VII.
Lupaus.
Aamupäivällä oli, kuten Erkki kertoi, Juhani Wale tullut Vaskivuorelle. Hän ratsasti voudintalolle ja ilmoitutti heti tulonsa Hannu kreiville, jota hän sanoi tulleensa saattamaan matkalle etelään päin. Sitä hän ei sanonut tekevänsä ainoastaan Jösse Eerikinpojan käskystä, vaan sanoi itsekin pitävänsä rakkaana velvollisuutenaan saattaa entistä isäntäänsä ja osottaa hänelle edes vähäisessä määrässä uskollisuuttaan.
Juhani Wale oli heti Ruotsiin tultuansa ollut kreivin palveluksessa ja alussa ollut hänen suuressa suosiossaan. Tämä seikka vahvisti hänen korkealle tavoittelevia tulevaisuudentuumiaan ja hän tahtoi käyttää hyväkseen kreivin arvoa, sille perustaakseen omansa. Yhtenä välikappaleena sitä varten oli kreivin ihana tytär. Rakastiko hän todellakin tätä, on vaikea sanoa, mutta se tuskin tuntuu uskottavalta. Hänelle oli pääasiana omaisuuden ja kullan ansaitseminen. Hän oli ulkomaalainen seikkailija niin kuin kaikki muutkin, jotka näinä aikoina tulivat Ruotsiin onneansa rakentamaan. Rikkaan kreivin tytär oli hyvä saalis ja todenmukaisesti hän tätä ensiksi ajatteli nuoren tytön nähtyään. Mutta tyttöä hän ei miellyttänyt, se kävi hänelle kohta selville, ja sitä myöten kuin päämäärän saavuttaminen kävi vaikeammaksi, kiihtyi hänenkin saavuttamishalunsa.
Vihdoin hän muutamana päivänä kreiviltä todenperään kosi hänen tytärtänsä, mutta tämä teki hänelle kyllä selvästi ymmärrettäväksi, että semmoisen miehen kuin Ewerstenin ja Nowgartenin kreivin tytär oli Juhani Walen säätyiselle miehelle kovin korkealla. Siitä päivästä oli Juhani Wale Hannu kreivin verivihollinen ja hän vannoi pyhän valan, maksoi mitä maksoi, hankkivansa ylpeän kreivin tyttären omakseen.
Hän luopui kreivin palveluksesta ja tuli Vestmanlannin ja Taalainmaan voudille, jonka luottamukseen ja suosioon hänen kohta onnistui päästä, ja siten hänestä tuli Borganäsin vouti. Täällä hän sai kuulla kreivin matkustavan Taalainmaahan ja että hänellä oli tyttärensä muassa. Heti juolahti hänen mieleensä panna kauvan hautomansa tuuma täytäntöön. Yritys meni kuitenkin mitättömiin ja neidin huviretki Jetturnille herätti ensi lemmen tämän sydämeen. Juhani Wale oli itse sen kuullut. Kun tytön sydän rukouksissa kohoni pyhän neitsyen puoleen hänen kuvansa edessä Borganäsin luhtihuoneessa, häilytteli mustasukkaisuuden henki soihtuansa voudin sydämessä. Siellä valmistui kuolemantuomio uudelle hänen himonsa uhrille.
Ne tapahtumat, jotka tätä seurasivat, antoivat hänelle yllin kyllin muuta tekemistä, ja niin kauvan kuin kreivi viipyi Taalainmaassa, oli vielä kyllä aikaa uudistaa tuo onnistumaton yritys hänen tyttäreensä nähden.
Nyt oli kreivin lähtöpäivä tullut. Nyt oli myöskin Juhanilla aika käsissä panna tuumansa toimeen. Sillä tällaista tilaisuutta ei ollut joka päivä tarjolla. Tällä haavaa näyttikin rauha ja hiljaisuus vallitsevan maassa. Kaikki asianhaarat näyttivät olevan Juhani herralle suotuisat.
Vieno hymy ilmautui kreivin huulille voudin hänelle asiaansa ilmoittaessa. Hän kiitti sentään, näköjään hyvin ystävällisesti, voudin ritarillisesta huolenpidosta.
Mutta hymy kuvastui voudin mustaan silmään, joka välkähti niin kamalasti, että itse Hannu kreiviäkin sitä nähdessä pöyristi, ja hymy jähmettyi hänen huulilleen. Niin pian kuin vouti oli lähtenyt hänen luotansa, hän kutsutti uskotun Ruprechtinsa ja puheli salaisesti hänen kanssansa. Myöskin tuli huoli pidetyksi siitä, että tavallista useampia palvelijoita oli sinä päivänä vahtipalvelusta tekemässä. Mutta senhän kyllä saattoi selittää osaksi aiheutuneen kreivin matkahankkeista, osaksi voudin tulosta, jolle tahdottiin kunnioitusta osottaa.
Vouti katosi huoneeseensa käytyään kreiviä tervehtimässä. Huoneessa oli jo ennen häntä pitkä, pulskavartaloinen mies, jolla oli kaulassa hopeavitjat, ja joka muutenkin koko käytöksellään ilmaisi tottuneensa käyttäytymään sangen vapaasti herransa edessä. Hän katsoi puolittain halveksivasti hymyillen sisälleastuvaan voutiin, jonka verettömistä yhteenpuristetuista huulista ja synkästä katseesta selvästi näkyi, kuinka hänen mielensä oli kuohuksissa.
"Nyt taitaa tulla tosi eteen!" sanoi mies hymyillen.
"No onnistutkohan sitten tällä kertaa paremmin?" kysyi vouti suomatta edes silmäystä miehelle.
"Hänhän on sairaana, ja siitä saatte kiittää sitä saksalaisen hutilusta, joka niin mainiosti tehtävänsä toimitti", vastasi mies; "sillä kertaa valitsitte aseenne huononpuolisesti vouti."
Vouti nyökäytti päätänsä ja mies jatkoi:
"Kyllä hän on ihana, tuo neiti, ja kyllä hänellä on kosijoita runsaasti, mutta jollei tuo nelijalkainen riiviö tule hänelle avuksi, ja jollei taikakeinoja käytetä, niin mahtanevatpa tällä kertaa hankkeemme menestyä, niin totta kuin vielä nimeni on Maunu."
"Eihän se ensikerta ollut, jolloin tuumasi tyhjiin menivät kosiessasi toisen miehen puolesta", sanoi vouti silmänsä mieheen nostaen.
"Ainoahan se kerta oli!" mutisi mies.
"Entä piispa sitten?"
"Piispa … niin, niin, se on eri asia. Mutta tepä ette olekkaan mikään piispa, vouti."
"No niin, pilapuheet sikseen, sen täytyy onnistua, Maunu … sen täytyy onnistua."
"Teillä on siis kaikki seposelvillä … purkakaapa keränne, vouti, että saan kuulla, miten olette paulanne asetellut!"
"Mitään muutosta jo ennen sovittuun ei tarvita. Tuo yksinäinen rakennus Engelbrektin talolle vievän tien varrella on oivallisella paikalla. Siinä on sinulla maailman paras väjymäpaikka. Nyt on vaan lintu saatava ulos häkistä, mutta luulenpa keksineeni syötin, josta hän ei ole voiva himoansa hillitä."
Vouti istuutui pöydän ääreen, jolla oli kirjoitusneuvot, ja kirjoitti muutamia lauseita paperille, jonka sitten huolellisesti taittoi kokoon.
"Kas tässä", sanoi hän, "tämä kirje tulee jättää Agnes neidille. Mutta mistä saada sopiva viejä?"
"Viejäkö?" kysyi mies, jonka älykäs pää ei kuitenkaan vielä ollut ennättänyt oivaltaa sitä tuumaa, jonka vouti nyt oli suunnitellut.
"Sen täytyy olla semmoinen, joka näyttää luotettavalta, ja kernaimmin joku Engelbrektin omaa väkeä."
"Se seikka ei toki mahdoton liene."
"Silloin on voitto meidän, Maunu…"
"Kaikki on siis selvillä, minä otan neidin … mutta", mies keskeytti äkkiä jo alkamansa lauseen.
"Mutta…"
"Jos tuo nelijalkainen tai joku muu sattuisi tielle."
"Niin iske", sanoi Juhani Wale ja teki iskevän liikkeen oikealla kädellään.
"Sellaista otusta, kuin tämä, ei kukaan metsästäjä koiritta aja…"
"Kyllä ymmärrän, mutta mistä löydät miehet koirain virkaa toimittamaan salaisuutemme joutumatta ilmi?"
"Siinäpä temppu onkin, vouti, niitä on vaikea löytää, mutta ne täytyy löytää. Siellä on olutkapakka voudintalon ja sen tuvan välillä, jonka olette minua varten katsonut. Siihen asetamme muutamia miehistämme täksi illaksi. Jousimies Björn, hän joka jo kerran ennenkin on ollut samassa pelissä ja joka on luotettava mies, hän saattaa olla mukana kapakassa ja pitää silmällä tietä. Ymmärrättehän, vouti?"
Vouti nyökäytti päätänsä.
"Olkoon niin", sanoi hän, "mutta toimita nyt ennen kaikkea, että kirje tulee omistajalleen! Siitä riippuu kaikki muu!"
Mies otti kirjeen ja läksi voudin luota. Tämä ei kuitenkaan kauvan saanut yksin olla, ennen kuin ovi aukeni ja mies taas astui sisään. Hänellä oli käsivarrellaan huivi ja kädessään isot kengät, semmoiset kuin talonpojilla tavallisesti oli.
Vouti katsoi kummastellen mieheen, mutta tämä sanoi vaan:
"Kirjeenviejä, vouti; tässä ovat jalat, teillä mahtaa olla tallessa muu puku siltä ajalta, kuin viimeksi olimme täällä."
"Olet oikeassa, Maunu, sen olin unhottanut, puku on tuolla kaapissa."
Mies veti esille kaapista pitkän harmaan takin, joka olkapäiltä ynnä napinreikäin ympäriltä oli punaisen- ja valkoisenkirjavilla nauhoilla kirjailtu, sekä siihen kuuluvan pyöreän, suippopohjaisen hatun. Hän silkaisi päällensä takin ja seisoi tuossa tuokiossa kookkaana taalalaisena talonpoikana voudin edessä. Huivin, joka hänellä oli ollut käsivarrella, hän kääri päänsä ympärille, niin että ainoastaan oikea silmä jäi näkyviin. "Nyt en tarvinne peljätä itse Engelbrektiäkään", sanoi hän huoneesta poistuen.
Pian sen jälkeen nähtiin tuo valepukuinen mies kävelemässä Engelbrektin portin edustalla. Hän astui hitaisin, ja viivyttelevin askelin portin ohitse kulkiessaan ja katsahti pihalle päin, ikään kuin sieltä jotakuta kaivaten. Hän jatkoi kuitenkin matkaansa, mutta kääntyi hetkisen perästä ja kulki saman tien takaisin.
Nytkin hän katsahti pihalle, mutta siellä ei vieläkään ollut ketään. Hän meni silloin pihalle ja astui talliin päin sekä asettui oven suuhun seisomaan. Kauvan hän ei ollut seisonut tässä, ennen kuin näki munkin tulevan ulkoa ja menevän taloon. Tämä ei häntä huomannut. Vähän ajan perästä hän taas näki Erkin tulevan talosta ja rientävän portista ulos. Poika pysähtyi hetkiseksi nähdessään talonpojan tallinovella, mutta tämä seisoi niin tyynenä ja huolettomana, kuin ei olisi mitään nähnyt.
Saman tien tuli myöskin muutamia Engelbrektin kaivosmiehiä portista pihaan ja tämän johdosta näytti poika päättävän jättää talonpojan omiin oloihinsa. Niin pian kuin hän oli tiessään, astui pitkä talonpoika pihan poikki muutaman rengin puheille.
"Olen matkalla Borganäsiin", hän sanoi surkealla äänellä. "Aion kannella voudille hänen miehistään … mutta nyt olen väsyksissä ja pyytäisin majaa. Olin menossa ylisille, kun tulitte."
"Majaa kyllä voit saada", vastasi kaivosmies säälivästi, "mutta jos Borganäsin voutia haet, niin hän taitaa nykyään olla täällä vuorella, mikäli kerrotaan."
"Hm!" tuumaili talonpoika, "säästätpä minulta paljon sekä aikaa että vaivaa."
Talonpoika istuutui sen jälkeen lautakasalle lähelle tallinovea eikä kukaan kaivosmiehistä hänestä sen enempää välittänyt.
Mutta valepukuinen harkitsi vaan sitä, kenelle näistä, jotka hän tähän asti oli tavannut Engelbrektin väestä, hän parhaiten saattaisi jättää voudin kirjeen. Viimein hänelle asia selvisi. Erkki oli kaikista soveliain. Hänet tunsi neiti ja häntä hän ei saattanut epäillä, kaikista vähimmin hän oli häntä pitävä Juhani Walen kirjeenkantajana.
Tuskin hän oli päässyt tästä selville, ennen kuin nousi ja läksi verkalleen pihasta. Nyt oli Erkki saatava käsiin. Hän katseli joka taholle portin ulkopuolelle päästyänsä, mutta pihalla olevien renkien tähden, saattoihan näet joku niistä katsella hänen menoaan, hän ei voinut valita muuta tietä, kuin voudintalolle vievän, koskapa oli sanonut hakevansa voutia ja tämä nyt oli siellä.
Hän astuskeli sen tähden tietä pitkin voudintalolle päin ja päästyänsä muutamalle mäelle, hän ilokseen näkikin Erkin kulkemassa, niin kuin hänkin voudintaloa kohti. Mies joudutti nyt kulkuansa ja saavuttikin saavutettavansa aivan talon edustalla.
"En ole pitkiin aikoihin ollut täällä vuorella", hän sanoi pojalle, "mutta jollen pety, niin tämä mahtanee olla voudintalo."
Erkki myönsi niin olevan, mutta loi talonpoikaan epäluuloisen silmäyksen.
"Sanovat Borganäsin voudin tänään tulleen tänne, lieneekö totta!"
"Totta on. Jos häntä haette, niin ei tarvitse pitemmälle mennäksenne.
Mutta mitä häneltä tahdotte?"
"Aion kannella hänen miehiänsä vastaan."
"Ja luuletteko tosiaankin siitä mitään hyötyä lähtevän…?"
"Jollei lähde, niin valitan Engelbrektille ja hän on kyllä auttava minua oikeutta saamaan… Tulen hänen talostaan ja olen puhutellut hänen kasvattipoikaansa… Hän neuvoi minua ensin voudin puheille ja sanoi hänen nyt olevan täällä ynnä erään saksalaisen kreivin ja tämän tyttären."
Talonpoika lateli sen jälkeen pitkiä juttuja niistä onnettomuuksista, jotka häntä olivat kohdanneet, ja kuinka hän nyt oli joutumaisillaan mailta mannuilta. Kun voudin miehet viimeksi olivat olleet hänen kartanollaan, oli hän pannut kovan kovaa vastaan ja siinä menettänyt toisen silmänsä, jonka tähden hän nyt oli näin siteissä.
Kertomus ei kuulunut uskomattomalta, sellaista tapahtui joka päivä ja Erkki itse, joka kyllä oli saanut voudin mielivaltaista julmuutta kokea, heltyi sydämestään säälimään mies parkaa, erittäinkin kun tämä vaikeroiden alkoi puhua pojastaan, joka saattoi olla melkein Erkin ikäinen ja jonka voudin miehet olivat vieneet mukaansa. Kaikkea tätä hän nyt aikoi voudille valitella, jos hyvinkin tältä saisi oikeutta.
Tällä välin he olivat saapuneet voudintalolle ja astuivat kartanolle isosta tammisesta portista, jolla useita sekä voudin että kreivin miehiä seisoi tapparakeihäisiinsä nojaten. Talonpoika katseli peljästyneenä ympärilleen ja kysyi nöyrällä äänellä muutamalta miehistä, oliko vouti tavattavissa ja mistä häntä oli haettava. Mies vastasi röyhkeästi, mutta käski talonpojan seuraamaan häntä.
Tämä kulki verkalleen perässä ja Erkki seurasi häntä.
He pysähtyivät talon toiseen päähän, josta kiertoportaat nousivat luhdinkäytävälle. Mies juoksi portaita ylös ja talonpoika jäi Erkin kanssa seisomaan alapäähän.
"Johtuupa jotakin mieleeni, poika", sanoi silloin talonpoika laskien kätensä pojan olkapäälle, "tunnetko Engelbrektin kasvattipoikaa?"
"Josko tunnen Herman Bermania", huudahti Erkki äänellä, josta ilmeni selvä vastaus.
"Hyvä, silloin saatat toimittaa, mitä hän pyysi minun…"
"Ja mitä se oli", kysyi poika.
"Hän antoi näes", vastasi talonpoika puolittain kuiskaten, "minulle kirjeen sen saksalaisen kreivin tyttärelle vietäväksi … hän tahtoi, ett'ei kukaan saisi siitä vihiä ja minä lupasin viedä sen perille. Tosin aioin pyrkiä neidin puheille ensin, mutta kun nyt on näin sattunut, niin saattaa käydä minulle, niin kuin on käynyt niin monelle muulle, ett'en enää koskaan saa nähdä päivän valoa. Siinä tapauksessa, näetkös, olisi nuorukaisen kirje väärissä käsissä taikka voisi joutua vääriin käsiin… Katso, minä tässä tuumailin, että sinä ehkä saattaisit viedä kirjeen perille, sillä osaat kai olla puhumatta asiasta, ja luulenpa ett'ei Herman Bermanilta saata tulla muuta kuin hyvää."
Tosin tuntui Erkistä ensi alussa oudonlaiselta, että Herman oli valinnut tuntemattoman talonpojan sananviejäkseen. Mutta sitten hän tuli ajatelleeksi, kuinka suljettuna nuorukainen istui huoneessaan ja kuinka vaikea hänen oli löytää sellaisille asioille lähetettävää, kun hän itse ei sattunut saapuvilla olemaan. Sitä paitse aiheutui kirje epäilemättä siitä, mitä hän oli kuullut Hermanin ja isä Johanneksen keskenänsä puhuvan.
Erkki sanoi sen tähden rohkeasti:
"Anna tänne, minä vien kirjeen perille!"
"Mutta ole varovainen, poika", jatkoi talonpoika jättäen kirjeen, "ei kukaan muu kuin neiti saa sitä nähdä, ja jos hän kysyy, kuka sen on sinulle antanut, tulee sinun sanoa saaneesi sen Hermanilta itseltään…"
Talonpoika vaikeni äkkiä ja katsoa tuijotti yhdellä silmällään tuon ison rakennuksen toiseen päähän päin.
Siellä olevilta portailta näkyi vilaus pitkästä, solakasta naisesta, jonka vaaleat, tuuheat kiharat valuivat vapaina pään ympärillä. Hän oli mustiin puettu, mutta hänen pukunsa oli koristettu runsailla hopeakirjauksilla.
Erkki vilkaisi kummastuneena talonpoikaan ja käänsihe katsomaan, mikä niin yht'äkkiä oli voinut häntä niin kovin kauhistuttaa. Mutta hän ei nähnyt mitään, ja kun hän taas loi katseensa talonpoikaan, niin tämä jo oli saanut mielensä hillityksi.
Samassa tuli palvelija alas voudin luota ja käski talonpojan seuraamaan häntä..
He hävisivät portaihin ja Erkki jäi seisomaan kirje taskussa.
Erkki lähestyi rakennuksen toista päätä, meni siellä sisälle pienehköstä ovesta, joka johti etuhuoneeseen, josta taas portaat veivät luhtiin ja siihen osaan rakennusta, jossa naisten huoneet olivat. Portaat noustuaan hän taas avasi oven ja oli kohta sisemmän huoneen eteisessä; huoneesta kuului ääniä.
Hän tunsi hyvin hyvästi molemmat puhelevat: toinen oli kreivin tytär, toinen Kirsti.
"Herman on sairaana", kuuli hän jälkimmäisen sanovan. "Ajatelkaa, ett'ette ehkä koskaan tässä maailmassa enää saa häntä nähdä tai puhella hänen kanssansa; voitteko olla suostumatta tähän hänen pyyntöönsä? Vaara on vähäinen teille, jos seuraatte minua, mutta suuri, jos kieltäydytte. Omatuntonne on siitä kerran teitä soimaava … niin, niin, minä näen jo, että tahdotte kuulla rukoustani… Herman saa nähdä teidät."
Erkille, joka talonpojasta erottuansa oli aprikoinut, mitä Hermanilla oli voinut olla neidille kirjoittamista sellaista, joka niin äkisti oli johtunut mieleen, selvisi nyt kaikki. Herman tahtoi varoittaa kreivintytärtä ja oli sen tähden pyytänyt häntä tulemaan luoksensa. Sen tähden hän ensin oli lähettänyt Kirstin, mutta epäillen tämän kykyä toimittamaan tuota tärkeätä asiaa hän oli kirjoittanut kirjeen ja antanut sen talonpojalle. Erkki tuli oikein sydämestään iloiseksi siitä, että oli ollut käsillä saamaan kirjeen talonpojalta ja jättämään sen omistajalleen.
Juuri kun hän laski kätensä ovenrivalle, kuuli hän Kirstin lisäävän:
"Minä seuraan sinua, ei hiustakaan ole katkeava päästäsi, ja minä en ole sinua jättävä, ennen kuin olemme taas täällä…"
Kiivaat askelet, jotka samassa kuuluivat etuhuoneesta, johon luhdinkäytävältä oli ovi, estivät Erkkiä enempää kuulemasta. Mutta samalla oli tärkeätä, ett'ei kukaan häntä tällä retkellä tavannut, ja sen tähden hänen täytyi hakea piilopaikkaa. Tämmöinen olikin kohta tarjolla. Muutaman ison tammisen kaapin ovi oli jätetty lukkoamatta. Hän nykäisi sen auki ja ryömi sinne alimman hyllyn alle, joka oli jokseenkin ylhäällä lattiasta. Sen jälkeen hän veti oven kiinni.
Hannu kreivi se tuli tytärtään tapaamaan. Hän ei viipynyt kauvan sisällä ja Erkki kuuli kreivin poistuttua, että Kirsti vielä oli jälellä. Hän aikoi silloin lähteä kaapista, mutta samassa aukeni taas ulko-ovi ja Richissa rouva tuli sisälle. Hänen mielensä näytti olevan hyvin kuohuissaan. Hän viipyi kauvan muutaman ikkunan edessä ja Erkki oli kuulevinaan hänen huokailevan ja itkevän.
Täll'aikaa avautui taas muuan ovi. Kreivin tytär ja Kirsti tulivat sisähuoneesta.
"Minä tulen takaisin iltasilla", sanoi Kirsti, mutta kreivintyttären hän ei kuullut mitään sanovan.
Kun ovi Kirstin mentyä sulkeutui, lähestyi kreivintytär Richissa rouvaa, jolla ei kuitenkaan näyttänyt olevan halua tehdä surustaan mitään tiliä.
Vihdoin tuli pari palvelijaa, joiden Erkki päätteli puuhaavan tavarain kokoonpanemista; siitä ei näyttänyt koskaan loppua tulevan.
Jo oli iltapäivä käsissä ja Kirsti oli kai kohta palajava.
Silloin palvelijat viimein poistuivat huoneesta eikä sieltä enää kuulunut mitään.
Nyt Erkki jätti piilopaikkansa ja meni ovelle, jonka hän avasi.
Agnes neiti istui ikkunan ääressä käsi poskella ja, kuten Erkistä näytti, oli vuodattanut kyyneleitä.
"Herman Bermanilta", sanoi hän puoliääneen ja pani kirjeen hänen eteensä ikkunalaudalle.
Agnes katsoi kummastuen ja säikähtäen poikaan ja hänen kätensä vapisi, niin että hän tuskin sai tuon pienen kirjeen otetuksi.
"Totta oli kaikki, mitä Kirsti sanoi", jatkoi Erkki, arvellen, että hänen oli sanoillaan vahvistettava levottoman tytön päätöstä.
"Kirsti! Kuinka sinä tiedät, mitä hän on sanonut?" kysyi Agnes.
Erkki kertoi nyt, kuinka hän oli tullut ylös ja kuinka häntä oli viivytetty sekä minkä tähden oli piiloutunut.
"Lukekaa kirje", jatkoi hän kehotellen, "Herman on kyllä tehnyt teille sen verran hyvää, että voitte suostua tähän hänen pyyntöönsä."
Raukea hymy ilmautui kauniin tytön kasvoille. Mitä olikaan hän jo uskaltanut tuon henkensä pelastajan tähden. Onnellinen sattumahan se oli, että ei ylimalkaan tiedetty hänen retkeänsä ammattikunnantalolle toukokuun 18 ja 19 päiväin välisenä yönä. Kiihtyneessä mielentilassaan tuon onnettoman tapahtuman johdosta ja kauhuissaan odottamattoman auttajan tähden hän ei tullut ajatelleeksi muuta kuin Engelbrektin sanoja, ett'ei Herman ollut kuollut, ja heittäytyi siten alttiiksi ammattiveljien ja sisarien katseille. Engelbrektin neuvokkuus pelasti hänet tunnetuksi joutumasta. Tosin kyllä monesta jälestäpäin, kun oli aikaa rauhassa asiaa aprikoida, tuo sinipukuinen neitonen, joka oli yöllä nähty, ei ollutkaan Belgstingin tyttären näköinen, mutta toisaalta näytti taas niin uskomattomalta, että se olisi voinut olla kukaan muu, että nuorukaisen ihmeellisestä pelastuksesta puhuttaessa arvailtiin milloin häntä, milloin jotakin taivaan enkeliä, jonka Pyhä Yrjänä oli lähettänyt ammattiveljellensä avuksi.
Sellaisena joutui puhe isä Johanneksen korviin. Mutta hänen onnistui kuten Kirstinkin kohta keksiä, kuka pelastava enkeli tosiaankin oli. Siitä aiheutui hänen puheensa Hermanille, johon hänellä kyllä saattoi olla hyvät syynsä. Hänhän saattoi tarkastella henkilöitä ja oloja koko sen vakuutuksen voimalla, jonka oli saavuttanut pitkän elämänsä kokemuksella ja yksinäisessä luostarikammiossa kestämillään monivuotisilla sielunkärsimyksillä.
Kreivintyttärenkin korviin oli puhe Pyhän Yrjänän lähettämästä enkelistä saapunut ja hän kiitti hartaissa rukouksissa pyhää neitsyttä tästä puheesta, siunaten Engelbrektiä, jonka oli onnistunut kääntää epäluulo hänestä. Joka päivä hän levottomana odotteli pienintäkin tietoa Engelbrektin talosta ja Kirstipä toikin hänelle tiedon kaikesta, mitä siellä tapahtui, kuitenkaan mitenkään osottamatta aavistavansa, mikä neidin sydäntä vuoritilallisen vaatimattomaan kotiin veti. Vasta tänä päivänä hän oli avomielisemmin puhunut nuorukaisesta ja hänen rakkaudestaan. Hän tahtoi panna toimeen tuumansa, jonka tarkoitus oli saattaa rakastavaiset tapaamaan toisensa eikä aavistanutkaan, minkä mahtavan liittolaisen hän siinä puuhassaan sai molempain vaarallisemmasta vihollisesta. Ja nyt oli Erkki, hän joka olisi tahtonut panna henkensä ja verensä alttiiksi Hermanin ja hänen lemmittynsä puolesta, nyt oli hän tämän vihollisen sanansaattajana, jättäen kirjeen Agneksen käsiin ja kehottaen häntä noudattamaan sitä neuvoa, mikä siinä annettiin ja jota hän varmasti uskoi samaksi, minkä Kirsti oli antanut.
Agnes avasi selittämättömin tuntein tuon pienen kirjeen. Hänen levottomuutensa yltyi melkein tuskaksi ja kyynelet samensivat hänen ihanat silmänsä. Kiireesti hän luki kirjeen. Siinä oli:
"Sen haudan partaalla ollen, josta turhaan koetit minua pelastaa, pyydän sinua, Agnes, hetkiseksi puheilleni. Kautta kaiken mitä pyhänä pidät rukoilen sinua, kuule pyyntöni! Herman."
Agnes rutisti kokoon kirjeen ja painoi sitä kovasti sydäntänsä vastaan. Joku ääni hänessä sanoi, ett'ei hänen pitänyt kuulla tätä pyyntöä, hetken ajan hän epäili kirjettä vaaraksikin. Herman ei ollut se mies, joksi hän oli häntä luullut, jos hän oli kirjoittanut tämän kirjeen. Mutta sitten hän tuli ajatelleeksi, kuinka lähellä hän oli ollut kuolemaa, kuinka heikkona hän mahtoi olla ja kuinka helposti silloin saattaa unhottaa seuraelämän vaatimukset. Jos hänen parantumiseensa olikin ilmautunut käänne, josta Kirsti oli saattanut olla tietämätön, mutta joka vasta tänään oli näyttäytynyt kamalassa todellisuudessaan, jos hän todellakin oli jättämäisillään tämän maailman … hän oli ijankaiken soimaava itseänsä siitä, ett'ei silloin ollut kuullut hänen viimeistä rukoustansa.
"Emmittekö, neiti?" kysyi Erkki, joka ei voinut käsittää, kuinka niin selvä ja luonnollinen pyyntö kuin Hermanin saattoi tehdä sellaisen vaikutuksen. "Pitääkö minun sanoa hänelle, ett'ette suo hänelle…"
"En, en", keskeytti Agnes, "minä tulen."
Ilon ilme rumilla kasvoillaan läksi Erkki huoneesta. Hän aikoi rientää kotiin Hermanille viemään tätä ilosanomaa. Hän näki tuskin, että Kirsti tuli portaiden alapäässä vastaan, ja kartanolla olevien palvelijoiden ohitse puikahti hän, ennen kuin he oikein olivat ennättäneet nähdäkkään häntä.
Portilla seisoi talonpoika, jonka pää oli kääreissä. Tämä näytti kuitenkin yhdellä silmällään näkevän tarkemmin, kuin kaikki palvelijat yhteensä. Hän tarttui Erkkiä käsivarteen ja veti hänet mukaansa.
"Sinun täytyy tulla mukanani voudin puheille", sanoi hän, "sinun täytyy todistaa puolestani, että olen käynyt Engelbrektin talossa."
Tässä ei vastarinta auttanut. Käsi, joka piti kiinni käsivarresta, oli voimakas. Erkin täytyi vasten tahtoansakin mennä mukaan. Talonpoika veti hänet mukanansa ylös portaista sille ovelle, joka vei voudin huoneeseen. Vähän aikaa sen jälkeen talonpoika tuli yksinään takaisin ja meni menojaan portista.
Melkein yksin ajoin poistui myöskin voudinkartanolta joukko niitä palvelijoita, jotka aamupäivällä olivat saapuneet Juhani Walen seurassa. He menivät samaa tietä, jota talonpoikakin, mutta pysähtyivät muutamalle niistä tuvista, joissa Vaskivuoren erikoisoikeuksien nojalla olutta saatiin myydä.
Heistä välittämättä jatkoi talonpoika kulkuansa eteenpäin.
Ei ollut pitkääkään aikaa kulunut reuhaavan palvelijajoukon kartanoltalähdöstä, kun luhdinkäytävälle ilmestyi kaksi naista. Ne olivat Agnes ja Kirsti. He riensivät kevein askelin portaita alas ja pihamaan poikki sekä läksivät samalle suunnalle, jonne talonpoika ja palvelijat.
He kulkivat ääneti rinnakkain ja toinen näytti väliin hiljentävän käyntiänsä, ikään kuin olisi epäröinyt, jatkaakko vai ei. Mutta silloin käänsihe toinen ja sitten he jatkoivat matkaansa.
He olivat jo ennättäneet hyvän matkaa sen tuvan[25] ohitse, johon voudinpalvelijat olivat menneet. Ilta oli lauhkea ja kaunis. Taivas oli niin sininen ja linnut lauloivat niin kauniisti; ainoastaan kaivokselta päin kohosi mustia pilviä, jotka kasautuivat kummallisiksi tornimaisiksi möhkäleiksi. Se oli paahtosavua, joka välistä tuulen puhaltaessa sinne päin saattoi peittää koko asutun puolen vuorta ja laaksoa paksuun sumuun, niin että oli vaikea tulla toimeen. Nyt oli kuitenkin tuulen suunta toisaanne päin ja päivä paistoi kirkkaasti ja ystävällisesti Engelbrektin kotiin vievälle tielle.
Silloin keskeytti hiljaisuuden äkillinen hälinä. Molemmat kulkijat kääntyivät katsomaan. Vähän matkan päässä, jokseenkin lähellä jo mainittua olutkapakkaa, he näkivät koko joukon voudin palvelijoita täydessä kahakassa muutamien miesten kanssa, jotka näyttivät olevan kreivin väkeä. Voudinpalvelijat olivat kuitenkin niin paljoa mieslukuisemmat, ett'ei vastarinnasta voinut juuri olla puhettakaan. Mutta yhden voitetuista onnistui päästä karkaamaan ja hän läksi juoksemaan tietä pitkin säikähtyneihin naisiin päin. Hän viittoi kädellään, ikään kuin olisi tahtonut jotakin sanoa.
"Pyhä neitsyt, Ruprecht se on", huudahti Agnes ja aikoi kääntyä palvelijaa vastaan.
Mutta muutamat voudinpalvelijat olivat jo saavuttaneet Ruprechtin ja veivät häntä välissään olutkapakalle päin, jonne toiset jo edeltä olivat menneet.
Niillä paikoin missä tytöt olivat, teki tie mutkan, kiertäen muutamaa niistä isoista kivistä, joita täällä on paikka paikoin. Kiven nojassa oli pieni talo, josta kuitenkin vaan katto näkyi sille puolen kiveä, jolla Agnes ja Kirsti seisoivat.
Molemmat he olivat sinne päin, mistä Ruprecht ja palvelijat olivat näkyneet, eivätkä sen tähden nähneet, kuinka muuan pitkä talonpoika häämötti kiven takaa, ikäänkuin odotellen melun taukoamista, ennen kuin jatkoi matkaansa.
Agnes seurasi katseellaan isänsä palvelijaa, jota voudinpalvelijat veivät mukanansa, ja hänen levottomasti sykkivä sydämensä haittasi häntä näkemästä ja kuulemasta mitään muuta, kun yht'äkkiä Kirstin kirkaisu herätti hänet ja sai hänen vilkaisemaan taaksensa.
Hän näki silloin aivan takanansa kookkaan talonpojan, joka heilutti kädessään isoa huivia, ikään kuin heittämäisillään sitä hänen ylitsensä. Hän hypähti äkisti pari askelta taaksepäin ja miehen, mutta vielä enemmän Kirstin näkeminen sai hänet unohtamaan sekä isänsä palvelijan että itsensä.
Talonpojan aikeet, mitkä ne sitten lienevät olleetkin, oli nähtävästi estänyt jokin aivan arvaamaton seikka, mutta seikka sellainen, joka oli siihen määrään hänen mieleensä vaikuttanut, että hän melkein näytti joutuneen tajunnaltaan. Henkimaailmasta tullut ilmestyskään tuskin olisi saattanut niin jäseniä ja katsetta jähmetyttää. Oli aivan selvää, että Kirstin näkeminen tämän kaiken aikaan sai. Hänen silmänsä olivat aivan kiinni juuttuneet Kirstin silmiin ja hänen suunsa oli ammollaan.
Kirsti taas puolestaan ei aluksi näyttänyt pitävän muuta lukua miehestä, kuin mikä luonnollisesti seurasi siitä teosta, jota hän oli nähnyt hänet tekemäisillään. Mutta mikäli miehen katse ennätti vaikuttaa, syttyi hänen silmiinsä tuli, joka teki hänet hirveän näköiseksi.
"Murhaaja", kiljasi hän sydäntäsärkevällä äänellä, "anna minulle vitjat!"
Ja niin notkeasti ja voimakkaasti, että se Agnesta suuresti ihmetytti, syöksähti hän tuota näköjään hengetöntä miestä kohti. Mutta hänen huutonsa herätti tämän tajuntaansa. Hän painoi kätensä rintaansa vastaan, ikään kuin suojellakseen vitjoja, vaikk'ei niitä siinä näkynytkään, ja huudahtaen hän pakeni tiettömiä polkuja kuonaläjäin väliin.
Kirsti juoksi perästä, mutta hänen voimansa uupuivat kohta. Hän vaipui maahan. Agnes, joka sillä välin oli malttanut mielensä, kiiruhti hänen avukseen ja kuuli hänen toistavan:
"Vitjani … anna minulle vitjani takaisin!"
"Saat ne, Kirsti … kyllä ne saat", virkkoi Agnes koettaen, minkä taisi, rauhoittaa tyttö parkaa, "mutta joutukaamme, tähän emme saata jäädä. Näetkö", ja hän osotti kädellään voudintalolle päin, "tuolla tulee kaksi miestä, ja jollen pahoin erehdy, on toinen heistä Juhani Wale. Tule, tule, Kirsti … pelasta, pelasta minut, olethan luvannut sen tehdä…"
Mutta Kirsti ei kuullut mitään. Hänen silmänsä tuijottivat hurjina ja tiedottomina eteensä. Sillä välin lähenivät nuo molemmat miehet lähenemistään, selvästi jouduttaen kulkuansa.
Agnes katseli levottomana ympärilleen. Jonkun matkan päässä hän näki Engelbrektin talon. Se ei ollut niin kaukana, ett'ei hän olisi saattanut ennättää sinne, jos vaan ponnisti voimiansa. Hän näki toisella suunnalla virralle ja sillalle vievän tien; mutta tänne ennättäminen oli paljoa mahdottomampaa kuin Engelbrektin talolle. Ja nyt hän selvästi näki, että toinen miehistä todellakin oli Juhani Wale.
Ei ollut enää valinnan varaa. Hän jätti Kirstin ja kiiruhti kuin siivillä tietä pitkin Engelbrektin talolle. Onneksi esti tuo suuri kivi hyvän osan sitä tietä näkymästä, joka Agneksella oli kuljettavanaan, ennen kuin vouti oli ennättänyt tuvan ja Kirstin luokse. Ja kuta lähemmäksi määräpaikkaansa hän joutui, sitä turvallisemmalta hänestä tuntui, sillä vouti ei varmaankaan uskaltaisi ahdistaa häntä niiden silmien näkyvissä, jotka epäilemättä sieltä olisivat saattaneet nähdä hänen tekonsa.
Engelbrektin taloa ympäröi toiselta puolen tuuheita puita kasvava aitaus. Pienestä portista pääsi ulkoapäin tähän aitaukseen ja sattumalta oli nyt tämä portti avoinna.
Agnes huomasi tämän pakopaikan voudin silmiltä, jotka varmaan matkan päästä häntä seurasivat, ja aivan uuvuksissaan hän vaipui ison vihtakoivun lehväin suojaan.
VIII. Yhtymys.
Useimmiten käy niin, että ihmisen parhaat suunnitelmat — kun ne ovat sellaisia, että niitä voidaan vehkeiden nimellä mainita — eivät ainoastaan johda päämäärästä syrjään, vaan toisinaan aivan vastakkaiseenkin suuntaan. Mitä Juhani Wale niin ovelasti oli harkinnut ja suunnitellut, se oli jäänyt onnistumatta, mutta sen sijaan tapahtui, mitä hän kaikista vähimmin oli tahtonut sallia — Agnes ja Herman Berman tapasivat toisensa.
Yksikseen jäätyänsä tämä ei ollut voinut sietää sitä levottomuutta, joka hänet oli vallannut. Ja toimettomuus, johon hänet oli tuomittu, teki kaikki asiat hänen kiihtyneen mielikuvituksensa silmissä todellisuuttaan suuremmiksi. Se vaara, jonka hän kuvitteli Agnesta uhkaavan, näytti hänestä voittamattomalta ja samalla kertaa yltyi hänen pelkonsa siihen määrään, että hän tuskin enää jaksoi mieltään hillitä.
Eikä ollut ketään, joka olisi voinut hänen synkkiä ajatuksiaan hälventää. Isä Johannesta ei ollut näkynyt sen jälkeen, kuin hän oli tavannut Richissa rouvan, kasvatusäiti puuhaili palvelijoineen arkituvassa, Erkkiä ei kuulunut eikä edes Kirstikään näyttäytynyt. Illan suussa hän ei enää saattanut malttamattomuuttaan hillitä. Sisäinen ääni ajoi häntä ulos ja kaikista kielloista huolimatta hän laskeutui alas luhdilta ja meni rakennuksen edustalle puistoon. Siellä hän istuutui kivelle, jolta näki koko tuon miellyttävän päiväpaisteisen laakson, minkä pohjalla virta loristen juoksi järveä kohti.
Oli lämmin ja kaunis kesäilta ja Herman hengitti mielihyvällä ruohon ja kukkaisten tuoreita tuoksuja. Heikko tuuli puhalsi pohjoisesta ja tuuditteli puiden latvoja. Hän oli huomaavinaan, kuinka hänen voimansa varttuivat joka hengenvedolta. Siitä tuli, että hänen ajatuksensakin alkoivat kirkastua ja vivahdella ruusunpunaiseen.
Hän näki Engelbrektin kuninkaan edessä, kuuli hänen puhuvan sillä vakuutuksen lämmöllä ja voimalla, joka oli hänelle niin omituinen, näki kuninkaan vihan, kun hän kuuli voutiensa laittomat julmuudet ja kansan hädän, näki hänen ojentavan Engelbrektille kätensä ja kiittävän häntä. Kohta hän oli palajava, kohta mainitsivat siunaten kaikkien huulet hänen nimeänsä. Ja tästä iloisesta kuvailusta heijasti onnen hohdetta hänen omallekin elämällensä. Tosin hän ei tiennyt, kuinka oli pääsevä itsevaraiseksi, mutta nuorison tavoin vaikeudet sivuuttaen hän näki tulevaisuuden hymyilevän miellyttävintä hymyänsä, ja miten olikaan, niin sulautui koko unelma ihmeen ihanan, tummakiharaisen ja kirkassilmäisen neitosen kuvaksi.
Näitä juuri uneksiessaan hän kuuli askelten ääntä. Ne yhä lähenivät, ja oli ikään kuin hänen ihana unelmansa yhtä haavaa olisi muuttunut todellisuudeksi, sillä tuo tummakiharainen ja kirkassilmäinen tyttö astuikin aitauksen sisälle.
Mutta hän oli kalpea, hän hengitti kiivaasti ja hän pikemmin vaipui kuin istuutui vihtakoivun lehväin suojaan.
Herman ei ensinnä tiennyt, mitä hänen tuosta äkillisestä ilmestyksestä piti ajatella. Kenties se lopun pitäen olikin vaan hänen mielikuvituksensa pilantekoa, näköhäiriötä.
Hän meni puun luokse. Ei, sehän oli todellakin Agnes, Ewerstenin kreivin tytär, ja hänen silmänsä katsoivat rukoilevan tavoin häneen kuoleman kauhun kuvastuessa hänen ihanoilta kasvoiltaan.
Kaikki veri virtasi Hermanin sydämeen. Hän seisoi aivan mykkänä ja loi katseensa maahan.
Silloin esiintyi yht'äkkiä kolmas henkilö. Se oli vouti, Juhani Wale. Hänen silmänsä katsoivat niin säälien neitoseen ja hänen huulensa vetäytyivät mitä lempeimpään hymyyn.
Mutta Agnes hypähti pystyyn ja käänsihe pois päin, neuvottomana minne paeta.
Hetken vaara sai Hermanin taas rauhoittumaan. Hän älysi heti, miksi
Agnes oli turvautunut tänne ja hän oli heti valmis häntä puolustamaan.
"Kasvatusäitini odottaa teitä tuolla sisällä, arvoisa neiti", sanoi hän, "ja isänne, kreivi, mahtanee ennen pitkää olla täällä! Jos sallitte, niin saatan teitä täältä puiden välitse."
Agnes riensi keveästi kuin keijukainen kapeata polkua puiden välitse ja
Herman seurasi häntä. Mutta vouti kiiruhti myöskin perästä. Hän tarttui
Hermania käteen.
"Näyttää siltä", sanoi hän, "kuin tuloni teitä peljästyttäisi… Ja kuitenkin luulen tulevani mitä parhaissa aikeissa. Näin miehen ahdistavan arvoisaa neitiä ja riensin hänelle avuksi. Toinen oli kuitenkin minua onnellisempi…"
"Jos Ewerstenin kreivin tytärtä haette, vouti", keskeytti Herman, "niin lienee hänen isänsä talo paras paikka, missä häntä tavata; jos taas minua haette, niin ette tullut sopivimpaan aikaan…"
"Ja kuitenkin", jatkoi vouti, "koskee käyntini juuri sinua, Herman."
Ääni, jolla hän puhui, oli niin myöntelijäs ja milt'ei hyväilevä, että Herman kummastellen katsoi häneen, voimatta oikein käsittää, kuinka tämä ääni ja nämä kohtelijaat tavat saattoivat soveltua sille Juhani Walelle, jonka hän viimeksi tapasi Borganäsissä, ja jota hän siellä vaati kaksintaisteluun.
Äänestä päättäen siinä oli rukoilija, joka tarvitsi apua.
"Sanotteko asianne koskevan minua, vouti?" kysyi Herman, kummastuksen ja vastenmielisyyden vaihdellessa hänen katseessaan.
"Se koskee teitä ja minua ilahuttaa nähdessäni voimainne varttuneen, sillä sanottavani on niitä koetteleva…"
"Lyhykäisesti, vouti … mitä teillä on minulle sanomista?"
"Tärkeitä asioita", vastasi vouti, "mutta olette minulle vihoissanne ja se pahoittaa mieltäni … mutta puhukaamme siitä sitten. Minulla on varmoja tietoja Köpenhaminasta ja Engelbrektistä."
Hermanin silmät välähtivät näistä sanoista ja tuijottivat tutkiskellen voutiin, joka siinä seisoi ikään kuin ystävällisyyden ja sovinnollisuuden vaippaan kääriytyneenä.
"Valitettavasti eivät tietoni ole iloisia", jatkoi vouti. "Kuningas on tahtonut tutkia Engelbrektiä ja pyytänyt häntä jäämään sinne, kunnes hänen voutinsa saattoivat tulla sinne vastaamaan niihin syytöksiin, joita hän oli tehnyt… Hiljaa, hiljaa, nuori mies, salli minun puhua loppuun. Te olette huomaava toimivani todellisesta ystävyydestä teihin ja siihen kansaan, jota minua pakoitetaan sortamaan. Engelbrekt ei suostunut kuninkaan pyyntöön ja hänet heitettiin vankeuteen. Kuninkaan tuomio on jo saapunut Jösse Eerikinpojalle. Sen mukaan on Engelbrekt kaikille taalalaisille ja vuoritilallisille ja koko Ruotsin rahvaalle julistettava kavaltajaksi, joka on kuninkaallensa valheita kannellut…"
"Moiset puheet voitte jättää", keskeytti hänet Herman, koettaen pysyä levollisena ja salata sitä kauheata levottomuutta, joka hänen mielessään riehui, "saattavathan ne sentään sopia miehelle, jonka joka mies konnaksi katsoo!"
"Nuo sananne eivät minua loukkaa, Herman", puuttui taas vouti puheeseen, "minä olen loukannut teitä ja teillä on oikeus minua siksi sanoa, mutta minä olen katkerasti katunut niitä sanoja, joilla teitä viimeksi Borganäsissä tavatessamme puhuttelin, ja katumukseni vakuudeksi tarjoon nyt kaiken sen hyvityksen, mitä saatatte haluta."
Herman kummastui yhä enemmän tästä puheesta ja voudin arvo kohosi hänen silmissään, samoin kuin hänen sanansakin alkoivat tuntua luotettavammilta. Mutta toisekseen taas tuntui siltä, kuin peto olisi piillyt hänen sydämessään.
"Käsitätte sentään toivoakseni", jatkoi vouti, "tarmoa ja voimia sekä hyviä neuvoja nyt olevan tarpeen. Jos tahdotte kuulla sen miehen neuvoa, joka teiltä on konnan nimen ansainnut, niin…"
"Puhukaa, puhukaa, vouti, minkä neuvon minulle annatte?" huudahti
Herman, mieli kovin kuohuissaan.
"Minä neuvon teitä nousemaan ratsaille ja menemään kuninkaan puheille… Sillä välin koetan viivyttää kuninkaan kirjeen julistamista. Ja kun palajatte, niin silloin olen miekka kädessä teitä auttava, missä ja milloin vaan tahdotte. Mutta aika rientää, jokainen kuluva hetki tempoo Engelbrektiä yhä lähemmäksi kuolemaa…"
Herman painoi epätoivoissaan kätensä otsalleen. Häntä huimasi ja hän oli kaatumaisillaan, kun ystävälliset kädet ottivat hänet syliinsä ja lempeä ääni mainitsi hänen nimensä.
Se oli Engelbrektin vaimo, joka oli kiiruhtanut ulos levottomana kasvattipoikansa uskalijaasta tottelemattomuudesta, millä tämä rikkoi isä Johanneksen määräykset.
Kun Herman taas avasi silmänsä, oli vouti poissa. Hän oli kamalasti hymyillen väistynyt syrjään nähdessään emännän virvoittelemassa Hermania siitä horrostilasta, johon tämä oli vaipunut. Heikompiluontoinen kuin Herman olisi kenties siinä heikkoudentilassa, jossa hän nyt oli, tuskin kyennyt kestämään tämmöistä mielentäristystä. Ehkäpä kavala vouti perustikin laskunsa siihen, vaikka hänen ilkeäin vehkeittensä esine hänen kummastuksekseen jo oli enemmän voimistanut, kuin hänen tarkoituksiinsa soveltui. Mutta vaikka voudin antama tieto olikin omansa valtaamaan ja murtamaan, niin siinä kuitenkin oli samalla jotakin, joka olisi saattanut temmata Hermanin kuolemankin kidasta, ja se oli tuo ajatus, että Engelbrekt oli pelastettava.
Sen tähden hän kohta virkosikin tainnoksistaan ja kiitti hymyillen siitä rakkaudesta, jota kasvatusäiti häntä hoitaessaan osotti.
"Olkaa huoleti, kasvatusäiti", sanoi hän, "ei mitään vaaraa, kohta minusta taas tulee mies. Huomenna aion Jumalan ja pyhimysten avulla nousta ratsaille. Elkää minua noin kummastellen katselko, äiti, se on täyttä totta, sanokoonpa isä Johannes mitä tahansa."
Ja kasvatusäidin sekä ihmeeksi että iloksi hän nousi seisaalleen lähteäkseen koivulehdosta sisälle.
Silloin hän huomasi Agneksen, joka oli seisonut vähän syrjässä.
"Nyt on vaara ohitse", sanoi hän tytölle, "eikä teidän tarvitse peljätä, jalo neiti… Oletteko lähettänyt tietoa kreiville, isällenne…? Sanokaa, äiti, oletteko lähettänyt sanaa?"
Hänen levottomiin kysymyksiinsä kiiruhti kasvatusäiti vastaamaan myöntämällä.
Kaukaa kuuluva kavionkopse ilmaisikin ratsujoukon lähenemistä ja loitompana voudintalolle vievällä tiellä saattoikin jo nähdä kreivin, parin palvelijan seuraamana, olevan tulossa.
"Onko totta, mitä minulle on sanottu", kysyi tällöin Herman ja katsoi
Agnekseen, "onko totta, että isänne huomenna lähtee vuorelta?"
"On", vastasi Agnes.
"Kiitos sitten, arvoisa neiti", jatkoi Herman, mutta keskeytti yht'äkkiä puheensa, ikään kuin oudoksuen kiittämistään. Hän tuli näet ajatelleeksi, että sen mitä Kirsti oli hänelle sanonut ja mitä hän itse luuli nähneensä piti pysyä salaisuutena. Tästä pulasta hänet päästi Agnes itse.
"Teidän ei tarvitse minua mistään kiittää", sanoi hän, "mutta minun teitä paljosta … en koskaan ole unhottava reipasta tekoanne Jetturn-järvellä."
Näin sanoen hän ojensi nuorukaiselle kätensä.
Herman tarttui siihen ja katsoi tyttöä silmiin. Tämä kädenlyönti oli kuin jokin temppu, jolla purkautui se lumous, jossa ihana tyttö oli häntä pitänyt.
"Olisin onnellinen", sanoi hän, "jos tuo tekoni tekisi teidät ainaiseksi velallisekseni. Joku sisällinen ääni kuitenkin minulle sanoo, että minun on teitä yhtä paljosta ja vielä enemmästäkin kiittäminen."
Hän piti yhä edelleen neitosen kättä omassaan ja hän tunsi sen vapisevan. Kasvatusäiti oli rientänyt pienelle portille, jonka hän sulki nähdessään kreivin siitä ohitse ratsastavan isolle kartanonportille. Molemmat nuoret jäivät sen tähden melkein kahden kesken.
"Olen kuullut sanottavan", jatkoi Herman, "että ritari taistelee Jumalan, kuninkaan ja naisensa puolesta. Tosin on Herman Berman liian halpa mies kantamaan kreivintyttären värejä, mutta sen vannon, ja Jumala valani kuulkoon, että lähinnä taivaan Jumalaa ja sitä maata, joka on nähnyt minun syntyvän, tahdon elää ja kuolla teidän hyväksenne, Agnes neiti!"
Samassa näkyi Hannu kreivi tulevan puiden välitse. Hän huusi tytärtänsä; Agnes ei ennättänyt vastata. Mutta Herman näki kuitenkin kyyneleen kiiltävän hänen silmässään ja tunsi hänen puristavan hänen kättänsä.
Ehkäpä olikin sentään kaikki tämä vain mielikuvitusta.
* * * * *
Seuraavana aamuna läksi Hannu kreivi naisväki mukanaan Vaskivuorelta.
Myöskin voudin hevonen oli satuloituna ja hänen palvelijansa odottivat. Mutta vouti itse käveli levottomana edes takaisin huoneessaan. Tuon tuostakin pysähtyi hän kuuntelemaan, mutta sitten hän taas jatkoi kävelemistään. Hänen katseensa oli ankara ja terävä, aivan kuin hän olisi tahtonut nähdä läpi seinäin, ja jokainen hänen liikkeensä oli pikainen ja tarkoitukseton.
Vihdoin kuului askelia ulkopuolelta ovea ja vouti pysähtyi taas.
Sieltä tuli tuo pitkä kookas mies, jolla oli kaulassa hopeavitjat.
"Saiko hän juoman?" kysyi vouti malttamattomana ja odottamatta, mitä palvelijalla oli sanottavaa.
"Ei", vastasi tämä tavallistaan synkempänä.
"Kautta Vapahtajan ristin, eikö…?"
"Ei!"
"Niin sano sitten miks'ei, mies … näethän, että mieleni palaa myötätuntoisuutta."
"Jos se on samaa, kuin mitä tässä pullossa on, niin nuorukaisen kai piti palaa, arvelen ma."
Palvelija veti esille pienen pullon, jonka ojensi voudille.
"Sinulta siis ei enää onnistu mikään", tiuskasi tämä kiivaasti ja polki jalkaansa lattiaan ottaessaan vastaan pullon ja kätkiessään sen huolellisesti pieneen nahkapussiin takkinsa alle.
"Käyttäkää minua tavallisia ihmisiä vastaan, vouti", vastasi palvelija närkästyen, "mutta sellaisessa maassa, jossa karhuja käytetään koirina, ja jossa aaveita vaeltaa eläväin joukossa keskellä päivää, sellaisessa maassa en enää tahdo ottaa mitään tehdäkseni."
"Aivosi ovat mahtaneet mennä sekaisin, Maunu, Taalainmaahan tultuasi…
Karhuko sinua tänään peljästytti?"
"Ei, tulin liian myöhään… Nuorukainen nousi aikaisin aamulla ratsaille ja läksi etelään päin."
Hetken perästä nousi Juhani Walekin hevosensa selkään ja läksi palvelijoineen Borganäsiin päin.