XII.
P. Yrjänän ammattikunnan kokoushuone.
Nuo molemmat miehet astuivat nopein askelin alas sillalle päin ja päästyänsä toiselle puolelle virtaa poikkesivat vasemmalle, nousivat vähitellen harjun rinnettä loitolta sivuuttaen kauppamiesten puodit ja jatkoivat sitten kulkuansa pientä kappelia kohti. Myrsky oli yltynyt ja alkoi sataa. He näkivät kaukaa tulia voudintalosta ja päästyänsä kappelin kohdalle paistoivat myöskin kokoushuoneen tulet heille tervetulijaisiksi. Se sijaitsi kappelin vierellä kohottaen pientä torninhuippuansa korkeutta kohti ja näytti pieneltä lapselta vanhemman sisarensa rinnalla, jona vanhaa kappelia kyllä saattoi pitää.
Tätä suhteellisuutta ei saa pitää ainoastaan ulkonaisena ja satunnaisena, sillä ylimalkaan oli olemassa todella sisällistäkin ja oleellista yhteyttä kirkon ja ammattikuntain kesken.
Molemmat olivat rauhan koteja ja tukia, kirkko ylävämmällä paikalla, ammattikunnan huone taas ikään kuin keskellä maailman melskettä. Kirkko oli se suuri kallio, jolle risti oli pystytetty, veljeshuone äärimmäinen esikartano rauhan temppelissä. Jälkimmäistä kävi suojuksena siirtäminen väkivaltaa ja rikoksia vastaan; se muodosti tosin vaan ulkovarustuksen, mutta jonkun pyhimyksen nimi pyhitti sen.
Mutta ammattikuntain tarkoituksena ei ollut ainoastaan ammattilaisen tahi kauppamiehen elinkeinojen ja toimien suojaaminen ulkonaista väkivaltaa ja häiritsevää oikeudenloukkaamista vastaan, vaan myöskin avun ja suojan antaminen taistelussa sairautta ja köyhyyttä vastaan. Viimeksi mainittu tehtävä olikin todenmukaisesti niiden aikaisempana ja alkuperäisempänä tarkoituksena. Suuri oli niiden merkitys silloiseen aikakauteen nähden. Ne työskentelivät kristillisyyden hyväksi, levittäen rauhaa ja sovinnollisuutta raakoihin ja hillittömiin intohimoihin, lieventäen tapoja ja kohottaen mieliä ylöspäin, alinomaa huomauttaen ylevämpää pyrkimistä ihmisen korkeimmaksi päämääräksi.
Se ammattikunta, joka oli täällä Vaskivuoren juurella, oli pyhitetty P. Yrjänälle. Sitä johti, niin kuin ammattikuntia ylimalkaan, ammatinvanhin yhdessä ammattiveljien kanssa, joita oli luvultaan 12. Sillä oli myöskin omat sääntönsä. Tämän P. Yrjänän ammattikunnan sääntöjä löytyy vielä osa tallella ja ne valaisevat kaikista parhaiten ammattikunnan luonteen. Ammattiveljesten piti olla sovussa keskenänsä ja aina ensin koettaa sopia asiansa ammatinvanhimman välityksellä, ennen kuin vetosivat oikeuteen. Jolleivät ammatinvanhin ja ne 12, jotka ammattikuntaa johtivat, voineet ammattikunnan kokouksessa oikeutta myöten ja ystävyydessä sovittaa riiteleviä, saivat nämä muualta oikeutta hakea, mutta kuitenkin vasta ammatinvanhimman suostumuksen siihen saatuansa. Joka ammatinvanhimman luvatta haastoi ammattiveljensä kihlakunnankäräjiin tahi kuninkaan ja valtakunnan neuvoston eteen, hän saattoi itsensä melkoisten sakkojen alaiseksi ja hänet voitiin erinäisissä tapauksissa erottaa ammattikunnasta, jättämättä hänelle toivoakaan päästä siihen takaisin. Samoin se, joka kahdesti ammatinvanhimman oikeuteen haastettuna ei tahtonut hyvittää ammattiveljeänsä. "Sellainen oli haastettava kuninkaan oikeuteen ja" — sanotaan säännöissä — "erotettakoon ammattikunnasta elköönkä koskaan ammattiveljen tai ammattisisaren nimeä kantako, koska hän häpeällisesti rikkoi ammattikunnan oikeudelle vannomansa valan."
Sama rangaistus kohtasi myöskin sitä ammattiveljeä tai sisarta — sillä naisiakin voitiin ottaa näiden laitosten jäseniksi — joka ei rientänyt veljeänsä tai sisartansa auttamaan, kun joku tätä "piteli pahoin."
Todistamassa näiden ammattikuntain vaikutusta itse tapoihin ja samalla osottamassa viimemainittujen raakuutta ovat ne P. Yrjänän ammattikunnan säännöissä löytyvät sakonmääräykset, jotka ovat tarkoitettuina estämään sellaista kuin esim. vetensä heittämistä kokoushuoneeseen, seinille tahi jonkun ammattiveljen vaatteille. Vielä suuremmat sakot täytyi sen suorittaa, joka vihapäissään heitti vaatteet päältänsä taikka vaan kääri hihansuunsa ylös — siis teki meidän olojemme kannalta verrattain vähäpätöisen hairahduksen. Mainitaanpa sellaistakin kuin naisten lyömistä ja tukasta vetämistä itse seurustelupöydän ääressä.
Tavallisesti seisoi joukoittain köyhiä kokoushuoneen oven edustalla odottelemassa sitä hetkeä, jolloin ammattikunnan toimitsijamiehet tulivat heille juomasarvista tai astioista jakelemaan olutta juotavaksi. Toimitsijamiehiksi sanottiin niitä, jotka pitivät ammattikunnan kokouksissa huolen ruoasta ja oluesta ja ylimalkaan kaikesta, mitä tarvittiin. Toimitsijamiehenä olemisen velvollisuus määrättiin vuoron mukaan ja sen täytyi maksaa sakkoja, joka käskyn saatuansa kieltäytyi.
Kun Engelbrekt ja Herman saapuivat eteisen portaiden eteen, niin he näiden sivulla, kivijalan vieressä, näkivät ikään kuin pari tulista hiiltä hehkuvan ja näiden takana mustan möhkäleen, jota kuitenkin töin tuskin saattoi maasta erottaa.
"Luulinpa olevamme ensimmäiset", sanoi silloin Herman, "mutta Björn
Bergsman näkyykin jo olevan täällä."
He astuivat sitten sisälle kokoustupaan, jossa aivan oikein mainittu vuoritilallinen tulikin heitä vastaan. Toimitsijamiehet olivat äsken päättäneet työnsä, johon myöskin kuului tuvan järjestäminen ja koristeleminen veralla ja vihreillä lehvillä sekä pöydän kattaminen. Seinät oli peitetty punaisella veralla ja sen päälle oli kiinnitetty kuusenhavuja ja äskenpuhjenneita koivunlehtiä suuriksi koristeiksi. Pitkinpäin tupaa oli asetettu iso seurustelupöytä, jolle isoja haarikoita ja juomasarvia sekä muutamia hopeakannuja oli pantu somaan järjestykseen. Pöydän yläpäässä oli muita isompi istuin. Se oli ammatinvanhimman sija. Hänet valittiin vuodeksi. Häntä likinnä kahden puolen pöytää oli pienempiä istuimia niille kahdelletoista, jotka yhdessä ammatinvanhimman kanssa olivat ammattikunnan johtokuntana. Sitten oli pitkiä penkkejä kahden puolen pöytää.
Vähäisen matkan päässä ovenpuolisesta pöydänpäästä kulki aitaus poikki huoneen, ja tämän aitauksen ja oven väliseen osaan salia oli seinään lyöty koko joukko koukkuja. Ammattiveljet ripustivat näihin aseensa, ennen kuin saivat astua aitauksen sisäpuolelle.
"Pyhän Eerikin muistomaljan juotua!" kuiskasi Engelbrekt Hermanille heidän päästäessään miekkoja vyöltään ja ripustaessaan niitä seinälle.
Nuorukainen viittasi ymmärtäneensä tarkoituksen. Sitten he astuivat Susipihan Björnin kanssa aitauksen sisäpuolelle seurustelupöydän ääreen. Samalla tuli joukko ammattiveljiä ja sisaria ja niiden muassa ammatinvanhin ja johtokunnan jäsenet. Hekin riisuivat aseensa ja seinät tulivat täyteen kirveitä, miekkoja, väkipuukkoja ja eräänlaisia lyhempiä miekkoja. Vähän ajan perästä oli tupa täynnä väkeä. Ammatinvanhin ja jäsenet kävivät omille paikoilleen ja sitten muut, sitä mukaa kuin saapuivat.
Viimeksitulleiden joukossa oli saksalainen kauppias Lydert Rosenbrygge, joka mitä kohteliaimmin hymyillen tervehti Engelbrektiä ja sitten huomaamatta läheni Hermania, jolla oli sijansa pöydän alapäässä. Tämä piti enimmäkseen silmänsä luotuina Engelbrektiin eikä sen tähden edes huomannut ulkomaalaisen rihkamakauppiaan asettuneen hänen vierelleen.
Nyt soitti ammatinvanhin kelloa ja kaikki vaikenivat. Siitä oli suuri sakko, jos kuka tuvassa häiritsi hiljaisuutta, sitten kuin ammatinvanhin oli vaatinut olemaan vaiti.
Ammatinvanhin oli vanha mies, mutta kasvoiltaan hyvän ja lempeän näköinen. Hänen äänensä oli heikonpuolinen, mutta kuului hyvin yli koko huoneen.
"Jesuksen Kristuksen rauha ja armo", sanoi hän, "olkoon kaikille veljille ja sisarille, jotka tahtovat tätä P. Yrjänän ammattikunnan veljeskuntaa ylläpitää ja vahvistaa ja tahtovat toisiansa keskinäisessä sovussa ja rakkaudessa tuomita, Jumalalle ylistykseksi ja kunniaksi!"
Sillä oli kokous avattu ja ammatinvanhin määräsi nyt neljä veljeä menemään kellariin tarkastamaan sitä olutta, joka sinä iltana oli nautittava ja josta osa oli hankittu toimitsijamiesten toimesta, osa oli suoritettu hairahdusten sakkoina.
Nuo neljä veljeä läksivät ja odotellessa alkoivat veljet ja sisaret puhella keskenänsä. Mutta tänä iltana tuskin tarvittiinkaan mitään sakkoja mielialaa aisoissa pitämään. Kaikkien ajatusten ja siis kaikkien puhelun esineenä oli päiväntärkeä tapahtuma ja vähän väliä kääntyivät silmät pieneen mieheen, joka istui siinä niin tyynenä ja reippaana, vaikka hänellä oli vaarallinen retki tehtävänään.
Tuskinpa oli kuitenkaan kellään muulla pöydässäistujalla niin huomaavaista ja kohteliasta vierustoveria kuin Herman Bermanilla. Tosin hän näytti ensin vähän kummastuneelta ja vieläpä vastenmielisen tunteen valtaamalta kauppiaan kääntyessä häntä puhuttelemaan, mutta tämä mielenilmaus hävisi kohta ja hän näytti jonkinlaisella mieltymyksellä kuuntelevan miehen puhetta. Miehellä oli hyvin selvillä syntymäkaupunkinsa historia ja hän osasi niin oivallisesti kertoella sen muinaisia kohtaloita ja niitä taisteluita, joita sillä oli ollut taisteltavana ympäristönsä ruhtinasten ja herrain kanssa, että hän yhtä paljon jo kertomistaidollaan kuin kertoelmiensa sisällöllä sai kuuntelijat kokonaan puheisiinsa kiintymään.
Jalomielinen Herman tunsi lämmintä myötätuntoisuutta noita vapauttarakastavia kaupunkilaisia kohtaan ja siinä menestyksessä, jolla heidän monet taistelunsa ja kaikenlaatuiset kärsimyksensä olivat päättyneet, oli jotakin tenhovoimaa, joka verhoonsa peitti itsensä kertojankin. Kenties oli tulossa taisteluita vapauden ja synnyinmaan puolesta täällä Ruotsissakin. Tässä kohden oli olemassa jonkinlaista yhtäläisyyttä tämän suuren valtakunnan ja tuon yksinäisen kaupungin kesken, ja tämän tunteen valtaamana ei Herman Lydert Rosenbryggeä pitänyt ainoastaan seurusveikkona, vaan vielä paljoa enempänä; — hän piti tätä miehenä, joka muita paremmin kykeni palavaa vapaudenrakkautta käsittämään.
"Saatatpa ylpeillä, Lydert Rosenbrygge, kuuluvasi kaupunkiin, jolla on sellainen menneisyys, ja sukuun, jolla on sellaiset muistot, kuin sinun."
"Niinpä teenkin", vastasi Lydert jonkinlaisella kainoudella, joka kuitenkin enemmän paljasti kuin peitti, "mutta uskokaapa taikka elkää, niin pidän yhtä suurenarvoisena sitä, että kauppamatkoillani olen joutunut tuntemaan teidän isänmaanne."
"Ja miksi niin, Lydert kauppias?"
"Luuletteko sitten, ett'en kykene käsittämään, mitä nykyään jokaisen Ruotsin miehen sydämen pohjassa liikkuu. Eikö se ole sellaista, jota minun kyllä tulee ymmärtää? Jousta jännitetään sortajan pään varalle, miekkaa tahkotaan."
Pitemmälle ei kauppias ehtinyt. Nuo neljä veljeä kohosivat kellarista ja nyt täytettiin juomasarvet ja haarikat ja maljat, ja ammatinvanhin soitti kelloa. Tämä tehtiin suurella juhlallisuudella. Toimitsijamiehet kulkivat ympäri kantaen tulisoihtuja ja pyyhkeitä, sillä ensimmäinen muistomalja oli nyt juotava. Tämä juotiin "Vapahtajan muistoksi, Neitsyt Maarian muistoksi ja Pyhän Yrjänä ritarin muistoksi" ja sanottiin "suurimmaksi muistoksi."
Kaikki päät paljastuivat, niin kuin oli säädetty, ja sekä sisaret että veljet nousivat seisomaan ja lauloivat. Näiden ammattikunnan sääntöjen rikkominen rangaistiin sakoilla, samoin jos joku juodessaan läikäytti juomaa tai pudotti juoma-astian.
Laulun lopetettuaan ja maljan juotuaan kävi taas veljeskunta istumaan ja siellä täällä alkoi taas syntyä puhelua yksityisten jäsenten kesken. Näin kävi etenkin Lydert Rosenbryggen ja Hermanin kesken.
"Tiedättekö", sanoi edellinen, "kun aamupäivällä kuulin tuon jalon vuoritilallisen puhuvan kansalle, niin johtui siitä elävästi mieleeni, mitä monesti olen kuullut kerrottavan oman isäni esiintymisestä, kun hän puhui syntymäkaupunkini puolesta teidän entiselle kuninkaallenne, Albrektille."
"Albrekt kuninkaalle…"
"Niin, sen jälkeen kuin hän menetettyään Ruotsin kruunun Meklenburgin herttuana oli joutunut kaupunkimme kanssa riitaan. Isäni oli silloin senaatissa ja oli yksi niistä, jotka lähetettiin kuninkaan puheille taivuttamaan häntä kohtuuttomia vaatimuksiansa alentamaan."
"Ja sekö onnistui?"
"Täydellisesti!"
"Jospa se yhtäläisyys, jonka olet isässäsi ja Engelbrektissä huomannut, näyttäytyisi myöskin tämän toimen menestymisessä!"
"Toivokaamme, ja jollei … onhan täällä Ruotsinmaassa miehiä eikä ainoastaan naisia. Mitäpä on peljättavää … ei kai Eerikki kuningas liene ihmistä kummempi; jollei hän tahdo pitää vannomiansa valoja, niin…"
Kauppias teki pontevan liikkeen oikealla kädellään.
"Jos näin kävisi", jatkoi hän, "niin kuin kenties tullee käymäänkin, sillä minä tunnen kyllä Eerikki kuninkaan, minä… Tahdotteko näin meidän kesken kuulla jotakin, Herman Berman?"
Herman katsoi kummastuneena kauppiaaseen, joka ujostelematta ja hänen vastaustaan odottamatta jatkoi:
"Minulla on kirstullinen hyviä aseita mukanani … olin aikonut ne myydä, mutta kunnioituksesta sukulaiseenne, Engelbrekt Engelbrektinpoikaan, ja kiitollisena siitä huvista, jota teidän seurassanne tänä iltana olen saanut nauttia, tahdon tämän kirstun jättää teille ynnä täyden vallan sitä käyttämään, kun niin tarvitaan. Elkää ymmärtäkö minua väärin — tätä sanoessaan hän loi silmänsä kainosti maahan — olen saanut paljon voittoa maassanne. Tuo pieni kirstu… Mutta tulkaa, niin näytän sen teille!"
Herman ei tiennyt mitä hänen piti ajatella tai uskoa. Koko miehen olento tuntui niin suoralta ja vilpittömältä, ja sitä paitsi olisi ollut sopimatonta olla suostumatta näin auliiseen tarjoukseen, joka johtui niin kauniista ja jalosta vaikuttimesta. Mutta vaikka kaikki tämä olikin omiaan antamaan edullisen käsityksen kauppiaasta, niin oli hänessä kuitenkin jotakin, joka sai Hermanin ikään kuin vieromaan häntä. Ei tuntunut oikein saattavan katsoa häntä silmiin.
"Vielä on aikaa", jatkoi Lydert huomatessaan Hermanin miettivän, "vielä on aikaa, ennen kuin ensi muistomalja juodaan. Voimme hyvin ennen sitä ennättää takaisin. Pelkäsin näes voutia ja sen tähden hankin ammatinvanhimmalta ja ammattiveljiltä luvan asettaa kirstuni kokoushuoneen pihalle… Teidän täytyy nähdä se…"
Näin sanoen nousi kauppias seisoalleen ja astui aitausta kohti. Herman oli kahden vaiheella, mutta sitten hänkin nousi ja seurasi.
Eteiseen päästyään he kohtasivat toimitsijamiehen, joka tuli alhaalta kellarista.
"Jos teillä on jotakin toimittamista veljet", sanoi tämä, "niin joutukaa, sillä kohta juodaan malja Pyhälle ristille ja Pyhän Eerikin ja Pyhän Olavin muistolle."
"Paljoa ennen sitä olemme jälleen täällä", vastasi kauppias ja otti
Hermania kädestä.
Toimitsijamies hävisi saliin ja nämä molemmat miehet riensivät poikki eteisen ovelle, joka sieltä vei pihalle.
Heidän kulkiessaan kappelimäelle päin antavan oven ohitse kuului sieltä, kuin sitä olisi kolkutettu. Herman pysähtyi ja aikoi avata oven, mutta kauppias veti hänet mukaansa.
"Myrsky se ovea tempoo", sanoi hän, "elkäämme turhanpäiten menettäkö aikaa!"
Herman piti tätä varsin luultavana ja kohta he seisoivat pihamaalla.
Oli äsken lakannut satamasta, mutta myrsky oli yltynyt hirmumyrskyksi.
Pilvet lensivät huimaa vauhtia taivaalla ja niiden lomista paistoi kuu.
Nopein askelin astuivat miehet pihamaan poikki, kauppias edellä ja
Herman kohta perässä.
Heidän päästyänsä pihamaan reunaan, mihin kartanonasemaa ympäröivä lauta-aita heitti synkän varjon, pysähtyi kauppias.
"Tässä se on", sanoi hän.
Herman näki jotakin maassa ja kumartui sitä lähempää katsomaan.
Samassa silmänräpäyksessä kuului kimeä, aivan kuin naisen kirkaisu tuvan luota.
Herman käänsihe sinne päin ja näki nuoren sinisiinpuetun tytön ja hänen vierellänsä karhun.
Mutta juuri kuin hän aikoi nousta pystyyn, sattui häneen takaa päin tikarinpisto.
Murha-asetta pitelevä käsi näytti kuitenkin vavisseen. Kenties sama kirkaisu ja sama näkemä oli säikäyttänyt häntäkin ja saattanut hänet iskussaan hairahtumaan.
Kauhea mörinä, valitushuuto semmoinen, kuin murhaajan käsissä olevan naisen, ja tähän sekaantuneena laulun sävel kokoussalista — tämä oli viimeistä, mitä Herman kykeni tajuamaan. Hänen mieleensä kuvastui sekavasti, että tämä oli se laulu, joka seurasi Pyhän Eerikin muistomaljaa, ja hän oli näkevinänsä Engelbrektin nousevan pöydästä, mutta sitten mustui maailma hänen ympärillään. Hän vaipui maahan ja meni tainnuksiin.
* * * * *
Voudintalossa oltiin sillä välin iloisia. Tosin oli vouti aluksi raskaalla mielellä, mutta kreivi näytti kaikin voimin koettavan haihduttaa niitä pilviä, jotka panivat vieraan synkälle mielelle, ja se onnistuikin odottamattoman hyvin. Oikeastaan ei vouti niin paljoa mietiskellyt mitään peljättävää vaaraa, vaan pikemmin sitä, käyttäisikö hän julkisesti valtaansa ja vangitsisi sen rohkean miehen, joka uhmaillen uskalsi tarjoutua hänen syyttäjäkseen kuninkaan edessä, vai tekisikö sen salaisesti. Hän oli tosin tehnyt päätöksensä jo ennen Hannu kreivin luokse tuloansa, mutta useinhan kun on kaksi keinoa valittavana, ollaan kahden vaiheella vielä päätöksen tehtyäkin, kunnes päätöksen purkaminen on mahdoton.
Täällä maljoja kilisteltäessä ja kreivin miellyttävässä seurassa kävi voudille varsin helpoksi päästä selville asiastaan ja pysyä kerran tekemässään päätöksessä, siinä näet, että hän, niin paljon kuin mahdollista, oli välttävä kaikkea julkisuutta siinä vainoamisessa, johon hänen täytyi ryhtyä vainoojaansa vastaan.
Ja kreivin palvelijat täyttivät maljat hyvällä viinillä ja kreivi hymyili niin ystävällisesti ja vouti oli niin tyytyväinen, että hän tänä iltana olisi ollut oikein kaunis, jollei tuo väijyvä katse, joka sentään aina pysyi jälellä, olisi tuonut mieleen käärmettä, joka herättää inhoa silloinkin, kun se mielihyvillään kiemurtelee päiväpaisteessa.
Juuri kun vouti parhaillaan kreiville selitteli, miten siunausta tuottava hänen hallituksensa oli näille kuninkaansa valtakuntain syrjäisille seuduille, kuului huoneen ulkopuolelta tavaton melu ja ääni, joka vaatimalla käski viemään jonkun voudin puheille. Kohdastansa avautui sen jälkeen ovi ja sisälle astui kaksi voudin ratsumiestä kuljettaen välillänsä pitkää dominikaanimunkkia.
He pysähtyivät oven suuhun, mutta heidän takaansa tuli esille
Kirjuri-Martti.
"Suokaa anteeksi, ankarat herrat", sanoi hän, "että tulemme rauhaa häiritsemään, mutta kuninkaan palveleminen on pantava etusijaan ja tämä mies…"
Kirjuri ei saanut sanottavaansa loppuun, ennen kuin vouti kavahti pystyyn ja meni kiivaasti huoneen poikki ovelle, jossa munkki käsivarret ristissä seisoi ratsumiesten välissä. Vouti silmäili munkkia katsein, jotka tunkeutuivat alasvedetyn päähineenkin alle.
"Ha-ha-ha", nauroi hän sitten, "mitä tämä on, miksi tulet nyt tällä tavoin luokseni, kunnianarvoisa isä?"
Munkki osotti sormellaan Marttia.
"Miten on asian laita?" kysyi vouti tältä.
"Näin paterin", vastasi Martti, "palvelijatuvan ovea kerran avattaessa ja hän näytti minusta tahtovan sukkelasti vetäytyä takaisin. Silloin viittasin näille miehille, jotka heti heittivät juomingit ja riensivät kanssani ulos. Kuultuani sitten askelia täältä portailta, riensin ylös. En erhettynyt, tuo kunnianarvoisa pateri oli siellä. Mihinkään kysymyksiin hän ei kuitenkaan ole tahtonut antaa vastausta ja silloin tuotin hänet teidän eteenne."
"Hyvin tehty, mies", sanoi vouti, "mutta rauhoitu, tällä kertaa erehdyt. Jätä pateri tänne meidän luoksemme ja vie ratsumiehet mukanasi tupaan takaisin."
Martti kumarsi ja molemmat ratsumiehet hävisivät ovesta.
"Eikö teillä ole mitään muuta käskettävää?" kysyi tuo nöyrä Martti.
"Ei, ei ole … hyvin ovat asiat sillänsä", vastasi vouti.
"Siis tunninko perästä?"
Vouti nyökäytti myöntäen päätänsä ja sillä läksi Marttikin.
"Ja nyt, kunnianarvoisa pateri", sanoi sitten vouti tälle, "saatatte kai kirvoittaa kielenne kantimia? Hyvä ystävä on aina tervetullut, sen tähden en nyt kysykkään asiaanne!"
"Tahdoin vielä kerran tavata teitä", vastasi munkki, "ja hankkia varman tiedon siitä, tokko tosiaankin aiotte seurata neuvoani. Vaara väjyy, missä sitä vähimmin aavistatte, ja ylenkatseenne teki minut levottomaksi."
"Kuulitteko, mitä tuo mies ennen lähtemistään sanoi ja mitä minä hänelle vastasin?"
"Sen kuulin!"
"No niin, Martti menee lähettinäni kuninkaan puheille ja tunnin kuluttua hän nousee ratsaille."
"Jos niin on asian laita", vastasi munkki, "niin sitten minulla ei ole mitään enempää teille sanomista."
Voudin katse näytti tahtovan tunkea munkin aivoihin tämän seistessä siinä käsivarret ristissä, tyynenä ja liikkumattomana kuin kuvapatsas. Myöskin Hannu kreivissä näytti munkki herättäneen oudon tunteen. Hän oli kavahtanut pystyyn ja ottanut askelen eteenpäin, aivan kuin olisi aikonut mennä munkkia kohti, mutta oli äkkiä malttanut mielensä ja istuutunut takaisin. Hänen päänsä lepäsi kuitenkin käden varassa, ikään kuin ajatusten painamana. Mutta kuullessaan voudin sanat lähetin laittamisesta kuninkaan luokse hän taas nousi seisomaan.
"Kuulinko oikein, vouti", huudahti hän, "aiotteko jo tänä yönä lähettää sananviejän kuninkaan luokse?"
"Aion kyllä", vastasi tämä ja kääntyi kreiviin päin, "saattaako se teitä ihmetyttää?"
"Ei suinkaan, vouti, ajat ovat sellaiset, että sananviejiä tiheäänkin, luulen ma, kulkee teidän ja armollisen herramme, kuninkaan, välillä. Mutta juuri tänä yönä…"
"Tämä pateri se sai minut siihen tuumaan. Hän tuli luokseni tänään iltapäivällä puhumaan kanssani päivän merkillisestä tapahtumasta. Mutta voittehan yhtä hyvin itse … kas, tuo kunnianarvoisa isä on hävinnyt…!"
Niin olikin. Munkki oli heti voudin käännyttyä kreiviin päin hiljakseen avannut oven ja hävinnyt.
"Menköön", jatkoi vouti, "hänen puheensa ja vastauksensa tuntuivat minusta kummallisilta, mutta minut hän johdatti hyville jälille ja sen tähden pitäköön kernaasti omituisuutensa."
"Johdattiko hän teidät hyville jälille?" kysyi kreivi.
Vouti teki selkoa siitä mitä oli tapahtunut. Pateri oli sanonut, ettei Engelbrektin matkan väkivallalla estäminen ollut paljoa hyödyttävä. Enemmän ja paremmin oli tehoava luotettavan miehen edeltäpäin lähettäminen kuninkaan luokse hänelle ennakolta kertomaan, mitä oli tulossa.
"Tosin tuota aioin ilmankin kunnianarvoisan paterin neuvoa, mutta hänen antamansa tiedot jouduttivat päätöstäni."
"Munkki sanoi halveksivanne vaaraa, ja että se teki hänet levottomaksi…"
"Niin, niin, minä halveksin noita kurjia talonpoikia ja kaikkea mikä heistä voi lähteä, ja minä nauroinkin tuolle saarnaajaveli paralle, joka piti asiaa niin vakavana. Mutta hänen silmänsä kantoivat kuitenkin vähän pitemmälle kuin minun, hän elää kansan parissa ja tuntee sen…"
"Ja senkö tähden päätitte heti, tunnin kuluttua, olin kuulevinani, lähettää lentolähetin kuninkaalle?"
"Kuulitte oikein, jalo kreivi, tunnin kuluttua lähtee varma sanan viejä kuninkaan puheille!"
"Aina valpas, aina onnellinen", sanoi tähän kreivi ja kohotti maljansa, vaikka vouti, jos hän oikein olisi tarkastanut, olisi isäntänsä silmissä huomannut jonkinlaista levottomuutta.
Vouti joi itsetyytyväisesti hymyillen maljansa pohjaan. Kreivi vaan maistoi omastaan, mutta käski, ikään kuin vasta nyt olisi tullut sitä ajatelleeksi, erään käsipalvelusta tekevistä palvelijoistaan pyytämään Richissa rouvaa ja Agnes neitiä tulemaan saliin arvoisaa vierasta läsnäolollaan ilahuttamaan. Palvelija meni, mutta tuli hetkisen kuluttua takaisin ilmoittaen, ett'ei arvoisa neiti voinut oikein hyvin ja ett'ei Richissa rouva voinut häntä jättää.
Kreivi nousi heti rientääkseen ulos ja pyysi voudilta anteeksi tätä pakollista poistumista. Sen sanottuaan hän meni. Ulkokäytävässä hän kohtasi Ruprechtin ja viittasi häntä tulemaan mukaan. Molemmat menivät sitten sille ovelle, joka vei naisten huoneeseen. Näillä oli kaksi huonetta. Etumaisessa ei ollut ketään. Mutta heti kreivin astuttua sisään aukesi peremmän huoneen ovi ja Richissa rouva tuli ulos.
Hän oli kalpea ja hänen mielensä kuohuissaan, mutta kreivi ei näyttänyt sitä huomaavan.
"Sallikaa minun pyytää teitä, jalo kälyni", sanoi hän lyhyeen ja vakaasti, ikään kuin pitäen varsin tärkeänä, että hänen sanansa pian käsitettiin ja että niitä yhtä pian noudatettiin, "sallikaa minun pyytää teitä joutumaan saliin voudin luokse siksi vähäksi aikaa kuin minun täytyi jättää hänet yksikseen."
Richissa rouva nyökäytti ystävällisesti päätänsä ja meni.
"Ruprecht", sanoi silloin kreivi, "tiedäthän missä P. Yrjänän ammattikunnan kokoushuone on?"
"Tiedän!"
"Riennä sinne ja laita niin, että saat tavata Engelbrektiä sekä anna hänelle tämä kirje!"
Kreivi kävi istumaan pienelle penkille lähelle erästä kynttilää, joka valaisi pientä hopeista neitsyt Maarian kuvaa. Pyhä neitsyt näytti katsovan häneen, mutta hän ei sitä huomannut, eikä sitäkään, että rukousrahi oli kosteana kyynelistä. Hän otti palan paperia ja kirjoitti sille muutamia rivejä, taittoi kokoon kirjeen ja antoi sen uskolliselle palvelijalleen.
"Kas tässä!" sanoi hän. "On hyvin tärkeätä, että Engelbrekt saa tämän kirjeen niin joutuin kuin mahdollista. Mutta ole varovainen, elä herätä mitään tarpeetonta huomiota. Pidä varalla, kun Engelbrekt tulee ulos kokoustuvasta. Ole ennen kaikkea varovainen täältä kartanolta lähtiessäsi."
Palvelija nyökäytti päätänsä ja kiiruhti ulos. Kreivi jäi hetkiseksi istumaan penkille, mutta hänen ajatuksensa olivat kokonaan kuninkaassa ja voudissa ja hänessä, jolle hän äsken oli kirjoittanut.
"Onpa sentään tähdellistä", mutisi hän hiljaa itsekseen, "että kuningas saa kuulla totuuden!"
Sitten hän nousi seisomaan ja meni takaisin suureen saliin, jossa vouti parhaillaan Richissa rouvalle vakuutteli olojen oivallisuutta Tanskan saarilla; siellä kun herrasmiehet saattoivat elää ja huvitella tarvitsematta alinomaa oikeudettomilta talonpojilta kuulla muistutuksia laista ja taaskin laista.
Tuskin oli kreivi sulkenut oven, kun hänen tyttärensä syöksähti ulos peremmästä huoneesta. Hänellä oli yllänsä sama taivaansininen hame kuin edellisenä päivänä Säterin kuninkaankartanossa, mutta muuta yhdennäköisyyttä ei ollutkaan. Tämän päällä riippui irrallaan hartioilla väljä viitta, ikään kuin surupukuun verhoamassa tuota vaaleata olentoa. Agnes oli mitä tuskallisimmassa levottomuudentilassa. Hänen poskensa hehkuivat ja hänen valtasuonensa tykyttivät, aivan kuin hän olisi ollut ankarassa kuumeessa. Silmissä paloi omituinen kiilto. Ne olivat itkeneet katkeria ja tuimia kyyneliä, mutta nyt ne olivat kuivat, ja lujuutta ja päättäväisyyttä oli huomattavana sekä näissä että jokaisessa noiden ihmeen ihanain kasvojen piirteessä.
Hän pysähtyi hetkiseksi Maarian kuvan eteen, heittäytyi polvilleen rukousrahille ja kuiskivin huulin hän rukoili pyhältä neitsyeltä voimaa ja apua.
Muistammehan edellisen päivän aamun Säterin laaksossa ja sen kauhean tiedon, minkä Agnes siellä sai. Kun hän silloin sanoi pitävänsä huolta nuorukaisen pelastumisesta, hän ei varmaankaan aavistanut, mitä vastuksia tämän mutkattoman teon toimeenpanossa oli oleva. Olihan näet vaan puhuttava Engelbrektille asiasta. Ja Engelbrekt tuli ja hän tapasi hänet; mutta oli kuin ääni olisi tarttunut kurkkuun joka kerta kuin hän oli aikeessa avata suunsa ja puhutella häntä.
Ihmissydän on aina tapaisensa, sykkipä se saran tai sametin peitossa; nyt tänään samoin kuin vuosisatoja takaperin, aina ovat sen pääpiirteet samat. Nuo selvät, alkuperäiset taipumukset, suru ja ilo, viha ja rakkaus, kosto ja kateus ja ystävyys, ne pysyvät kaikkina aikoina samanlaisina. Ne ovat ykseytenä moninaisuudessa, läpikäyvänä värivivahduksena eri aikain läikkivässä väriloisteessa. Sävel saattaa olla erilainen, mutta äänteet, jotka sen muodostavat, liikkuvat kaikki samassa sävelikössä, ylöspäin tai alaspäin. Vielä uneksuu nuorukainen mieluimmin taisteluita ja kunniaa, jos kohta sekä taistelu että kunnia on toista kuin muinoin. Mutta neitosen unelma, hänen sydämensä pyhin rukous on rauhan ja sovituksen rukousta; hän on vielä niin kuin muinoinkin syntyjänsä rauhanimpi. Ja hänessä sellaisenaan ei ole mitään muutosta tapahtunut. Yhtä salaisesti, yhtä huomaamatta kuin muinoinkin versoo rakkaus hänen sydämessään ja kehittää heleät kukkalehtensä taivasta kohti. Mutta ei ketään nykyjään enemmän kuin ennenkään ole päästetty tutustumaan siihen pyhään salaisuuteen, milloin ensi kertaa kukankuvusta tähtien valossa kuiskeena kuuluu nimi, vihkien immen lapsesta naiseksi ja kohottaen elämän verhoa levittelee hänen hakevien silmiensä eteen aavistamattomia avaruuksia, missä aamukaste vielä on jälellä, mutta sumu hälvenee ja pelkkä päivänpaiste ja lämpö ja rauha ovat vallalla.
Agnes rakasti Herman Hermania. Hän tuskin tiesi sitä itsekkään, taikka hän koetti paeta itseänsä, mutta miten olikaan, niin hänen sydämeensä oli jo Hermanin nimi uurtunut ja vaara, kuolema, joka nuorukaista uhkasi, teki hänelle kerrassaan selväksi, että tämä Herman oli hänelle suurempiarvoinen kaikkea muuta maailmassa. Siinäpä syy, miksi hänen oli niin vaikea hillitä itseänsä pöydässä istuessaan Säterin luhdinsalissa, miksi hän ei saattanut puhutella Engelbrektiä ja ilmoittaa hänelle, mikä vaara hänen ystäväänsä uhkasi. Kuinka olisikaan hän saattanut näyttää levottomalta nuorukaisen tähden? Sehän olisi ollut sama kuin suoraan sanominen: Minä rakastan häntä, hänet täytyy pelastaa. Ei, Engelbrektiä hän ei saattanut puhutella ja melkein mielihyväkseen hän näki, ett'ei siihen tullut mitään tilaisuuttakaan, vaikka taas toisekseen jokainen käsistä mennyt silmänräpäys kartutti tuskaa ja levottomuutta.
Ja niinpä tosiaan olikin. Engelbrekt oli niin syvällisissä keskusteluissa hänen isänsä kanssa, että sitä enemmän olisi kummastuttanut kaikkia, jos hän olisi häirinnyt näitä molempia juttelemalla vaarasta, jota he vielä lisäksi ehkä olisivat pitäneet todistamattomana, koska eivät yhtä hyvin kuin hän tunteneet sen ilmoittajaa. Niin kului sunnuntai ja tuli maanantai. Hän oli nyt päättänyt olla mitään puhumatta Engelbrektille, vaan puhua sen sijaan isällensä ja hetken aikaa hän jo sydämessään iloitsi nyt keksineensä oikean keinon nuorukaisen pelastamiseksi. Silloin kohotti taas rakkaus päätänsä, tämä rakkaus, jota kuin pyhäkköä täytyi salata koko maailmalta. Ei, ei, ei hän saattanut sitä ilmaista rikkaalle korkea-arvoiselle isällensä. Hän oli jalo ja hyvä, mutta ei koskaan, ei koskaan ollut niin vähäpätöinen nuorukainen, kuin Herman Berman, hänen silmissään oleva hänen tyttärensä arvoinen. Ei, ei! Eikä myöskään ollut mahdollista koko pitkään päivään päästä sen verran isän pateille, että salaisuuttaan ilmaisematta, olisi voinut sanoa hänelle, mikä oli välttämätöntä.
Ja kuitenkin täytyi nuorukainen saada pelastetuksi!
Jo oli hämärä tullut. Hän saattoi voudintalosta käsin nähdä, kuinka kynttilät ja tulisoihdut sytytettiin tuolla kappelin vierellä olevassa rakennuksessa virran vastaisella rannalla ja siellähän oli ammattikunnan kokoushuone, kuten hänelle oli sanottu. Hänen levottomuutensa kiihtyi korkeimmilleen, eikä ollut ketään, ei ketään, jolle saattoi uskoa hätänsä, ei ketään, joka saattoi pelastaa tuon uljaan, uhkarohkean nuorukaisen, hänet, joka niin omaa etuansa katsomatta oli altis panemaan henkensä jokaisen kärsiväisen miehen tai vaimon puolesta, hänet, joka oli pelastanut hänet itsensä kenties kuolemaakin kauheammasta vaarasta. Sillä hän aavisti nyt, että hiidenvaaran onkalosta ryöstäminen oli yhteydessä vouti Juhani Walen puheen kanssa, mikäli se koski lemmittyä, josta Herman oli syrjäyttämässä hänet.
Hän heittihe polvilleen pyhän neitsyen eteen, hän kostutti samettisen päänalaisen kyynelillään — mutta pyhä neitsyt ei laskeutunut paikaltaan auttamaan, hänen sydämensä oli kova kuin metalli, josta hänen kuvansa oli tehty.
Silloin leimahti valoa hänen sieluunsa. "Minä pelastan hänet itse!" oli yhtä haavaa hänelle selvänä, ainoana, mutta samalla parhaana keinona. Ja kyynelet lakkasivat tulvimasta, vaikka silmässä paloi tuli ja sydän sykki kuumeisena.
Hän meni perähuoneeseen, jossa Richissa rouva oli. Tämä näki selvään jotakin tavatonta olevan tekeillä, mutta kysymyksiinsä hän ei saanut vastausta.
"Ei se ole mitään, ei ollenkaan mitään, hurskas äiti", vastasi Agnes. "Hevoseni on pillastunut niin kuin sinunkin siellä viidakon läheisyydessä ja Jumalan äiti tietänee, saanenko sitä hillityksi, siinä kaikki. Elä minulta mitään enää kysy, minä en voi vastata kysymyksiisi."
Ja näin sanoen hän heittäytyi vanhan rouvan kaulaan ja suuteli häntä.
Tällöin se kuului kreivi tulevan etumaiseen huoneeseen. Richissa rouva meni ulos; kohta hän kuuli isänsäkin poistuvan ja kiireesti heitti hän päällensä väljän viitan päähineineen ja riensi ulos.
Vielä kerran hän polvistui Maarian kuvan eteen. Siitä noustessaan tunsi hän pyhän väristyksen koko ruumiissaan. Hän oikaisihe suoraksi ja suuteli kuvaa. Sen jälkeen hän heitti päähineen päähänsä, kääri viitan ympärilleen ja avasi oven. Pitkä käytävä oli tyhjänä. Hän silmäili ympärilleen joka taholle ja kiisi sitten keveästi kuin varjo noiden monien ovien sivuitse ja portaita alas. Linnantuvan ovella hän kuuli palvelijain laskevan leikkiä ja kovaäänisesti nauravan. Hän riensi sen sivuitse.
Kohta hän oli kartanolla. Sen syrjäisimmällä puolella olivat voudin hevoset ja siellä näytti joku puuhailevan niiden luona.
"Pirullinen sää, kenen tänä yönä pitänee lähteä liikkeelle", kuuli hän äänen sanovan ja hän tunsi sen Ruprechtin ääneksi.
"Vouti saa kai palkita vaivat", kuului toinen vastaavan. "Tämä on paras juoksija voudin tallista!"
Enempää hän ei kuullut. Myrsky vinkui ja reviskeli säpäleiksi paksua pilvijoukkoa, niin että aina jostakin välistä kuun kalpea hohde pääsi valaisemaan märkää maata. Mutta Agnes ei välittänyt mistään ja hänen voimansa näyttivät karttuvan joka askeleelta, minkä hän eteni voudintalosta.
Hän kulki yli sillasta ja riensi pitkin polkua kappelille ja kokoushuoneelle, joka oli sen vierellä.
Hän nousi portaille, mutta ei huomannut niitä kivijalan luona hehkuvia hiiliä, jotka Engelbrekt ja Herman olivat huomanneet. Hän kolkutti, hiljakseen ovea. Ei kukaan kuullut. Pitikö hänen avata ovi ja astua sisään ja kutsua ulos Herman, vai pitikö hänen odotella suotuisaa hetkeä? Hänen levottomuutensa yltyi epätoivoksi, kun hän samalla kuuli sisäpuolelta askelia ja puhelevia ääniä.
Hermanin ääni se oli. Sen hän pikemmin sydämellään tunsi, kuin korvillaan kuuli.
Kuutamo, joka lankesi tälle puolelle taloa, valaisi kokonaan tuon hennon naisolennon, joka siinä seisoi kuulematta myrskyä, joka kiskoi hänen viittaansa ja ikään kuin tahtoi kohottaa pois tämän surupuvun hänen hartioiltaan. Samassa alkoivat hiilet liikkua kivijalan luota ja siirtyä eteenpäin ja niiden perässä tuli pörröinen muodoton möhkäle. Se oli karhu, johon sinipukuinen neitonen tietämättään vaikutti. Se nousi portaille ja hivutti ikään kuin hyväillen päätänsä siniseen hameeseen.
Mutta sisältä kuuluvat askelet etenivät ja puhelevien äänet lakkasivat kuulumasta.
Silloin Agnes epätoivon voimalla tarttui raskaaseen oveen ja se aukeni. Hän riensi eteiseen, hän meni samaa tietä, jota äänestä oli kuullut puhelevien miesten menneen. Ja niin hän joutui portaille, jotka veivät kartanolle, ja hänen rinnallaan seisoi karhu.
Alhaalla kartanolla, missä varjo oli synkin, kuuli hän silloin kaksi ääntä puhelevan ja taas hän tunsi Hermanin äänen.
Samassa tuokiossa hän näki jotakin välkähtävän alhaalla pimennossa ja hän kiljaisi ja kiiruhti portaita alas.
Häntä vastaan tuli mies. Tämän kasvoilla oli hymyä, mutta ne olivat kalpeat.
"Mitä haet, sisar?" kysyi hän kolkolla jäätävällä äänellä.
"Näin kaksi miestä menevän kartanolle", vastasi Agnes, "missä on toinen?"
"Anna sitten sielusi Jumalan huostaan, sillä enempää et saa nähdä tässä maailmassa!"
Ja näin sanoen tarttui tuo kalpea mies kiinni neitoseen.
Tuskin oli kuitenkaan hänen kätensä koskenut neitoseen, ennen kuin karhu yhdellä väkevän kämmenensä iskulla löi hänet maahan. Mies ei kuitenkaan kadottanut mielenmalttiansa. Siinä syntyi hurja taistelu. Kalpea mies tavoitti kerran toisensa perään karhua sydämeen, mutta aina turhaan. Vihdoin sattui karhun käpälä häntä kasvoihin. Kauhea karjunta seurasi sitä ja kalpea murhamies hengähti viimeisen kerran.
Silloin vaikeni kokoushuoneessa laulu, askelia kuului portailla, ne taukosivat taas kuulumasta, mutta oitis sen jälkeen ilmautui kartanolle tulisoihtuja ja se tuli täyteen väkeä.
Veljet ja sisaret ne riensivät salista katsomaan, kuka juhlan rauhaa oli häiritsemässä.
Mitä he näkivät, sitä on helpompi mielessään kuvitella, kuin kertoa. Ensiksi ulkomaalaisen kauppiaan raadellun ruumiin, jonka vieressä karhu loikoi haavojansa nuoleskellen. Ja taampana lauta-aidan vieressä toisen ruumiin, jonka luona sinipukuinen neitonen oli polvillaan.
Engelbrekt oli ensimmäisiä. Hän astui polvistuneen neitosen luokse ja katsoi tulisoihdun valossa kuollutta.
"Herman!" huudahti hän ja raskas, sydäntäsärkevä huokaus tunkihe hänen rinnastaan.
"Herman Berman!" toistivat kaikki ympärilläseisojat.
"Kuka on murhamies?" kuului ammatinvanhimman heikko ääni kysyvän.
Engelbrekt silmäsi ympärilleen ja hänen katseensa pysähtyi tikariin, joka kuolleella kauppiaalla vielä oli kädessään.
"Tällä on murha-ase kädessään", vastasi hän, "tuo nuorukainen on aseeton."
"Niinpä on siis", jatkoi ammatinvanhin, "lybekkiläinen veljemme rikkonut kuninkaan rauha-valaa vastaan, eikä ainoastaan sillä, että on paljastanut aseensa, vaan vielä enemmän sillä, että on ryhtynyt verityöhönkin ammattiveljeänsä vastaan. Sen tähden hän, niin kuin pyhä ammattikuntamme säätää, jääköön kostamatta. Viekää pois tuo kuollut ruumis rehellisten miesten ja naisten näkyvistä."
Ja neljä veljeä otti kauppiaan ruumiin ja kantoi sen ulos takaportista, joka kartanolta vei viereiselle vuorelle päin.
Engelbrekt oli sillä välin taas mennyt nuorukaisen luokse. Sinipukuinen neitonen oli repinyt takin hänen päältänsä ja pannut liinan monin kerroin haavalle sekä sitonut sen kiinni sinisellä vyöhyeellään. Engelbrekt kumartui, mutta astui kohta askelen takaperin tuntiessaan kreivintyttären.
Suruvoittoinen hymy vakavilla kasvoillaan katsoi hän tyttöön. Hän näytti tahtovan sillä sanoa, että kaikki ponnistukset olivat turhat.
Mutta Agnes katsoi häneen ja kuiskasi tuskin kuultavasti:
"Hän elää!"
Engelbrekt nosti varovasti nuorukaisen, joka makasi suullaan, ja pani korvansa hänen huulilleen.
"Kunnon veljet ja sisaret", sanoi hän sitten, täydelleen hilliten itsensä ja sen kautta myöskin kyeten pitämään huolta siitä tytöstä, jonka rakkauden Hermaniin hän aavisti, mutta jonka maine olisi ollut hukassa, jos hänet olisi täällä tunnettu, "kasvattipoikani ei ole kuollut. Murhamiehen käsi ei ole osannut oikeaan. Rikkaan Belgstingin tytär on häntä säikäyttänyt. Elköön sen tähden tämä surullinen tapahtuma teitä kauvemmin häiritkö. Jumalan pyhimysmalja odottaa. Juokaa se ja antakaa juhlan päättyä laillisesti. Minä voin kyllä pitää huolta haavoitetusta veljestänne."
Kaikkien mielestä tämä oli oikein. Kaikki tiesivät myöskin, että tuon henkipaton vuoritilallisen tytär oli viety Engelbrektin taloon. Sen vuoksi tuntuikin Engelbrektin selitys luonnolliselta, kun hän sanoi tuon mielipuolen Kirstin tulleen kokoushuoneen kartanolle ja ilmestymisellään säikäyttäneen murhamiehen.
Ammatinvanhin ja ammattiveljet menivät selityksen saatuaan tupaan ja veljet ja sisaret seurasivat heitä. Vihdoin oli iso pihamaa tyhjä ja Engelbrekt seisoi yksinään murhatun ja kreivintyttären luona.
Ainoastaan yksi veljistä oli jäänyt. Se oli Susipihan Björn.[16]
"Kyllä käsitän sinut, Engelbrekt", sanoi hän ja otti Engelbrektiä kädestä, "sillä minä tunnen Belgstingin tyttären; mutta mitä sinä ja minä tiedämme, sitä ei enää kukaan muu tiedä. Salli minun sen tähden auttaa sinua. Hermanisi oli minullekin rakas ja kautta Pyhän Yrjänän,[17] jollei karhuni olisi petollista veljeämme lyönyt hengiltä, niin sen olisi tehnyt Björn itse."
Engelbrekt pusersi hänen kättänsä. Sen jälkeen he ottivat haavoitetun syliinsä ja kantoivat hänet pois kartanolta. Agnes seurasi, kenties tajuttomampana kuin karhu, joka astui hänen rinnallansa aivan isäntänsä jälessä.