XI.
Engelbrektin kotona.
Engelbrektin koti ei miltään puolen eronnut muiden vuoritilallisten kodeista. Arkituvassa eli siinä huoneessa, johon hän ensin astui sisälle, oli tavanmukainen seinäpenkki ympäri huonetta. Huoneen toisessa päässä oli iso pöytä penkin edessä, pää käännettynä erästä penkinkohtaa vasten, jonka ulkonevista sivupuitteistakin päättäen selvästi huomasi kunniaistuimeksi, isännän tavalliseksi sijaksi. Tämä osa huonetta oli vasemmalle ovesta; vastavinoon tästä, oven oikealla puolella, oli nurkassa liesi ja sen vieressä rukki toisensa vieressä. Ne olivat perheenemännän ja hänen neitostensa, jotka illoin istuivat siellä kehräämässä, kainosti kuunnellen toisella puolella olevaa isäntää, joka veistelevien nuorukaisten ja renkien keskellä kertoi miehistä, muinoin eläneistä, jotka Ruotsin maassa olivat suuria urotöitä tehneet.
Nyt oli päivällisaika ja katettu pöytä odotteli isäntää sekä muuta talonväkeä. Mutta Engelbrektin astuessa sisään ei ollut keitään muita huoneessa kuin hänen vaimonsa. Hän istui pöydän ääressä, kädet ristissä pöydällä ja pää nojautuneena käsiin. Hän oli vaipuneena rukoukseen, sillä käsien välissä oli rukousnauha. Varmaankin oli tieto aamupäivän tapahtumasta jo saapunut hänelle ja vallannut hänet. Oven avaaminen ei häntä häirinnyt.
Engelbrekt jäi äänetönnä seisomaan kynnykselle, ja hänen vakavaan katseeseensa syttyi sanomattoman rakkauden liekki, voisipa melkein sanoa hartaus. Hänkin pani kätensä ristiin ja rukoili.
Vaimo nosti päätänsä ja huomasi miehen. Hän nousi ja meni miestänsä vastaan. Hänen kasvonsa olivat lempeän kauniit ja leppeän suloiset olivat hänen silmänsä. Hän oli kenties tavallista kalpeampi, mutta saattoihan siltä näyttää tumman puvun ja poskia myöten sidotun hunnunkin takia. Engelbrekt sulki hänet syliinsä ja tarttui hänen käteensä.
"Kiitos!" sanoi hän, "sinä rukoilet minun puolestani … tiedätkö siis jo minun lähtevän matkalle?"
Vaimo nyökäytti hiljaisesti päätään ja pari kuumaa kyyneltä vierähti miehen kädelle.
"Mikä on ihmiselle määrätty, vaimo", sanoi hän, "sitä hän ei voi välttää, mutta kohtalo on Herran vallassa."
Näin sanoen hän irroitti hänet hiljaa itsestään ja ottaen hänen molemmat kätensä omiinsa katsoi häntä syvälle silmiin.
"Ei mitään kyyneliä, vaimo", lisäsi hän, "Engelbrektin vaimo ei saa itkeä! Jos Jumala tahtoo, tapaamme kyllä taas toisemme täällä, jollei, tapaamme taivaassa."
Vaimo viittasi ystävällisesti ja omituista, sydämellistä voimaa hehkuivat hänen silmänsä.
Samassa astui Herman huoneeseen.
"Nyt luulen kaikki olevan valmiina", sanoi hän ja pysähtyi kunnioittavasti Engelbrektin eteen.
"Entä voudin vakoojat?" kysyi Engelbrekt.
"Näitkö siis hänet…?"
"Näin yhden, mutta tuskinpa hän oli ainoa. Oletko varma siitä, Herman, ett'ei tämä saanut toimiasi urkituksi?"
"Eihän sitä aina voi tietää, missä käärme kierteleikse", vastasi Herman, "mutta tuskinpa luulen voudin saavan lähtömme hetkeä tietoonsa siitä, mitä hänen tiedonhankkijansa ovat nähneet ja kuulleet täällä pihamaallasi, isä. Pekan tapasin kotimatkalla ja kerroin hänelle, mitä oli tekeillä, ja käskin hänen viemään hevosemme pohjoiseen päin ja kiertotietä yhtymään meihin Ornäsin luona. Minä aavistin kaikkia meidän toimiamme mitä tarkimmin valvottavan ja sen tähden käskin Pekan viedä hevoset satuloimattomina. Juuri kun hän oli lähtemässä, juolahti mieleeni heittää silmäys pitkin tietä, enkä ollut erehtynytkään. Näin ja tunsin Kirjuri-Martin, jota te, isä, olette sanonut voudin kätyriksi. Sen tähden huusin rengille aikovamme lähteä huomenna. Satulat lähetin vanhan Keihäs-Juhani-Björninpojan poikain mukana. He olivat tullessani molemmat täällä tuvassa, ja kun heille ilmoitin, mitä oli tarvis, niin he olivat heti myöntyväiset. Gunnar läksi ensin. Hänellä oli sinun satulasi matkassaan. Lassi taas, joka tuli vastaasi, vei minun satulani takanansa hevosen selässä. Mielestäni ei veneessä pitänyt olla liikaa painoa, jos mieli sen kulkea hyvää vauhtia."
"Tietäköönpä vouti lähtöajan tai elköön", sanoi Engelbrekt vähän aikaa oltuansa vaiti. "Jumalan nimessä lähdemme P. Yrjänän veljeyskokouksesta. Kaikki mitä tehdä voi, on tehty. Kiitos, Herman!"
"Ja kenen aiot ottaa soutamaan järven poikki?" kysyi nuorukainen.
"Ulvi vanhus saa soutaa meidät Vikaan."
"Mutta siihen tarvitaan voimakkaat käsivarret, isä. Tuuli on kiihtynyt, yöksi tulee myrsky, jos tätä jatkuu."
"Ole huoleti, poikani, Ulvi vanhus ajaa pesään kahdetkin käsivarret."
Nyt alkoivat talon palkolliset tulla sisälle. Renkejä ja vuorityömiehiä ja neitosia tuli toinen toisensa perästä. Viimeisenä tuli vanha mies, harmaahapsinen ja partainen, jolla oli harmaansäihkyvät silmät. Se oli Ulvi vanhus. Hänen iso jäntevä vartalonsa ja voimakkaat liikkeensä osottivat kuitenkin tässä kuluneessa ruumiissa vielä löytyvän paljon voimaa jälellä. Hän katseli äänetönnä ympärillensä pysytellen oven puolella.
Sillä välin kannettiin ruoka sisälle. Isäntä päästi vyöltänsä vyön, jossa miekka hopeakannikkeesta riippui — vuoritilallisten oli näet etuoikeuksien mukaan sallittu pitää asetta — ja ripusti sen seinässä olevaan koukkuun liki liettä. Herman teki samoin. Sitten meni Engelbrekt pöydän päähän, luki rukouksen ja istuutui sitten kunniapaikalle. Hänen rinnallansa istuivat, toisella puolen hänen vaimonsa, toisella Herman, ja sitten palvelijoita ja neitosia kahden puolen. Kaikki olivat vaiti, kaikilla oli mielessä isännän lähtö ja mitä siitä oli seuraava.
Kun päivällinen oli lopetettu ja kaikki nousivat lähteäkseen, viittasi Engelbrekt Ulvi vanhusta jäämään. Se ei herättänyt mitään huomiota. Ulvi oli vanha uskollinen palvelija, johon isäntä täydellisesti luotti, ja useinkin sattui, että hän toisten lähdettyä yksinänsä jäi isäntäväen kanssa puhelemaan.
"Minulla on vähän työtä sinulle, Ulvi", sanoi Engelbrekt, kun kaikki olivat menneet ja vaan hänen vaimonsa ja Herman olivat jälellä tuvassa, "mutta se on kovaa työtä, johon tarvitaan vahvat käsivarret ja sukkela pää. Vieläkö sinulla on entistä voimaasi tallella käsivarsissasi, Ulvi…?"
Ylpeyden ja ilon välähdys leimahti vanhuksen harmaitten kulmakarvain alta.
"Huoletta saat luottaa minuun Engelbrekt, nyt niin kuin ennenkin!" vastasi hän. "Hm, ikuiseksi häpeäksi olisi harmaille hapsilleni, jos joku pojista saisi sinua auttaa alkaessasi elämäsi jaloimman työn."
"No hyvä, vanha ystävä, tämäniltaisen veljeskokouksen päätyttyä lähdemme matkalle. Sinä pidät veneen reilassa rannassa, mutta omaksi asiaksesi jää päästä sinne joutumatta tarpeettomain pahasilmäisten nähtäväksi. Vouti näes on täällä, hän tietää, mitä tänään on puuhattu, hän kuuli sen itse. Nyt on ensiksi päästävä kohtaamasta häntä tai hänen vakoojiansa."
"Hyvä, sen teen… Mutta joko tänä iltana? Kaikkihan sanovat sinun lähtevän vasta huomenna?"
"Niin on sanottu voudin tähden…"
"Ymmärrän … ja sitä virttä on veisattava, kunnes vouti ja hänen ratsumiehensä ovat saaneet pitkän nenän, kyllä ymmärrän."
Sillä läksi vanha palvelija. Vielä oli muutamia tunteja jälellä veljeystoverien kokoutumisaikaan ja Engelbrekt tahtoi käyttää niitä mennäkseen kaivokselle tarkastamaan työmiehiänsä sekä, jos mahdollista, tavatakseen pater Johannesta, munkkia, jonka hän kummastuksekseen huomasi välttävän hänen taloansa, vaikka äskettäin oli saapunut paikkakunnalle.
Hän meni, mutta palasi parin tunnin kuluttua ja kysyi silloin jotenkin levottomana, eikö pateria ollut näkynyt. Saatuaan kieltävän vastauksen oli hän lähtemässä ulos, mutta samalla avautui ovi hänen takanansa ja Hannu kreivi ilmautui kynnykselle.
"Aioin lähettää teitä noutamaan", sanoi hän, "mutta pelkäsin herättäväni huomiota ja tulin sen tähden itse luoksenne. Tuon uutisia, jotka eivät minusta näytä niinkään vähäpätöisiltä."
"Ja koskevatko ne minua?" kysyi Engelbrekt.
"Teitä ja matkaanne…"
"Näyttääpä siltä kuin piankin olisitte saanut tilaisuuden osottaa minulle ystävyyttänne, Hannu kreivi."
"Voitte olla aivan huoletonna voudista, Engelbrekt; hän ei aavista aikovanne lähteä ennen huomista iltapäivää, mutta siksi ajaksi hän on ryhtynyt kaikenlaisiin toimiin saadakseen teidät valtaansa. Mitä suurinta varovaisuutta on sen tähden noudatettava; pieninkin hänen saamansa vihjaus siitä, että olette lähtenyt vuorelta ennen huomista keskipäivää, tekee teille vaaran kymmenkertaiseksi. Huomisesta keskipäivästä kulkee Borganäsin tiellä ratsumiestä, niin että vilisee, ja kaikilla on käsky ottaa teidät kiinni joko elävänä tai kuolleena."
"Suurempi siitä kuitenkin vaara voudille koituisi, jos tämä hänen yrityksensä onnistuisi, kuin jos hän antaisi minun kulkea rauhassa. Mutta hänhän on siinä uskossa, että Ruotsin rahvasta voipi kohdella mielensä mukaan. Ketä Herra tahtoo kurittaa, sen hän tekee sokeaksi. Mutta mistä tiedätte kaiken tämän, kreivi?"
"Näittehän sen hoikan miehen portillanne, kun tulimme kokouksesta päivällä…?"
"Kyllä näin!"
"Hän oli voudin urkkijoita…"
"Sen tiesin … minä tunsin hänet!"
"Mutta sitten ette kai tiennyt, että kauppias, joka tuli portilla vastaanne, myöskin oli niitä?"
"Lydert Rosenbryggekö?"
"Se oli hänen nimensä, luulen ma… Hänen nimensä on minulle vanhastaan vastenmielinen."
Hannu kreivistä näki, ett'ei hän mielellään tahtonut mainita tätä nimeä eikä muistella sen omistajaa.
"Arvasin siis oikein", virkkoi Engelbrekt, "mutta ei kummankaan näistä ole onnistunut sukkeluudessa voittaa Hermaniani."
"Ei kummankaan!"
"Ja mistä kaiken tämän tiedätte?"
"Yksi ratsumiehiäni, muuan luotettava ja uskollinen nuorukainen, seisoi muun rahvaan joukossa juuri silloin kuin saimme nähdä tuon hoikan kirjurin. Minä käskin hänen kulkea tämän jälkiä ja hän sen tekikin. Onni oli hänelle suotuisa. Juuri kirjurin hävitessä erääseen tuolla harjulla olevista taloista, yhtyi hän toiseen kauppamieheen, joka myöskin on Lybekistä kotoisin ja joka on hänen sukujaan. Tämä oli saapunut tänne eilen ja pannut tavaransa näytteille. Ainoastaan keskiviikkona ja lauantainahan täällä Maunu Eerikinpojan oikeutuskirjan mukaan saa myödä sellaista rihkamatavaraa…? Tämä pyysi nuorukaisen tulemaan kauppapuotiinsa."
"Ja vouti…?"
"Sattui niin hyvin, että vouti oli tuon toisen lybekkiläisen puodissa, johon oli vaan seinä väliä. Kauppias, joka jo edeltäpäin tiesi, mikä mahtava mies hänellä oli naapurina, viittasi nuorukaisen olemaan hiljaa ja siten tämä sai kuulla kirjurin voudin mieliksi kertovan, mitä oli kuullut ja nähnyt."
"Mutta entä Lydert?"
"Hänkin saapui vähän sen jälkeen ja vakuutti kirjurin tiedot oikeiksi. Sekä reippaan nuorukaisenne käsky rengille, että teidän talonpojalle tekemänne kysymykset ja tämän vastaukset mainittiin todistamassa ilmoituksia ajasta, milloin teidän oli määrä lähteä matkalle."
"Ainoastaan näiden kahdenko hän näki tahi kuuli lähestyvän voutia?"
"Eipä!"
"Onko hän sitten käynyt uudelleen kaupustelijan luona?"
"Minä lähetin hänet… Olen kutsunut voudin kaikkine väkineen täksi illaksi luokseni voudintaloon… Siten hän toivoakseni on ainakin täksi vuorokaudeksi jättävä teidät rauhaan."
"Suotte minulle hyvää, Hannu kreivi, ja asiain näin ollen en ainoastaan minä, vaan kaikki taalalaiset jäävät siitä teille kiitollisuudenvelkaan…"
"Kun sitten palvelijani", keskeytti kreivi, "tuli voudin puheille, oli siellä muuan Pyhän Dominikaanimunkiston munkki…"
"Mustamunkkiko?" huudahti Engelbrekt jotenkin kiivaasti.
"Niin, dominikaanimunkki … hän oli tavattoman pitkä, sanoi palvelijani."
"Johannes, ei … mahdotonta, mahdotonta", sanoi Engelbrekt, sentään enemmän itsekseen, kuin vastaukseksi kreivin kertomukseen.
"Olisiko teillä syytä ruveta epäilemään tätä miestä?" kysyi kreivi.
"Ei, ei … en halua edes tietää mitä palvelijanne kuuli, jos hän jotakin kuuli heidän puheestaan."
"Vähän hän kuulikin", sanoi kreivi, "vouti vaan näytti hyvin iloiselta ja kiitti ystävällisesti tuota pitkää munkkia."
Engelbrektin otsa vetäytyi rypyille ja hän painoi kätensä silmilleen, mutta hetkisen perästä näytti hän kokonaan rauhoittuneen ja tuo äsken silmillä ollut käsi ilmaisi liikkeellään pikemmin mielipahaa siitä, että hän oli voinut hituistakaan epäillä sitä henkilöä, jota hän oli sanonut Johannekseksi.
"Nyt on siis tie avoin ja vapaa teille, Engelbrekt, huomiseen keskipäivään saakka", sanoi kreivi rohkaisten, "ja nyt sanon teille sydämelliset jäähyväiset… Kai matkustatte Tukholman kautta?"
"Niinpä arvelen!"
"Vähän aikaa takaperin ostin siellä talon läheltä linnaa … jos tahdotte käyttää sitä majatalonanne, niin olkaa kuin kotonanne, niin kauvan kuin viivytte Tukholmassa!"
"Kiitos, kiitos, Hannu kreivi", puuttui Engelbrekt puheeseen ja puristi hartaasti kreivin kättä, "mutta Tukholmassa menen majailemaan vanhan ystäväni Henrikki Kalusepän luokse. Jumala teitä siunatkoon, Hannu kreivi, kaikesta hyvänsuonnistanne. Te olette ainoa saksalainen, jonka olen kuullut suovan ruotsalaiselle hyvää."
Kreivi hymyili ja sanoi tarttuen Engelbrektiä käteen:
"Jumala teitä suojelkoon, jalo mies, tärkeällä matkallanne ja avatkoon
Hän kuninkaan korvat ja sydämen sanoillenne. Olisinpa halunnut, että
Eerikki kuningas olisi ollut täällä tänään…!"
Sitten kreivi läksi ja Engelbrekt jäi yksinään huoneeseen. Hän kulki muutamia kertoja edes takaisin. Sisällä alkoi hämärtää; päivä pääsi hädin tuskin sisälle pienistä ikkunanruuduista, jotka yksinään tiesivät rikkautta tässä huoneessa. Sillä ylimalkaan käytettiin tähän aikaan ikkunoissa sarvea tahi nahkaa lasin sijasta. Ainoastaan linnoissa ja varakkaissa herrastaloissa nähtiin sellaista ylellisyyttä kuin lasiruutuja. Ulkopuolelta kuului myrskyn henkäyksiä pitkin Östanfors-jokea.
Hetken kuluttua tuli Herman.
"Oletko nähnyt pateria?" kysyi Engelbrekt ja taukosi äkkiä astumasta.
Nuorukainen vastasi myöntävästi.
"Ja missä…?" kysyi taas Engelbrekt turhaan koettaen salata levottomuuttaan.
"Olen nähnyt hänet tänään kummallisilla teillä", vastasi nuorukainen.
"Mitä tarkoitat?"
"Vähän aikaa sitten näin hänen menevän voudin luokse tuonne harjulle. Hän oli hyvän aikaa sisällä. Minä aioin odotella hänen takaisintuloansa, mutta silloin tuli tuo saksalainen rihkamakauppias ja pyysi minua mukaansa ammattikunnan tupaan, jossa toivoi tavattavan tänä iltana. Hän ei ollut täällä Vartiovuorella ennen ollut…"
"Entä pateri, Herman?"
"En voinut viivytellä kauvempaa, se olisi voinut synnyttää epäluuloja.
Minun täytyi seurata kauppiasta!"
"Ja etkö sen jälkeen ole häntä nähnyt?"
"Näin, juuri nyt kotimatkalla!"
"Ja mitä hän silloin sanoi…?"
"Ei mitään!"
"Ei mitään … minä en sinua ymmärrä!"
"Äsken kulkiessani tämänpuolista joenvartta voudintalon ohitse tuli vastaani iso joukko ratsumiehiä, ainakin viisikymmentä miestä. Astuin syrjään antaakseni heille tietä. Ei se ollut mikään suurempi eikä pienempi herra kuin vouti itse ja hän ajoi voudintalon kartanolle…"
"Mutta ei kai pateri ollut heidän seurassansa?"
"Ei, mutta kohtasin hänet heti sen jälkeen. Tervehdykseeni ei hän vastannut mitään, ja kun kysyin, voudintaloonko hän oli menossa, nyökäytti hän vaan päätänsä. Sanoin silloin voudin ratsastaneen edellä ja menneen voudintalon kartanolle, mutta hän ei silloinkaan sanonut mitään, nyökäytti vaan päätänsä."
Engelbrekt näytti ahmien kuuntelevan jokaista nuorukaisen sanaa, ja sitten hän vaipui ajatuksiinsa. Hänen ajatuksensa näyttivät olevan kiihkeässä toiminnassa ja painavan hänen mieltänsä, sillä otsalle laskeutui syviä kureita ja vasen käsi painalsi kiivaasti miekankahvaa. Tällä välin avautui eräs sivuovi, josta hänen vaimonsa tuli huoneeseen. Hänen kasvoillaan näkyi kyyneleiden jälkiä ja helposti saattoi huomata hänen kokevan näyttää reippaalta ja rohkealta lähestyessään miestänsä.
"Hetki lähenee", sanoi hän ja laski kätensä Engelbrektin kädelle, jota tämä nojasi pöytään, "tuletko tänne vielä veljeskokouksesta, vai lähdetkö sieltä matkalle?"
"Niin minä aioin", vastasi Engelbrekt säpsähtäen ja tarttui vaimonsa käteen, "aioin tulla tänne takaisin, mutta nyt en sitä tee, me lähdemme kokouksesta järvelle… Onko Ulvi lähtenyt?"
"On, hän on mennyt!"
Engelbrekt näytti tuskin tajuavan vastausta. Hän seisoi siinä pidellen vaimonsa kättä omassaan, mutta toisella kädellään hän kerran toisensa perään siveli partaansa.
"Eikö sinulla sitten ole mitään minulle sanottavaa, Engelbrekt?" kysyi vaimo.
"Voi, vaimo, vaimo", puhkesi taas Engelbrekt sanomaan, ikään kuin heräten niistä ajatuksista, jotka häntä pitivät vallassaan, "tänä päivänä on minulla ollut niin paljon puuhaa, että olen tuskin saanut puhua sanaakaan sinun kanssasi, ja kuitenkaan ei kukaan tiedä, milloin tämän jälkeen saamme puhella toistemme kanssa… No, no, elä itke. Kyllä minä tulen terveenä takaisin, luottakaamme Jumalaan…" Tuo vakava mies pusersi rikki pari kyyneltä ja vaimo painoi päänsä hänen rintaansa vasten. Mutta Engelbrekt nosti hänen päätänsä ja suuteli häntä.
"Rohkeutta nyt vaimo … sinun tulee pitää huolta kodista ja talosta, ja jos tarvitset hyviä neuvoja niin turvaudu…"
Hän vaikeni yht'äkkiä. Eräs nimi oli päästä hänen huuliltaan, nimi, joka niillä aina, mikäli näytti, tärkeillä hetkillä oli saapuvilla. Mutta nyt hän viivytteli sen lausumista ja hänen silmänsä tuijottivat pitkin huonetta ikään kuin läväistäkseen pimeyden ja löytääkseen valoa. Pitkään hän ei kuitenkaan viivytellyt, ennen kuin jatkoi:
"Ja jos hyviä neuvoja tarvitset, niin turvaudu Pater Johannekseen. Sano hänelle Engelbrektin kerran elämässään epäilleen häntä, mutta pyydä hänen suomaan se anteeksi. Minä uskon sinut ja talon ja kodin hänen huostaansa. Ja nyt hyvästi, vaimo, Jumala ja kaikki pyhimykset sinua suojelkoot!"
Hän suuteli taas vaimoansa. Sen jälkeen hän tempasi hatun käteensä, painoi sen päähänsä ja riensi ulos Hermanin seuraamana.