X.
Eerikinjuhla-päivä.
Toukokuun 18 päivä oli käsissä, tämä koko Ruotsissa Pyhän Eerikki kuninkaan ja hänen Upsalassa tapahtuneen kuolemansa muistolle pyhitetty päivä. Paljon liikettä oli Vaskivuorella, niin hyvin ylhäällä kaivoksella kuin kauppalassakin, joka sijaitsi sen itäpuolella vuoren juurella olevassa laaksossa, pohjoispuolella Tisken-järveä. Joka taholta nähtiin aamulla varhain ihmisiä poluilla vaeltamassa kaivokselle ja kauppalaan päin, jota jo tähän aikaan jonkun kerran huomaa sanottavan Faluniksi.
Vaikeaksi käy minkäänlaisen käsityksen saaminen siitä, miltä täällä näihin aikoihin näytti. Nykyisen Falunin kaupungin läntisten osain nimistä voi päättää tämän osan olleen aikaiseen asutun. Missä nykyään vanhan Herraskartanon kaupunginosa sijaitsee, siinä oli siihen aikaan kartano sulattoineen, nimeltä Boren sulattokartano. Tätä eteläisempi kaupunginosa, Elfsborg, näkyy myöskin nimestä päättäen syntyneen vanhoina aikoma. Varpan-järvestä etelää kohti juokseva joki, joka tämän järven yhdistää Tiskeniin, erottaa nämä kaupunginosat itäisestä, joka sijaitsee n.s. "ulkoharjun" ympärillä, hiekkaharjanteen, jota pidetään Hedemoran harjanteen pohjoiseen menevänä jatkona.
Vastapäätä Boren sulattokartanoa, vähän itään harjanteesta, oli kappeli, josta Sundbornin-tien vieressä olevalla kappelinmäellä vieläkin on nimensä. Lähelle tätä olivat vuoritilalliset tähän aikaan alkaneet laskea perustusta nykyään n.k. "Vanhalle" eli Maria Magdalenan kirkolle. Lähellä Vanhaavuorta länsipuolella kaivosta oli toinen kappeli, kenties vanhempi edellistä, päättäen sen vuoren nimestä, jonka läheisyydessä se sijaitsi.
Lännestä tulija sai kulkea tämän viimeksimainitun ohitse, Vanhanvuoren ja Margareta kuninkaan ojan välitse. Tämä oli kaivettu ja siis jonkinlainen kanava, joka Vellan-järven yhteydessä olevasta Vanhanvuoren-lammikosta johti veden kaivantoon, siellä sulatoilla käytettäväksi liikevoimana. Ennen tämän ojan kaivamista juoksi vesi suoraan Falun- eli Östanforsin-jokeen.
Koska kokonaan puuttuu luotettavia lähteitä tältä ajalta, niin on aivan mahdotonta sanoa, missä Engelbrektin talo oli. "Vaskivuorella asui tähän aikaan mies, jonka nimi oli Engelbrekt Engelbrektinpoika", kas siinä hänen tarinansa mutkaton alku ajoilta, jotka siihen määrään kiinnittivät huomionsa hänen toimintaansa, että kaikki sivuseikat jäivät mainitsematta, kovin vähäpätöisinä muistettaviksi. Engelbrektin tarina on kansalliselle elämällemme tullut siksi, mikä henki on ruumiille. Niin kuin ihmishengen ruumiista erottua kaikki se, mikä on katoavaista, vähitellen maatuu maaksi, niin että sitä ei havaita, eipä edes ajatellakkaan, niin on Engelbrektistäkin unhotettu kaikki muu paitsi se, mitä suurta ja ihanaa liittyy hänen nimeensä.
Eerikinjuhlan aikana v. 1433 täällä olleessa väkijoukossa nähtiin, puvuista päättäen, ihmisiä kaikista Taalainmaan pitäjistä sekaisin vuoritilallisten ja kauppakaupunkilaisten kanssa, jotka olivat tänne tulleet kaupan tekoon. Vilkkain oli väentungos molempain kappelien ympärillä, joissa haluttiin kuulla P. Eerikin kunniaksi pidettävää messua.
Itäisen kappelin luona, alulla olevan kirkonrakennuksen läheisyydessä, seisoi kaksi miestä hartaasti keskustellen. Sama syvän surun ilme, joka asui melkein jokaisen miehen ja naisen kasvoilla, painoi heihinkin leimansa. Talonpoikain kasvoilla oli se kuitenkin ikään kuin selvemmin huomattavana kuin vuoritilallisten. Mutta keskeltä tätä sumua, joka koetti himmentää katsetta, tuikki kuitenkin jotakin, josta ilmeni vihaa ja kostonhimoa.
Toinen miehistä oli moralainen, toinen eräs vuoritilallinen. Jälkimäisen takana makaili tavattoman iso koira, joka lähemmin katsoen näkyikin olevan karhu. Se lepäsi kuono etukäpäläin välissä.
"Te sanotte jotakin, Gunnar Laurinpoika", sanoi vuoritilallinen pistäen molemmat kätensä vyöllään olevan nahkavyön alle. "Te sanotte jotakin, joka tuopi mieleeni tämän kirkonrakennuksen."
"Kirkonrakennuksenko?" kysyi moralainen katsoen kummastellen vuoritilalliseen.
"Niin, ettekö ole kuullut, mitenkä vuoritilalliset valitsivat tämän kirkonsijan?"
"En, Björn Bergsman, sitä en ole kuullut!"
"He eivät vetäneet yhtä köyttä asiassa, toiset tahtoivat sen sijoitettavaksi toiselle puolelle jokea, toiset Vanhanvuoren juurelle. Lopuksi sovimme asiasta niin, että vihitty rakennuskivi oli sidottava hevosen selkään sekä kirkko rakennettava siihen mihin hevonen pysähtyi ja pani pitkäkseen."
"Hm", sanoi moralainen. "Tarkoitatko siis Belgstingin tehneen meille saman palveluksen, minkä hevonen teki teille?"
"Niinpä tarkoitan! Belgstingistä tiedän tuskin muuta kuin nimen niiltä ajoilta, jolloin hän ratsasti hopeakenkäisellä hevosella, mutta varmaa on, että minun mielestäni tuo pieni vaskivuorelainen on oikea mies, hän eikä kukaan muu! Hyvänsävyiseltä kuitenkin minusta tuo Belgsting näyttää. Hänellä ja Engelbrektillä sanotaan olevan jotakin hammasteltavaa väleissänsä."
"Mutta luuletko Engelbrektin ottavan tämän asiamme ajaaksensa ja meitä johtaaksensa. Me Siljanin puolen miehet tunnemme hänet hyvin, vieläpä paremmin kuin eteläisten pitäjäin miehet, ja me turvaudumme häneen, mutta jos ei hänkään ota meitä auttaakseen…"
"Silloin voi vaan ihme meidät pelastaa, Gunnar Laurinpoika", vastasi
Björn Bergsman.
Keskustelun keskeytti nuorenpuoleinen taalalainen, joka tuli juosten harjulta kirkkomäelle päin. Hän pysähtyi näiden kahden miehen luokse, jotka sattumalta olivat jääneet seisomaan väkijoukon reunaan.
"Nyt tuli Engelbrekt", sanoi äskentullut hengästyksissään. "Hänellä oli suuri seurue mukanansa. Kuuluu olevan saksalainen herra."
"Hän meni Skedviin olemaan läsnä niiden viiden talonpojan hautajaisissa, jotka vouti savusti hengiltä", selitti vuoritilallinen. "Nyt hän tulee Säterin kuninkaankartanosta, jossa hän eilen vieraili sen ylhäisen herran luona, joka on neuvoston jäsen ja on suuresti kuninkaan suosiossa."
Nyt soivat molempain kappelien kellot ja väki riensi niihin messua kuulemaan. Messun jälkeen oli Engelbrekt aikonut ottaa puheilleen talonpoikain lähettiläät. Niin hän oli ilmoittanut saadessaan tietää talonpoikain aikovan häneltä tulla hätäänsä neuvoa ja apua pyytämään.
Ja kohta kuuluivat ylistysvirret pyhimyskuninkaan kunniaksi kohoavan taivasta kohti. Ja lieneekö sen tehnyt hetken tärkeys, vai sekö, että jokainen laulaja lauloi sydämensä pohjasta — mutta tuskinpa koskaan lienee Eerikinmessua laulettu sellaisella hartaudella. Nyt, nyt jos koskaan, oli tarpeen, että tuo jumaloitu kuningas piti huolta kansastaan ja Jumalan istuimen edessä puhui hyvää sen puolesta. Ei ainoastaan Gunnar Laurinpoika, vaan moni muukin rahvaan mies ajatteli ja rukoili samaa kuin hän: saata Engelbrekt suostumaan, taikka sinun täytyy itsesi tulla taivaastasi meitä pelastamaan.
Juuri väkijoukon tunkeutuessa kirkkoon tuli sieltä kaksi miestä alas harjulle päin. Molemmat olivat kääriytyneet viittoihinsa ja painaneet hatun silmilleen, joko sitten vanhasta tavasta, taikka sen tähden että he tahtoivat pysyä tuntemattomina. Toinen näytti hyvinvoivalta mieheltä, toisella oli hento ja hoikka ruumiinrakennus.
Päästyään lähelle harjua he poikkesivat vasemmalle kulkemaan pitkin harjun rinnettä, melkein niitä paikkoja missä nykyään Trossikatu kulkee. Vetäytyessään näin vähitellen harjulle he tulivat muutamain rakennusten luokse, jotka oli sinne rakennettu kauppatavaravarastoja varten. Näiden rakennusten väliin he hävisivät. Mutta kumpikaan heistä ei huomannut, että heitä vähän matkan päässä seurasi pitkä mustamunkki, joka, nähtyään heidän häviävän kauppapuotien väliin, teki kierroksen ja kiiruhti pitkin askelin sillan ylitse läntiselle rannalle niille rakennuksille, joita täällä oli vähän matkaa rannasta.
Niin kului hetkinen. Nyt alettiin taas soittaa kelloja. Messu oli lopussa ja väki alkoi tulla ulos kappeleista. Kaikki suuntasivat kulkunsa harjulle päin. Suurin joukko tuli lännen puolelta, Vanhanvuoren kappelista. He astuivat erään sillan poikki ja tulivat sitten eräälle joen ja harjun väliselle, laajalle aukealle.
Tämän sillan yli tuli viimeisten joukossa kaksi miestä. Toinen oli lyhyentanakka, toinen pitkävartaloinen ja hoikka; ja niin pian kuin heidät kokouspaikalta huomattiin, kuului kuisketta kokoutuneiden joukosta. Se oli Engelbrekt. Hänen astuessaan lähemmäksi väistyivät joukot kunnioittaen tehden hänelle tietä harjulle päin.
Hän pysähtyi harjun rinteelle, huoneusryhmän edustalle. Hänen rinnallansa, mutta hiukan taampana, seisoi Herman Berman. Talonpojat ja vuoritilalliset asettuivat puolipiiriin hänen ympärillensä, niin että piirin molemmat sivustat päättyivät harjuun. Mutta juuri Engelbrektin kulkiessa harjunrinnettä ylös ja väkijoukon kokoutuessa piiriin, nähtiin kaksi miestä jonkun matkan päässä toisistaan tulevan läntiseltä puolelta jokea ja samaten kulkevan sillan poikki ja yhtyvän kokoutuneihin. Toinen näistä oli kääriytynyt viittaan ja yläpuoli kasvoja oli otsallevedetyn hatun reunojen peitossa, toinen oli mustamunkki.
Äänettömyyden synnyttyä astui esiin vanha hopeahapsinen mies, sama mies, joka oli läsnä Vajamäen kokouksessa. Kuljettuaan vähän rinnettä ylöspäin hän seisattui Engelbrektin eteen.
"Niin kuin tiedät, Engelbrekt, ja niin kuin me kaikki tiedämme", alkoi vanhus, "ovat ulkomaalaiset jo pitkiä aikoja olleet vallalla Ruotsissa ja heillä ovat käsissään maa ja linnat. Huonompaan tilaan ei valtakunta saata joutua ja ruotsalaiset ovat sellaisessa hädässä, että he ennen tahtovat elämästä erota, kuin kauvemmin sietää mokomia vieraita. He uhraavat hikensä ja verensä, mutta saavat kärsiä väkivaltaa ja kovaa kurjuutta. Ja nyt on jouduttu niin pitkälle, ett'ei sille enää kukaan mitään taida, jollei taivaan Jumala meitä auta tätä vääryyttä kukistamaan. Mutta sen uskommekin hänen tekevän niin totta kuin hän auttoi Israelin kansaa Faraota vastaan; enempää eivät hekään kärsineet, kuin ruotsalaiset nyt ovat saaneet kokea. Kulta ja hopea, se viedään kaikki, laista ja oikeudesta ei pidetä suurta väliä, mutta ryöstämistä ja väkivallantekoa pidetään tapana. Monikin, jolla ennen on ollut talot ja tavarat, on nyt rutiköyhä. Nuori ja vanha ja vieläpä kehdossa lepäävä lapsikin saa tätä vaivaa valittaa."
Väkijoukko kävi äänekkääksi. Jokainen tunsi sydämensä olevan pakahtumaisillaan mielipahasta ja vihasta kaikkien niiden kärsimyksien tähden, joita kuluneet vuodet olivat heille tuottaneet. Siinä oli ammottava haava, johon koskeminenkin oli vaarallista; — kurjuuden ilmaiseminen noin suoraan ja säälimättä, se oli murha-aseen haavassa vääntelemistä.
"Vuosi vuodelta", jatkoi vanhus, "on paha paisunut ja aina Eerikki kuninkaan valtaanpääsemisestä asti on meillä tuskin ollut tietoa siitä, että Ruotsillakin on kuningas. Järjettömillä metsänelävilläkin on luola tai rotko suojana ja turvana, meillä ei mitään. Ja sen tähden olemme nyt kokoutuneet ja neuvotelleet, mitä olisi tehtävä, ja me tahdomme kaikki yksimielisesti — tehdä lopun kaikesta tästä tuskasta, vaikka henkemme menisi. Mutta me tarvitsemme päätä, miestä, joka meitä johtaa, ja nyt olemme, jokainen pitäjäläisineen, päättäneet valita sinut, Engelbrekt, päälliköksemme, jos vaan itse tahdot ja olet samaa mieltä kuin mekin. Jos olen totta puhunut, niin ilmaiskaa mielenne!"
Näin sanoen hän kääntyi kuunteleviin talonpoikiin ja vuoritilallisiin.
Pauhaava myöntämishuuto kajahti ilmoille.
Engelbrekt oli tarkkaavaisesti kuunnellut miehen sanoja. Hänen rypistyneet kulmansa osottivat kuitenkin, että näissä sanoissa oli ollut jotakin, joka ei häntä miellyttänyt. Miehen lakattua puhumasta ja viimeisten huutojen vaiettua Engelbrekt astui pari askelta eteenpäin ja loi katseensa väkijoukkoon. Syntyi hiljaisuus, ikään kuin jokainen olisi tällä hetkellä odottanut vastausta elämän tärkeimpään kysymykseen.
"Täydelleen tunnen sen hädän, joka viisikolmatta vuotta on ahdistanut seutujamme", näin alkoi Engelbrekt selvällä ja sointuvalla äänellä, joka tunki jokaisen korvaan ja sai hänen sanansa kaikumaan jokaisen sydämessä, "ja tahdon kyllä samoin kuin jokainen kunnon mies uskaltaa pääni katkoakseni ne paulat, joihin Ruotsin miehet ovat sidotut, ja pelastaakseni isänmaani. Vapaa oli Ruotsin kansa ennenmuinoin ja vapaina kuin isämme tahdomme mekin pysyä. Mutta mielettömältä minusta se mies näyttää, joka tahtoo parantaa pahan toisella pahalla. Laki on rikottu eikä rauhaa ole Ruotsinmassa, sen tiedämme kaikki, mutta varmaa on, ett'ei rikottua uudella rikoksella paranneta ja rikoksen se mies tekee, joka nostaa kätensä sitä kuningasta vastaan, jolle hän on uskollisuutta vannonut. Nythän kyllä hätä pelottavana kummituksena kolkuttaa jokaisen ovea ja vankeus ja kuolema irvistelevät vastaan, mihin hyvänsä kääntyneekin hätäänsä valittamaan. Mutta minä en usko kuninkaan tietävän, mitä kansa kärsii, vaan luulen, että hän, siitä tiedon saatuaan tulee käyttämään valtaansa lain ja kuninkaanvalansa mukaisesti ja hillitsemään pahuutta ja sovittamaan, mitä ennen on rikottu. Onnettomuudeksi ei kuningas ole ruotsalainen mies eikä tunne Ruotsin kansaa, eikä hänellä ole vierellänsä ketään tietävää sanomassa, mitä laki ja oikeus vaatii, ja johdattamassa hänelle mieleen niitä valoja ja lupauksia, jotka hän Moran niityllä kuninkaaksi otettaessa teki ja antoi. Mutta ennen kuin kuningas on tahtonsa lausunut, ennen kuin olemme hänen omasta suustansa kuulleet, ett'ei häneltä ole mitään apua odotettavissa, sitä ennen ei saa kukaan miekkaan tarttua. Vai mitäpä sanoisitte, te vuoritilalliset ja talonpojat, jos teidän lampuotinne, luullessaan kärsivänsä laittomuuksia teidän puoleltanne, käräjiin menemisen ja lakiin vetoamisen sijaan heti kävisivät käsiksi keihäisiinsä."
Engelbrekt vaikeni, mutta miehet seisoivat katsoen häneen, ikään kuin odotellen hänen jatkavan. Ei kuitenkaan ollut huomattavissa mitään suuttumusta tai tyytymättömyyttä siitä, mitä pieni mies harjun rinteeltä oli puhunut, vaikka se ei täydelleen ollutkaan heidän odotuksiensa mukaista. Niin kului muutamia silmänräpäyksiä. Sillä välin oli pitkä munkki lavean puolipiirin takaa lähennyt harjua. Päästyänsä niiden miesten luokse, jotka tässä seisoivat reunimmaisina, hän kuiskasi jotakin muutaman talonpojan korvaan. Tämä lähti liikkeelle näyttäen aikovan mennä Engelbrektin luokse. Mutta Herman Berman tuli häntä vastaan ja talonpojan virkettua hänelle pari sanaa he menivät yhdessä takaisin sille paikalle, josta talonpoika oli lähtenyt.
Täällä seisoi munkki; hän nosti merkitseväisesti käden suullensa varovaisuutta tarkoittaen. Herman ymmärsi merkin ja seurasi häntä ääneti vähän matkan päähän syrjään. Jouduttuansa siten seljin väkijoukkoon päin pysähtyi munkki ja ojensi nuorukaiselle paperisuikaleen, jolle oli kirjoitettu muutamia sanoja.
"Engelbrektille!" kuiskasi munkki.
Sen jälkeen he taas menivät väkijoukkoon. Munkki kävi entiselle paikallensa ja Herman meni Engelbrektin luokse.
Kukaan ei ollut vielä tullut vastanneeksi siihen, mitä Engelbrekt oli puhunut. Kaikki näyttivät tahtovan tarkkaan miettiä hänen sanojansa. Hermanilla oli sen tähden nyt sopiva tilaisuus antaa Engelbrektille munkin paperisuikale. Engelbrekt luki sen ja hänen kasvonsa synkistyivät.
Paperilla oli seuraavat sanat:
"Vouti on takanasi talossa!"
"Isä Johannekselta!" kuiskasi Herman. Engelbrekt rutisti paperin kouraansa ja hänen nostaessaan päätänsä oli jo muuan moralainen valmiina häntä puhuttelemaan.
"Totta on, mitä sanot, Engelbrekt", sanoi hän, "ei pidä iskeä poikki sitä kättä, jota tahtoo sopijaisiksi puristaa. Ja minä uskon samaa kuin sinäkin, ett'ei kuningas tiedä, kuinka paljon pahaa hänen voutinsa saattavat aikaan. Mutta matka kuninkaan puheille on nykyjään niin pitkä, ett'ei uskalla toivoa kenenkään joutuvan perille. Sinä tiedät yhtä hyvin kuin mekin monen lähteneen sille matkalle, mutta jos tyystiin tarkastamme, niin löydämme paljon menneiden jälkiä, vaan emme ollenkaan palanneiden. Kuinka kauvan tahdot sitte meitä odottamaan? Sano se mies, joka voi ottaa lähteäksensä kuninkaan puheille viemään valituksiamme perille. Katso, sen tähden olemme mielestämme nyt jo pyrkineet niin pitkälle, kuin voimme päästä, ja seuraava askel on vievä meidät joko elämään tai kuolemaan. Näin minä ajattelen, mutta en tiedä, onko useampia samamielisiä."
Ja taaskin kohosi mahtava huuto, joka selvästi ilmaisi miehen lausuneen kaikkien yhteisen mielipiteen. Engelbrekt ei kiirehtinyt keskeyttämään huutoja, mutta kun ne taukosivat ja kun kaikkien silmät taas katsoivat häneen, hän viittasi kädellänsä tahtovansa taas puhua heille.
"Rehellistä puhetta oli se", sanoi hän, "ja miehen puhetta. Mutta sanon teille yhtä vapaasti oman mielipiteeni: meidän valitustemme täytyy tulla kuninkaan kuuluviin ja hänen on vastaaminen niihin, ennen kuin käymme keihääseen ja kirveeseen käsiksi. Hänen tulee itsensä lausua oma tuomionsa, kumpaako hän tahtoo, hallitakko Ruotsia, niin kuin laki käskee, vaiko pakottaa meitä tarttumaan aseisiin. Meidän asiamme on pyhä, sillä se on oikea! Mutta elkäämme itse tehkö vääräksi sitä valaa, jonka kerran olemme vannoneet. Nyt se on pyhänä alttarivaatteena Herran kasvoin edessä ja hänen enkelinsä seisovat sen ympärillä … itse emme saa sitä pyhäköstä riistää ja tehdä matoksi, jolle julma voutimme voi käydä seisomaan ja siltä julistaa koko maailmalle: he ovat kapinoitsijoita ja rosvoja! — Lähettitoimi kuninkaan luokse on vaikea, sanotte, eikä vielä ole kukaan palannut niistä, jotka ovat uskaltaneet sille tielle lähteä… Olkoon niin, Taalainmaan miehet, mutta minä otan tämän toimekseni, minä tahdon lähteä Eerikki kuninkaan puheille viemään perille asiaanne. Jollen minäkään palaa, niin silloin on aika ruveta toimimaan. Mutta jos minä palaan, niin tuon joko hyviä tietoja kuninkaalta … taikka teille päällikön. Siinä on mielipiteeni, tehkää nyt, niin kuin tahdotte ja niin kuin Jumala mieltänne johtaa, mutta siinä sanassani, jonka nyt olen teille sanonut, tahdon pysyä, niin totta kuin Jumala minua auttakoon ja Pyhä Eerikki kuningas."
Nämä sanat vaikuttivat valtavasti kaikkiin. He ymmärsivät nyt, että tuo pieni mies tahtoi samaa mitä hekin, mutta tahtoi sen saavuttaa tavalla, joka siirsi verisen syyllisyyden heistä kuninkaaseen taikka niihin, jotka antoivat kuninkaalle neuvoja ja estivät häntä näkemästä kyyneltulvia ja sitä verta, jota vastoin Jumalan ja ihmisten lakia ja hänen omaa kuninkaanvalaansa vuodatettiin. Mutta eivät ainoastaan sanat, vaan jo se tapa, jolla ne lausuttiin, puhujan syvä, malminheleä ääni, hänen vaatimaton, suora käytöksensä ja rehellinen, miehekäs katseensa, kaikki tämä yhtyi kuulijoita viehättämään. Tuo pieni mies näytti puhuessansa muuttavan muotoansa, tai oikeammin: nähtiin ainoastaan hänen henkevät kasvonsa ja huomattiin sanat niin tarkoin, että muutoin unhotettiin koko hänen ulkonainen ihmisensä. Ja ylipäänsä olikin hän sanonut aivan samaa, mitä kaikki olivat tahtoneet, vaikka hädän rajaton suuruus oli heidät pannut luulemaan jo joutuneensa sille rajalle, jossa miehen on velvollisuus panna kova kovaa vastaan. He olivat jo koettaneet Engelbrektin neuvomaa keinoa, eivätkä luulleet enää kenenkään uskaltavan pyrkiä hyppäämään sen kuilun poikki, joka sillä tiellä ammotti vastaan.
Mutta tuossa hän seisoi, se mies, joka heidän hyväksensä tahtoi antautua vaaralle alttiiksi, tuossa hän seisoi lempeän miehekäs hymy huulillaan ja tarjoutui toimittamaan sen, mihin ei kukaan muu ollut tahtonut ryhtyä. Ja jos asiaa arvolleen aprikoitsi, niin helposti huomasi, että se vaara oli oleva suurempi ja se kunnia pienempi, joka odotti yksinäistä asianajajaa, kuin se vaara ja kunnia, joka oli tuleva koko Taalainmaan päällikön osaksi. Engelbrektin tarjoutuminen itse lähtemään kuninkaan puheille, — sepä oli jotakin, joka kerrassaan veti kaikkien sydämet puoleensa.
Senpä tähden kajahtikin mahtava ihastushuuto Engelbrektin sanojen jälkeen.
"Sinun tahtosi on meidänkin, Engelbrekt", kuului miesten huuto joka taholta.
"Siitä teille kaunis kiitos, te kunnon taalalaiset!" virkkoi taas Engelbrekt. "Tämä päätöksemme on semmoinen, että siitä voimme vastata Jumalalle ja Pyhälle Eerikille. Ja jos niin kävisi, josta Jumala varjelkoon, että meidät pakotetaan tarttumaan aseisiin, niin silloin on Jumala ja kaikki hänen pyhimyksensä meidän puolellamme! Olkaamme sen tähden hyvällä mielellä. Niin nopeasti kuin hevoseni jaksaa juosta ja niin nopeasti kuin tuuli voi alusta kiidättää, suoritan minä matkani Eerikki kuninkaan luokse ja sieltä tänne takaisin. Mutta siksi, taikka kunnes muuta tietä saatte tietoja minusta, tulee seuduissamme täydellisen rauhan ja levon vallita. Vannokaa minulle se!"
Ja miehet vannoivat, niin kuin Engelbrekt tahtoi, ja siihen hajautui kokous.
Mutta Engelbrekt seisoi ajatuksissaan ja seurasi silmillään tuota aaltoilevaa väkijoukkoa. Hänen näytti olevan vaikea saada silmiänsä eroamaan noista synkistä, kalpeista kasvoista, jotka olivat valmiit taipumaan lain alle, vaikka miekankärki oli sydämellä, valmiina survaistavaksi sisään. Jotakin suurta ja ihanaa sisältääkin se oppi, jota nämä talonpoikaismiehet eivät tosin osanneet sanoin lausua, mutta sitä paremmin ja voimakkaammin osasivat teossa osottaa, se, joka neuvoo miehen tavoin odottamaan, kestämään, tyytymään.
Mutta kohta läheni hajautunut joukko Engelbrektiä, ensin yksitellen, sitten joukoittain. Väen tungos kävi suureksi hänen ympärillänsä. Kaikki tahtoivat kiittää häntä, pusertaa hänen kättänsä ja pyytää häntä luottamaan heidän vannomaansa valaan, kukaties myöskin kehottaa olemaan varuillaan voutiin nähden. Töin tuskin hän sai tilaisuuden kuiskata muutamia sanoja Hermanille, jonka sen jälkeen nähtiin hiljoilleen vetäytyvän joukosta ja lähtevän sillalle päin.
Kesti hyvän aikaa, ennen kuin Engelbrekt pääsi lähtemään paikalta. Kun hän vihdoin oli matkalla kotiinsa ja oli päässyt sillan yli, tuli häntä vastaan se mies, joka yksin ajoin munkin kanssa oli saapunut kokouspaikalle ja ollut kokouksessa läsnä. Mies ojensi Engelbrektille kätensä.
"Mitä, tekö täällä, jalo herra?" huudahti Engelbrekt tarttuen ojennettuun käteen ja pusertaen sitä.
"Kiitos, jalo mies! Aivan niin olisin minäkin tehnyt!"
Engelbrekt hymyili jatkaessaan matkaansa Hannu kreivin seurassa, sillä hän se oli.
"Mutta ojentaessani käteni teille, Engelbrekt Engelbrektinpoika", jatkoi kreivi, "en tee sitä ainoastaan kunnioituksenosotteeksi siitä, mitä täällä olen nähnyt ja kuullut, vaan minä tarjoan sillä teille ystävyyteni kaikeksi vastaisuudeksi. Kenties on se aika tuleva, jolloin voin tämän ystävyyteni teille osottaa muullakin kuin sanoilla."
"Siitä teille sydämen kiitos! Se aika on ehkä tuleva, ennen kuin kukaan sitä aavistaakaan, jos oikein tunnen olot ja henkilöt."
Nyökäyttämällä päätänsä myönsi kreivi Engelbrektin arvelun oikeaksi.
"Sallikaa minun nyt kysyä", sanoi hän sitten, "milloin aiotte lähteä vaaralliselle matkallenne? Luulenpa, Jumala paratkoon, ett'ei vouti ole pysyvä toimettomana, kun saa lähdöstänne tiedon. Suokoon Jumala erehtyväni, mutta luulen tarvittavan sekä älyä että onnea päästäksenne perille."
"Vaaran kyllä tajuan", vastasi Engelbrekt, "enkä aio laiminlyödä, mikä viisaalta näyttää, mutta asiani on pyhä asia ja se on Jumalan kädessä."
"Ja milloin lähdette!"
"Ennen huomisen auringon nousua toivon olevani jo hyvän matkan päässä!"
"Ja yksinännekö lähdette?"
"Kenties otan nuorukaisen mukaan."
Näin puhellen olivat nuo molemmat miehet joutuneet Engelbrektin talolle. Sinne päin oli joukko rahvasta ja muutamia vuoritilallisiakin kulkenut. Mutta tässä väkijoukossa nähtiin aivan lähellä Engelbrektin kartanon porttia pieni ja hoikka mies, joka oli kääriytynyt avaraan viittaan ja vetänyt hattunsa alas silmilleen. Hän näytti seisovan aivan välinpitämättömänä ja katselevan kartanoa ja sen edustalla kulkevia ihmisiä.
Miehen koko käytöksessä oli kuitenkin jotakin, joka jo kaukaa herätti Engelbrektin huomiota. Hän ei kääntänyt tarkkoja silmiänsä hänestä, vaikka miehekkään tyynesti astuikin eteenpäin. Herman Berman näkyi hetkisen aikaa portilla silmäilemässä ohitsemenevää tietä pitkin ja Engelbrekt huomasi, kuinka nuorukainen säpsähti, äkätessään tuon hoikan miehen. Heti sen jälkeen hävisi nuorukainen pihaan, mutta sitten tuli renki taluttaen paria hevosta portista ulos. Ne olivat komeita elukoita ja melkein kaikki tiesivät nämä molemmat niiksi, joita Engelbrekt ja Herman käyttivät pitkillä matkoilla. Pihasta kuului Herman huutavan rengille:
"Hoida hyvästi hevosia, Pekka, että ne jaksavat. Huomenna iltapäivällä me lähdemme matkalle!"
"Olkaa huoleti, herra, niiltä ei tule mitään puuttumaan", kuului renki vastaavan. "Jos vaan seppä on kotona, niin ei ole mitään hätää."
Renki näytti sitten verkalleen taluttavan hevosia joelle juotettaviksi.
Nuorukaisen kehotuksen kuulivat aivan hyvin sekä Engelbrekt että kreivi, jotka sillä välin olivat tulleet yhä lähemmäksi. Yht'äkkiä pysähtyi Engelbrekt.
"Mikä nyt?" kysyi kreivi ja katsoi kummastuneena vuoritilalliseen.
Kysymykseen ei tullut vastausta, mutta Engelbrekt käänsihe hiljakseen sinne päin, josta he olivat tulleet. Kreivi katsoi samanne päin ja huomasi nyt tuon hoikan miehen, joka poistui joelle päin ja näytti jouduttavan kulkuansa sitä mukaa, kuin joutui etemmäksi rahvaantäyttämältä Engelbrektin talon edustalta.
"Ah", sanoi kreivi ja viittasi luoksensa erään ratsumiehiänsä, saman, joka antoi hänelle ne tärkeät tiedot Vesterbyn luona ja joka nyt oli aivan lähellä. "Näethän tuon miehen, jolla näyttää olevan niin kiire sillalle…"
Ratsumies nyökäytti myöntävästi päätänsä.
"Se on Kirjuri-Martti", sanoi hän, "minä tunsin hänet heti valepuvusta huolimatta. Hän on voudin oikea käsi."
"Seuraa häntä", virkkoi taas kreivi, "ja hanki minulle tarkat tiedot hänen asioistansa ja millä asioilla hän oli täällä portin korvassa! Sitä minä aavistinkin", jatkoi hän ratsumiehen poistuttua, "luulinpa kerran ennenkin nähneeni tuon hiipivän haamun."
Engelbrekt, joka ei sillä välin ollut päästänyt tuota valepukuista silmistään, käänsihe nyt takaisin.
"Joutukaamme!" virkkoi kreivi.
Ja sitten he jatkoivat kulkuansa. Portilla tuli vastaan moralainen mies, joka jo istui ratsailla ja näytti olevan lähtemässä kotimatkalle. Takanansa hevosen selässä oli hänellä kuitenkin enemmän kuormaa, kuin näytti tarvitsevan.
"Näinkö aikaiseen, Keihäs-Lassi?" kysäsi Engelbrekt miehen ajaessa ohitse.
"Matka on pitkä", vastasi talonpoika, "ja minun täytyy joutua kohta kotiin."
"Gagnevinkö tietä lähdet?" kysyi vielä Engelbrekt nähdessään talonpojan kääntävän hevosensa päinvastaiselle suunnalle, kuin renki oli mennyt hevosinensa, joka tie sekin pohjoista kohti vei Siljaniin ja Moraan.
"Minulla on ostoksia Leksandin kaniikille", vastasi talonpoika ja poistui.
Leksandin ja Ison Tunan kirkkoherrat olivat korkeampiarvoisia kuin muiden Taalainmaan pitäjäin maanpapit keskiajalla. He olivat Vesteråsin tuomiokapitulin jäseniä ja heitä sanottiin sen tähden kaniikeiksi.
Juuri Engelbrektin astuessa pihamaalle tuli häntä vastaan kohteliaasti hymyilevä mies. Hän oli aivan lähellä, niin että hän epäilemättä oli nähnyt ja kuullut Engelbrektin puhelevan talonpojan kanssa. Mies oli hansalaisen kauppamiehen puvussa ja hänen outo ääntämisensä, kun hän sitten kääntyi Engelbrektiä puhuttelemaan, antoikin tukea tälle arvelulle.
"Nimeni on Lydert Rosenbrygge, olen lybekkiläinen kauppias", sanoi hän, "minulla on monenlaista arvokasta tavaraa tarjottavana, mutta voinhan ymmärtää, ett'ei aika ole nyt sovelias kaupantekoon. Vaan kosk'ei, kuten kuulen, tule matkalle lähtöä ennen kuin huomenna, niin onhan vielä aikaa."
"Terve tultuanne, kauppias Lydert", tervehti Engelbrekt, "aika on, niin kuin itse sanotte, nyt sopimaton kaupan tekoon."
Näin sanoen he erosivat. Mutta myöskin Hannu kreivi erosi Engelbrektistä. Hän asui Borenkartanossa,[15] joka oli jonkinlainen voudinasunto, milloin erityinen vouti määrättiin Vaskivuorelle. Tämä talo oli pohjoisempana ja sitä kohti poistui kreivi. Hän näkyi kuitenkin kohta muuttavan suuntaa ja poikkeavan eräälle polulle, joka vei joelle.