille Kastelholman läänin, mitäs siihen sanotte?"

"Teidän armonne", vastasi ritari, "tekee omassa asiassaan, niin kuin haluttaa. Mutta koska kysytte minulta, niin tahdon sanoa, että minusta näyttää kuluneen pitkä aika, ehkä liiankin pitkä, siitä jolloin ruotsalaisia herroja maita ja läänityksiä lahjoittamalla muistitte."

"Ja mitä sitten?" kysyi kuningas keikauttaen päätänsä taaksepäin. "Enkö sitten saa antaa linnoja ja läänityksiä kenelle hyväksi näen, onko Ruotsin valtakunta minun, vai onko se ruotsalaisten herrain?"

"Armollinen herra", vastasi tanskalainen ritari, "en millään muotoa tahdo väittää mitään valtaanne ja mahtavuuttanne vastaan…"

"Minä ymmärrän, te ajattelette tytärtänne, Margareta rouvaa", keskeytti kuningas, "tuo nuori rouva tarvitsisi jotakin millä ilahduttaa mieltänsä vanhenevan herransa rinnalla, mutta se asia on autettavissa, kun kerran tulemme Ruotsiin."

Tällä kuninkaalla ei ollut, etenkään leikkiä laskiessaan, tapana hillitä kieltänsä. Pila kävi usein törkeäksi ja loukkasi siveyttä. Ja jos joku sellaisina hetkinä uskalsi sanoa mitään vastaan, menetti kuningas kokonaan malttinsa. Tuon vanhan ritarin vakavista kasvoista päättäen, ne kun ilmaisivat, ett'ei hän ollenkaan hyväksynyt sitä tapaa, millä kuningas hänen sanansa selitti, oli odotettavissa vastaus, joka epäilemättä oli saattava kuninkaan tasapainosta ja siten myöskin turmeleva illan loppuosan hauskuuden. Ja linnassa odottivat ylhäistä metsästysseuruetta komeat pidot tansseineen.

Toiset herrat halusivat sen tähden kääntää huomion johonkin muuhun ja sattumus toikin heille avuksi tumman ritarin, joka oli seisauttanut hevosensa jonkun matkaa heidän edellensä, ikään kuin heitä odotellaksensa.

"Kuka on tuo tumma ritari?" kysyi kreivi Witzlau muutamalta kuninkaan takana ratsastavalta herralta.

Kaikkien silmät kääntyivät tällöin ritariin, joka sen huomasi ja ajoi kuningasta vastaan.

"Hänellä on sonninpää vaakunassaan", sanoi silloin toinen herroista.

"Jumaliste, luulenpa, että se on Broder Sveninpoika", huudahti kolmas.

"Broder Sveninpoika", toisti kuningas, mutta hänen äänensä kuului soinnuttomalta eikä päästy selville, iloako vai harmia ritarin näkeminen hänelle tuotti.

Sillä välin oli jouduttu aivan lähelle ritaria. Tämä tervehti kunnioittaen kuningasta, mutta hänen katsantonsa oli synkkä, synkempi kuin hänen haarniskansa väri. Hänessä tämä kohtaaminen nähtävästi ei synnyttänyt mitään ilontunteita.

"Kautta viiden haavan, ritari", puhkesi kuningas sanomaan, "itsekö siinä olette, vai haamunneko se on?"

Ja levottomana kuuli seurue kuninkaan äänen vapisevan, aivan samoin kuin se tapasi tehdä hänen vihastuessaan. Mutta kuningas hymyili kuitenkin puhuessaan, niin että ritarin vastauksesta jäi rippumaan, tokko illan ilojen piti mennä pilalle vai ei.

"Minä itse, armollinen herra, Broder Sveninpoika Asslöfin omistaja!" vastasi ritari, mutta hänen otsansa oli synkkä ja silmät säihkyivät.

"Jumala paratkoon, Broder Sveninpoika, näytätte niin synkältä, kuin olisitte miekkasille menossa", jatkoi kuningas leikinlaskemistaan, vaikka hänen puheensa oli kerkeämpää. "Jos olette uusia tapoja oppinut siellä Lybekin paksujen kamasaksain parissa, niin elkää Jumalan tähden tuoko niitä mukananne tänne."

"Minä tulen", virkkoi ritari, "omasta suustanne kuulemaan vastauksenne!…"

Kuningas katsoi hetkisen vihasta säihkyvin silmin ritariin. Sitten hän kannusti hevostansa ja ratsasti loistavan herrajoukon seuraamana linnaa kohti.

Joukko palvelijoita oli varuillaan ottamassa vastaan kuninkaan ja toisten herrain hevosia. Mutta tuskin kukaan saattoi seurata kuningasta, niin nopeasti hän heittihe alas satulasta ja juoksi linnanportaita ylös. Kun herrat joutuivat linnan isoon saliin, näkivät he kuninkaan sulkevan viereisen huoneen oven. Likellä sitä näkivät he ihmeen ihanan naisen penkille vaipuneena ja ikään kuin väkisin siihen viskattuna; naisen kyyneleet vuosivat virtanaan.

Mutta ritari istui yhä vielä hevosensa selässä tuimasti eteensä tuijottaen. Siinä istuessaan saattoi hän nähdä koko linnan etupuolen, ja kuinka iltarusko kultasi ikkunoita. Kaikki tämä ei kuitenkaan näyttänyt ritarista olevan minkäänarvoista. Ei edes ikkunain hohteen vaihtaessa väriänsä ja muuttuessa ikään kuin sisältä tulevaksi, mikä ilmaisi vahakynttilöitä sytytetyn kuninkaallisiin saleihin ja pitojen alkavan, ei edes silloinkaan ritari sitä sen enempää tarkannut.

Varmaankin hän siten olisi istunut hyvinkin kauvan, jollei muuan mies olisi lähestynyt häntä ja maininnut hänen nimeänsä.

Tämä mies oli pieni, mutta varreltansa vahva. Puvusta päättäen olisi häntä pitänyt jonakin aivan vähäpätöisenä henkilönä, jolleivät vyöllä riippuva miekka ja miehen ryhti olisi ilmaisseet, että hän oli tavallisia ihmisiä paljon ylhäisempi.

Ritari nosti päätänsä kuullessaan nimeänsä mainittavan ja katsoa tuijotti pieneen mieheen, ikään kuin olisi luullut kuulonsa pettäneen.

"Kohtalo saattaa meidät yhteen, jalo herra", sanoi mies, "te ette minua tunne, mutta minä kuulin kuninkaan mainitsevan nimenne ja…"

"Tunnetteko sitten minut?" kysyi ritari.

"Kukapa ei tuntene sitä urhoollista ritaria, joka niin uljaasti taisteli Bornholman luona[23] viime kevännä."

"Haa!" huudahti ritari ja löi kädellään satulannuppiin, ikään kuin taistelun jälkimuisto olisi kiihottanut hänen vihaansa.

"Jollen pety", jatkoi pieni mies, "niin arvaan helposti syyn täällä oloonne, ja silloin vetävät asiamme yhteen muutenkin, eikä vaan kotipaikan suhteen."

"Kuka sitten olette?" kysyi ritari.

"Engelbrekt Engelbrektinpoika Vaskivuorelta Taalainmaasta."

"Ja mitä täällä teette?"

"Tahdon vapauttaa taalalaisrahvaan vankeudesta!"

"Ah!" huudahti ritari, "olette oikeassa, Engelbrekt, ja koska kohtalo niin merkillisesti on saattanut meidät yhteen, niin tulkaa muassani majatalooni. Minulla on paljon kyseltävää sukulaisista ja ystävistä, ja huomenna minun täytyy lähteä täältä takaisin."

Engelbrekt suostui ja he menivät yhdessä majataloon, jossa kohta olivat kahden kesken pienessä huoneessa. Tuo synkkä ritari kävi täällä puheliaaksi ja Engelbrekt sai tietää paljon lisää kuninkaasta ja hänen lähimmistä seuralaisistaan. Luonnollisesti jouduttiin kohta puhelemaan Holsteinin kreivien ja Hansakaupunkien kanssa käytävästä sodasta ja Engelbrekt sai kuulla tuon mainehikkaan ritarin itsensä kertovan Bornholman tappelun.

"Minun laivojeni lukua", sanoi ritari, "lisäsi Eerikki Krummedik muutamilla itse varustamillaan laivoilla."

"Eikö sitä kuningas tehnytkään?" kysyi Engelbrekt.

"Ei, ei, minä olin isäntänä omalla laivallani ja Eerikki herra omallaan, mutta kuningas oli hankkinut meille ruokavarat ja sotatarpeet. Minulla oli alussa menestystä. Minä purjehdin kappaleen matkaa vanhan herran edellä ja kohtasin neljä kauppalaivaa, jotka tulivat Riiasta. Minä anastin niistä kolme, neljäs pääsi Lybekkiin, kuten sitten sain kuulla. Noista kolmesta saatu saalis oli runsas ja se kiihotti miehiäni uusiin taisteluihin. Silloin läksimme taas yhdessä merelle, vanha Eerikki herra ja minä, ja sijoituimme Bornholman luokse…"

"Eikös herra Eerikki Krummedikilla", keskeytti Engelbrekt, "ole heimolaisia siellä meillä Ruotsissa, vai kuinka?"

"On kyllä, hänen tyttärensä on naimisissa vanhan, Vaasasukuisen Krister
Niilonpojan kanssa."

"Ja vanhaa herraa huvittaa oleskella vesillä ja mitellä miekkoja…"

"Tunnetteko Eerikki herran?"

"Tänä aamuna tulin tänne kaupunkiin lybekkiläisen laivurin laivassa enkä tunne näitä ulkomaalaisia miehiä. Sitä paitsi meillä mielestäni on kyllin ristiä heistä siellä kotona."

"Niin, niin, Engelbrekt Engelbrektinpoika, siinä olette oikeassa, ja milloinkapa on parempi päivä koittava isänmaallemme?"

"Se kysymys olisi pikemmin minun tehtävä teille."

"Mitä tarkoitatte?"

"Tepä, hyvät herrat, olettekin saattaneet kaiken tämän onnettomuuden
Ruotsin valtakunnalle!"

Ritarin tummansinisessä silmässä leimahti salama ja hän katsoi tuimasti Engelbrektiin, mutta sitten painui katse ja ritari ilmaisi vähäisellä päännyökäyksellä myöntävänsä Engelbrektin sanat tosiksi.

"Mutta jatkakaa, jalo herra", virkkoi Engelbrekt, "saattanenhan ymmärtää kertomuksenne, vaikk'en olekkaan nähnyt herra Eerikki Krummedikia."

"Muuten se oli se vanha herra, joka ratsasti kuninkaan oikealla puolella, ja itse voitte sitten päättää, tokko niin vanhassa miehessä on reippaitten miesten taisteluun viejää. Hän peräytyikin heti, kun vihollinen lähestyi. Lybekistä tuli neljä alusta, joiden piti puolustaa suurta kauppalaivastoa. Vanha herra väitti vihollisen olevan liian vahvan ahdistettavaksi ja purjehti matkoihinsa. Minun oli yksinäni mahdotonta käydä koko laivaston kimppuun, vaan minä annoin sen purjehtia sivuitse. Mutta aivan ehein nahoin en myöskään tahtonut sitä päästää käsistäni, vaan kävin viimeisten laivain kimppuun."

"Ja nämä olivat ne suuret lybekkiläiset sotalaivat, joiden miehistöt olivat piiloutuneet kannen alle, kunnes te miehinenne olitte tullut laivaan, jolloin heidän onnistui ylivoimalla voittaa teidät. Tuon tiedän, sen on lybekkiläinen laivurini kertonut minulle, samoin kuin vankeutennekin. Mutta kuinka te olette tänne tullut, siitä ei Didrik Gösillä ollut mitään tietoa."

"Olen taannut miehensanallani määräajan kuluessa palaavani takaisin vankeuteen, jollei asiani onnistu."

"Ja pahaltako näyttää…?"

"Vielä tahdon kuitenkin kerran kysyä häneltä."

"Ja jos hän kääntää teille selkänsä yhtä kurjasti kuin tänäkin iltana?"

"Entä sitten…"

"Sitten kai palaatte Lybekkiin ja vankeuteen?"

"Mimmoisena miehenä minua pidättekään?" karjasi ritari tämän kysymyksen kuultuaan ja kavahti pystyyn. Mutta Engelbrekt laski kätensä hänen käsivarrelleen ja loi häneen tuon omituisen katseensa, joka kykeni sekä synnyttämään että tyynnyttämään myrskyä.

"Pidän teitä rehellisenä Ruotsinmiehenä, jolle kunnia on henkeäkin kalliimpi. Samanlaisia ovat nekin, jotka minä tahdon päästää häpeällisestä vankeudesta. Onnistukoon minun asiani paremmin kuin teidän, ritari! Sillä sen verran luulen voivani sanoa, että jollei teitä lunasteta omillanne ja heimolaistenne täysipainoisilla hopeamarkoilla, niin ei kuningas sitä mahtane tehdä."

Engelbrekt pusersi ritarin kättä ja poistui.

Oli sanomattoman kaunis ilta, kesäkuun ensimmäisiä. Hiljaisuus vallitsi kaikkialla ja lauhkeat tuulahdukset puhaltelivat salmelta Absalonin kaupungin ylitse, ikään kuin tuoden terveisiä Lundista, piispankaupungista, ja kuiskeillaan muistutellen menneitä suuruuden- ja kunnian-aikoja, jolloin Valdemarein valtikka ulottui Itämeren etelärannikolle ja jolloin rauha ja sopu ja veljeys yhdistivät Ruotsin ja Tanskan heimolaiskansat liittokirjoja laatimatta ja valoja vannomatta.

Ei tosin vielä tanskalaista Ruotsissa vihattu, mutta kyllä saksalaisia. Vaan jos tanskalainen oli apuna sortamassa kansaa vastoin lakia ja oikeutta, niin oli selvää, että hänkin ennen pitkää oli saava osakseen samanlaisia tunteita ja että hänetkin kohta yhtä hyvin kuin saksalaiset ja italialaiset oli luettava ulkomaalaisten joukkoon, joilla lain mukaan ei ollut oleva mitään sanomista tai käskemistä Ruotsinmaassa. Epäilemättä oli Margareta kuningattaren tarkoitus vähitellen sulattaa yhteen pohjolan kolme kansaa, mutta hänen kasvattipoikansa ei ymmärtänyt, ei voinut käsittää niitä tulevaisuudentuumia, joita tuo suuri vainaja oli sydämessään säilyttänyt. Hän piti muitta mutkitta valtakuntiansa samanveroisina, kuin saksalaiset pikkuruhtinaat maitansa. Hän oli vaan saanut suuremman alan pikkumaisille pyrinnöilleen, siinä kaikki, ja jos missä tuli este tielle, hän sen potkaisi syrjään, jos se oli potkaistavissa. Mutta Eerikki kuninkaan jäljissä rupesikin itämään siemen siihen kansallisvihaan, jota sitten unioonikuninkaat niin runsaissa määrin kasvattivat ja kastelivat, että vieläkään vihanpuusta tuskin muuta kuin runko on katkaistuksi saatu, vaikka onkin kolme vuosisataa vierinyt unioonin hajoamisesta.

Mitään varsinaista päätöstä, mitään kirjoitettua asiakirjaa, joka ikuisiksi ajoiksi oli yhdistävä nuo kolme valtakuntaa, ei tosin ollut olemassa, mutta todellisuudessa oli yhdistämistuuma jo sen verran toteutunut, että yksi kuningas hallitsi kaikkia kolmea valtakuntaa, ja viisaus ja nero olisivat kenties saattaneet tämän todellisuuden perustalle luoda yhden kolmiyhteisen kansan. Aikain kuluessa olisi kyllä unhotettu sekä yhteisesti tehdyn ja kirjallisesti laaditun ja vahvistetun päätöksen olemattomuus, että myöskin se seikka, ett'ei noiden kolmen kansan mieltä oikeastaan koskaan oltu koko asiassa kysytty. Mutta kun kuningas, niinkuin nyt oli laita, oli niin varomaton ja älytön, ett'ei ainoastaan väärin käyttänyt valtaansa, vaan vieläpä suorastaan rikkoi voimassaolevaa lakia, jota oli vannonut noudattavansa, herätti hän tyytymättömyyttä ja vihaa ensin itseensä ja sitten sitä suurtyötä vastaan, jota hän oli lähetetty hoitamaan ja suojelemaan.

Kuninkaan tuli antaa voimaa laille ja ylläpitää rauhaa. Se oli hänen ensimmäinen, mutta samalla hänen korkein ja kaunein tehtävänsä. Mutta hän ei sitä täyttänyt, ja selvitettäväksi jäi, muistamattomuus ja taitamattomuusko siihen olivat syynä, vai ehdon tahdonko hän rikkoi lakia ja sorti kansan pyhimpiä oikeuksia.

Melkein tällainen oli Engelbrektin ajatusten juoksu, kun hän illan suussa käyskeli kaupungin keskitse, ja kuta enemmän hän tällaisia ajatteli, sitä levottomammaksi hän tuli, kuten ihminen tavallisesti tulee jonkun tärkeän hetken lähetessä; ja huomispäivällä oli varmaankin sellainen hetki helmassaan.

Huomaamattansa suuntasi hän kulkunsa linnalle päin. Siellä oli vielä paljon ihmisiä liikkeellä ja iso väkijoukko käveli valaistujen linnanikkunain edustalla, josta saattoi nähdä, miten ylhäiset herrat ja neitoset karkeloiden ja leikkien liikkuivat kuninkaan hovissa.

Engelbrekt väistyi levottomuuksineen ja toiveineen hälisevästä väkijoukosta syrjään ja meni linnan sivustalle eräälle puitakasvavalle paikalle, jossa hän häiritsemättä saattoi antautua ajatustensa valtaan ja ikään kuin nähdä ja kuulla, kuinka "osattaret kangastaan kutoivat."

Ja hänen mielessään ryhmittyivät kuvat omituisella tavalla; hauska ja iloinen elämä tuolla kuninkaan linnassa ja hätä ja kurjuus hänen kotimaansa vuorilla ja laaksoissa. Tuolla ylhäällä paras'taikaa tanssittaessa ja leikittäessä puuttui tuhansilta hänen maalaisparoiltaan elämän välttämättömimmät tarpeet. Eikä heiltä niitä puuttunut omasta syystä, vaan mitä röyhkeimmän mielivallan takia. Ja juuri senpä tähden oli vaara suuri, ja suurin hänelle ja niille, jotka tanssivat tuolla ylhäällä. Elämä pohjolan tuntureilla on ankara herra, mutta hän ei kuitenkaan pakota kapinaan. Kukkasen toisensa perästä saattaa myrskyn vihuri karistaa maahan, halla ja lumi saattavat niukan viljan tuhota ja ihmisten toiveet saattavat kuihtua — mutta kaikki tämä yllyttää vaan uusiin ponnistuksiin. Taivaan herra saattaa kurittaa myrskyä ja lauhduttaa pakkasen ja ilo ja riemu saattavat taimia uudelleen. Miehen mieli taipuu Herran käden alle.

Mutta mielivallan alle ei mies taivu.

Suopealuontoiset ja kaikenlaisiin puutteisiin ja kieltäymyksiin tottuneet taalainmiehet sietivät niin kauvan kuin suinkin sitä pahaa, millä ulkomaalainen kuningas ja hänen voutinsa heitä rasittivat. He maksoivat veronsa, mikäli jaksoivat, mutta kun tämä vero laittomasti määrättiin ja vielä laittomammasti kannettiin, silloin loppui heiltä kärsivällisyys. Silloin he havaitsivat, että vapaus, rakkain heille kaikesta, olikin vaan tyhjä sana. Eikä siinä kyllin, heidän ihmisoikeuksiansakin sorrettiin. Eipä ainoastaan heidän isiltä perittyjä talojansa ja tilojansa heiltä ryöstetty, vaan heitä itseäänkin kohdeltiin kuin oikeudettomia elukoita.

Huomispäivä oli nyt ratkaiseva, oliko rauha palaava Ruotsin kansalle, vai eikö. Kuningas oli itse ratkaiseva asian ja hänen vastauksensa oli samalla kertaa ilmaiseva, oliko hän asettuva lakia polkemaan, vai sitä noudattamaan. Edellisen kohdan toteutuessa saattoi tuskin edeltä arvata, mitä oli seuraava. Se vaan oli selvä, että oli syntyvä taistelu elämän ja kuoleman uhalla. Sillä se ihminen, joka on pakotettu hädän vimmaan, taistelee näin. Hänen täytyy joko voittaa tai kuolla.

Pauhaavan karkelosoiton sävelet kuuluivat kuninkaansalista. Ne vetivät Engelbrektin huulet laimeaan hymyyn, joka on surun veikko. Hänestä tuntui siltä, kuin hän ei olisi nähnyt molempia näitä vastakkaisia kuvia rinnatusten, vaan toisen yläpuolella toista. Hän näki kuninkaanlinnassa vallitsevan huiman hilpeyden ikään kuin perustuvan huokauksiin ja kyyneliin ja vereen. Maa oli kuninkaan alta ontoksi kaivettu. Hän ja hänen ritarinsa tanssivat ikään kuin omalla haudallansa — taikka kuninkaan omasta tahdosta riippui, oliko niin käyvä.

Kiivas, vähän matkan päästä kuuluva sanakiista ja ikään kuin miekkojen paljastamisesta syntyvä ääni herätti Engelbrektin ajatuksista.

"Peruuttakaa sananne, Otto Pogwisch", huudahti tuima ääni, "taikka olen minä miekka kädessä todistava Brita neidistä lausumanne sanat valheiksi!"

"En tiennyt", kuului Otto Pogwisch vastaavan, "veljentyttärenne teihin niin läheltä koskevan. Tuskinpa olisi hänen sulhasensa, herra Erengisle Niilonpoika, sanoistani niin tulistunut. Mutta neiti on ihana ja te olette nuori, herra Eerikki Akselinpoika!"

"Eerikki Akselinpoika olisi hylkiö, jos sallisi tällaista häväistystä toistettavan."

Ja sitten kalahtivat miekat vastakkain.

Engelbrekt kiiruhti paikalle, mutta hänen joutuessaan perille, oli jo asia ratkaistu. Toinen riitelevistä loikoi verissään nurmikolla. Toinen pisti miekkansa tuppeen. Mutta samalla kertaa olikin hänen vihansa unhotuksissa eikä kaatunut hänestä enää ollut hänen ja veljentyttären kunnian solvaaja, vaan ainoastansa apua tarvitseva ihminen. Ja hän kumartui kaatunutta auttamaan.

Miekka oli sattunut sydämen tienoille ja verta virtasi tulvalta. Se oli Otto Pogwisch. Eerikki Akselinpoika kiskasi silkkivyön vyötäisiltään ja koetti sillä sitoa haavaa, mutta oikaisihe kohta pystyyn ja katseli ympärilleen, ikään kuin apua etsien. Silloin hän huomasi Engelbrektin.

"Auttakaa minua", sanoi hän puoliääneen, "meidän täytyy kantaa ritari linnaan. Olkaa huoleti, minä tunnen siellä kaikki käytävät eikä kukaan saa meitä nähdä, mutta tämä ritari tarvitsee taitavamman käden apua kuin minun, eikä sellaista ole muualla kuin linnassa."

Engelbrekt ei kauvan siekaillut, vaan suostui ritarin auttajaksi. Tämä teki pitkän kierroksen pimeintä varjopaikkaa pitkin ja pääsi siten muutamasta takaportista linnaan. Täällä hän kulki pitkää kapeaa käytävää, joka päättyi yhtä kapeihin kiertoportaihin. Kavuttuaan näistä ylös joutuivat he erääseen holvihuoneeseen, jonka katosta riippui lamppu ja siinä vahakynttilä. Huoneessa ei ollut yhtään ikkunaa, mutta kokonaista kolme ovea. Yhden avasi ritari ja siitä he astuivat pieneen huoneeseen, joka sisustuksesta päättäen näytti olevan jonkun hovineidin hallussa.

"Tämä on veljentyttäreni huone", sanoi ritari, "vaikk'ei se enää kauvan tulle sinä olemaan, jos minä saan tahtoni perille ja kun pääsen veljeni, Olavi herran puheille. Odottakaa nyt minua täällä, minun täytyy puhutella Brita neitiä ja hakea kuninkaan lääkäri, minä palajan heti."

Ennen kuin Engelbrekt ennätti sanoa sanaakaan, oli nuori mies kadonnut ja siellä oli nyt Engelbrekt yksinään kuninkaan linnassa haavoitetun vieressä, jonka elinpäivä millä hetkellä hyvänsä saattoi olla lopussa. Hän oli siellä asemassa, joka välttämättömän ja samalla kertaa niin vaarallisen salaperäisyytensä puolesta oli ihka outo niin avomieliselle miehelle kuin Engelbrekt.

Ei koskaan elämässään hän ollut tehnyt tekoa, jonka seurauksia olisi tarvinnut peljätä. Mutta täällä hänet valtasi levottomuus, joka oli kiusallinen, parhaastaan sen tähden, ett'ei hänellä mielestään ollut oikeutta antautua mihinkään vaaraan, joka saattoi häntä estää pyrkimästä korkeampaan päämääräänsä ja täyttämästä sitä tehtävää, jonka hän vapaaehtoisesti oli ottanut kärsivien maanmiestensä puolesta toimittaakseen. Huone oli tosin syrjäisessä osassa linnaa ja sen seikan, että se oli hovineitien yksityisiä huoneita, piti kai myöskin olla omiansa antamaan varmuutta; mutta paljaastaan kuninkaan tulemisen mahdollisuus oli tarpeeksi kiihottamaan hänen levottomuuttaan korkeimmilleen.

Ja ikään kuin heti toteuttaakseen tämän pelon kuului yht'äkkiä kuninkaan ääni aivan oven takaa.

"Kas täällä, arkkipiispa Arnold", sanoi hän, "täällä saatamme puhella aivan häiritsemättä! Käykää sisään, minua haluttaa kuulla, mitä teillä on minulle sanomista."

Samalla kuului oven avaaminen ja sulkeminen. Engelbrekt olisi mielellään vajonnut läpi lattian. Hän nosti kätensä silmilleen eikä uskaltanut nostaa silmiään. Mutta hän kuuli kuninkaan äänen jatkavan.

"Tämä on Cecilian rukoushuone, me olemme aivan kapokahden; puhukaa sen tähden, arkkipiispa!"

"Kirjeessä sanotaan muitta mutkitta", kuului arkkipiispa vastaavan, "että tuomiorovasti Olavi on uskaltanut loukata teidän kuninkaallista arvoanne ja on paavin ja pyhän istuimen edessä sanonut, että te olette vaan valittu kuningas, ettekä perintökuningas!"

Molemmat puhelevat olivat sen huoneen viereisessä huoneessa, jossa Engelbrekt oli Otto Pogwischin kanssa suljettuna. Vaara oli osaksi ohitse. Täytyi vaan olla hiljaa, kunnes kuningas uskottunsa kanssa oli poistunut. Mutta jos ritari heräisi horroksistaan? Tämä pelko oli kuitenkin turha. Kuningas tuntui joutuneen aivan haltijoihinsa. Hän kuului kiivain askelin mittelevän viereisen huoneen lattiaa.

"Hm!" hän puhkesi sanomaan. "Ja se mies uskaltaa vastustaa minua! Ei ole tuossa hyvässä Ruotsin valtakunnassa tarvittu mitään Sjöborgia, mutta minä olen laativa sellaisen. Borgholman linnantornin on tuomiorovasti Olavi saava arkkipiispansijakseen ja sinne hän on jäävä istumaan, niin kauvan kuin minä pidän Ruotsin kruunua päässäni."

"Tuomiorovasti on kuitenkin kaukana teidän valtapiirinne ulkopuolella", kuului arkkipiispa sanovan, "eivätkä paavi ja Baselin pääpapit näy tahtovan noudattaa teidän mieltänne."

"Tehköötpä, mitä tahtovat, te olette minun tunnustamani Upsalan arkkipiispa ja sillä hyvä!"

"Jumala ja hänen pyhimyksensä olkoot teidän kanssanne, armollinen herra ja kuningas! Minun kiitollisuuteni teidän armostanne on oleva rajaton."

"Sen tiedän, sen tiedän … pääasia on vaan, että te uskollisesti pidätte puoltani noita jäykkiä Ruotsin herroja vastaan. Saattanee tässä vielä käydä niinkin, että minun osakseni aiotaan sama kohtalo kuin edeltäjienikin, Maunu Eerikinpojan ja Albrektin…"

"Voitte tässä asiassa täydellisesti luottaa minuun!"

"Mutta sinä, tuomiorovasti Olavi! Pitkän kyllä teit kierroksen matkalle lähtiessäsi, mutta pitempi on sinun vielä tehtävä kotia palatessasi, jos mielit välttää minua ja sitä rangaistusta, joka sinulle on tulossa. Olisitpa nyt täällä, sinä kirottu mustatakki, niin opettaisin sinut ymmärtämään, minkä verran on vaalikuninkaalla ja perintökuninkaalla erotusta!"

Ja taas kuului kuningas kiivaasti astelevan edes takaisin ja jakelevan nyrkiniskuja tuoleihin ja pöytiin.

"Jos uskaltaisin tehdä ehdotuksen", alkoi sillä välin arkkipiispa, mutta hänen puheensa keskeytti kuningas heti.

"Ehdotuksen … teidän ehdotuksenne eivät kelpaa mihinkään, te matelevat kaniikit. Ollappa minulla vaan vanha ystäväni Pentti Pogwisch täällä, hän osaisi antaa hyvän neuvon."

"Eihän minulla tosin ole tuon ritarivainajan mielevyyttä ja neroa, Jumala hänen sieluansa armahtakoon!" sanoi piispa, "vaan luulenpa kuitenkin neuvoani sellaiseksi, ett'ei se ole oleva teille vastenmielinen, samate kuin olen siitäkin varma, että sitä noudattamalla tuo pitkä riita saadaan suotavaan päätökseen."

"No, antakaa kuulua!"

"Lähettäkää jo huomenna sanoja ja kirjeitä muutamille niille Ruotsin ja Tanskan pääpapeille, joihin voitte enimmin luottaa, ja kutsukaa heidät luoksenne tänne Köpenhaminaan. Täällä laatikoot he sitten julkisen vastakirjoituksen tuon puheen kumoamiseksi, jonka tuomiorovasti Olavi piti paaville ja kardinaaleille…"

"Ah, … tuo ehdotus näyttää minusta ansaitsevan miettimistä", keskeytti kuningas.

"Minun alammaisen ajatukseni mukaan", jatkoi arkkipiispa, "tuskin muuta tarvitaankaan riistämään tuomiorovasti Olavilta aikeissa onnistumista…"

"Ja ketä piispoja kutsuttaisiin?"

"Lundin arkkipiispa Pietari…"

"Hyvä, tanskalaisista ei ole väliä! Keitä ruotsalaisia tahdotte tänne kutsuttaviksi…?"

"Olen ajatellut", sanoi piispa verkalleen nimiä luetellen, "Strängnäsin Tuomas piispaa. Hän on teille vanhastaan uskollinen. Sitten Skaran Sigge piispaa ja Vexiön Niilo piispaa. Edellinen on hurskas ja taipuisa mies ja jälkimmäinen on välttämätön sen suuren arvon tähden, jonka hän on saavuttanut Baselin kirkonkokouksessa."

"Hyvä, arkkipiispa Arnold", kuului kuningas selvästi tyytyväisenä sanovan, "tuon asian olette jo edeltäpäin tuuminut. Laatikaa kutsumakirjeet. Huomenna kirjoitan nimeni niiden alle, siten saamme kyllä piankin asian kuntoon."

Sen jälkeen ei kuulunut huoneesta mitään. Ovi avattiin ja suljettiin. Askelia kuului kattolampun valaisemasta huoneesta; ne lakkasivat kuulumasta, sitten kuin tämän ulko-ovi oli suljettu.

Engelbrekt huoahti syvään. Mutta hän oli tuskin ennättänyt tointua mielenjännityksestään, ennen kuin taaskin kuului kahden henkilön askelet ja ne lähestyivät Brita neidin huonetta.

Tulijat olivat Eerikki Akselinpoika ja kuninkaan lääkäri, Martinus ukko. Jälkimmäisellä oli pieni hopeavanteinen lipas kainalossaan. He olivat nähneet kuninkaan tulon eivätkä olleet uskaltaneet itse tulla, ennen kuin olivat nähneet hänen palajavan. Koska tanssi vielä oli parhaassa vauhdissa ja kuningas itse tavallisesti oli väsymättömin tanssija, olivat he varmat siitä, ett'ei heidän kauvan tarvinnut odottaa.

Lääkäri oli vanha, kunnianarvoisen näköinen mies. Astuessaan Engelbrektin ohitse hän säpsähti, ikään kuin olisi hänet tuntenut, mutta riensi viivyttelemättä haavoitetun luokse. Sill'aikaa kuin hän huolellisesti tarkasteli tätä ja avaten lippaansa otti sieltä voidetta sekä hoiteli haavoitettua, kääntyi Eerikki Akselinpoika Engelbrektiin.

"Kiitos, jalo mies", sanoi hän ja tarttui Engelbrektin käteen, "voinpa arvata teillä olleen vaikeat hetket, sill'aikaa kuin kuningas oli niin lähellä teitä. Tuolla toisen puolen huoneissa oli kaikissa ihmisiä ja hän, niin kuin minäkin, haki yksinäisyyttä. Pääpappi, joka oli hänen seurassansa, on Upsalan arkkipiispa taikka kuuluu ainakin tulevan siksi."

Lääkäri oli nyt tarkastanut haavan.

"Se on vaarallinen", sanoi hän, "mutta ei kuolettava. Luulenpa vielä teidän saattavan panna toimeen aikeenne ja viedä ritarin salmen toiselle puolen kartanoonne, Näsiin. Huomenna tulen sinne hänen luoksensa."

Puhuessaan hän taas loi katseensa Engelbrektiin. Tämä näytti myöskin puoleltansa tunnustelevan tuota kunnianarvoista vanhusta.

"Kälfvesten!" sanoi vihdoin Engelbrekt.

"Nyt se selvisi minullekin", virkkoi ukko, "siellä viimeksi näimme toisemme. Niin, nyt hän on toisessa elämässä, tuo hyvä kuningatar, ja nyt Vadstenan munkit laulavat messuja hänen sielunsa rauhaksi. Rauha hänelle! … ja jospa Herra ei antaisi hänen vanhan palvelijansa olla kovin kauvan erossa hänestä!"

"Muistan aivan hyvin nimenne", jatkoi hän hiukan ääneti oltuaan, jolla ajalla hän näytti ikään kuin muistelevan. "Te olette Engelbrekt Engelbrektinpoika ja kuningatar sanoi vielä teille aikovansa matkustaa Taalainmaahan näkemään tätä elatusveronsa osaa. Olipa onni teille, nuori Eerikki Akselinpoika", hän kääntyi tällöin tätä puhuttelemaan, "että tapasitte tämän miehen."

Kuului hiljaista ovelle naputtamista, ja kun se avattiin, astui sisälle nuori tyttö. Se oli neiti Brita Olavintytär.

"Nyt on kaikki kunnossa", virkkoi hän hätäisesti ja puoliääneen, "palvelijanne odottavat tässä ulkopuolella. Pitääkö heidän tulla…?"

"Pitää, pitää", vastasi Eerikki herra yhtä hätäisesti ja pari miestä astui sisään. He tarttuivat varovasti vielä tainnoksissa olevaan ritariin ja kantoivat hänet ulos.

Eerikki Akselinpoika ja Brita neiti menivät samalla kertaa. Ainoastaan kuningattaren lääkäri ja Engelbrekt jäivät huoneeseen.

Mutta hekin poistuivat kohta ja vanhus saattoi Engelbrektin alas linnanpuutarhan kautta. Täällä vaaleansinisen kesätaivaan alla näyttivät muistot virtailevan vanhuksen mieleen, sen miehen herättäminä, joka kerran oli tavannut hänet Kälfvestenissä, ja hän heittäytyi niiden valtaan yhtä halukkaasti, kuin arkin asukkaat odottamaan kohta pääsevänsä polkemaan viheriöitsevää maata.

"Joulun tienoissa kolme vuotta takaperin", sanoi hän, ja äänestäkin kuuli hänen mielellään näitä muistoja uudistelevan, "joulun tienoissahan se kuningatar läksi Ruotsiin. Niilo Erengislenpoika, Ulfåsan herra, oli sairaana ja kuningatar läksi Vadstenasta sinne, vaikka hän jo oli sairaana ja vaikka minä kielsin häntä lähtemästä, samate kuin abbedissakin, tuo hurskas sisar Bengta Gunnarintytär, mutta meidän rukouksemme eivät auttaneet. Minä seurasin kuningatarta Niilo herran luokse. Siellä puheltiin paljon Vadstenan luostarin perustajasta, pyhästä Brita rouvasta, ja siitä, että hänellä usein oli tapana kävellä jalkaisin Ulfåsasta Vadstenaan, jolloin hän tavallisesti lepäsi Kälfvestenin kirkolla. Silloin pisti hurskaan kuningattaren päähän, että hänenkin piti kulkea tuo pitkä matka jalkaisin kovimmassa talvipakkasessa. Ja kaikki kävi niin pian, että näytti siltä, kuin hän olisi aavistanut kuolemansa lähenevän ja tahtonut kiireesti saada kaikki toimitetuksi. — Minä näin hänen rukoilevan yhdessä Märta rouvan, Niilo herran emännän kanssa. Läksin silloin hiljaa huoneesta ja menin sairaan Niilo herran huoneeseen, ja kun tulin takaisin, oli kuningatar poissa. Ei kukaan ollut häntä nähnyt, ei kukaan tiennyt, mitä tietä hän oli lähtenyt. Märta rouva kyllä tiesi, mutta hän oli pyhästi luvannut olla sanomatta. En ymmärrä itsekään, mistä pälkähti päähäni kuin salama ajatus, että hurskas kuningattareni oli tahtonut kulkea Pyhän Britan tietä takaisin Vadstenan luostariin, jalkaisin, yksinään, keskellä talvea, tehdä toivioretken, yhtä vaarallisen, mutta … mutta ehkä paljoa vilpittömämmän, kuin hän tuolla ylhäällä oleva, hänen herransa, teki pyhälle haudalle. Minä läksin häntä etsimään ja siellä lähellä Kälfvesteniä, sen lähteen luona, jolla on Pyhästä Britasta nimensä, siellä hän oli polvillaan rukoilemassa, sairas kuningatar parkani, jolla ei koskaan ollut yhtään saastaista ajatusta ollut. Ja minä olin kuin lumottu: vaikka olisi henkeni mennyt, niin en olisi tahtonut häntä rukoillessaan häiritä. Mutta sitten hän nousi pystyyn ja vaipui taas alas, nousi vielä kerran ja astui askeleen eteenpäin ja lankesi tainnoksissa maahan."

"Silloinhan te ikään kuin itsensä Pyhän Britan lähettämänä tulitte paikalle ja yhdessähän me veimme kuolintautiansa sairastavan kuningattaren takaisin luostariin. Muistatteko sisarien kyyneliä ja hurskaan Bengta sisaren valitusta? Niin, niin, hurskaampaa sisarta ei ole polvistunut Pyhän Britan luostarinmuurien sisällä kuin kuningattaremme, joka nyt on autuaana Jumalan tykönä taivaassa."

Vanhus kallisti päänsä kättänsä vasten, ikään kuin tuo muistelma olisi hänet kokonaan valtoihinsa ottanut.

"Hyvin muistan kaiken tämän", virkkoi Engelbrekt, "enkä koskaan ole unhottava enkä voikaan unhottaa, sitä päivää, jona Filippa kuningatar minua kiitti ja pyysi minua tervehtimään Taalainmaan vuorien miehiä. En koskaan ole nähnyt kasvoja, joista samalla kertaa olisi niin ilmennyt kärsimystä ja nöyryyttä, kuin hänen kasvoistaan ilmeni. Mutta silloin oli tuo jalo kuningatar terveempänä; tämä oli seuraavana päivänä. Ei kai hän siitä kävelystään sairauttaan saanut?"

"Ei, ei, tietysti ei, mikäli minä ymmärrän. Sairauden juuret olivat syvemmällä. Mutta minun taitoni ei riittänyt. Herra kaipasi yhtä enkeleistään siellä ylhäällä, sen tähden hän ei sallinut kenenkään kuolevaisen parantaa sitä sairautta, joka kuningatarta vaivasi."

"Ankarasti on tuomittu kuningasta…"

"Ei sanaakaan enää, Engelbrekt Engelbrektinpoika", vanhus kävi yht'äkkiä varsin totiseksi, "kuningattaren muiston nimessä, ei sanaakaan enää! Kuulkaa minun suustani hänen omat sanansa! Yöllä vasten kolmen pyhän kuninkaan päivää[24] minut kutsuttiin kuolevan kuningattaren huoneeseen. 'Sodan onnettomuudet' — sanoi hän — 'ovat tehneet kansan mielen nurjaksi kuninkaalle ja, niin kuin on tavallista, pannaan kaikki hänen syyksensä. Kenties minun kuolemastanikin syytetään häntä. Mutta teidän, joka tiedätte kuolemani syyn, teidän tulee julistaa julki maailmalle, että minä kuolin ruumiillisesta sairaudesta. Kuningas on jyrkkäluontoinen, mutta hän ei tarkoita niin pahaa, kuin näyttää. Te sen hyvin tiedätte, joka näitte hänen minulta rukoilevan anteeksi puhuttuansa suuttumuksen sanoja Stralsundin onnettomuuden jälkeen. Tervehtikää kuningasta, herraani, ja sanokaa hänelle Filipan viimeisen ajatuksen ja viimeisen rukouksen olleen hänen hyväksensä!' — Pari tuntia sen jälkeen julisti nunnien laulu luostarinkirkosta heidän kuninkaallisen sisarensa kuoleman."

Engelbrekt ei tahtonut millään väliväitteillä häiritä vanhan miehen hurskasta ajatusta. Tämä painoi kätensä ristiin ja sulki silmänsä; hänen huulensa kuiskasivat samalla kertaa rukouksen. Sitten hän taas alkoi:

"Uskokaa minua, Engelbrekt; mitä kaikkea Eerikki kuningas lieneekin rikkonut, tässä hän ei rikkonut. Hän rakastaa Ceciliaa … niin, kuningatarkin rakasti häntä, häntä hän hovineideistään piti rakkaimpana… Kenties hän salaa sitä suri, mutta maailma ei tätä surua nähnyt, eikä Eerikki kuningaskaan. Nyt minua kuitenkin tämä rakkaus kauhistaa ja minä halajan erota täältä. Eerikki kuningas tanssii ja leikkii ja joka askel vieroittaa häntä yhä kauvemmaksi Filippa kuningattaren muistosta. Martti ukko kävelee täällä kohta menneiden aikain kummituksena, ilon ruusut kuihtuvat, missä hän näyttäytyy."

"Mutta miksikä sitten pysytte täällä, jossa niin moni seikka on omiansa päiviänne katkeroittamaan?"

"Kuningatar pyysi minua! Ja itse tuskakin tekee sydämelleni hyvää … hän on kyyhkynen, joka öljypuunlehti nokassaan tulee surevalle ja ikävöivälle hengelle, ja Cecilia loihtii hänet esiin, joka kerta kuin hän kohottaa Filipan valtikkaa."

Mutta kesäyön varjot laskeusivat yhä synkempinä Eerikki kuninkaan linnan ympärille ja kynttilät alkoivat sammua hänen salistaan.

Silloin erosivat nuo molemmat miehet.