IX.
Säterin kuninkaankartano.
Yön seutuun ratsasti kaksi viittoihin verhoutunutta miestä Piispanvuorta ylös. Tämä vuori on noin neljännespeninkulman päässä silloisesta Säterin kuninkaankartanosta, nykyisestä samannimisestä kaupungista. Piispanvuori on korkea vuori useine pienempine penkereineen eli kumpuineen, joita sanotaan "Gregerseiksi" eli "Piispanvuoren kunnaiksi." Se sisältää runsaasti oivallista rautamalmia, jota siitä kauvan aikaa takaperin louhittiin. Nimensä se on saanut siitä, että Vesteråsin piispa keskiajalla omisti osan siitä. Että kirkon miehet ylimalkaan olivat suuresti harrastaneet vuorityötä, todistavat monet heistä nimensä saaneet sulatuspajat ja kaivokset. Tietysti hallitsivat he myöskin useita sellaisia tiloja. Täällä Piispanvuoren lähistössä löytyvä kaniikinsulatto on siis todenmukaisesti saanut nimensä Vesteråsin kaniikeista eli tuomiokapitulin miehistä, jotka ovat sen omistaneet. Nyt se on kylä, nimeltään samanlainen kuin kaikki täällä vesistöjen seutuvilla olevat kylät, joita yhä vieläkin sanotaan sulatoiksi ja jotka siten osottavat jo ammoisinakin aikoina vilkkaan vuoriviljelyksen täällä olleen vallalla.
Molemmat ratsumiehet ajoivat äänettöminä rinnattain. Päästyänsä vuorelle ja nähtyään sieltä aukeavan kauniin kuutamomaiseman he pysähtyivät.
"Ajammeko Säteriin asti tänä yönä?" kysyi toinen.
"Arvelinpa, että majautuisimme Kettilin luokse tänne vuorelle", vastasi toinen, ja sen jälkeen he taas molemmat olivat ääneti.
Hetkisen kuluttua he läksivät taas liikkeelle ja ratsastivat lyhyen matkan yksinäiselle talolle, jonka rakennus kuitenkin osotti sen kuuluvan varakkaalle miehelle. Juur'ikään astuttuaan alas ratsailta taluttaakseen hevosensa erillään olevaan rakennukseen, jonka he sen läheisyydessä olevista ajokaluista päättivät talliksi, he pysähtyivät ja jäivät kuuntelemaan. Askeleita kuului. Ne tulivat yhä lähemmäksi ja kohta he kuutamossa näkivät miehen kääntyvän pihaan.
Mies säpsähti huomatessaan nuo molemmat ratsailta laskeutuneet miehet, mutta astui vakavin askelin heidän luoksensa.
"Kautta Pyhän Eerikin", sanoi hän tullessaan lähemmäksi, "luulinpa voudin tulleen tänne vieraisiin. Jumalan rauhaa, Engelbrekt, kuinka olet liikkeellä tähän aikaan vuorokautta? Vie hevoset talliin, Herman, me menemme edeltä sisälle."
Näin sanoen hän puristi matkamiehen kättä ja he menivät molemmat poikki pihamaan asuinrakennukseen.
Tämä oli rakennettu tavalliseen tapaan, niin että siinä oli luhti, luhdineteinen ja luhdinkäytävä ja se sijaitsi tavattoman kauniilla paikalla. Molempain miesten tultua tupaan pani talonomistaja, jonka nimi oli Kettil, halkoja liedelle ja teki tulen. Sitten hän honkaisesta seinäkaapista otti esille kipposen olutta, jonka asetti vieraan eteen, ensin juotuaan hänen maljansa.
"Juo, Engelbrekt", sanoi hän, "ja heitä huolet vähäksi aikaa. Tulen
Säterin kuninkaankartanosta", jatkoi hän. "Siellä on suuria vieraita.
Saksalainen herra, jota sanovat kreiviksi, tuli sinne eilen suuri
seurue muassaan. Hän on menossa Vaskivuorelle ja puhui paljon sinusta."
Kettil oli iloinen, terveen ja reippaan näköinen mies.
"Olen kuullut puhuttavan tuosta saksalaisesta kreivistä", vastasi vieras, "ja olen nyt matkalla hänen luoksensa."
"Jos ymmärsin oikein", tarttui Kettil puheeseen, "niin hän aikoo hankkia itselleen jotakin vuoriviljelystä täällä. Hän kyseli tarkoin tätä ympäristöä ja eräs vuorioppia osaava Vesteråsin munkki oli hänen mukanaan."
"Kreivi istuu Ruotsin valtakunnan neuvostossa ja kuuluu olevan suuresti kuninkaan suosiossa. Hänellä on myöskin suuria läänityksiä. Eipä kuitenkaan asiain laita maassamme olisi näin huono, jos jokainen ulkomaalainen mies olisi mieleltään samanlainen kuin tämä kreivi."
"Näytämmepä mielestäni", tuumi tähän Kettil, yhtäkkiä vakavaksi muuttuen, "olevamme parast'aikaa vetämässä viimeistä virttä. Jumala paratkoon … kuinka kauvan luulet, Engelbrekt, tällaista kestävän?"
"Niin kauvan kuin Jumala tahtoo, Kettil, hän punnitsee kyllä molemmille puolille tasan!"
"Mutta koko Taalainmaa hehkuu kuin sulatusuuni. Joko täällä ruvetaan elämään maantierosvon elämää, taikka joudutaan kaikki orjiksi, sen minä sanon Engelbrekt."
"Siltähän tosin näyttää, mutta ehkäpä Jumala vielä kerran armahtaa!"
Nyt tuli Herman sisälle. Vanhan tavan mukaan hän istuutui ääneti pöydän ääreen vaan kuuntelemaan vanhempain miesten keskustelua. Mutta Kettil meni kaapille ja otti esille vielä kipposen olutta ja asetti sen nuorukaisen eteen.
"Olen sen sanonut ennen ja sanon vieläkin, Engelbrekt", jatkoi hän sitten, "ett'ei meitä enää saata kohdata mikään nykyistä suurempi hätä, ja sinä, Engelbrekt, olet se mies, jonka tulee meitä auttaa. Lähetä sanakapula kiertämään … ennen puolta kuunkierrosta on koko Taalainmaan rahvas kapinassa ja me karkoitamme tuon verihurtan, Jösse Eerikinpojan, ainaiseksi Taalainmaasta ja Ruotsin valtakunnasta…"
"Etpä katso pitkälle eteesi, Kettil", keskeytti Engelbrekt tuon innoissaan puhuvan, "kun tuollaista tuumit. Olemmehan vannoneet valamme Eerikki kuninkaalle ja hän on mahtava herra, hallitsee kolmea valtakuntaa."
"Hallitsipa vaikka kymmentä kuningaskuntaa ja sitten vielä yhtä lisäksi", tokasi kuumaverinen Kettil, "niin on sittenkin totuus häntä mahtavampi ja totuuden ja oikeuden puolesta tahdomme elää ja kuolla. Nyt saamme itse kituuttamalla elää ja ulkomaalainen imee mehun maasta. Ja jos joku uskaltaa vedota lakiin ja vanhoihin hyviin tapoihin, niin hänet pistetään vankeuteen ja kidutetaan kuoliaaksi…"
"Niin, niin, totta sanot, Kettil, täällä käyvät asiat hullusti…!"
"Haudattiinhan tänä iltana Skedevissä nuo viisi miestä, jotka vouti oli savuun surmannut, viisi kunnon miestä, joista kukin vastasi viittä Jösse Eerikinpoikaa niissä avuissa, jotka miestä kaunistavat. Onko Jumala pannut meidät tänne syntymään kunniattomain lainrikkojain leikkikeriksi … tuhat kertaa parempi kuolla kuin sietää sellaisia vieraita."
Kettil astui muutamia kertoja edes takaisin poikki lattian, ikään kuin olisi tyyntyäkseen tarvinnut vähän ruumistansa vaivata. Tällä hän saavuttikin, mitä tarkoitti. Vaikka olikin varsin kiihtyneessä mielentilassa puheensa johdosta, kääntyi hän kuitenkin sydämellisesti hymyillen vieraisiinsa ja sanoi:
"Tuo kirottu vouti saattaa minut unhottamaan kaikki. Tarvitsettehan toki levätä!"
"Ja sinä itse myöskin, Kettil! Mutta yhden seikan tahdon sinulle sanoa tässä nyt puhuessamme kuninkaasta ja hänen voudeistansa. Ensin ovat kaikki lailliset keinot koeteltavat, ennen kuin väkivallalla oikeutta hankimme."
Sitten miehet toivottivat hyvää yötä toisilleen ja menivät levolle.
* * * * *
Seuraava päivä oli rukoussunnuntai. Aurinko nousi aivan pilvettömälle taivaalle ja valaisi kokonaan Piispanvuoren läntisellä puolella olevan kauniin maiseman. Noin neljännespeninkulman päässä siitä oli vanha Säterin kuninkaankartano lähellä Ljustern-järveä ja siitä luoteiseen, Dal-jokeen päin juoksevaa pientä virtaa. Tämän vierelle oli rakennettu muutamia sulatuspajoja sen malmin sulattamista varten, joka saatiin kruunun osasta Piispanvuorta.
Kuninkaankartanon ympäristö oli tavattoman kaunis; erittäinkin sen siksi teki se ihmeen ihana laakso, joka täältä pistää itää kohti lähes neljännespeninkulman verran ja sitten tekee jyrkän kulman pohjoista kohti. Ison Tunan ja Säterin välillä löytyy useita sellaisia syviä laaksoja, joiden syntyyn maanlaadun arvellaan olleen vaikuttamassa. Se on näet hienoa hiekkaa, joka juoksee pienenkin vedentulvan mukana ja sen tähden helposti uurtuu monta syltä syvälti. Sellaiset uurtumat tulevat kauneiksi, kun ne osittain peittyvät ruoholla ja ympärille kasvaa puita. Suuruudessa ja kauneudessa ei kuitenkaan yksikään vedä vertoja tälle Säterin läheisyydessä olevalle. Kesällä sen peittää mitä rehevin vihreys ja lehtipuiden tuuheiden oksien alitse luikertelee keskellä laaksoa pieni puro.
Nyt se oli tuoreessa ja vastapuhjenneessa asussaan, ikään kuin uudeksi kesäpäiväksi kevätauringon hereille suutelemana ja sen lämmittämänä, karistellen honkametsän sylissä nukkumiansa pitkiä talviunia. Lauhkea tuulahdus kulki kahisten hentojen lehtien välitse ja sai vihtakoivun oksat heilumaan edes takaisin pienen purosen laulaessa yksitoikkoista lauluansa, samalla kun sataset pikkulinnut livertelivät puiden latvoissa rakkautta ja rauhaa. Varmaan se oikuissaan luonto heitti tämän laakson tänne pohjolan tunturien ja synkkien metsäin keskelle — kisailevan ja leikkisän lapsosen arvekkaiden ja vakavain urosten keskelle. Mutta niinhän onkin, että vakavuus ja leikkisyys usein ovat rinnakkain hengettömässä luonnossa samate kuin ihmiselämässäkin.
Aivan kuin tätä päiväpaisteista ja keväistä kuvaa varten varta vasten hankittuina astui kaksi nuorta neitoa halki laakson. Molemmat olivat kauniita, mutta samallaista heidän suloutensa ei ollut. Toinen oli tumma toinen vaaleaverinen, mutta jonkinlainen haaveellinen suruvoittoisuus hymyili kummankin kasvoista, kenties ikään kuin kotiutuneempana toisissa, noissa vaaleain kiharain ympäröimissä. Molemmat näyttivät olevan siinä iässä, jolloin tyttö, naiseksi kehittyneenä, jonkinlaisella kummastuksella luo silmänsä ympärillensä ja katsoo asioita ja henkilöitä aivan toisenlaisilla silmillä kuin ennen. Tästä kenties sai selityksensä haaveellinen katse noissa tummissa silmissä, joille se muutoin näytti vieraalta. Saattoivatpa sen sentään herättää myöskin tuon toisen sanat, joita hän tarkkaavasti kuunteli.
"Niin, niin, kummasti tässä maailmassa käy", sanoi sinisilmä ohimennessään taittaen lehvän vihtakoivusta, "saattaa usein haluta sellaista, mikä on omaksi vahingoksi, ja usein kulkea onnensa ohitse ja tallata sen jalkainsa alle. Niin ei tehnyt pieni Signa, joka palveli kuninkaan kartanossa."
"Kuinkas sitte hänen kävi?" kysäsi mustasilmä.
"Olipa kerran arvoisa neiti, jonka nimi oli pieni Signa, niin hänestä on laulukin, mutta minä en osaa kuin vähäisen sitä…"
"Hyvä on, Kaarina, mutta et noin saa kesken jättää, kerro tai laula, miten tahdot, kun vaan saan kuulla, kuinka kävi!"
"Niin, oli kerran arvoisa neiti kuninkaan kartanossa ja hän palveli siellä kahdeksan vuotta, mutta sitten hän muutamana päivänä meni lehtoon kävelemään ja siellä tuli suuren suuri käärme vastaan. Ja käärme katsoi häneen niin rukoilevan kauniisti, että pieni Signa joutui oudoille mielin, ja sitten se juoksi edellä metsään ja pieni Signa perässä. Näin hetken aikaa kuljettuansa he tulivat paikalle, jossa seisoi hevonen satuloituna ja sen lautasilla sininen viitta. Käärme pyysi silmillään niin kauniisti ja pieni Signa ymmärsi hänen pyyntönsä eikä hennonut vastustaa, vaan nousi satulaan. Ja pieni Signa ratsasti ja käärme juoksi, kunnes he joutuivat vähän edemmäksi. Mutta heidän tultuaan linnan edustalle oli tyttösen isä veräjällä ja hän kysyi: 'Pieni Signa, miksi tahdot mennä tuon suuren käärmeen mukaan?' — Mutta pieni Signa vastasi: 'Rakas isä, anna mun mennä vaan, tämän mulle tietäjä jo lapsena sanoi.' Ja pieni Signa ajoi ja käärme se juoksi, ja niin he vaan jatkoivat kulkuaan. Illan suussa tulivat he kukkaisniityn luo ja silloin käärme tahtoi siinä viettää yön. Pieni Signa suostui ja jäi siihen yöksi, mutta sydän oli tuskasta sairas, vedet juoksivat silmistä ja käsiänsä väänteli hän. Vihdoin hän laskihe levolle ja nukkui, ja käärme kävi hänen vierellensä."
"Ja eikö hän koskaan enää herännytkään?" kysäsi kiivaasti mustasilmä.
Kertoja hymyili ja tuijotti haaveksien pehmoiseen nurmeen ja lauloi:
Kun pieni Signa unestaan aamulla heräsi,
Kas tuossa poika kuninkaan vierellä lepäsi,
Ol' nyt jo olo toista, ol' hyvää kerrassaan,
He leikkeivät!
He heräsivät molemmat omassa linnassaan.
Öin päivin he leikkeivät.
"Tuo satu oli mieleiseni, Kaarina. Jos vielä osaat jonkun, joka ei pääty suruun ja kuolemaan, niin kerro, tai laula, jos tahdot, mutta mieluummin kerro, sillä laulaissasi käyt niin lumoavaksi, että oikein minua pelottaa."
Ja niin olikin. Kertoja eli niin kokonaan tarinassaan ja näytti itse niin lujasti uskovan kaikkea kerrottavaansa sekä mahdolliseksi että todeksi, että hänen kertomuksensa väkisinkin vei kuuntelijan mukaansa. Mutta laulaessa sulostuivat hänen kauniit kasvonsa niin sanomattomasti ja tuntui siltä kuin hän innoissaan ihka elävänä edessään näkisi sen, mitä laulussa kerrottiin, ja vielä sävelkin vienoine, suruvoittoisine äänenvaihteloineen hiveli ja ikään kuin tenhosi korvaa, että kyllä saattoi sanoa laulajattaren näyttävän lumoavalta.
Hän hymyili ja loi silmänsä maahan kainona saamastansa kiitoksesta.
"Osaanhan minä", sanoi hän, "minä osaan sadun talonpoikaistytöstä, jonka nimi oli pieni Roosa."
"Jokako tuli onnelliseksi…?"
"Niin, tietenkin hän tuli onnelliseksi…"
"Kerro, kerro sitten!"
"Olipa kerran talonpoikaistyttö, nimeltä pieni Roosa", alkoi Kaarina ja hymyili vielä kerran, mutta nyt kuulijan kiihkolle, "joka oli niin kaunis, ett'ei kauniimpaa ollut seitsemän kuninkaan valtakunnassa, ja kuninkaanpoika rakastui häneen ja tahtoi hänet kihlata. Mutta pieni Roosa sanoi: 'Kuinka se voisi käydä päinsä, minä kun olen köyhä ja te olette rikas, ja teillä on kaupunkeja ja teillä on linnoja, mutta minä olen vaan köyhä talonpoikaislapsi!' Mutta kuninkaanpoika rakasti häntä niin suuresti, että vannoi hänelle uskollisuutta. Mutta kuningas sai tietoonsa heidän rakkautensa ja lähetti poikansa vieraille maille. Ja laiva meni pois ja palasi jällehen; ja aina poika kyseli nimeä Ruususen. Hän sai sitten kuulla kuninkaan, hänen isänsä, tahtovan pakolla ritarille pienen Roosan naittaa, ja ritari se häitä jo valmisti, ja tyttönen häitä varten vaatteetkin teetti. Mutta kuninkaanpoika sanoi olevansa tyytyväinen, kun vaan sai tietää, milloin häitä piti pitää. Sen hän sai tietää ja laski silloin laivansa rannoille. Maihin päästyänsä hän sai kuulla ritarin jo sinä päivänä häitänsä pitävän ja häätalossa kynttiläin jo palavan näki. Hän viestin silloin laittoi salaisen kullalleen. Jo morsiolla kruunu ja seppel oli päässä, mutta hän sanoi morsiusneideilleen: 'nyt haluan mä käydä ruusulehdossa!' ja silloin hän meni ovesta ulos. Mutta heti ulos päästyänsä hän rannalle suuntasi kulkunsa."
Nyt keskeytti kertoja kertomuksensa.
"Ethän liene vaan minua peijannut, Kaarina?" kysyi mustasilmä kaikesta päättäen jännittävän tarkkaavaisena. "Morsiusneidet kai juoksivat perästä, hänet saatiin kai kiinni rannalla…?"
"Malttakaa vähän, arvoisa neiti, lopun tahdon laulaa!" Ja ihmeellisen kirkkaalla ja sointuisalla äänellään alkoi tyttö:
Morsian rannalle kiiruusti entää
Siveys ja kunnia tallella on!
Hän herttuan sylihin lempien lentää.
Kai kukkivat ruusut ja liljat.
"Ja Herra taivaan siunaa mun pientä sulhoain,
Mä minkä kerran lupaan, sen pidänkin mä ain!"
"Ja Herra taivaan siunaa mun pientä kultoain,
Sun tähtes' monta matkaa oon tehnyt purrellain!"
"Se oli oikein ja niin sen piti käydä. Reipas kuninkaanpoika sai kun saikin morsiamensa. Mutta hääväki? … eikö saatu tietää morsiamen paenneen meren rannalle, eikö häntä ajettu takaa?"
"Ajettiin kyllä. Hänen morsiusneitinsä etsivät häntä ja sitten hekin tulivat rannalle. Mutta silloin oli jo kuninkaanpojan laiva lähtenyt rannasta ja nostanut purjeet."
Tyttöjen takaa kuului nyt askelia ja Kaarina kääntyi katsomaan laaksoa pitkin. Mutta hän ei saattanut nähdä pitkälle, puita kun oli paljon. Mustasilmä taas oli siihen määrin kietonut ajatuksensa pikku Roosaan, ett'ei ollut kuullut askelia eikä katsonut taaksensakaan.
"No, kai he tulivat rannalle ja ritari tuli palvelijoineen ja kuningas lasketti laivansa vesille…?"
"Ei, ei! Neitoset tulivat ja morsian seisoi peräkeulassa ja tervehti heitä. Tässä saatte kuulla." Ja hän alkoi laulaa:
"Isälle, äidilleni terveiset sanokaa:
Ei syytä mua surra, levossa olla saa!"
"Ja kaikki tervehtikää myös hellää sulhoain:
Hän elköön mua surko, kyll' toisen saa hän ain!"
Mut sylihin herttuan tyttö jo kohta nukahtaa —
Siveys ja kunnia tallella on!
Ja muiden maiden ääriss' hän vasta havahtaa.
Yhä kukkivat ruusut ja liljat.
"Ja oikeinko se on totta, että talonpoikaistytöstä tuli kuninkaanpojan morsian?"
"Tottako?" huudahti laulaja, ikään kuin olisi kovasti loukkautunut sellaisesta kysymyksestä.
"Niin, niin, saatanhan ymmärtää sen todeksi, vaikk'ei se minun kotimaassani kävisi päinsä. Mutta onhan talonpoika täällä, sen kyllä huomaan, aivan toista kuin siellä. Kummallista kansaa, joka kuitenkin saattaa sietää ja kärsiä niin paljon!"
Nyt käännähti Kaarina taas, nyt kuuluivat askelet taas ja paljoa selvemmin. Nyt katsoi vieraskin neiti taaksensa. Etäällä laaksossa he näkivät puolikasvuisen pojan juoksevan heihin päin. Hänellä oli yllään harmaa sarkatakki ja päässä musta suippolakki. Hän viittasi kädellään nähdessänsä tyttöjen kääntyvän.
"Eivätpä korvani valhetelleet", sanoi Kaarina heidän astuessaan poikaa vastaan. "Äsken kuulin askelten kopinaa, vaikk'en tainnut ketään nähdä. Hän tuo varmaankin sanaa kreiviltä, isältänne…"
"Eikö mitä, silloin sen tuoja olisi joku hänen palvelijoistaan … eipäs, nyt näenkin kuka se on."
Nuorukainen seisoi nyt heidän edessänsä. Se oli Erkki, tuo ruma Erkki, Märta muorin poika, mutta nyt puettuna uusiin ja eheihin vaatteisiin, jotka joissakin määrin muuttivat hänen muotoansakin. Hän paljasti päänsä ja pyyhki hikeä otsaltaan hengähtäessään.
"Sinäkö, Erkki", virkkoi tumma tyttö, jonka lukija jo varmaankin on tuntenut Agnekseksi, "olen hyvilläni saadessani nähdä sinut. Nythän saan kuulla, mitenkä päättyi se tosisatu, joka koskee minua itseäni. Ah, sinä varmaankin tekisit siitä laulun, Kaarina…"
"Kiitos, arvoisa neiti", sanoi nyt Erkki, "hyvin suuri kiitos teille siitä, että lähetitte sen nuoren miehen avuksi…"
"Lähetinkö, sanot, minä…"
"Olen sen kuullut häneltä itseltään ja minä kerroin hänelle teidän luvanneen puhua voudille, ja silloin hän tuli niin iloiseksi ja sanoi…"
"Mitä hän sanoi, Erkki?" keskeytti Agnes innoissaan.
"Arvoisa neiti on hyvä ja jalosukuinen, sanoi hän."
"Entä äitisi?" keskeytti taas kreivintytär, ikään kuin olisi arastellut kuulla enempää, mitä nuori mies oli hänestä puhunut, "äitisi, pelastuiko hän?"
"Pelastui, kiitos teille ja reippaalle Herman Bermanille, Nyt hän elää rauhassa Engelbrektin luona täällä Vaskivuorella ja sinneppä vouti tuskin uskaltanee ojentaa kättänsä häntä hakemaan. Mutta nyt on tuon nuoren miehen henki vaarassa, arvoisa neiti…"
"Hänenkö henkensä?" kysyi Agnes ja kävi poskiltaan yhtä kalpeaksi, kuin valkoinen kaulus, joka hänellä oli kaulassaan.
"Niin, ja teidän täytyy pelastaa hänet", vastasi poika perin varmasti.
"Sano Jumalan tähden, kuinka kaiken tämän laita nyt oikein on. Minunko täytyy pelastaa hänet, sanot…?"
"Niin, me saavuimme Vaskivuorelle eilen päivän valjetessa; sillä niin pian kuin äiti oli saanut tarpeeksi levätä Matti Eeronpojan luona, läksimme matkalle. Ja päivän jo ylhäällä ollessa nousivat Engelbrekt ja Herman ratsaille, sillä heidän oli eilen illalla oltava Skedevin kirkolla. Mutta äidillä oli mukanansa sairas vuoritilallisentytär ja tämä pyysi minua viemään sanaa hänen isällensä. Eilen iltapäivällä läksin matkalle. Soudin yli Tiskenin ja Runnin Vikaan, mutta sinne päästessäni ja maihin noustessani oli jo pimeä ja minä menin pappilaan, jossa sain mennä lepäämään kuivaan."
"Eipä sinulla näytä olleen niin kiirettä, Erkki, kuin silloin, kun äitisi oli vaarassa", sanoi Agnes ja sekä sanoista että kasvoista ilmeni puolittain nuhtelua.
"Jos teitä oikein ymmärrän, arvoisa neiti, niin tahdotte nyt minua syyttää sellaisesta, jota en voi auttaa. Sallikaa vaan minun kertoa kaikki; on välttämätöntä että tiedätte sen alusta loppuun. Niin kuin sanoin, kävin lepäämään pappilan luuvaan, eikä kestänytkään kauvan, ennen kuin nukuin. Mutta puoliyön tienoilla heräsin kovaan hälinään. Hevosten jalkain kopinaa ja useita ääniä kuului kartanolta ja tallista. Voudin ratsumiehet ne olivat matkalla Vaskivuorelle. Kuulin papin itsensä, hurskaan Ragvalder herran, puhuttelevan heitä. Hän pani ihmeeksi, että he tulivat hänen luokseen yöksi, ja silloin vastasi ääni, jonka tunsin — Kirjuri-Martti se oli — että kun vaan hän ja se kauppias, joka oli hänen mukanansa, saivat majaa pappilassa, niin oli ratsumiesten määrä mennä kylälle. Siihen tyytyi pappi ja minä kuulin ratsumiesten menevän matkoihinsa ja kaikki kävi taas hiljaiseksi. Talli oli luuvan vieressä ja minä kuulin selvään kahta hevosta talutettavan tallin ovesta sisälle. Hetkisen kuluttua kuulin hiipimistä luuvan oven ulkopuolelta ja äänen puoleksi kuiskaavan: 'oletko ymmärtänyt oikein, Lydert Rosenbrygge?'"
"Sekö oli kauppiaan nimi?" kysyi Agnes levottomana.
"Niin, en voi muuta luulla", vastasi poika.
"Pyhä neitsyt, silloin on varmaan suuri vaara tarjona", virkkoi Agnes, "olen usein kuullut isäni mainitsevan tämän nimen ja aina jonkun konnantyön yhteydessä! Mitä kuulit sitten vielä, Erkki?"
"Kauppias vastasi, että hän luuli ymmärtäneensä tarkoituksen ja lisäsi pilalla kirjurin nytkin olevan yhtä varovaisen, kuin siihen aikaan, jolloin he puuhasivat yksissä Lybekissä, koska hän valitsi tämän paikan näin tärkeälle keskustelulle. Mutta siihen sanoi Kirjuri-Martti, että tässä paikassa oli sopivampi vaihtaa ne harvat sanat, jotka heidän tarvitsi puhua, koska pappi muka oli oikea talonpoikainystävä, ja siellä sisällä oli seinilläkin korvat. Kuule nyt, sinä olet ammattiveljes ja Pyhän Yrjänän ammattikunta kokoutuu huomisiltana. Sekä Engelbrekt että Herman ovat ammattiveljeksiä ja tulevat saapumaan sinne. Helposti olet silloin saavuttava nuorukaisen luottamuksen, ja sitten…"
"Ja sitten?"
"Niin, hän ei sanonut mitään sen enempää, mutta minä kuulin voimakkaan, ikään kuin terävän puukon iskun käyvän luuvan seinään ja sitten sanoi kirjuri: 'juuri sitä tarkoitan. Voudin ratsumiehet ovat, totta tosiaankin, kovin heikkoja silmiä niihin verkkoihin, joita näille kaloille tarvitaan. Jo luulin tänä iltana yhden heistä olevan käsissäni, mutta hän riuhtoi verkon säpäleiksi, aivan kuin voudin miehet olisivat olleet tappuroita. Senpä tähden luulenkin olevan paikallaan, että…' Kirjuri ei nytkään sanonut sanottavaansa loppuun, mutta kauppias sanoi: 'Hyvä, kyllä ymmärrän — hän on kaatuva kuin härkä!' 'Mutta', jatkoi hän, 'saattaako Juhani herraan luottaa, onko hän pitävä sanansa tuon melkeän summan maksamisessa?'"
"'Varmaan', vastasi kirjuri, 'huoletta saat siihen luottaa. Hän toivoo nuorukaisen hinnalla voittavansa kultakaivoksen. Kauppias kysyi silloin, kuinka hän tulisi menettelemään, ja kirjuri sanoi nuorukaisen olevan hänen tiellänsä hänen lemmenhankkeissaan…'"
"Ja kenpä tahtoisi olla tuon pelkurimaisen Juhani herran lemmitty?" kysyi Agnes närkästyen.
"Kyllä kirjuri mainitsi nimen", vastasi poika ja katsoi epäilevästi kreivintyttäreen, "mutta…"
"Anna kuulla!" sanoi Agnes.
"Hän mainitsi teidän nimenne, arvoisa neiti!"
"Minun nimeni…!"
Ylimalkaan koko kertomus, mutta etenkin tuo viimeinen tieto teki kreivintyttäreen omituisen vaikutuksen. Marmorivalkeat olivat nuo kauniit kasvot ja samalla eleettömät kuin kivi, mutta ihanoista silmistä säihkyi mitä voimakkainta eloisuutta. Kaunis Kaarina pani hiljaisesti sormensa ristiin, ikään kuin olisi rukouksella tahtonut manata onnettomuutta. Hän tunsi hyvin sekä Engelbrektin että sen, jonka henki nyt oli vaarassa.
"Sitten kuulin heidän menevän yli pihamaan pappilan asuinrakennukseen ja hiivin hiljaa perästä sekä astuin rohkeasti papin luokse. Hän asteli edes takaisin huoneessaan ja ällistyi minut nähdessään. Mutta minä kerroin hänelle mitä olin kuullut ja pyysin häneltä hyvää hevosta Skedvin kirkolle. Ja hevosen sainkin, ainoan mikä isä Ragvaldilla oli, mutta hyvä se ei ollut. Päästessäni Skedviin nukkuivat kaikki sikeintä untaan, mutta lukkari sanoi minulle niiden, joita hain, jo eilisiltana lähteneen tänne päin. Minä annoin pyyhkiä minkä vaan papin hevonen juosta jaksoi ja tulin puoli tuntia sitten tänne. Matkani oli kuitenkin turha. Heitä ei ole täälläkään. Silloin juolahti mieleeni, että Agnes neiti ehkä tahtoisi auttaa minua, ja pyysin päästä teidän puheillenne. Teidän sanottiin lähteneen tänne laaksoon ja sitten minä juoksin tänne päin…"
"Kiitos, Erkki! Mutta tässä on hyviä neuvoja tarvis."
"Mutta nyt on asianlaita sellainen, että minun täytyy kiiruhtaa tapaamaan Kirsti neidon isää", jatkoi Erkki, "mutta Jumala sen tietää, että mieluummin menisin takaisin vuorelle ollakseni vähän apuna, missä vaan parhaiten tarvittaneen…"
"Tee se, Erkki; ei kai neitonen voine sitä pahaksua", kehotti Agnes.
"Oi en … hän on sairaana ja minä lupasin hänelle niin varmaan; häntä kohtaisi taas riettaan puuska, ei, minun täytyy toimittaa hänen asiansa…"
"No hyvä sitten, minä otan puhuakseni nuorukaiselle."
Poika seisoi hiljaa ja suki hiuksiaan korvansa taakse, nähtävästi jotakin itseksensä tuumien.
"Nuorukaiselle puhuminen", virkkoi hän, "auttaa kenties vähimmin. Mikäli minusta näyttää, lienee paras puhua Engelbrektille. Hän yksin tässä voi auttaa, ja niin minä olisin tehnyt. Ne toimivat viekkaasti ja viekkauden kaulaa ei katkaista tavallisella miekalla, vaikka se olisi kuinkakin terävä."
"Sinä olet viisaampi ja älykkäämpi kuin sinun ikäisestäsi luulisi", sanoi Agnes katsoen ihmetellen poikaan. "Luota minuun, olen paneva parhaani pelastaakseni jalon Herman Bermanin."
"Jos onni on suotuisa, olen täällä taas huomisiltana ja tuon apua tullessani."
Näin puhein he erosivat.
Molemmat tytöt kääntyivät heti takaisin kuninkaankartanoon. Mutta tuuli kahisi yhtä leikkivänä vihtakoivun latvassa ja puro lirisi sen juurella ja kaikki pikkulinnut lauloivat niin kauniisti, kuin olisivat tahtoneet laulaa kauvas huolen ja mielipahan ja pelon noilta suloisilta kasvoilta, jotka eivät nyt enää nähneet eivätkä kuulleet heitä eikä heidän ihanaa laaksoansa.
* * * * *
Säterin kuninkaankartanon lähistössä ei tähän aikaan löytynyt kirkkoa. Kuninkaankartano oli Tunan pitäjässä, ja koska pitäjänkirkolle oli pitkältä, oli vähän pohjoiseen Säteristä rakennettu kappeli, johon kuninkaankartanon ja sen ympäristön väestöllä oli tapana mennä kuuntelemaan messua. Tätä kappelia sanottiin Dalbyn kappeliksi.
Tänne olivat myöskin Engelbrekt ja hänen kasvattipoikansa saapuneet ja vasta jumalanpalveluksen päätyttyä ratsastivat he kuninkaankartanolle.
Hannu kreivi oli isossa luhdinsalissa Engelbrektin ja Hermanin noustessa luhdinkäytävälle ja astuessa sisälle. Kreivi näytti vähän kummastellen katselevan pientä miestä, josta hän oli niin paljon kuullut puhuttavan, ja jonka ulkomuotoa hän ihan varmaan oli kuvitellut toisenlaiseksi. Jonkun verran ylpeyttä saattoi myöskin huomata hänen kasvoistaan ja ryhdistään, ikään kuin hän sillä olisi tahtonut vaikuttaa tuohon pieneen vuoritilalliseen. Hänen pukunsa oli sen arvon mukainen, joka hänellä oli ollessaan ensimmäinen Ruotsin valtakunnan neuvoksista. Hänen takkinsa oli hienosta kultakirjaisesta kankaasta ja sen päällä oli kärpännahkaviitta. Mutta kaulassa olivat kultaiset ritarinvitjat ja samoin kannoissa kultaiset ritarinkannukset. Hänen vaakunansa oli loistavin värein ommeltu viitalle. Hänen rinnallansa seisoi tuo vuorioppia tunteva Vesteråsin munkki.
Lieneekö sitten Hannu kreivi todellakin oikein tuuman takeen pukeutunut tähän komeaan ja kallisarvoiseen pukuun, tai lieneekö tehnyt sen rukoussunnuntain tähden, taikka suorastaan vaan osottaakseen odotetulle vieraallensa kunnioitusta, mutta Engelbrektiin tuo komeus jäi kokonaan tehoamatta. Levollisin ja vakavin askelin hän astui kreivin eteen ja ikään kuin valoi selvän katseensa yli koko hänen persoonansa. Itse hän oli puettuna samaan yksinkertaiseen pukuun kuin edellisenäkin päivänä, ja tuskinpa mikään muu olisikaan soveltunut hänen vakavaan käytökseensä.
Vanha munkki, joka jonkun aikaa oli ollut kirjurina valtakunnandrotsi Kaarlo Ulvinpojalla (Sparre), Toftan herralla, ja sen tähden tunsi korkeitten herrain tavat, toimitti täällä käskyläisen tehtävän ja ilmoitti Engelbrektin.
"Toivotan teidät tervetulleeksi, Engelbrekt Engelbrektinpoika", sanoi silloin kreivi ja ojensi Engelbrektille kätensä.
"Kiitos, jalo herra", vastasi Engelbrekt, "minusta näyttää kuitenkin soveltuvan paremmin, että minä tervehdin teidät tervetulleeksi seuduillemme. Jo on aikoja siitä, kuin viimeksi semmoinen, Taalain laissa mainittu korkea herra, joka kuuluu Ruotsin valtakunnan ylimpiin,[10] astui jalkansa pohjoispuolelle jokea."
Tämä tervehdys, jolla tuo teeskentelemätön mies, vastoin suoraa ja vieläpä jonkun verran töykeää käytöstänsä, osotti tietävänsä antaa arvoa sen henkilön ylhäisyydelle, jota tervehti, miellytti suuresti Hannu kreiviä.
"Tosinhan kuulun kuninkaan neuvostoon", vastasi hän, "ja sukuperäni nojalla olen siinä ensimmäisellä sijalla, mutta nyt en kuitenkaan ole täällä valtaneuvoksena, vaan kokonaan omissa yksityisissä asioissani."
"Mitä yksityinen mies kuulee ja näkee, Hannu kreivi, sen näkee kai toki valtaneuvoskin?"
Sitä ei kreivi tainnut väittää vääräksi.
"Ja mitä hän on nähnyt ja kuullut", jatkoi Engelbrekt, "sen hän voinee vaadittaissa todistaa ja siten ritarinnimeänsä kunnialla kantaa. Olen iloinen tavatessani teidät, Hannu kreivi, ja olkoon sen tähden tervehdykseni oikeutettu, sillä minun kauttani puhuu jokainen Taalainmies."
"Tiedän, tiedän", vastasi kreivi, "hätä on suuri tässä maassa."
"Ja kuitenkin on se, minkä olette nähnyt, jalo herra, tai mikä on kuuluviinne tullut, vaan vähäinen osa siitä, mitä tunnemme ja tiedämme me, joilla se pitkät vuodet on ollut silmäin edessä. Niin julmasti ei menetellä vihollismaassa, kuin kuninkaan voudit menettelevät tässä maassa, ja jos sitä jatkuu pitkälle, niin ei koiraa eikä kukkoa ole kuuluva näillä tienoin, ja silloin kuningas katsokoon, mistä hän verot nostaa."
"Niin pitkälle ei toki vielä liene jouduttu!"
"Kylliksi pitkälle, mielestäni, kun kansa on saatettu epätoivon partaalle. Naarashirvikin nousee tällä hetkellä vastarintaan."
"Puhutte tuosta niin hartaasti, Engelbrekt Engelbrektinpoika, kuin se olisi omaa asiaanne. Mutta mikäli tiedän, ei teihin ole koskettu, ottamatta lukuun niitä taloja, jotka Nyköpingin herrainpäiväin päätöksestä teiltä joutuivat pois,[11] ja sellaistahan on jonkun verran jokainen Ruotsin herroista saanut kokea."
"Se kuului kuninkaan ja kruunun oikeuksiin eikä yksikään Ruotsin mies sitä valita. Isäni perintö pieneni sen kautta vähän, mutta sehän on toimellisuudella ja uutteruudella autettavissa. Mutta korjaamaton on se vahinko, jonka laiton hallinto maalle tuottaa. Olen ollut rauhassa … niin, se on totta, jos kukaan voi tai jos kellään on oikeutta olla rauhassa, kun lakia väkivallalla sorretaan ja rauhaa rikotaan. Käsi, ja huomatkaa: kuninkaan käsi! — käsi on jo kohotettu vuorirälssiäkin[12] kohti, monen vuoriaatelisen on jo täytynyt jättää maat ja mannut ilman laillista syytä ja väärän tuomion nojalla. Ei kellään ole varmuutta; minä päivänä hyvänsä saatetaan minuakin syyttää rikoksesta, jota en ole aikonutkaan tehdä, ja tuomita sen mukaan."
Kreivin katse synkistyi näistä sanoista.
"Täytyy myöntääkseni", sanoi hän, "että näissä seuduissa on yhtä ja toista toisin kuin olla pitäisi, mutta mitä muuhun aatelistoon tulee, niin en tiedä kuulleeni mitään tyytymättömyyttä voimassa olevan lain ja vanhan hyvän tavan rikkomisen johdosta."
"Silloin on joko minulla väärät tiedot asiasta taikka sitten teillä itsellänne, jalo herra", vastasi Engelbrekt hymyillen, "taikka sitten ovat nuo hyvät aatelismiehet nykyään paljoa myöntyväisemmät, kuin ovat ennen olleet. Vai voitteko ehkä, jalo herra, oikein todella uskoa tuon hyvän herran Greger Maununpojan, Ekan herran, joka nyt sodassa joutui vankeuteen, se oli 1427 keskikesällä, jos muistan oikein, ja sitten monen muun kanssa sai olla vangittuna Lybekissä, kunnes itse omilla varoillaan kykeni ostamaan itsensä vapaaksi; nyt hän lienee kotona maatilallaan, niin kuin minulle on kerrottu; — voitteko nyt uskoa, jalo herra, tämän Greger Maununpojan unohtaneen, mitä hänellä Ruotsin lain mukaan on oikeus vaatia?"
"En, sitä en ollenkaan usko, mutta olen vakuutettu hänen yhtä hyvin kuin jokaisen muunkin kunnon miehen ja kuninkaan alamaisen huomaavan kuninkaalle mahdottomaksi näinä aikoina täyttää mitä laki vaatii. Olen myöskin vakuutettu siitä, että parempain aikain kerran tultua täydellinen korvaus on suoritettava sekä vankeuslunnaista että sodan tuottamista tappioista, niin kuin laki käskee kuninkaan tekemään."
"Ja kuinka se on tehtävä?" kysyi Engelbrekt sama hymy taaskin huulilla.
"Rahalla taikka kruunun läänityksillä", vastasi kreivi.
"Tuleeko sitten Tanskan tai Norjan maksaa Ruotsin aatelistolle", huomautti Engelbrekt, "sillä täällä Ruotsissa ei sitä summaa liene saatavissa, ja mitä läänityksiin tulee, niin…"
"Tiedän mitä tahdotte sanoa … ne tulee antaa syntyperäisille ruotsalaisille, niin kuin laki kuninkaankaaressa säätää, mutta siinä, nähkääs, on laki muutettava, sillä jokainen kuninkaan uskottu mies on pidettävä syntyperäisenä hänen valtakunnassansa…"
"Kauvan mahtanee kestää, ennen kuin lain sanat tulevat niin kuulumaan", vastasi Engelbrekt, "mutta näettehän kuitenkin, että laki, sellaisena kuin se nyt on, on rikottu. Sitä mieltä on tällä hetkellä koko Ruotsin valtakunta. Ehkäpä kyllä jotkut Greger Maununpojan tavoin pitävät tyytymättömyytensä salassa, mutta tässä ei voida laskea yksitellen, vaan kymmenittäin. Vuonna 1429 otettiin kaksisataa ruotsalaista vangiksi, kun heidän piti — myöskin vastoin lakia — viedä valtakunnasta kannetut kruununverot kuninkaalle. He istuvat vielä Wismarin vankilassa — ja nyt viime kesänä vietiin tuo urhoollinen ritari Broder Sveninpoika miehuullisen taistelun ja suuren mieshukan jälkeen vangittuna Lybekkiin 260 miehen kanssa. Kuten näette, jalo herra, käynee vaikeaksi saada kaikkien näiden tyytymättömyyttä kuulumattomiin painetuksi, erittäinkin kun…"
"Puhukaa vaan peittelemättä suunne puhtaaksi, Engelbrekt Engelbrektinpoika, olenhan tosin minäkin puoleksi ulkomaalainen, mutta mielelläni toki kuitenkin tahdon kuulla vapaan ja miehekkään sanan ja ennen kaikkea tahdon oppia perin pohjin tuntemaan epäkohdat. Tyytymättömyyden sanoitte yltyvän…"
"Siitä", sanoi Engelbrekt, "että koko sota on laittomuutta…"
"Siinä toki kokonaan erehdytte, Engelbrekt! Entä liittokirja? Eikö toisen valtakunnan ole rakkaudessa ja sovussa autettava toista ja nyt on Tanska tarpeessa…"
"Ja ensi kerralla?"
"Toiste saattaa tulla Ruotsin vuoro."
"Mitä siihen asiaan tulee, niin se minun silmissäni näyttää aivan toiselta. Näettekö, Hannu kreivi, se mies on typerä, joka ajaa saalista, jota ei voi saavuttaa. Meidän isillämme oli suuret metsästysmaat, jotka ulottuivat niin pitkälle kuin meren laineet vierivät, mutta siitä on jo pitkät ajat. Nyt olemme lakanneet metsästämästä, olemme tyytyväiset siihen, mitä Luoja on meille antanut täällä vuorillamme ja metsissämme."
"Eikö sitten ulkomainen vihollinen voisi uhata Ruotsia?"
"Sanokaa itse, jalo herra … mistäpä hän tulisi? Norjan kanssa olemme ylimalkaan olleet hyvässä sovussa aina Inge kuninkaan ajoista asti. Idästä päin en ole koskaan kuullut mitään vaaraa mainittavan, muuta kuin sen, mikä on naapuria uhannut itsensä Ruotsin puolelta. Näihin asti on ainoastaan Tanska tuottanut Ruotsille haittaa ja viimeksi nyt kuningas Valdemar Atterdagin aikana. Nyt kuuluu meillä toki olevan rauha Tanskan kanssa … mistäpä meitä vaara uhkaisi? Ei, jalo herra, asianlaita on sellainen, että Tanskalla itsellään on vaarallisimmat naapurit, sitä alinomaa sodan onnettomuudet uhkaavat, ja sen tähden se tarvitsee sekä Ruotsia että Norjaa, mutta Ruotsi ei tarvitse Tanskaa. Tämän käsitti Margareta Valdemarintytär, ja siitä syystä hän puuhasi tuota lemmenliittoa valtakuntain kesken, — sillä tähän päivään asti ei tämä liitto ole ollut muuta kuin hämärä muisto kuningattaren hommista. Niinhän unikin pysyy mielessä vielä kauvan senkin jälkeen kun mies jo on herännyt päivätyöhönsä."
"Liitto", virkkoi Hannu kreivi, "mitä sanottekaan, Engelbrekt, löytyyhän liittokirja,[13] kuningattaren ja Eerikki kuninkaan sekä kaikkien kolmen valtakunnan ylhäisinten herrain ja miesten vahvistama!"
"Tahdon vaan kysyä teiltä, jalo herra, erästä seikkaa", tarttui taas
Engelbrekt puheeseen, "oletteko itse nähnyt tuota liittokirjaa?"
"Tuo kysymys minua kummastuttaa; minä sille nauraisin, jollen sanoistanne jo olisi huomannut, kuinka hyvin olette seurannut valtakunnan tärkeimpiä tapahtumia. Voitteko hetkeäkään epäillä tämän perustuskirjan olemassaoloa?"
"En vaan epäile, Hannu kreivi, minä tiedän, ett'ei sitä ole, ja te, jalo herra, ette ole sitä koskaan nähnyt."
"Kautta miekkani, Engelbrekt, te näytte tästä asiasta tietävän enemmän kuin minä!"
"Löytyy kyllä kirjelmä, joka häthätää tehtiin ja jonka alle kuningatar töin tuskin kykeni saamaan muutamia nimikirjoituksia, mutta tämä kirjelmähän on kokonaan tuntematon näiden kolmen liittovaltakunnan kansalle. Ja ne ruotsalaiset herrat, jotka kuninkaan kruunauksessa olivat saapuvilla, läksivät pois Kalmarin kaupungista, niin pian kuin kuningatar otti liiton keskusteltavaksi. Te, hurskas isä", Engelbrekt kääntyi näin sanoen munkkiin, "te, joka siihen aikaan olitte vanhan Kaarlo Ulvinpoika herran mukana ja hoiditte hänen sinettiänsä, te sen kyllä muistatte."
"Kyllä, kyllä", vastasi munkki, "jalo vuoritilallinen on oikeassa! Paitsi herraani, vanhaa drotsia, ja Upsalan arkkipiispa Henrikkiä sekä tuota arvoisaa herraa, Linköpingin Knuutti piispaa oli silloin jälellä vaan viisi ruotsalaista ritaria, ja mitä se merkitsi niihin moniin verraten, jotka olivat kruunauksessa! Kaikkiaan oli vaan 17 herraa jälellä, ja useampia nimiä ei kuningatar voinut saada tuon tärkeän asiakirjan alle. Vielä muistan, kuinka vanha herrani, drotsi vainaja, Jumala hänen sieluansa armahtakoon, pudisti päätänsä kuullessaan kuningattaren ottavan valtakuntain keskisen iäisen liiton puheeksi. Harvat ne drotsi vainajan lailla saattoivatkaan käsittää kuningattaren suurta tuumaa; mutta hän oli nuoruudessaan ollut ulkomailla ja tunsi suuret eteläiset valtakunnat ja huomasi sen tähden, että näille kolmelle pohjoiselle valtakunnalle olisi sellaisesta likemmästä yhtymisestä suurta hyötyä."
"Ankaralla drotsilla, Toftan Kaarlo herralla, oli niin kuin noilla muillakin herroilla sillä kertaa oma ajatuksensa asiasta", virkahti Engelbrekt.
"Tietysti", sanoi Hannu kreivi oikein käsittämättä Engelbrektin sanain tarkoitusta. "Mutta minua kummastuttaa suuresti se mitä kerrotte. Kaikkiaan vaan 17 nimeä asiapaperissa, joka koskee kaikkia kolmea valtakuntaa…!"
"Jo heti kruunauksen jälkeen", alkoi taas munkki, "alkoivat herrat poistua kaupungista ja koko tuon suuren kuningattaren nero ja viisaus oli tarpeen pitämään herrainpäiviä koossa. Ruvettiinpa vielä epäilemään, tokko tuo äsken kruunattu kuningas olikaan oikeudella saanut Ruotsin kruunua. Ja kun vihdoin neljän viikon kuluttua päästiin niin pitkälle, että laadittiin todistuskirja Eerikki kuninkaan valitsemisesta ja kruunaamisesta näiden kolmen valtakunnan kuninkaaksi … niin silloin ei ollut enää herroja jälellä kuin jokunen päälle 60:n. Ja seuraavalla viikolla läksi suurin osa näistäkin pois, niin että vaan nuo 17 olivat jälellä. Herra vainajani oli näiden 17 joukossa ja vielä muistan, kuinka kuningatar hänestä erotessaan ystävällisesti taputti häntä olkapäälle ja tapansa mukaisesti omituisesti hymyillen sanoi: 'se on sittenkin onnistuva, Toftan Kaarlo herra!' ikään kuin hän sillä olisi tahtonut viitata, ett'ei hän tämän vastoinkäymisen tähden aikonut jättää tuumaansa keskeneräiseksi!"
"Ja se onkin hänelle onnistunut", puuttui kreivi vilkkaasti puheeseen.
"Se ei ole onnistunut, Hannu kreivi", nousi Engelbrekt puhumaan, "ja uskokaa minua, se ei ole koskaan onnistuva. Talonpoikaissotajoukon viimeksi ollessa Tukholman edustalla vapauttamassa tuota jaloa herraa, kuningas Maunu Eerikinpoikaa, kerrottiin siellä erään taitavan jousimiehen luvanneen ampua alas Kärnan-tornin huipun. Kuningatar ei koko aikanansa voittanut sen enempää. Hän sai herrat puolellensa, ne olivat torninhuippu, hänen viisautensa oli jousi, mutta mitään enempää hän ei voittanut, sillä Kärnan-torni on Ruotsin rahvas…"
"Ruotsin rahvas kai seurasi herroja ja valtakuntaa…?"
"Ei, ei… Ruotsin rahvas ei tiennyt mitään siitä mitä Kalmarissa tehtiin eikä sen mieltä koskaan kysytty… Ja lailliseksi Ruotsin kuninkaaksi ei Eerikki kuningas tullut ennen kuin Moran kivillä 1396, sillä herrain valitseminen Skarassa P. Barnabaan päivänä[14] samaa vuotta ei häntä tehnyt lailliseksi kuninkaaksi."
Kreiviltä silmät suurenivat ja vanha paterikin pani hämmästyen kätensä ryntäillensä ristiin.
"Teitä kummastuttaa tämä, ankara herra", jatkoi Engelbrekt, "mutta sellainen on asian todellinen laita. Herrat ovat tehneet ja toimineet Ruotsin valtakunnassa, aivan kuin se olisi ollut heidän omaisuuttansa, mutta he ovat siinä toimessaan unohtaneet tärkeimmän, he ovat unohtaneet Ruotsin rahvaan."
"Ettäkö sitten tämän rahvaan pitäisi päästä osalliseksi niin tärkeisiin asioihin kuin ovat herrainpäivän keskustelut, kuninkaan valitseminen j.n.e. — — — sekö tahtonne?"
"En tahdo sitä minä, vaan laki, Ruotsin valtakunnan laki sen tahtoo,
Hannu kreivi."
Nyt avattiin viereisen huoneen ovi ja eräs kreivin palvelijoista seisattui ovenpieleen ilmoittaen päivällisen olevan valmiina. Kreivi heitti heti vakavuutensa ja pyysi ystävällisin liikkein ja vielä ystävällisemmin sanoin vuoritilallista yhdessä maistelemaan matkaeväitä. Myöskin Hermania, joka herrain puhellessa oli äänetönnä seisonut muutaman ikkunan luona, tarkoitti kreivin pyyntö.
Siinä huoneessa, jossa päivällinen syötiin, olivat Richissa rouva ja Agnes. Munkki luki rukouksen ja sen jälkeen käytiin pöytään. Mieliala oli kuitenkin ylimalkaan vakava, ja vaikka kreivi koetti panna parastansa saadakseen vilkasta keskustelua aikaan, niin ei se tahtonut luonnistua. Hänen tyttärensä, joka muutoin tavallisesti käsitti häntä niin hyvin, oli melkein vielä alakuloisempi kuin kukaan muu. Ja kerran häntä kauvan tarkastettuansa oli kreivi näkevinänsä kyyneliä hänen silmissään. Aivan selvästi hänen oli hyvin vaikea hillitä itseänsä. Tämä taas teki kreivin puolestaan hajamieliseksi.
Engelbrekt näytti kokonaan elävän aivan toisessa maailmassa, niin harvapuheinen hän oli. Richissa rouva yksin oli aivan tapaisensa ja koetti tavallisella hienotunteisuudellaan auttaa lankoansa, kreiviä, tämän kokiessa keventää raskasta mielialaa. Kreivi huomasi sen ja nyökäytti ystävällisesti sukulaisellensa päätään. Vaikeaksi kävi kuitenkin semmoisen puheluaineen löytäminen, joka ei läheltä tai kaukaa olisi koskettanut tuota yleistä hätää, jota taas hän koetti välttää, koska siten yhtä haavaa olisi jouduttu juuri siihen, mitä piti välttää.
Hän alkoi sen tähden puhella Vaskivuoresta, mutta kyseli silloin sellaisia asioita, joita ainoastaan se saattoi tietää, joka oli ollut siellä, ja tätä tehdessään hän usein kääntyi nuoreen mieheen. Tämä kuitenkin soti isoisten kartanoissa vallitsevia vanhoja tapoja vastaan, samate kuin jo se, että nuorukainen kutsuttiin ylhäisen miehen pöytään, oli vastoin tapoja. Mutta nuorukainen vastasi niin säädyllisesti, ett'ei se näyttänyt ainoastaan Richissaa miellyttävän vaan myöskin kreiviä, joka mielihyvällä häntä katseli. Tästä heräsi Engelbrektinkin myötätuntoisuus, ja hän katseli ylhäistä rouvaa suopein mielin.
"Minulle on kerrottu", sanoi vihdoin Richissa rouva, "että Vaskivuorella kuuluu olevan turvapaikka lainsuojattomille. Onko siinä perää?"
"Kuningas Maunu Eerikinpojan myöntämien erioikeuksien mukaan", vastasi Engelbrekt, "on henkipatolla hengen- ja omaisuudenvapaus, mutta hänen on kuitenkin asianomistaja sovitettava sakoilla, mikäli laki säätää."
"Koskeeko se jokaista henkipattoa?" kysyi taas Richissa rouva ja vasten tahtoa vapisi hänen äänensä, kuitenkin tuskin huomattavasti. Tämä vähäinen äänenvaihdos oli kylliksi herättämään Engelbrektin huomiota, ja tyynellä, syvällä katseellaan hän tarkasteli Richissa rouvaa.
"Murhamies, kavaltaja tai julkinen varas", vastasi hän, "ei saa nauttia tätä rauhaa. 'Ken sellaista on tehnyt,' lukee kuninkaankirjeessä, 'ei ole saava tätä armoa nauttia'."
"Löytyykö nykyään ketään sellaista onnetonta vuorella?" jatkoi Richissa rouva kyselemistään joutuen muiden huomion alaiseksi enemmän kuin tarpeellista oli juuri sen kautta, että hän yritti näyttää väliäpitämättömältä.
"Sellaisia löytyy aina, hurskas rouva", vastasi Engelbrekt, "ja nyt kenties enemmän kuin ennen."
"Täällä kuninkaankartanossa on paimentyttö", sanoi taas Richissa rouva, ikään kuin olisi tahtonut päästä kuulemasta lisäselityksiä, joita saattoi saada, "ja hän on syntynyt siellä vuorella; hän kertoo kummallisia juttuja sikäläisistä miehistä. Niinpä hän on sanonut siellä olevan miehen, nimeltä Susikartanon Björn, jolla kuuluu olevan karhu, kesy kuin koira."
"Niin, se on totta, sen miehen tunnen kyllä…"
"Sepä merkillinen taito", virkahti kreivi. "Karhujen hallitsemista rautavitjoilla minä kyllä voin käsittää, mutta niiden kesyttäminen koiriksi, se minua kummastuttaa."
"Taito tai mikä", sanoi taas Engelbrekt, "niin on karhu kesy kuin koira ja seuraa isäntäänsä kaikkialla. Karhun sanotaan myöskin erityisesti suosivan erästä väriä, nimittäin sinistä, ja se, joka on sinisiin puettuna, voi varmaan luottaa hänen suojelukseensa!"
"Silloinhan se on kuin luotu sinun ritariksesi", nauroi kreivi ja loi silmänsä tyttäreensä, jolla oli vaaleansiniset, hopealla kirjaillut vaatteet. "Onko mies itse kesyttänyt karhunsa, vai onko hän sen kesytyttänyt muilla?" Kreivi kääntyi näin sanoen taas Engelbrektiin.
"Hän on saanut sekä karhun että sen hillitsemistaidon mieheltä, joka todella osaa petoja kesyttää…"
"Ja mikä on sen miehen nimi?" kysyi Richissa rouva, taaskin koettaen näyttää väliäpitämättömältä, josta seurasi taas uusi tarkastava katse Engelbrektiltä.
"Se on henkipatto mies", vastasi Engelbrekt, "josta en tiedä enempää, kuin että hän katseellaan tai muilla keinoilla, joita hän pitää salassa, taitaa johtaa ja hallita rajuintakin petoa."
Näistä sanoista vavahti Richissa rouvan käsi hiukkasen hänen nostaessaan viinimaljaa huulilleen. Vavahdus oli kuitenkin niin vähäinen, ettei kukaan muu kuin Engelbrekt sitä huomannut.
Enempää ei juuri puhuttu pöydässä. Lisä koski vaan sitä, että Engelbrektin piti olla yötä kuninkaankartanossa seuraavana päivänä seuratakseen kreiviä Vaskivuorelle.
Hetkisen perästä pöydästä noustua ratsasti Herman Berman yksinään kuninkaankartanolta ja läksi pohjoista kohti Torsångiin päin.