VI.
Mustamunkki.
Taalainmaassa odoteltiin kiihkeästi Engelbrektin palaamista. Tyytymättömyys kiihtyi kiihtymistään, mutta kasvoipa ulkomaalaisten julmuuskin. Ylpeän tyytyväisinä mahtavuuteensa hymyilivät voudit ja luulivat olevansa aivan varmoja asemassaan. Ja kuitenkaan ei tarvinnut muuta kuin vähäinen ponnistus sorrettujen puolelta katkomaan noita häpeällisiä kahleita ja sorrosta loppua tekemään. Jalopeura lepäsi levollisena luolassaan ja suvaitsi kärsivällisenä kahleitaan. Mutta sortaja erehtyi suvaitsevaisuuden syytä arvaillessaan. Hän piti valtansa vaikuttamana pelkona sitä, mikä todella oli vaan lain pyhyyden lannistumatonta tunnetta.
Vihaa näkyi kuitenkin jokaisesta katseesta, haastoa taisteluun elämän ja kuoleman uhalla — jos tämä viimeinen oikeudenhankkimis-yritys menisi hukkaan, jos Engelbrekt palajaisi kotiin tarkoituksensa perille pääsemättä — taikka myöskin, jos hän sille tielle jäisi. Tätä viimeistä peljättiin, pitivätpä muutamat sitä varmanakin, ja senpä tähden käsi niin sukkelasti tapaili puukkoa tupesta, joka kerta kuin vouti tai joku hänen sotamiehiään tuli näkyviin, sen tähden säihkyi vihaa ja kostoa silmistä. Niin vaihtelee Siljan-järven tummansininen silmä helteisen päivän perästä. Ja vaikka pinta onkin vielä tyyni, niin saattaa rannan vaahdosta nähdä, kuinka se ikään kuin ärjyy valmistuessaan taisteluun, jonka kohoava ukkoispilvi kohta on nostava riehumaan. Sellainen oli mielentila kaikilla taalainmiehillä.
Mutta hurskaita rukouksia kohosi aamuin illoin sorrettujen sydämistä Jumalalle ja Pyhälle Eerikille ja kaikille pyhimyksille Engelbrektin puolesta.
Voimakkaimpana liekehti kuitenkin hänen tähtensä levottomuus niissä, jotka hänet lähemmältä tunsivat, ja kuten luonnollista, hänen omassa kodissaan. Hänen hurskas vaimonsa hoiti totuttuun tapaansa taloa ja kotia, mutta haaveileva katse ja kalpeat kasvot ja harvasanaisuus ilmaisivat kyllin selvästi, mitä huolta ja pelkoa hänen sydämessään piili ja tätä lisäsi vielä ero-illan tapahtuma ammattikunnan huoneuston pihalla.
Sen jälkeisen päivän illalla oli isä Johannes tullut kotiin. Tämä oli ottanut häntä kädestä ja katsonut häntä niin rehellisesti ja vakavasti silmiin sanoen:
"Ole huoleti, vaimo, Jumalan ja pyhän Eerikin avulla ei voudin käsi tällä kertaa ulotu tuhoa tuomaan."
Ja vaimo oli kertonut Engelbrektin terveiset ja isä Johannes oli ne kuullessaan surunvoittoisesti nyökäyttänyt hänelle päätänsä. Mutta kuitenkin tuntui siltä, kuin hän ei olisi voinut luottaa isä Johannekseen yhtä varmasti kuin ennen, vaikk'ei hän hennonut sitä näyttää. Se kiire, jolla munkki tuona onnettomuudeniltana oli tullut taloon, sen jälkeen kuin Engelbrekt ja Herman olivat lähteneet ammattikunnantalolle, se salaperäisyys, jota hän oli käyttänyt saadakseen hevosen tallista — kaikki tämä oli sellaista, joka hänen silmissään teki miehen epäiltäväksi. Se ei soveltunut siihen avosydämisyyteen ja suoruuteen, jota hän oli tottunut hänessä näkemään, ja jota aina ja kaikessa oli Engelbrektin talossa noudatettava.
Sitä mukaa kuin päiviä kului, haihtuivat kuitenkin nämä epäilykset, kun hän huomasi, millä voimalla ja miten toden perästä munkki koetti täyttää hänen poissaolevan miehensä tahtoa ja hoitaa hänen työtänsä, ja erittäinkin kun hän näki, miten hellästi hän hoiti haavoitettua kasvattipoikaa.
Pater Johannes oli monitaitoinen mies, mutta etenkin hän oli taitava haavanparantaja ja näyttikin tätä taitoansa Hermania hoitaessaan. Kun munkki kerran muutamia päiviä myöhemmin tuli arkitupaan, jossa emäntä rukkinsa ääressä istui, ajatukset niin kuin tavallisesti pitkäin matkain päässä, tempautui emännän mieli paikalla aatosaloiltaan näkyväisen todellisuuden piiriin ja läsnäolevaisiin, — niin säteilevin silmin isä Johannes katsoi häneen.
"Riemuitse emäntä", sanoi hän, "poika on jäävä eloon. Oli se koko heittiö, tuo lybekkiläinen, iskemään syvään, mutta käsi vapisi — siitä kiitos Susipihan Björnille — ja terä sattui vähän päämäärästään syrjään. Kohta on Hermanista tuleva jälleen mies, luota minuun, emäntä."
"Jumalalle ja pyhälle neitsyelle olkoon kiitos!" puhkesi emäntä sanomaan ja hänen silmänsä vuodattivat toivon ja ilon kyyneliä, jotka vaikuttivat edullisesti hänen mielentilaansa.
Suuressa määrin oli edistänyt tätä onnellista päättymistä ja pikaista parantumista Belgstingin tytär, onneton Kirsti. Hän oli luhtihuoneestaan nähnyt saaton, kun kuolettavasti haavoitettua nuorukaista kannettiin kotiin ja kauvempaa oli hän myöskin nähnyt tuon sinipukuisen neitosen. Mielipuolen jokseenkin tavallinen älykkyys pani hänet lähtemään huoneesta ja etäältä seuraamaan tuota pimeässä kulkevaa naista. Hän oli nähnyt hänen häviävän voudintaloon.
Seuraavana päivänä tuli Erkki vuorelle ja toi Belgstingiltä semmoiset terveiset, että Kirsti sai olla missä oli, kunnes isä toisin määräisi. Mutta sanoma ei vaikuttanut mitään Kirstiin. Muut seikat ne kokonaan täyttivät hänen sielunsa ja Erkistä, jonka suru Hermanin onnettomuuden johdosta yltyi melkein epätoivoksi, sai hän tervetulleen apumiehen niitä tuumia toteuttaessaan, jotka, milt'ei tietämättä, syntyivät hänen mielessään. Erkin avulla hän sai tietää, ketä voudintalossa asui, ja sillä kertaa hän näki, mitä ei kukaan muu nähnyt, että Ewerstenin kreivin tytär rakasti Engelbrektin kasvattipoikaa.
Näytti siltä kuin vähäisen valoa olisi palannut hänen jäykkään katseeseensa, kun hän sai tämän tiedon. Hän pani kätensä ristiin ja hänen huuliltaan varastihe huokaus, ne kuiskasivat Maunun nimen. Mutta sitten sammui taas valo tuosta raukeasta katseesta ja hän alkoi laulaa, mutta niin hiljaa, niin väräjämällä, ikään kuin mielipuolisuuden henki vaan kaukaa olisi lähestynyt häntä:
Ja keijukas sarven esille toi,
Nuo pehmoiset lehdet ne kantaa mun voi.
"Mettä ja viiniä tästä sä juo!"
Salaisen surusi poistavi tuo.
Laulu yhä laimeni ja sanat kävivät yhä sekavammiksi, lopulta kuului vaan kuiskauksia.
Vähä sen jälkeen hän astui siihen huoneeseen, jossa sairas Herman lepäsi. Siellä hän kävi vuoteen päänpohjiin istumaan, ja koska hänen hourupäisyytensä ylimalkaan oli hiljaista laatua, paitsi silloin kuin joku seikka kovin paljon kiihoitti hänen mieltänsä, niin ei kukaan käskenyt häntä pois siltä sijalta, johon hän oli istuutunut.
Ja siihen hän jäi istumaan ja hänen suuret silmänsä seurasivat tarkkaavasti, voisipa melkein sanoa osanotolla, jokaista sairaan liikettä. Ja kun pater Johannes illan tullen astui huoneeseen ja antoi uusia määräyksiä, niin vaihtui hänen kasvoilleen ilme, jota olisi voinut pitää ilona, jollei joka mies olisi häntä tiennyt Belgstingin mielipuoleksi Kirstiksi.
Pater Johannes silitteli joskus hänen tuuheita kutrejansa, jotka aina valuivat vapaina pään ympärillä, ja taputteli hiljaa hänen kalpeita laihtuneita poskiaan, ja silloin Kirsti suuteli paterin kättä osottaen sormellaan sairasta ja sitten painaen käden kovasti sydäntänsä vasten. Munkin silmä synkistyi silloin, mutta hän ei virkkanut sanaakaan.
Kun Herman oli parantunut sen verran, että hän saattoi selvästi tajuta mitä oli tapahtunut, vaikka hänellä vielä oli kova käsky olla puhumatta, silloin Kirsti hiljaa hiipi hänen vuoteensa ääreen ja kuiskasi hänen korvaansa: "Minä sanon, kuka henkesi pelasti, Herman!" Herman katsoi syrjään ja loi kysyvän katseen Kirstiin, joka hymyillen katsoi häntä silmiin.
"Sinä olet maininnut nimen, Herman", jatkoi hän, "sekä minä että pater olemme kuulleet sen. Kas niin, elä punehdu, Herman, Kirsti tietää enemmän kuin sinä ja kukaan luulettekaan… Agnes on pelastanut henkesi, sillä hän rakastaa sinua."
Niin kiihkeästi, että siitä syystä ehkä olisi Kirstiä kielletty enää käymästä sairaan luona, jos kuka sen olisi nähnyt, tarttui Herman Kirstin käteen ja tämä hymyili niin lempeästi silloin, kuin olisi tiennyt avanneensa hänelle taivaan oven.
"Rakkaus on auttava pateria parantamaan sinut", sanoi hän, "kas, sen vuoksi saatankin sinulle sanoa, että näin kreivin tyttären loitompana seuraavan niitä, jotka kantoivat sinua kotiin Eerikinjuhlan yönä … hän se oli, sillä minä seurasin häntä sitten vähän matkan päässä, kun hän hiipi voudintaloon, ja siellähän kreivi ja hänen tyttärensä nyt asuvat. Sen jälkeen hän on itkenyt ja surrut sinua, senkin tiedän; mutta katso hänen kyyneleensä ovat kuin keväinen sade, ne tulevat kasvattamaan kukkia, ah … ah, muita kyyneliä vuotaa, jotka myrsky pusertaa värisevästä kukkasesta ja yökylmä jäähdyttää jääksi, huu…"
Tuota kaunista naista pudistutti kovasti, mutta joku sisäinen voima näytti häntä pitävän pystyssä. Hän hymyili niin lempeästi ja hänen silmänsä olivat täynnänsä kyyneliä.
"Agnes!" kuiskasi Herman tuskin kuultavasti.
"Vaiti, vaiti, onnellinen Herman … yö lähenee ja nyt sinä olet nukkuva makeasti ja uneksiva suloisia unelmia päivänpaisteesta, joka liekkuu kesäisillä niityillä… Vaiti, vaiti ja kuule, rastas laulaa metsässä, hän on vapaa, hän on onnellinen. Tuuli kantaa hänen laulunsa niittyjen poikki ja kaikki pienet kukkaset kumartavat kupunsa ja hengittävät rauhaa ja hekkumaa. Siellä vannotaan ikuisen uskollisuuden valoja, siellä liitetään käsiä käsiin … mutta rastas laulaa ja aurinko hymyilee, se on elämän laulua, nuori mies…"
Niin hän puhui kauvan ja hänen äänensä oli suloinen ja lempeä ja hiveli niin oudosti sairastavan korvia. Vähänhän tämä saattoi luottaa mielipuolen puheisiin, mutta hänestä tuntui sentään hyvältä kuulla niitä ja hän oli tuosta onnettomasta yöstä muistavinansa vaaleansinisen naishaamun, jota hän mielellään tunnusteli Agnekseksi. Ja jos niin oli, niin olivat Kirstin sanat tosia, ja siihen hänen ajatuksenjuoksunsa pysähtyi.
Vähän väliä ilmautui muita kuvia hänen silmiinsä. Hän näki Engelbrektin ja hän soimasi itseänsä siitä, että saattoi sydämessään suoda sijaa sellaisille tunteille, jotka häntä vieroittivat kunnioitetusta kasvatusisästä, mutta sitten hiipivät taas Kirstin lumoavat sanat hänen korviinsa ja loivat sieluun suloisen kuvan hänestä, jonka hän kerran oli pelastanut, hänestä, joka oli pelastanut hänet itsensä. Silloin himmeni kaikki muu. Näytti siltä kuin kohtalo itse olisi määrännyt hänet Belgstingin tyttären tuojaksi kasvatusisän taloon, jotta tämä sitten loihtisi hänen sydämensä sisimmästä sopukasta esille kuvan, jota hän itse tuskin oli uskaltanut ajatuksillaan kosketella, ja jonka hän sentään olisi repinyt irti sydämestään, vaikkapa se teko olisikin maksanut hengen, jos olisi huomannut voimansa sen kautta hervonneen taikka tahtonsa tylsistyneen seuratakseen Engelbrektiä sillä uralla, joka hänellä oli kuljettavanansa.
Mutta nyt hän loikoi toimettomuuteen tuomittuna, nyt hänellä oli riittävästi aikaa tarkastella sydämensä sisimpiä sokkeloita. Tuntui siltä kuin siellä olisi leimunnut kaksi uhriliekkiä, jotka hiljaa yhdistyivät yhdeksi ainoaksi ja hän tunsi ikään kuin saavansa voimaa siitä. Yhdistyneen voiman tunne virtasi hänen suoniinsa ja hän ummisti silmänsä huulien mainitessa nimet: Engelbrekt ja Agnes.
Tämän jälkeisenä päivänä se isä Johannes oli niin hyvillään hänen terveydentilastaan.
"Rohkeutta, Herman", sanoi hän, "paraneminen edistyy nopeasti."
Oli kaunis kesäkuunpäivä, puolitoista viikkoa tämän jälkeen.
Herman istui jo vaate päällä vuoteellaan. Hän oli kalpea ja väsynyt, mutta voimat palasivat päivä päivältä ja kohta koitti sekin aika, jolloin hän taas pääsi liikkeelle. Sen oli pater Johannes luvannut. Ja tämä lupaus oli parasta lääkettä Hermanille; hän hymyili vuoteellaan istuen ajatellessaan, että taas sai nousta rakkaan Brandinsa selkään ja kiitää kasvatusisäänsä vastaan.
Silloin avautui ovi ja Erkki tuli juosten sisälle. Hän näytti panneen voimansa liikkeelle pian joutuakseen.
"Tärkeitä uutisia mahtanet tuoda, Erkki", sanoi Herman silloin ja katsoi hymysuin hengästyneeseen poikaan.
"Vouti tulee", vastasi Erkki.
"Vouti … kumpiko?"
"Borganäsin vouti, Juhani Wale; hänellä on ainakin parikymmentä palvelijaa muassansa ja hän ratsasti niin, että tomu pilvenä tuprusi hänen ympärillänsä."
Vastenmielisyyden ilme sävähti Hermanin kasvoille ja hän loi silmänsä miekkaansa, joka riippui vastakkaisella seinällä. Erkki huomasi sen ja otti miekan seinältä sekä antoi sen Hermanille. Tämä otti sen ja ikään kuin koetteli, joko voima oli palannut käsivarteen.
"Ei vielä", sanoi hän surullisesti.
"Mutta kohta", virkahti Erkki, jonka silmissä välähti tuli, jota hän ei kyennyt salaamaan.
"Kohta", sanoi Herman päätänsä nyökäyttäen ja antoi takaisin miekan, jonka Erkki taas ripusti seinälle.
Hermanin sanan toisti ovelta kuuluva karkea ääni. Se oli pater
Johannes; hän oli ollut katsomassa voimankoettelua.
"Mutta liian aikaiseen", jatkoi hän astuen esiin ja käyden penkille vuoteen viereen istumaan, "liian aikaisesta voi usein tulla ei koskaan, muista se, poikani. Muutamien päivien perästä… Brand hirnahtelee pilttuussaan, sitä ei miellytä toimettomuus enempää kun sinuakaan; mutta kärsivällisyyttä. Sinä tiedät jo, näen sen sinusta, poikani, Juhani Walen tulleen vuorelle. Mitä hän tahtoo, sen itse tietäköön… Ehkäpä hän lähtee Hannu kreiviä saattamaan, sillä tuolla voudintalossa puuhataan lähtöä."
Herman punehtui tämän kuullessaan eikä se jäänyt paterin tarkalta silmältä huomaamatta. Niin paljon oli Herman näinä aikoina ajatellut Agnesta ja niin usein hän oli muistellut kaikkea, mitä Agnesta koskevaa oli tapahtunut aina siitä hetkestä lähtien, jolloin hän ensi kertaa näki hänet veneessä Jetturn-järvellä, että hän nyt ehdottomasti oli vakuutettu voudin tulon ja kreivin lähdön olevan jossakin yhteydessä, vieläpä hyvinkin omituisessa yhteydessä.
Munkin silmä seurasi tarkkaavasti jokaista vaihtelua, mikä tapahtui
Hermanin mieltäilmaisevissa kasvoissa.
"Minulla on voimia tarpeeksi", virkahti tämä äkkiä ja nousi pystyyn, "minä tahdon ratsaille jo huomispäivänä!"
"Äkilliset päätökset ovat harvoin hyviä, Herman", virkahti munkki, jonka silmä sentään yhä edelleen mielihyvällä katseli nuorukaisen liikkeitä. "Omituiselta minusta myöskin tuntuu, että kreivin lähtö panee sinut menettämään nuoren henkesi, vaikka hyvin tiedät, että sen voit uhrata paljoa jalomman asian hyväksi… Luota minuun, meille on tulemassa tuimat ajat, jolloin Ruotsinmaa saattaa tarvita voimakasta kättä ja miehuullista sydäntä. Engelbrekt, kasvatusisäsi, odottaa tapaavansa sinut paikallasi, poikani, kun sotatorvi kutsuu…"
"Ettehän toki tahtone, isä Johannes, että sitä odotellessani sallin kyykäärmeen elää, jos jalallani voin polkea rikki hänen myrkyllisen päänsä."
"Puhut puoleksi arvoituksilla, poikani", vastasi munkki, "onneksi tiedän kuitenkin ne selittää. Juhani Wale eli kyykäärme, jos kernaammin tahdot häntä siksi sanoa, ei ole saavuttava sitä saalista, jota tarkoitat. Hannu kreivi tietää…"
"Hän ei ole saavuttava saalistansa", toisti Herman, "tiedättekö sitten, millaista suursaalista hän pyytää?"
"Sen kyllä tiedän…"
"Niinpä sanokaa se julki, jotta voin teitä uskoa."
"Luuletko, Herman, ett'en tiedä, mitä Jetturn-järvellä tapahtui?" kysyi munkki. "Minä tiedän, että siellä pelastit kreivin tyttären, jolletkään kuolemasta, niin ainakin jostakin, mikä on kuolemaakin pahempi. Mutta tiedätkö sitten varmaan Borganäsin voudin lähettäneen miehet?"
"Varmaan en tiedä, mutta epäluulot riittävät … minä en syytä voutia, tahdon vaan pelastaa kreivin tyttären, jos jotakin tapahtuisi…"
"Ole sitten huoleti, poikani, sillä mitä siihen nähden voidaan tehdä, on tehty. Hannu kreivillä on iso seurue eikä hän ole jättävä tytärtänsä rinnaltaan."
"Vähäinen on vaara keskellä päivää ja keskellä tietä … mutta sille, jolla on salahankkeita mielessä, ovat yön hetket parhaat eikä hänen polkujansa useimmiten löydetäkkään, ennen kuin onnettomuus jo on tapahtunut."
"Tästäkin on pidetty huolta. Arvoisa neiti ei koskaan mene ulos varmatta varjelusväettä ja öisille retkille hän ei mahtanekkaan lähteä…"
Munkki loi tällöin jotenkin tuikean katseen Hermaniin, joka ei saattanut salata näiden sanojen ja katseiden valtavata vaikutusta. Oli sentään lämpöäkin tässä katseessa. Se ei ollut vieraan, vaan ystävän katse. Ja ikään kuin levottomalle nuorukaiselle näyttääkseen, kuinka hartaasti hän toivoi hänen paranemistansa, sanoi hän kääntyen Erkkiin, joka istui oven suussa penkillä:
"Varovaisuus on toki aina hyvä sääntö! Sinä, Erkki, olet sukkela poika eikä haitanne pitää tarkasti silmällä voutia ja hänen toimiansa. Sinä voit ottaa sen tehtäväksesi, arvelen ma!"
Poika hypähti pystyyn kuin hengenvaarassa.
"Aivan varmaan voin sen tehdä, isä Johannes, ja varmoja tietoja olette saava; saatte luottaa siihen."
"Elä kuitenkaan ole kovin kärtteliäs, poika", varoitteli munkki, "isäsi istuu vielä tornissa eikä vouti ole vielä unhottanut sitä häpeää, mikä hänelle tuli, kun pääsit Borganäsistä pakoon."
"Mitä siihen asiaan tulee", arveli Erkki ovea läheten, "niin olenhan toki nyt Engelbrektin palveluksessa… Mitäpä sitä paitsi tekee, vaikka henkenikin menettäisin, jos vaan siitä voi olla Hermanille ja sinulle jotakin hyötyä."
"Jumala olkoon kanssasi, poika!" virkkoi siihen isä Johannes ja Herman nyökäytti ystävällisesti päätänsä jäähyväisiksi.
Erkin lähdettyä tarttui munkki Hermania käteen. Näytti siltä kuin hän olisi tahtonut koetella hänen valtasuontansa, mutta hän piti sitä edelleen kädessään ja Herman loi häneen kysyvän katseen.
"Mitä ajattelette isä?" kysyi hän.
"Sinua ja Agnesta!" munkki tyynesti ja vakavasti vastasi.
"Minua ja Agnesta!" huudahti Herman, sekä muodollaan että äänellään ilmaisten tunteensa, "te asetatte rinnakkain kaksi nimeä, joita…"
"Joita tuskin saattaa rinnakkain mainita", täytti munkki. "Niin, niin on, poikani, ja juuri sen tähden ajattelen teitä molempia."
"Siitä teille suuri kiitos", jatkoi Herman säihkyvin silmin, "mutta huomatkaa samalla, hurskas isä, että minä toki itse ajatuksiani ja tekojani hallitsen."
Sanat näyttivät munkkiin kovasti koskevan. Hän painoi tummat kasvonsa alas ja ummisti silmänsä, puristaen samalla huulensa yhteen. Varmaankin synnyttivät nuorukaisen sanat hänessä taistelun, jota hillitäkseen hänen tarvitsi ponnistaa voimiansa. Kun hän parin silmänräpäyksen kuluttua taas avasi silmänsä, oli kuitenkin katse taas levollinen, niin kuin tavallisesti.
"Oikein sanot, poikani", sanoi hän, "minulla ei ole mitään oikeutta sinuun, mutta minä pidän sinusta enemmän kuin muista ja minä tunnen maailman… Tahtoisin mielelläni nähdä Engelbrektin kasvattipojan onnellisena, katso sen tähden ajattelen sinua enemmän, kuin minulla kenties on oikeuttakaan. Suo se anteeksi isä Johannekselle, Herman, hänen hyvän tarkoituksensa tähden."
"Rakas isä", virkkoi taas Herman, "sitä en toki liene tarkoittanut … luonteeni on kiivas. Onhan teillä toki oikeutta puhua minulle tästäkin asiasta, teillä, joka olette Engelbrektin ystävä ja joka lähinnä Jumalaa olette pelastanut henkeni."
"Minä ja karhu, niin!" hymyili munkki. "Mutta pila sikseen, minulla on jotakin tärkeätä sinulle sanottavaa … käsitä se sitten, miten tahdot, mutta viisas se on, ken noudattaa hyvän ystävän neuvoja…"
"Puhu, isä, minä kuuntelen sinua…!"
"Tahdon kertoa sinulle tarinan nuoruuteni ajoilta. Se on joissakin määrin oman tarinasi kaltainen, vaikka se, jonka minä aion kertoa, on täysin päättynyt, kun taas sinun on vasta alulla. Minulla oli nuoruudessani ystävä; hän oli reipas ja kelpo nuorukainen, talonpoikaispoika, niin kuin minäkin, ja kaukainen sukulainen Engelbrektille. Me kasvoimme yhdessä, me kolme, eikä toinen toiseltaan mitään salannut, vaikka ystäväni ja minä olimme kokonaista viittätoista vuotta Engelbrektiä vanhemmat. Hänen isänsä ja äitinsä kuolivat aikaiseen, ja sen tähden hän joutui Engelbrektin isän kasvatettavaksi, niin että hän oli Engelbrektin kasvatusveli. Kaikki oli meillä yhteistä, leikkimme yhtä hyvin kuin harjoituksemmekin, joihin myöskin kuului tuo harvinainen kirjoittamis- ja lukutaito. Mutta Engelbrektin isällä oli talossaan vanha munkki. Tämä vanha mies tahtoi jollakin tavoin osottaa kiitollisuuttaan, ja niin hän meille opetti hengellisten taitoja, sillä minäkin sain olla opetuksessa läsnä. Näin pitkälle, näetkös, ovat sinun ja ystäväni tarina samankaltaiset. Sinäkin olet kasvatuspoikana muutaman Engelbrektin talossa ja sinullekin on munkki opettanut hengellisiä asioita."
"Niin kuin sanotte, isä, näin pitkälle se on minun omaa tarinaani, vaikka minä olen ollut yksinäni ja teitä oli kolme."
"Samanlainen on tarina osaksi edelleenkin. Tämä oli siihen levottomaan aikaan, jolloin ruotsalaiset herrat panivat Albrekt kuninkaan viralta ja kutsuivat sijaan Margaretan. Täällä Taalainmaassa oleskeli silloin muuan Albrekt kuninkaan miehiä, ylhäinen herra, jolla oli ihmeen ihana tytär. Nimistä vähät, ne jäävät salaisuudekseni. Mutta ystäväni hehkui kohta rakkautta tuohon ylhäiseen neitiin ja mikä kummempaa, hän sai myöskin vastarakkautta. He kihlautuivat ja ystäväni, joka et käsittänyt itsensä ja tuon ylhäisen herran välillä löytyvän muuta eroa, kuin minkä tämän suurempi rikkaus teki, anoi hänen tytärtänsä vaimokseen. Ylhäinen herra ajoi kosijan ylenkatseella luotaan."
Herman säpsähti. Kertomus näytti kokonaan kiinnittäneen hänen huomionsa. Hän ei saattanut pidättää mielipahanhuudahdusta.
"Juuri niinä päivinä", jatkoi munkki, "piti tuon ylhäisen herran lähteä pois kotimaahansa, koska Albrekt kuninkaan hallitus oli lopussa ja hän itse istui vankina Skånessa. Silloin onnistui ystäväni taivuttaa arvoisa neiti jättämään isänsä ja seuraamaan häntä Norjaan. Engelbrekt epäsi, mutta minä kehotin ja tarjosin apuani. Kaikki kävi hyvin; syrjäisessä tunturikirkossa toimitettiin vihkiminen ja ritarin lähdettyä matkoihinsa palasi ystäväni takaisin ja otti talonsa hoitoonsa ja eli muutamia vuosia onnellisena vaimonsa kanssa. Mutta pian tuli tuho. — Eräänä iltana, kun ystäväni tuli kotiin käräjiltä, oli hänen vaimonsa kadonnut…"
Munkki keskeytti kertomuksen. Hänen katseensa harhaili esineestä esineeseen. Olisi saattanut luulla hänen näkevän edessään ystävänsä, josta puhui. Hänen kasvonsa olivat kalpeat ja poskilihakset värähtelivät, ikään kuin olisivat tahtoneet miehen itsensähillitsemistaitoa pilkkanansa pitää.
"Muistelo pahoittaa mieltäsi, isä", sanoi tällöin Herman ja tarttui molemmin käsin munkin toiseen käteen, "jättäkäämme tämä kesken."
"Ei, ei … tahdon puhua loppuun. Kreivintytär oli kateissa ja kaikki tiedustelut olivat turhia. Lapsi, poika, oli jätetty surevalle isälle … talosta hän oli ottanut mukaansa ainoastaan nuoren hevosen, jonka oli saanut mieheltään…"
Taaskin munkki keskeytti puheensa. Näiden muistelojen kertominen näytti olevan vaikeampaa, kuin hän tahtoi tunnustaa.
"Eikö hän sitten koskaan enää nähnyt karannutta vaimoansa?" kysyi
Herman.
"Kyllä hän hänet näki … kuninkaan talossa toisen rinnalla ja toisella nimellä… Kas siinä on ystäväni tarina. Käki saattaa munia varpusen pesään, mutta varpunen ei koskaan voi kisailla kotkan poikaisten kanssa."
"Tähän ette toki voine päättää ystävänne tarinaa", sanoi Herman. "Minusta hänen olisi pitänyt puhutella sitä miestä, jonka rinnalta hän vaimonsa löysi…"
"Sen hän tekikin", sanoi munkki kolkolla äänellä, "ja hänen mielensä kuohahti, niin että hänestä tuli murhamies… Sen päivän perästä hän ei enää tullut entiselleen… Hän vietti yöt päivät surren ja katumuksentekoja harjoitellen, kunnes…"
"Kunnes kuolema hänet vapautti…"
"Niin, niin kuin sanot, — kunnes kuolema hänet vapautti…"
"Ja nyt sinä pelkäät, isä, jotakin samanlaista tulevan minunkin osakseni, jos kreivintyttären voittaisin…?"
"Talonpoikaispojan onni kukoistaa harvoin herrasmiehen katon alla…"
"Talonpoikaispoika… Tiedätkö sitten, että minä olen talonpoikaispoika?" kysyi Herman mieli kovin jännityksissään.
Munkki nousi ja kääntyi poispäin. Hänenkin mielensä oli vallannut kova sisällinen taistelu.
"Sano, oi sano", jatkoi Herman hypähtäen vuoteeltaan, "tunsitko isäni?… Iankaikkisen Jumalan armahtavaisen armon nimessä rukoilen sinua, munkki … sano minulle, kuka oli isäni…?"
Kohtalo riisti kumminkin nuorukaiselta vastauksensaannin sillä kertaa. Ovi aukeni ja hurskas perheenäiti Richissa rouvan seurassa astui sisälle.
He pysähtyivät kynnykselle. Engelbrektin vaimo hymyili Hermanin voimakkaat liikkeet nähdessään, mutta Richissa rouva näytti kokonaan toisella mielellä katselevan sekä häntä että munkkia. Hän kalpeni ja vapisi ja hänen huulensa avautuivat, ikään kuin huudahdukseen, mutta ääni kieltäytyi tehtäväänsä tekemästä.
Munkkikin muuttui siinä samassa. Herman, joka oli tarttunut hänen käsiinsä, tunsi, kuinka ne vavahtivat, ja katsoessaan hänen tummiin silmiinsä hän niissä näki niin kamalan liekin, niin kalvavan, että hän päästi kädet ja peräytyi askelen taaksepäin. Hän ei ollut huomannut oven avautumista, ja vasta käännyttyänsä ympäri hän näki nuo molemmat naiset. Nähdessään Richissa rouvan hän ensiksi tuli ajatelleeksi Agnesta, eikä hän sille mitään voinut, että tunsi itsessään jotakin, joka teki hänet iloiseksi, vaikka tämä tunne olikin niin perin vastakkainen sille tuskanilmeelle, mikä Richissa rouvan kasvoista kuvastui.
Seuraavassa tuokiossa hän näki Richissa rouvan rukoilevin elein syöksyvän munkkia kohti. Mutta munkki seisoi suorana ja jäykkänä. Hän ojensi ehkäisten kätensä ja sanoi niin kylmästi, että veri kuuntelevain suonissa jähmettyi:
"Te hairahdutte, jalo rouva…"
Sen jälkeen hän veti päähineensä kasvoilleen ja astui ovelle päin.
"En, en", huusi Richissa rouva hänen jälkeensä, "minä en hairahdu…"
Ja munkki kääntyi ympäri ja sanoi vieläkin kovakiskoisemmalla äänellä:
"Mutta minä olen unhottanut kaikki, Richissa rouva!"
Sen jälkeen hän läksi huoneesta.