Engelbrekt Engelbrektinpoika 1 / Kaksiosainen historiallinen romaani

by C. Georg Starbäck

V.

Kuninkaan puheilla.

Oli aamu seuraavaa päivää. Aurinko nousi kirkkaalle taivaalle ja leivosten laulua kuului kaukaa kaupungin ulkopuolelta. Engelbrekt oli tekemässä lähtöä kuninkaan puheille ja oli juuri kiinnittämässä miekkaa vyölleen, kun askelia kuului ulkoa. Kun ovi avautui, astui Martti vanhus sisälle.

"Jumalan rauhaa, Engelbrekt!" sanoi hän ja päästi auki avaran vaipan, johon oli kääriytynyt, "olen matkalle lähdössä, täytyy mennä Skåneen katsomaan eilistä nuorta tappelijaa, mutta sitä ennen minun täytyy puhutella teitä."

"Jos voin tehdä teille jonkin palveluksen, niin puhukaa arastelematta."

"Päinvastoin, minä luulen voivani tehdä teille palveluksen. —
Olettehan tullut joissakin asioissa kuninkaan puheille?"

"Tepä sen sanotte!"

"Noudattakaa silloin neuvoani ja kääntykää Cecilia neitiin!"

"Martti vanhus", virkkoi Engelbrekt ja puna lensi hänen miehekkäille kasvoilleen, "minkälaisena neuvona minulle tuon annatte —!"

"Ystävän neuvona", vastasi ukko hymyillen, "arvaan, näet, jokaisen, jolla on jotakin kuninkaalle valittamista, tahtovan saada asiansa perille ajetuksi, ja jos te sen tahdotte, niin elkää ensin puhutelko kuningasta, vaan Cecilia neitiä."

"Ettekö siis leikkiä laskekkaan…?"

"En, en, aivan täyttä totta minä puhun!"

"Ja Filippa kuningattaren muiston jumaloitsijako, sekö mies, jonka suru uudistuu, joka kerta kuin hän näkee Cecilian hallitsevan entisen kuningattarensa sijassa, sekö mies minua neuvoo suutelemaan jalkavaimon kättä, ennen kuin puhuttelen kuningasta —?"

"Se mies, minä, Martti vanhus!"

"Niin kuulkaa sitten vastaukseni, hurskas vanhus…"

"Ensin tulee teidän kuulla ne syyt, jotka ovat saattaneet vanhan Martin antamaan teille tämän neuvon. Saatte uskoa, että se minua surettaa enemmän kuin teitä… Cecilia neiti tietää, mitä Brita neidin huoneessa viime yönä tapahtui, se voi maksaa teidän henkenne ja vapautenne. Kun kuningas tanssissa kaipasi tuota ritaria, tuli hän heti huonolle tuulelle ja Cecilian tarkka silmä älysi, että Brita neidin poski silloin kalpeni. Kun kaikki oli ylhäällä loppunut, seurasi hän tätä hänen huoneeseensa ja näki siellä verta vuoteella. Neiti lankesi polvilleen ja itki, ja kun hän ei uskaltanut tunnustaa totuutta, sanoi hän nähneensä oudon miehen kantavan haavoitettua ritaria hänen huoneeseensa. Palvelija, joka opasti minua asuntoonne, kuuli kaikki, hänpä se hankki neidille tietoonkin, kuka muukalainen oli."

Engelbrekt kuunteli tarkkaavaisesti vanhan miehen sanoja. Tosin hänen kulmakarvansa silloin rypistyivät, mutta muutoin ei hänen kasvoistaan saattanut nähdä minkäänlaista levottomuuden tai pelon merkkiä.

"Kiitos teille, vanha mies", sanoi hän, "olette tahtonut osottaa minulle ystävyyttä, mutta te teette asian pahemmaksi, kuin se onkaan."

"Ah, te ette tunne Eerikki kuningasta ja hänen hoviansa; paetkaa, paetkaa, kun on vielä aikaa, tulkaa kanssani Skåneen ja ottakaa Eerikki Akselinpoika mukaanne sieltä palatessanne. Hän on empimättä todistava viattomuutenne. Mutta jos nyt tänä päivänä menette kuninkaan puheille, niin panette sokeasti henkenne alttiiksi, jollette sitä ennen tahdo käydä Cecilia neidin puheilla."

"Elkää enää mainitko tuota naista, Martti vanhus, sen asian rinnalla, jota varten olen tänne tullut. Ottakoon vaan kuningas henkeni, se ei ole minkään arvoinen, jollen saa asiaani ajetuksi. Ja tämä minun asiani on niin pyhä, että se edistyy minuttakin. Minä olen vaan aseena sen kädessä, jolla on kaiken maailman valtakunnat ja kruunut vallassaan, ja juuri sen tähden en rukoile — enkä voikkaan rukoilla — siihen ihmisen apua, kaikkein vähimmin naisen."

"Mutta jos ette koskaan pääse kuninkaan puheille?"

"Mitä sitten? … silloin on kuningas soaistu ja asetaikse itse Jumalan tuomion alaiseksi. Ei, ei, Martti vanhus, te olette tahtonut minulle hyvää ja siitä minä teitä kiitän. Mutta kuninkaan puheille menoani ei saa häiritä neitosen arkuus eikä oman vaaran pelko."

Vanha lääkäri loi surullisen katseen edessään seisovaan mieheen, mutta juuri silloin virisi hänen silmiinsä kunnioituksen, saattoipa sanoa ihailun ilme.

"Varmaankin olet tänne tullut suuria ja tärkeitä asioita ajamaan, poikani, koskapa olet valmis niiden hyväksi panemaan kaikki alttiiksi. Elä pane vanhan Martin hyvää tarkoitusta pahaksesi ja usko, että hän sinun sijassasi olisi tehnyt samoin! Tapahtukoonpa nyt mitä tahansa, ennen iltaa on Eerikki Akselinpoika oleva täällä."

Näin sanoen läksi vanhus ja Engelbrekt valmistautui lähtemään Eerikki kuninkaan puheille.

Hänen majatalonsa oli kaupungin toisessa päässä. Erottuaan vanhuksesta hän vielä jonkun aikaa seurasi häntä katseellaan ja näki hänen poikkeavan muutamalle kadulle, joka vei rantaan. Mutta tuskin oli vanhus kadonnut näkyvistä, ennen kuin kadulle kahden puolen Engelbrektiä alkoi tulla tulvimalla väkeä. Kaupungista päin hän näki tulemassa suuret, komeat, viheriäisiksi maalatut vaunut. Ne oli koristettu kuninkaan kruunulla ja kuuluivat siis hoviin. Vaunuissa istui nuori, tavallista kauniimpi nainen. Hänen kasvonpiirteensä näyttivät tutuilta, mutta aika ja paikka eivät sallineet Engelbrektin selvitellä niitä muistoja, jotka ne saattoivat hereille. Vastakkaiselta suunnalta tuli muuan ritari seurueineen ja Engelbrekt oli tuntevinaan saman kilpivaakunan, jonka oli nähnyt kirjailtuna Eerikki Akselinpojan tanssiaispukuun. Hän oli siis noita monia Akselinpoikia ja selvästi heistä vanhempia. Melkein Engelbrektin kohdalla kohtasivat vaunut ja ratsastajajoukko toisensa ja tuo komea ritari tervehti erittäin kunnioittavasti vaunuissa ajavaa kaunista naista, mutta jatkoi rivakasti matkaansa eteenpäin katua pitkin. Engelbrekt, jonka täytyi väistyä syrjään tungosta, joka syntyi kapealle kadulle ratsastajain ajaessa vaunujen ohitse, aikoi juuri jatkaa matkaansa, mutta näki silloin tuon tuntemattoman kaunottaren katsovan häneen niin rukoilevin silmin, että hän meni lähemmäksi vaunuja.

"Olettehan Engelbrekt Engelbrektinpoika", kysyi hän, ja ääni oli yhtä lempeä, kuin silmä kaunis. Odottamatta vastausta hän ojensi Engelbrektille kaksin kerroin taitetun paperin.

Kaikki tämä oli tuokiossa tapahtunut ja vaunut vierivät matkoihinsa. Seisoessaan siinä taitteelle pantu paperiliuska kädessä Engelbrekt tuskin itsekään tiesi, miten kaikki oli käynyt. Hän avasi paperin ja luki siitä seuraavat kiireessä kirjoitetut rivit:

"Jos tahdotte viedä katuvan tyttären tervehdyksen hänen isällensä, niin seuratkaa sitä palvelijaa, joka ritarisalin ovella kuiskaa Cecilian nimen korvaanne."

"Cecilia!" virkahti Engelbrekt ja nosti kasvojen ilmaistessa syvää surua käden otsallensa.

Hän seisoi hetkisen epätietoisena, tavoittaisiko vaunut ja jättäisikö takaisin paperin, osottaaksensa, ett'ei hän tahtonut pyyntöä kuulla. Mutta sitten väistyi raskas pilvi ja surunvoittoinen hymy ilmautui taas hänen huulilleen. Hän pisti paperin poveensa ja läksi astumaan linnalle päin.

Hän ei ollut ennättänyt kovinkaan kauvas, ennen kuin näki saman ratsastajajoukon, joka äsken oli kulkenut vaunujen ohitse, pysähtyvän kadulle. Ylpeä ritari näkyi kysyvän miehiltänsä jotakin, joka sai hänet joutumaan vihan vimmaan. Hänen poskensa olivat veripunaiset ja hänen silmänsä säihkyivät tulta.

"Oliko tuo nainen kuninkaan jalkavaimo?" kysyi hän äänellä, joka vapisi vihasta.

"Sen tietää jokainen mies ja nainen tässä kaupungissa", vastasi yksi miehistä.

"Niinpä minua rangaiskoon Jumala ja kaikki pyhimykset, jollen pese pois sitä häpeää, että olen pääni portolle paljastanut. Cecilia, Cecilia", huudahti hän ja hänen äänensä ilmaisi puoleksi mielihaikeata.

Sen jälkeen kääntyi koko ratsastajajoukko ja läksi täyttä karkua samaa tietä, jota oli tullutkin.

Engelbrekt katsoi taaksensa, mutta luultavasti olivat vaunut jo ennättäneet ulkopuolelle kaupunkia. Engelbrekt jatkoi kulkuansa linnaan. Vastoin tahtoa pysyttelivät hänen ajatuksensa äsköisissä tapahtumissa ja Cecilian kuva sukelsi vähän väliä mieleen, niin kuin meren neidon, joka viettelee ritaria hänen elämänsä pyhimmällä hetkellä. Aluksi hän tarvitsi kaiken tahdonlujuutensa saadakseen ajatuksensa erilleen kaikesta siitä, mitä hän oli kokenut niinä hetkinä, jotka oli oleskellut kuninkaan läheisyydessä. Mutta kuta lähemmäksi hän tuli linnaa, sitä pikemmin väistyivät nämä kuvat, niin kuin yön varjot väistyvät aamun koittoa, jolloin taistelun hetki on käsissä.

Linnan edustalla oli vilinänään palvelijoita ja ritareja. Kuningas odotti tulevaksi lähettiläitä Lybekin ja Hampurin kaupungeista ja tahtoi ottaa ne vastaan kaikella kuninkaallisella komeudella. Toukokuun 1 p:nä oli pidetty rauhakokous Svendborgissa, mutta siinä ei oltu päästy toivottaviin tuloksiin, vaan uusi kokous oli määrätty pidettäväksi helluntaina seuraavana vuonna 1434. Mainittujen kaupunkien valtuutettujen, jotka yksityisissä asioissa olivat oleskelleet Köpenhaminassa, oli tänä päivänä määrä jättää jäähyväiset kuninkaalle.

Engelbrekt ei kuitenkaan suurtakaan huomiota luonut kaikkiin näihin eriarvoisiin hovimiehiin. Ne eivät siihen aikaan miltäkään puolen olleet meidänaikaisiamme parempia. Ylpeys, omahyväisyys, halveksiminen … nehän näyttävät poikkeuksetta kuuluvan kaikille alhaisemmille palvelijoille. Sehän oli siis selvää, ett'ei näköjään niin vähäpätöinen henkilö kuin Engelbrekt tulisi hovimiesten huomiota herättämään. Vaan heidän uteliaisuuttaan hän kyllä herätti ja tämä oli vähällä käydä hyvinkin kiusalliseksi, jopa saada julkeudellaan ikävyyksiäkin aikaan.

Muutamalla portaiden väliaskelmalla seisoi eräitä kuninkaan henkivartijoita ja palvelijoita. Vaikka nämä selvästi näkivät Engelbrektin tulevan, ei huomannut merkkiäkään siitä, että he olisivat aikoneet antaa hänelle tietä. Päinvastoin lasketeltiin jokseenkin kuuluvia lauseita hansakaupungeista ja niiden monista hyväluontoisista kätyreistä, jommoiseksi he näyttivät Engelbrektiäkin luulevan. Hänen vakavuutta osottavasta puvustaan he, ymmärrettävästi kyllä, päättelivät, ett'ei hänen pitänyt päästä kuninkaan puheille yhdessä hansalaisten lähettiläiden kanssa, vaan että hän sai odotella heidän tuloansa.

Aivan mutkaton selitys, että nuo ylpeät palvelijat olivat erehtyneet, ei olisi paljoakaan auttanut, koska he todenmukaisesti eivät olisi Engelbrektiä uskoneet. Tämä sanoi sen tähden äänellä, joka paremmin kuin ritarinpuku ilmaisi, ett'ei hän ollut tottunut alhaisempiensa kanssa kinailemaan:

"Antakaa tietä, palvelijat!"

Tuo käskevä ääni näytti panevan koko joukon ällistyksiinsä ja se jakautui antaakseen tietä. Mutta äänen vaiettua lakkasi sen vaikutuskin. Kaksi pisintä siirtihe takaisin entiselle paikalleen ja uhkamielinen pilkkahymy liekkui heidän liukastelevilla kasvoillaan.

"Te puhutte käskijän tapaan", virkkoi toinen varsin huolettomasti, "taitanette tarvita sen pienen selvityksen, että ainoastaan ritareilla on valta kuninkaan palvelijoita käskeä."

Tuima leimahdus välähti Engelbrektin silmistä ja hän kohotti jo kätensä lykätäkseen syrjään ylpeän palvelijan, kun tumma, portaita alas tuleva ritarihaamu ilmautui palvelijain taakse.

"Kuka uskaltaa kieltää ruotsalaiselta ritarilta kuninkaan puheille pääsöä?" kuului ritari kysyvän.

Palvelijat hypähtivät syrjään, kuin olisivat olleet koneita, jotka salaista vipua painamalla oli pantu liikkeelle.

Heihin katsomattakaan jatkoi Engelbrekt kulkuansa ja palvelijat näkivät ihmeekseen, kuinka hän, joka ulkopuolelta ei ollut ollenkaan ritarin eikä edes "ritarin vertaisen" näköinen, tarttui ritarin käteen ja tuttavallisesti kysyi häneltä:

"Oletteko jo saanut asianne toimitetuksi, ritari Broder Sveninpoika?"

Ritari nyökäytti myöntävästi päätänsä, mutta hänen katseensa oli tuima ja uhkaava.

"Ja minne tienne pitää…?"

"Lybekkiin", kuului ritarin synkkä, mutta paljonsanova vastaus.

Tämä koski kipeästi Engelbrektiin. Täällä, ikään kuin jo kuninkaan huoneen kynnyksellä saa hän tiedon, joka myöskin syyttää kuningasta lainrikkomisesta. Olihan luonnollista, että tämä seikka, vaikk'ei se ollutkaan taikka sen ainakaan ei olisi pitänyt olla odottamattoman, kuitenkin lisäsi levottomuutta ja huolta Engelbrektin poveen. Vapaasukuisilla oli näet maanlain mukaan oikeus vaatia kuninkaalta korvausta hevosista ja aseista, jotka he olivat sodassa menettäneet, ynnä myöskin oikeus vaatia kuninkaan lunastamaan heidät vapaiksi, jos joutuivat vankeuteen. Saattoi kyllä ymmärtää, ett'ei kuningas, niin pitkällisen sodan tähden rahapulassa ollen, yhdellä kertaa voinut lunastaa vapaiksi kaikkia niitä ruotsalaisia aatelismiehiä, jotka olivat vankeuteen joutuneet; mutta olihan hänellä tarjona monta muutakin keinoa, jos hän olisi tahtonut niitä hyväkseen käyttää.

Ja Broder Sveninpojan kasvot puhuivat muustakin kuin vaan yksinomaan kieltävästä vastauksesta. Hänen ja kuninkaan keskustelussa lienee sana ja toinenkin kalskahtanut. Engelbrekt ei enää kysynyt mitään, hän ymmärsi kaikki sanasta: Lybekkiin. Ja siinä mielenahdistuksessa ollen, johon tämä sana hänet pani, hän astui sisälle saliin, jossa kuninkaan henkivartijat seisoivat.

Hän ilmoitti haluavansa kuninkaan puheille ja muutama huoneessa olevista ritareista katosi ovesta viereiseen huoneeseen. Mutta kohta sen jälkeen avautui taas sama ovi ja ritari ilmautui kynnykselle viitaten Engelbrektille, joka heti sen jälkeen astui siihen huoneeseen, jossa kuningas oli.

Se oli iso suippokaari-ikkunainen huone. Salin päässä oli valtaistuinteltan alla kuninkaan tuoli; sinne pääsi muutamia astuimia myöten. Kuninkaan istuimen rinnalla, vaikka hiukan takapuolella, oli toinen, joka oli määrätty kuninkaan orpanalle, Pommerin Bogislaus herttualle, joka tällä haavaa oli kuninkaan luona. Sekä alusta että astuimet ja lattia olivat tässä osassa salia peitetyt punaisella veralla ja seinät kallisarvoisilla, kudotuilla seinäverhoilla.

Kuningas ja herttua sekä joukko herroja, joiden joukossa oli monta, jotka Engelbrekt tunsi edellisestä illasta, täyttivät tämän osan huonetta. Kuninkaalla näytti olevan paljon Bogislaus herttualle sanottavaa ja muut herrat jatkoivat vilkasta keskusteluaan, ensin vilkaisemalla tarkastettuansa sisälle tulevaa pientä miestä. Ainoastaan vanhan Eerikki Krummedikin silmä katsoi vakavasti tulijaan.

Tästä kaikesta ei kuitenkaan Engelbrekt mitään välittänyt. Vapaan miehen synnynnäisellä arvokkuudella hän astui kuningasta kohti ja tervehti. Tämä näytti aluksi tuskin huomaavankaan häntä; mutta sitä myöten kuin hän tuli lähemmäksi, väheni puhelun into ja kuningas loi armollisen katseen kumartelevaan mieheen. Välinpitämättömyyttä ilmeni kuitenkin vielä katseesta ja joku piirre suun ympärillä näytti ilmaisevan, että hänestä koko toimi tuntui sietämättömältä ja että hän halusi päästä kaikesta, mutta ennen kaikkea siitä, mitä tuolla tuntemattomalla miehellä saattoi olla sanomista.

"Te tulette kaukaa pohjoisesta, Engelbrekt Engelbrektinpoika. mitä te tahdotte?" kysyi kuningas silminnähtävän välinpitämättömästi, vasemmalla kädellään asetellen miekkaansa paikoilleen.

"Niin tulen, armollinen herra, ja Jumala ja Pyhä Eerikki kuningas suokoot, että te kärsivällisesti tahtoisitte kuunnella, mitä varten olen tänne tullut… Sen tiedätte hyvin, että iloiset sanomat viimeisinä tulevat kuninkaan taloon, hätä ja kurjuus tungeskelevat hänen porteissansa, hänelle valituksiansa purkaakseen. Semmoinen on minunkin asiani teille. Minä tulen Dal-joen pohjoispuolella asuvan kansan lähettiläänä."

Engelbrektin puhuessa taukosi vähitellen ympärillä seisovain herrain puhe ja kaikkien silmät kääntyivät häneen. Tuntui siltä kuin jo hänen äänensä soinnussa olisi ollut jotakin puoleensavetävää. Hän esiintyi kuin joku noita muinaisajan runoilijoita, jotka olivat tulleet laulamaan lauluansa sävelellä semmoisella, joka jo aikoja sitten on ennätetty unhottaa, mutta jonka kuuluessa päivän tyhjänperäinen hälinä vaikenee.

Yksinkertaisin mutta voimakkain piirtein kuvasi Engelbrekt tuon Eerikki kuninkaan valtakuntain syrjäisen kolkan elämää, tuon kolkan, jossa alinomaa miestäkysyviä taisteluita täytyi tylyä luontoa vastaan taistella, mutta jossa samalla kasvoi voimakas suku, joka saattoi kestää kaikki, nälän ja köyhyyden, napisematta, valittamatta, miehekkäästi taipuen Jumalan mahtavan käden alle.

Kaikki tämä ei kuitenkaan ollut mitään sen hädän ja kurjuuden rinnalla, joka nyt tätä kansaa rasitti. Engelbrekt kuvaili sen jälkeen yhtä rohkeasti, mikä tämä hätä oli, ja kertoi, kuinka omavaltaisesti kuninkaan voudit menettelivät.

"Tällä kansalla, herra kuningas", niin hän puhettansa jatkoi ja päättikin sen, "joka valittamatta saattaa kestää kovimmankin hädän, joka saattaa kärsiä sanomattomia, aina kalpean kuolemankin porteille asti, hänen tähtensä, joka sitä rakkaudella ja oikeudella kohtelee, tällä kansalla on vaan yksi ainoa aarre, jota se ei salli itseltänsä ryöstää — ja se on laki. Laki on talonpojalle raitisvesinen lähde, josta hän juo elämää ja terveyttä. Mutta tätä lähdettä ei saa hämmentää, sen täytyy kirkkaaseen pintaansa kuvastaa Jumalan taivas, hänen ankara vanhurskautensa. Nyt on lähde hämmennetty aina pohjaa myöten, talonpoika ei enää saata siitä juoda ja teidän voutinne, Jösse Eerikinpoika on tämän ilkityön tekijä. Taalainmaan köyhät miehet pyytävät teitä sen tähden, herra kuningas, Jumalan tähden päästämään heidät Jösse Eerikinpojasta."

Niin kuin pimeyden ensin peittäessä veden pintaa ja aamunkoiton sitten kohotessa jokainen pieni laine vähitellen saa valoa sen säteistä ja hetken aikaa kimaltelee koitteen valossa, niin oli täälläkin kuninkaan ja hänen herrainsa laita. Jokaisesta silmästä kuvastui pieni osa sitä valoa, jonka tuo pieni, uskalias mies oli rohjennut heittää yhteiskunnan pohjakerroksen oloihin. Mutta sitä kesti vaan hetkinen. Useimmilta vaihtuivat kohta silmäinilmeet toisenlaisiksi, samate kuin eivät kaikki laineet auringon noustessa näytä kuvastavan sen loistetta, vaan ainoastaan verrattain kaitainen silta kimaltelee meren pinnalla. Ainoastaan muutamat harvat herroista näyttivät oikein käsittäneen Engelbrektin sanain merkityksen ja heidän katseensa Engelbrektiin ilmaisivat myötätuntoisuutta, niin, saattaisipa sanoa hyvänsuontia.

Kuningas seisoi käsivarret ristissä, pää vähän etunojassa, ja hänen katseensa oli luotuna mattoon, vain jonkun kerran kohoten siitä, ikään kuin sivumennen tutkiakseen vakavista kasvoista sitä miestä, jonka silmät eroamatta olivat häneen luotuina.

Kului hetkinen Engelbrektin vaiettua ja kaikki odottivat, mitä kuningas oli sanova. Hänen kasvoistaan ei kukaan saattanut nähdä, mitä hän miehestä arveli.

"Te sekä valitatte että syytätte, Engelbrekt Engelbrektinpoika", näin kuningas yht'äkkiä lakkautti vaitiolon.

"Niin, herra kuningas", vastasi Engelbrekt rohkeasti, "ja minä lisään vielä sen, että taalainmiehet ennen lähtevät kodistaan ja konnultaan, ennen he kärsivät kuolemankin, kuin kauvemmin sietävät sellaista hätää kuin nyt."

Nämä sanat muuttivat värin kuninkaan kasvoissa ja hänen pienet mustat silmänsä säihkyivät säkeniä.

"Uhkauksiakin siis…?" kysyi hän.

"Sen verran kuin totuus voi sekä syyttää että uhata, niin on asianlaita sellainen kuin sanotte, herra kuningas. Sillä jolleivät he saa apua hätäänsä, niin heidät pakotetaan auttamaan itseänsä, ja silloin on vallan varmaan todellisuudeksi muuttuva se, mikä nyt on vaan uhkausta ja syytöstä tai valitusta. Muistakaa se, armollinen herra, että teidät on pantu lain ylimmäksi valvojaksi, ja ajatelkaa niitä valoja, jotka vannoitte Moran niityllä, silloin kuin me teidät kuninkaaksemme tunnustimme!"

"Voitko sitten syytöstäsi toteen näyttää…"

"Herra", vastasi Engelbrekt, ja hänen miehekäs äänensä värähteli mielenliikutuksesta, "tässä sanomani totuuden vakuudeksi tahdon uskaltaa henkeni. Pankaa minut torniin ja rautoihin ja kutsukaa Jösse Eerikinpoika tänne, että molemmat saamme vastata oikeuden edessä. Jos syytökseni on tosi, niin kohdatkoon silloin lain viha häntä; jos taas huomataan, että minä olen valheellisia syytöksiä kantanut herralleni ja kuninkaalleni, niin silloin periköön sama kohtalo minut!"

Kaikki katsoivat ihmetellen ja hämmästyen mieheen, joka uskalsi tuollaista puhua. Kuningas näytti tuumivan itsekseen. Vihdoin hän sanoi:

"Sinä puhut rohkeasti, kelpo mieheni!" — Ja sen jälkeen hän jatkoi: "Valtakunnan neuvosto on tutkiva asianne, tyytykää siihen. Pitäkää huolta siitä, että laaditaan neuvoskunnalle kirjelmä", sanoi hän muutamalle ritareista. Sen jälkeen hän taas kääntyi Engelbrektiin sanoen: "Iltapäivällä voit noutaa kirjeen kanslerilta."

Valo välähti Engelbrektin silmissä, ikään kuin auringonsäde olisi pilkistänyt hänen sydämeensä, mutta kuningas seisoi vaan niin kylmänä ja jäykkänä ja hänen kasvonpiirteensä olivat niin kovat, että auringonsäde taas arkana pakeni tiehensä.

Saman tien avautuivat ovet salin päästä ja muuan ritari ilmoitti lybekkiläiset lähettiläät. Kuningas ja herttua astuivat portaita myöten valtaistuimelle ja salissa ruvettiin samalla vilkkaasti liikkumaan.

Engelbrekt väistyi syrjään ja meni likemmäksi ovea nähdessään lybekkiläisten herrain tulevan sisälle.

Ovessa hän käännähti ympäri ja loi vielä silmäyksen kuninkaaseen.

Hän istui nyt valtaistuimella kruunu päässä ja valtikka kädessä ja hänen rinnallaan Bogislaus herttua.

Mutta sama kopea välinpitämättömyys asui nytkin kuninkaan jäykillä kasvoilla ja herttua istui salaperäisesti päätänsä nyökäytellen muutamalle syrjässä seisovista ritareista.

Tämä näky näytti Engelbrektiin tekevän omituisen vaikutuksen ja tuo surunvoittoinen hymy värehti taas hänen huulillaan. Hänen katseensa osotti selvästi, ett'ei valtaistuimella istuva mies hänestä ollut tosikuningas. Ja varmaa onkin, ett'eivät valtaistuin ja valtikka joka miestä kuninkaaksi tee.

Etuhuoneessa seisoivat henkivartijat kahden puolen ovea keskenänsä puhellen ja etempänä muutaman ikkunan luona joitakuita ritareja. Kaikki näyttivät olevan hyvin kiintyneinä puheluunsa ja niistä monista katseista päättäen, jotka luotiin Engelbrektiin hänen valtaistuinsalista tullessaan, oli juuri hän pääasiallisesti puhelun esineenä.

Heidän puheestaan taikka katseistaan välittämättä Engelbrekt astui kohti ovea, joka vei portaihin. Hän oli siinä määrin kiintynyt ajattelemaan tärkeätä tointansa ja sen saamaa suotuisaa alkua, ett'ei hän huomannut ollenkaan, mitä hänen ulkopuolellaan tapahtui. Hän ei sen tähden myöskään huomannut, että, heti kun hän oli henkivartijain ohitse astunut, näiden takaa tuli esille palvelija ja kulki hänen perässänsä ovelle, jonka hän avasi ja sulki, sitten kuin he molemmat olivat päässeet ulos.

"Cecilia!" sanoi palvelija täällä puoliääneen Engelbrektille.

Tämä nosti silmänsä, mutta palvelija ei odottanut vastausta, vaan viittasi vain kädellään ja kulki edellä portaita alas. Engelbrekt pysähtyi hetkiseksi, mutta teki sitten pikaisen päätöksen ja seurasi palvelijaa. Tie vei linnanpihan poikki linnan takapuolelle. Täällä palvelija avasi pienen peitossa olevan oven, joka vei pienehköön huoneeseen. Siinä oli vanhanpuolinen nainen, joka ikään kuin odotteli Engelbrektiä. Hänellä oli kauniit jalopiirteiset kasvot, vaikka niillä syystä tai toisesta asuikin jotakin surunvoittoista. Syvät rypyt osottivat surua ja paljoa huolta, vaikka silmän tyvenyys todistikin, että niiden aiheet eivät eilisiä olleet.

"Pyhä neitsyt olkoon kiitetty!" puhkesi vanhus heltyneenä sanomaan Engelbrektin nähtyään, "sydämeni ei erehtynyt, olisin Engelbrektin tuntenut tuhansienkin joukosta!"

"Kuka olette sitten, vanha vaimo, joka tunnette minut täällä kuninkaan talossa?" kysyi Engelbrekt.

"Te ette saata minua tuntea", vastasi vanhus, "ellette ehkä lapsuutenne ajoilta muista muuatta, joka joskus oli mukana leikeissänne. Kirstiksi minua silloin muuten sanottiin…"

"Kirsti", huudahti Engelbrekt ja tumma pilvi nousi hänen otsalleen, "muistan teidät vallan hyvin, ah … paljon, paljon on nyt toisin kuin ennen!"

"Niin, niin, Engelbrekt, ei mikään ole entisensä kaltaista, ja veli parkani… Herra näyttää tahtoneen vuodattaa vihansa maljat meidän sukumme turmioksi. Siinä ei ole yhtään, ei yhtään oikein onnellista … Ja joskin ilo joskus hymyilee, niin on keskellä tarjottua kukkaa jo mato piilemässä. Oi Jumala … rangaistuksesi on kova." Hän liitti kätensä ristiin ja tuijotti jäykistynein katsein lattiaan. Sitten hän lisäsi hiljaa: "Mutta sinä olet vanhurskas Jumala!"

"Paha ja hyvä kulkevat yhdessä", virkkoi Engelbrekt, "ne ovat elämän yö ja päivä, ja molemmat välttämättömiä… Siinä olette oikeassa, että toisilla on yö pitempi, toisilla päivä. Mutta sano minulle nyt, sinäkö, Kirsti, minut tänne kutsuit, vai…?"

"Ah, sekä minä että veljentyttäreni, Cecilia, tuo lapsi parka, josta en koskaan ole voinut luopua, en silloin kuin isän julma oikku tahtoi sulkea hänet Vadstenan luostariin, enkä sittemminkään kun hän seurasi kuningatar vainaata, Jumala hänen sieluansa armahtakoon, tänne… Voittehan käsittää haluavamme kuulla jotakin sieltä kotoa. Satuin teitä vastaan eilen satamasta tullessanne; minä tulin kirkosta… Tunsin teidät heti, mutta en tahtonut uskoa silmiäni. Vasta entisiä aikoja muisteltuani pääsin oikein varmaksi. Ja kun sitten yöllä ilkeälle Otto Pogwischille sattui tuo tapahtuma ja me saimme kuulla muukalaisen olleen Brita neidin huoneessa, niin silloin heti aavistin, ett'ei siellä ollut kukaan muu kuin sinä, Engelbrekt, ja minä sanoin sen veljentyttärelleni."

"Ja veljentyttäresi pyynnöstä olen nyt tullut… Mutta kuinka taisi hän minut tuntea?"

"Etkö luule vanhan Kirstin osaavan selittää semmoista miestä kuin sinä, niin että kuka tahansa voi sinut tuntea. Varhain aamulla saimme selville asuntosi, Martti vanhuksen palvelija sen tietoomme hankki, ja veljentyttäreni oli matkalla sinua etsimään, kun hänet kohtasit ja se kauhea tapahtuma sattui…"

"Kauhea tapahtuma, mitä tarkoitatte, mitä on tapahtunut?"

"Ja ettekö sitä tiedä… Kohta sen jälkeen kuin Cecilia parkani oli teistä eronnut ratsasti Olavi Akselinpoika, Brita neidin isä, palvelijoineen hänen vaunujensa perästä, kaadatti ne kumoon ja raastoi hänet niistä maantielle sekä läimäytti häntä kolmasti miekkansa lappeella…"

"Oletteko järjiltänne, Kirsti, mitä tuollainen on?… Sitenkö uskalletaan kohdella naista milt'ei kuninkaan silmien edessä! Huononpa täytyy totta tosiaan silloin olla Eerikki kuninkaan hallituksen!"

"Oikein sanotte, Engelbrekt, ja kunnon miehenä, mutta .. mutta…"

"Mitä teillä on sitten vastaan sanomista?"

"En oikein tiedä, miten minun pitäisi sanoa … kaikki naiset eivät ole semmoisille väkivaltaisuuksille alttiina, mutta Cecilia", vanha vaimo pyrskähti tällöin itkuun, "voi sentään, kyllä minä tiedän, miltä suru maistuu!"

"Mutta minä näin tuon ankaran ritarin paljastavan päänsä ja tervehtivän veljentytärtänne, Kirsti, enkä sen tähden voi käsittää, kuinka hän niin yht'äkkiä saattoi joutua tuolle päälle."

"Aivan suorastaan sen tähden, ett'ei Olavi herra koskaan ole tiennyt, missä väleissä Cecilia nykyään on kuninkaaseen. Hänen palvelijansa nauroivat sille, että hän niin kohteliaasti tervehti naista, jonka joka mies tiesi kuninkaan jalkavaimoksi, ja tämä sai hänet vimmoihinsa. 'Sano terveisten ohessa Eerikki kuninkaalle,' hän Cecilialle virkkoi, 'että tämä hänen rakkautensa saattaa menettää häneltä maat ja valtakunnat!' Cecilia parka, Cecilia parka, ei tiedä kukaan muu kuin minä, mitä rakkautesi on sinulle maksanut…! Totta näkyy olevan, mitä laulaa tuo pyhä runoilija:

"Synnit lemmen
Saavat koston kovan:
Hetken himot
Tuhon, turman tuovat."

Engelbrekt otti säälien surullista vaimoa kädestä.

"Teillä on kovia koettelemuksia elämänne matkalla, Kirsti", sanoi hän, "mutta Herra kurittaa sitä, jota hän rakastaa. Luottakaamme häneen. Cecilia on nuhteenalainen ja parasta olisi, että hän heittäisi tämän rakkauden mielestään. Vielä on puhtaalla mielellä ja lujalla tahdolla aikaa kääntyä. Kuule Kirsti, minä otan teidät mukaani, sekä sinä että Cecilia saatte suojaa majassani…"

"Ei, ei", keskeytti vanhus kyynelten samentaessa hänen katsettansa, "siitä ei varmaankaan koskaan mitään tule. Cecilia rakastaa kuningasta, hän uhraa tälle kaikki, ja se häväistys, jonka hän tänään on saanut kärsiä, on häntä yhä lujemmin kiinnittävä häneen."

"Entä kuningas?"

"Hän rakastaa myöskin Ceciliaa, joka nyt kenties olisikin kuningattarena, jos olisi tahtonut neuvoani totella."

"Etpä, näen mä, syyttä sure, Kirsti… Että ihminen rikkoo, sen minä voin helposti käsittää ja annan mielelläni anteeksi, mutta ett'ei hän tahdo katua ja virhettänsä korjata, sitä en käsitä. Vaan kyllin siitä asiasta, Cecilia on pyytänyt minua tänne hakemaan terveisiä hänen isällensä. Mutta siihen toimeen en minä ole oikea mies, sillä Eerikki ja minä emme moneen vuoteen ole vaihtaneet sanaakaan keskenämme eikä hän viimeksi puhellessamme tahtonut minua kuunnella, vaan kääntyi pois, kuin pahan kummituksen nähtyään. Tahdon kuitenkin ottaa terveiset mukaani, ehkäpä sekin päivä koittaa, jona voin ne perille viedä."

"Kiitos Engelbrekt, sama kunnon mies olet kuin ennenkin, sinä et ventona vieroksu langennutta naisraukkaakaan! Mutta mitä puheita saan kuulla veljestäni ja sinusta. Kyllähän sen tiedän, ett'ei hän enää ole rikas mies, että hän sen lisäksi on henkipatto ja taitaa elää maantienrosvona siellä metsissä, mutta mikä teidät on epäsopuisiksi saattanut, siitä minä en mitään tiedä…!"

"Siinäkin on lemmentarina", vastasi Engelbrekt surunvoittoinen ja säälivä hymy huulillaan. "Hänen toinen tyttärensä, sinun kaimasi, Kirsti, oli menossa samaa kohtaloa kohti kuin Ceciliakin. Hän pelastui tosin, mutta…"

"Puhu, puhu, Engelbrekt, sydämeni vapisee kauhusta!"

"Kirsti menetti järkensä ja Engelbrekt lapsuudenystävänsä."

"Eerikki, Eerikki parka", nyyhkytti Kirsti, kauniit kasvonsa käsiinsä kätkien.

"Elä itke, Kirsti, usko minua, kerran on kaikki selviävä. Herra koettelee, mutta ei muserra."

"Herra on vanhurskas", jatkoi Kirsti, "ja tottapa mahtanee olla, että isäin pahanteot kostetaan lapsille aina kolmanteen ja neljänteen polveen."

"Ja mitä sillä tarkoitat?"

"Ajattelen sitä, mitä äitini kerran sanoi. Hän kertoi appensa kirouksenalaisena muuttaneen Lybekistä Ruotsiin. Isäni olisi kernaasti uhrannut kaikki saadakseen kuorman poistetuksi ja kauheat kirosanat peruutetuiksi, mutta hän saapui loukatun taloon, juuri kuin tämä veti viimeisen hengenvedon. Kaikki kävi kuitenkin isälleni hyvin ja Jumalan päivä näytti paistavan koko hänen elämälleen, mutta hänen lapsensa ja lastensa lapset… Veljeni maksoi suuret hinnat kirkolle ja pyhälle isälle saadakseen päästön vainajan kirouksesta, mutta… Sinä ristiinnaulittu ja kaikki te pyhät marttyyrit olkaa puolustajinamme vanhurskaan Jumalan edessä, joka on meiltä aurinkonsa kätkenyt ja sallinut rangaistustuomionsa toteutua pimeytenä ja pahoina päivinä!"

"Amen!" lisäsi Engelbrekt ja painoi hartaasti kätensä ristiin. "Muuta mahtanee kuitenkin taivahan isä vaatia kuin tuommoista suurihintaista asiakirjaa, vaikkapa siinä olisi kymmenen paavin sinetit alla."

"Ja mitä, Engelbrekt?" huudahti Kirsti pyhä kauhistus kasvoillaan siitä rohkeasta paavin- ja kirkonvallan epäilemisestä, joka ilmeni Engelbrektin sanoista.

"Puhdasta sydäntä, Kirsti!" vastasi hän. Mutta ikään kuin pian päästäkseen tästä puheenaineesta hän heti sen perästä jatkoi: "Ainoastaan siten tulee tehty teko peruutetuksi, ja sen tähden toistan vielä neuvoni. Seuratkaa minua kotiin, sinä ja Cecilia, jättäkää tämä kuninkaanlinna luvattomine rakkauksineen, jossa hetken nautinto kasvattaa vain katkeruutta koko elämään. Tule, Kirsti, tule … rakennelkaamme yhdessä sopua minun ja Eerikin välille, ja Cecilia on saava kaksinkertaiset voimat oman itsensä voittamisesta."

Kirsti näytti epäröivän. Hänen silmänsä kirkastuivat, niin kuin pilven väistyessä päivänvalo pääsee lankeamaan peitossa olevalle kukalle, mutta sitä kesti vaan hetkinen ja sitten palasi taas surullisuus takaisin.

"Minä en voi erota Ceciliasta", sanoi hän mielenliikutuksesta vapisevalla äänellä, "eikä Cecilia koskaan, kuuletteko, ei koskaan ole jättävä Eerikki kuningasta. Isältään ja isoisältään hän sai perinnöksi järkähtämättömän tahdon ja usein hän alennustilassaankin näyttää minun mielestäni kuninkaalliselta. Jumala ja pyhä neitsyt antakoot hänelle anteeksi hänen rakkautensa tähden. Mutta aika rientää", jatkoi hän, "ja hetket ovat kalliita, tahdotteko kerran joutuessanne veljeni puheille viedä hänelle tervehdyksen minulta ja Cecilialta…?"

"Kyllä, kyllä, kyllä minä tahdon, mutta luuletteko sen tervehdyksen tuottavan hänelle mitään iloa. Hänen silmissään on sentään Cecilia aina oleva kaksin kerroin rikollinen, hän on jättänyt luostarin isänsä suostumuksetta ja vastoin hänen tahtoansa…"

"Mutta häntä ei ollut koskaan luostariin vihitty, mikään lupaus ei häntä sitonut!"

"Hyvä kyllä, Kirsti, mutta Eerikki ei ole koskaan unhottava, että hänen tahtoansa on pilkkana pidetty."

Viereisen huoneen ovi, joka koko ajan oli ollut raollaan ja jota milloin oli avattu vähän enemmän, milloin taas vedetty kiinnemmäksi, aivan kuin joku olisi siellä ollut, vaikkeivät haastelevat, ainakaan ei Engelbrekt, joka oli seissut seljin tähän oveen, olleet huomanneet sitä — tämä ovi avautui nyt kokonaan ja sisälle syöksähti ihmeen ihana nainen ja heittäytyi Engelbrektin jalkain juureen.

Se oli Cecilia. Hän oli heti alussa tahtonut rientää sen miehen luokse, joka oli hänen isänsä lapsuudenystävä, mutta selittämätön tuska oli häntä pidättänyt ja niin hän oli jäänyt ääneti kuuntelemaan, mitä huoneessa haasteltiin. Hänen mielentilansa oli hyvin kuohuissaan. Aamulla kärsimänsä häväistys ja nyt taas ne sanat, jotka hän täällä kuuli, olivat kuohuttanet kovasti hänen mieltänsä.

Engelbrekt tahtoi nostaa hänet ylös, mutta hän esteli ja kyynelistä sortuneella äänellä Engelbrektin polvia syleillen hän sanoi:

"Ei ole Cecilia mahdollinen seisomaan Engelbrektin rinnalla, ei, ei. Tässä jalkaisi juuressa, tässä tahdon sinua, joka kerran olit isäni ystävä, pyytää, jos voit, hankkimaan minulle sovinnollisen sanan isältäni."

"Nouse ylös, tyttö", keskeytti Engelbrekt ankarasti, "ainoastaan Jumalan eteen polvistuu vapaasyntyinen nainen. Jumala on tuomarisi, en minä, ja mitä voin, sen tahdon vilpittömästä sydämestä tehdä."

Näin sanoen hän nosti ylös polvillaanolijan, joka heltyi itkuun.

"Ankaruutesi lempeys, Engelbrekt", jatkoi hän, "se minut musertaa. Olen kuullut kaikki, mitä olette puhunut, ja minä tunnustan itseni rikolliseksi, mutta asian laita on niin, kuin kuulitte isäni sisaren sanovan: minä en voi jättää kuningasta. Tosin en voi periä kuningatar vainajan sijaa, mutta kuitenkin voin, niin kuin hänkin, kuiskata rauhaa ja lempeyttä hänen korvaansa. Se on elämäni päämäärä ja orvokkia, jonka isä heitti hiljaiseen luostarinkammioon haudattavaksi, ovat tuhannet siunaavat. Isäni ei itse tiedä, että hänen on minua kiittäminen siitä kuninkaankirjeestä, joka hänet henkipattoisuudesta päästi."

"Eksytetty lapsi parka, sinä mairittelet sydäntäsi luulotelluilla hyveillä… Isäsi on vielä sama henkipattoinen mies, joka hän on ollut aina siitä asti kuin…"

"Isäni … mitä sanotte, eikö häntä ole vapautettu tuomiosta? Entä kuninkaan kirje, eikö se sitten mitään merkitse…"

"Mitään sitä asiaa koskevaa kuninkaankirjettä ei kukaan Taalainmaassa tiedä olevan."

"Oi Jumala … hän on siis pettänyt minut! Ja hän lupasi kuitenkin niin pyhästi jättävänsä kirjeen isäni käsiin…"

"Se oli pieni hinterä mies", selitti Kirsti, "hän puhui niin lempeästi ja ystävällisesti ja oli niin tyytyväinen täällä kuninkaissakäyntiinsä. Hän oli Vesteråsin voudin, Jösse Eerikinpojan kirjuri."

"Ah, Kirjuri-Martti!"

"Se oli hänen nimensä", virkkoi Cecilia, "ja eikö hän sitten olisikaan vienyt perille kuninkaan kirjettä?"

"Jos minä tunnen oikein tuon pienen kirjurin, niin mahtanette saada odottaa kirjeen perilleviemistä ja luuletko sitä paitsi, Cecilia, että ylpeä isäsi on armosta ottava vastaan sitä, minkä hän tahtoo saada täydellä oikeudella?"

"En minä, vaan kuningas antoi hänelle kunnian takaisin…"

"Kunnia ei ole, lapseni, kenenkään ihmisen annettavissa, sen hankkii mies itse, ja jos se on kerran menetetty, niin laki yksin voi sen antaa takaisin, ei kuningas. Ja nyt, Cecilia, saat itse vastata minulle, tahdotko seurata minua takaisin isäsi ja sisaresi luokse. Usko minua, se on ainoa sovituksen ja anteeksiantamisen tie."

"Lupaattehan kuitenkin puhua isälleni minusta?"

"Sen olen luvannut…! Mutta ethän vastaa kysymykseeni?"

"Olethan nähnyt näkinkengät, jotka koristavat pyhissäkävijäin takkeja heidän palatessaan pyhältä maalta? Minä olen tuollainen pieni pyhissäkävijänkoriste Eerikki kuninkaan manttelissa. En tosin tiedä, onko minussa milloinkaan ollut vähääkään semmoista jaloa helmeä, jota pyhissäkävijän näkinkenkä on ympäröinyt, mutta minä pyydän yötä päivää Jumalan äidiltä sitä. Maailma näkee vaan tyhjän kuoren, mutta minä lienen sentään nykyään ainoa kykeneväinen johtamaan Eerikki kuninkaan mieltä siihen suuntaan, johon … johon kuningatar vainaja tahtoi. Kas siinä vastaukseni, Engelbrekt! Ei muu kuin kuolema voi ratkaista näkinkenkää kuninkaan manttelista."

Hän painoi näin sanoen päänsä Kirstin povelle ja itkeä nyyhkytti vavahdellen. Sitten hän äkkiä poistui huoneesta.

Kirstikään ei tahtonut saada kyyneleitään pidätetyiksi nähdessään sen surun, joka kuvautui Engelbrektin miehekkäille kasvoille ja ojentaessaan hänelle kätensä jäähyväisiksi.

* * * * *

Engelbrektin sanat olivat kuitenkin kovasti koskeneet Cecilian mieleen. Hän oli vaiti ja ajatuksissaan seuraavat päivät ja eräänä iltana, kun he seisoivat muutamassa linnanikkunassa ja katselivat salmelle, jossa joukko purjelaivoja näkyi, hän vielä sanoikin Kirstille:

"Ehkäpä sentään, äiti, hän oli oikeassa, tuo isäni ystävä … minä petyn, nekin keinot, joita hyvää tehdessäni koetan käyttää, pettävät minua…"

"Siltä minustakin näyttää, lapseni", sanoi silloin vastaten Kirsti, "ja nyt minä enemmän kuin koskaan ennen ikävöin sinne ylämaahan takaisin. Saattaisihan olla mahdollista, että sinä ja minä voisimme oikaista entiselleen sen, mikä Engelbrektin ja isäsi väleissä on joutunut viistoon…"

Cecilia pusersi hetkisen mietteissään vanhuksen kättä. Sen jälkeen hän sanoi loistavin katsein:

"Minun täytyy vielä kerta puhella Engelbrektin kanssa!"

Se oli kuitenkin liian myöhäistä. Mitä lieneekään Cecilian sydämen pohjalla liikkunut, mikä lieneekään saattanut hänet päätöksessään horjumaan, Engelbrektin puheille hän ei enää joutunut.

Muuan niistä laivoista, joiden purjeet välkkyivät päivänlaskussa, kuljetti Engelbrektiä pois. Palvelija palasi ilmoittaen hänen samana päivänä lähteneen paluumatkalle.