IX.
Kuninkaankirje.
Tynnelsön linnassa istui piispa Tuomas Simonpoika eräänä iltana muutamia päiviä äsken kerrottuin tapahtumain jälkeen. Päivä oli ollut lämmin ja helteinen ja etelästä kohosi musta pilvi yöksi rajuilmaa uhaten. Mutta piispa ei sitä huomannut.
Hän istui kirjoituspöytänsä ääressä ja katseli haaveellisin silmin kaunista maisemaa, joka hänellä oli edessään. Sillä ikkuna oli auki ja laskeva aurinko kultasi omituisella loisteella puiden latvoja ja peilikirkasta Mälaria.
Vähän syrjässä piispasta istui pappispukuinen nuori mies ja luki ääneen pergamenttikirjasta.
"Silloin oli ihana aika", sanoi piispa teinin keskeytettyä lukemisensa ja luotua silmänsä häneen, ikään kuin kysyäkseen, pitikö hänen lukea edelleen, "silloin oli ihana aika, kun Pyhä Eerikki vaelsi täällä maan päällä Henrikki piispa rinnallaan. Kuulkoon Jumala armossaan pyhän kuninkaan rukoukset Ruotsinmaan puolesta."
"Amen!" lisäsi teini hartaasti kätensä ristiin pannen.
"Ja eläköön aina voima ja miehen mieli Ruotsin miehissä!" jatkoi piispa. "Kuinka se taas kuuluu tuo runo?… Niin on Luoja Ruotsin luonut…"
Teini selaili kirjaansa, kunnes sai käsiinsä piispan viittaaman paikan.
Sitten hän luki ääneen:
Niin on Luoja Ruotsin luonut,
Vuoret, järvet, metsät sen,
Ett'ei vieras turmaa tuonut,
Mies jos luotti toisehen.
Vaarat torjui asehilla
Jumalansa antamilla.
Luottain mies jos toistaan kunnioittais,
Kansan onni toivehetkin voittaisi
Vireys se muinoin kansan johti
Töin ja tarmoin vihollistaan kohti,
Maat ja vallat miehuus voitti,
Vihamieskin kunnioitti…
"Niin, niin on", keskeytti piispa. "Ei mitään hätää eikä kurjuutta olisi kauniissa, ihanassa Ruotsissamme, jos täällä olisi oltu yhtä yksimielisiä kuin entisinä aikoina. En oikein tiedä — hän lisäsi tämän paremmin oman ajatusjuoksunsa jatkoksi kuin teiniä tarkoittaen — en oikein tiedä, mutta jotakin puuttuu, eivät ole olot niin kuin olla pitäisi, mutta mitä … mitä puuttuu? Pyhän Eerikin valtaistuimella istuu laillisesti valittu kuningas ja hänellä on ympärillään ritareita ja piispoja, niinkuin laki määrää, ja talonpoika hallitsee taloansa ja kyntää maatansa, ja käräjiä pidetään, niin kuin ennenkin. Missä puute piilee? — Onko meidän aikamme huonompi vai parempi … varmaan parempi, sillä ne muutokset, mitkä on tehty, on painavan pahan poistamiseksi tehty … ulkomaalaiset kuninkaat, ulkomaalaiset herrat, ulkomaalaiset tavat … kaikki ohitsemenevää, kaikki satunnaista. Meillä on nyt ollut lähes 40 vuoden rauha, mutta tällaista valitusta on tuskin koskaan ennen kuulunut näiltä seuduilta…"
Piispa vaikeni ja hänen katseensa harhaili taas haaveillen Mälarinselällä, jonka pinnalle nouseva ukonpilvi yhä tummempana ja tummempana kuvastui.
Joutuisia askelia kuului etuhuoneesta ja Niilo Bonpoika ilmautui työhuoneen kynnykselle.
"Kuninkaan sanantuoja", sanoi hän reippaasti ja varmasti, kuten tavallisesti.
Piispa nosti silmiänsä, mutta unelma viipyi vielä niissä ja hän katsoi kauvan aseenkantajaansa, ennen kuin näytti käsittävän, että tällä oli hänelle jotakin sanottavaa.
Niilo Bonpoika toisti sen tähden sanansa. Silloin nousi piispa paikaltaan pöydän äärestä.
"Sulje ikkuna, Laurentius", sanoi hän, "järveltä alkaa käydä viima ja näyttää siltä, kuin se tietäisi rajuilmaa… Sanantuoja … anna miehen tulla sisään."
Muutamia silmänräpäyksiä sen jälkeen astui kuninkaallinen sanantuoja sisään.
Se oli pieni, hinterä, mustapukuinen ja vilkassilmäinen mies, vaikka katse oli epävarma ja aina vaan tahtoi vaihtaa esinettä. Mies tuntui piispasta vastenmieliseltä.
"Tuletko suoraa tietä Köpenhaminasta, mies?" kysyi hän ottaen vastaan kirjeen, jonka mies antoi, ja jossa riippui kuninkaan vahaanpainettu sinetti.
"En, herra piispa", vastasi mies vienolla äänellä, — "minä tulen Tukholman linnasta, Hannu Kröpelinin luota. Hän oli saanut kuninkaan kirjeen sekä teille että arvoisille isille Skaran Sigge piispalle ja Vexiön Niilo piispalle, ja kun minun tuli ratsastaa tämän kautta, niin tarjouduin tuomaan kuninkaan kirjeen teille."
Piispa viittasi kädellään ja mies läksi huoneesta. Sen jälkeen piispa avasi kuninkaan kirjeen ja luki sen. Lukiessa hänen kasvonsa synkistyivät ja hän pani malttamattomasti kirjeen pöydälle. Tällä kutsuttiin piispaa Köpenhaminaan kuninkaan luokse neuvottelemaan "erinomaisten asiain tähden."
"Erinomaisten asiain tähden", toisti piispa itsekseen kävellen edes takaisin lattialla, "pelkäänpä, Eerikki kuningas, näiden asiain käyvän erinomaisiksi toisin päin, kuin sinulle olisi suotavaa. Jos on puhe laillisesti valitusta ja paavin virkaansa vahvistamasta arkkipiispasta, niin vähän mahdat Ruotsin piispoilta voittaa, muuta kuin minkä Upsalan tuomiokapituli jo on päättänyt."
Tällä välin oli taivas mennyt pilveen. Isoja vesipisaroita alkoi putoilla ikkunanruuduille ja silloin tällöin leimahti salama.
Piispa käveli kauvan edes takaisin huoneessaan ja seisahtui aikavälistä ikkunan eteen ulkona raivoavaa majesteetillista luonnonnäytelmää ihmettelemään.
Näin kului lähes tunti ja rajuilma oli jo enimmäkseen tauonnut, kun taas aseenkantaja ilmautui kynnykselle. Huoneessa hämärsi jo kuitenkin niin paljon, että piispa tuskin olisi tulijaa nähnyt, jollei tämä olisi häntä puhutellut.
"Isä", sanoi hän äänellä, joka ilmaisi hillittyä iloa, "isä, mies, josta niin paljon olet Laurentiuksen kanssa puhellut, on täällä…"
"Kuka, sanot, on täällä…?"
"Engelbrekt Engelbrektinpoika … olen vienyt hänet linnan vierashuoneisiin. Hänen tarvitsi hoitaa itseänsä, koska oli ratsastanut ankarimmassa rajuilmassa."
"Anna tuon jalon miehen tulla, anna hänen tulla ja pidä huolta, että kaikki tehdään, mitä hänen mukavuudekseen saatamme tehdä!"
Aseenkantaja riensi kevein askelin ulos ja vähän aikaa sen jälkeen astui Engelbrekt sisälle.
"Sydämestäni sanon teidät tervetulleeksi piispa Tuomas Simonpojan majaan", sanoi piispa ja meni Engelbrektiä vastaan. "Mikä onnensattuma tuopi minulle näin mieleisen vieraan?"
"Tulen kuninkaan puheilta", vastasi Engelbrekt.
"Kuninkaan puheiltako?" kysyi piispa ja katsoi kummastuneena vieraaseensa.
"Kuninkaan puheilta", toisti tämä, "ja tuon häneltä sanaa ja kirjettä valtakunnan neuvostolle."
Hän käänsihe tämän sanottuaan ympäri. Kuului siltä, kuin joku olisi liikkunut hänen takanansa, mutta ei kumpikaan heistä ketään nähnyt.
"Ja mitä koskee tuo kirje?" kysyi taas piispa.
"Se koskee niiden valitusten tutkimista, jotka Taalainmaan rahvas on minun välitykselläni tehnyt kuninkaalle hänen voutinsa Jösse Eerikinpojan menettelystä."
Sen jälkeen Engelbrekt kertoi matkansa ja kuinka kaikki oli käynyt hänen mieltänsä myöten.
"Nousin maihin Söderköpingissä", sanoi hän, "kosk'ei Köpenhaminassa ollut yhtään Tukholmaan menevää laivaa. Tapasin siellä voutinne ostohevosineen, joista yhdellä olen tullut tänne Strängnäsiin. Sen takia näette minut täällä."
Nuo molemmat miehet puhelivat kauvan keskenänsä ja jo oli myöhä, kun
Niilo Bonpoika saattoi Engelbrektin makuuhuoneeseen.
Mutta kun ei enää hivahdustakaan linnassa kuulunut muuta kuin tuuliviirin kitinä torninhuipusta, silloin tumma haamu hiipi pitkin sitä pitkää käytävää, joka vei Engelbrektin makuuhuoneeseen.
Ovi avautui äänettömästi. Huone oli verrattain valoisa, sillä kuu paistoi tältä puolen linnaa. Haamu solahti huoneeseen, hiljaa ja varovasti, valmiina joka askeleelta peräytymään.
Isolla tammisella pöydällä ikkunan edessä oli iso kirje sinetteineen.
Haamu hiipi pöydän luokse ja hävisi sitten kuin musta pilvi ovesta.
Mutta pöydältä oli kuninkaankirje kadonnut.