Engelbrekt Engelbrektinpoika 2 / Kaksiosainen historiallinen romaani

by C. Georg Starbäck

I.

Herrat Tukholman linnassa.

"Olen odottanut sinua, Bernard!" sanoi vanha herra Hannu Kröpelin lykäten ison selkätuolinsa takaperin työpöytänsä äärestä ja nousten seisomaan, "olen odottanut sinua jo kauvan enkä kuitenkaan ennätä puhella kanssasi kuin lyhykäisen hetken vain. Olen tässä laatinut kertomuksen kuninkaalle viime tapahtumista ja pakkosopimuksestani Engelbrektin kanssa … ja minä odotan joka hetki lankoani Pentti ritaria ja hänen appeansa, herra Krister Niilonpoika vanhusta."

"Kestäkööt voimanne elköönkä kärsivällisyytenne väsykö näinä levottomuuden ja sekasorron aikoina, armollinen herra… Minua kummastuttaa, että vielä voitte muistaa niinkin vähäpätöistä miestä kuin minua."

Puhuja, jonka nimi oli Bernard Osenbrügge, oli Hannu Kröpelinin miehiä ja tämän uskottu sekä osasi kirjoittaa, mikä taito näinä aikoina oli jokseenkin harvinainen. Sen tähden käyttikin Kröpelin häntä laatimaan kirjeitä ja kirjelmiä. Ritari nyökäytti miehelle ystävällisesti päätänsä ja kysyi äänellä, joka ilmaisi pelkkää hyväntahtoisuutta:

"Ja ovatko puuhasi onnistuneet?"

"Eivät ole, armollinen herra … tiedusteluni ovat olleet turhat. Ei kukaan voi antaa hänestä mitään tietoa. Husabystä hän läksi vanhan Melcher Gjordinpojan kanssa juhannusaattona. Olen voinut seurata hänen jälkiänsä Borganäsiin ja seudun väestö näytti minulle palaneen linnan läheisyydessä olevaa kukkulaa, josta ihmeen ihana neitonen oli kauheaa tulipaloa katsellut. Hän kuuluu silloin väännelleen käsiänsä ja kaikin tavoin osottaneen valtavaa surua."

"Eikä kukaan tiedä, minne hän sitten on mennyt?"

"Ei, kaikki hänen jälkensä tuolta mainitulta kukkulalta alkaen ovat ikään kuin siivellä pyyhityt. Hän oli Melcher vanhuksen kanssa ratsastanut sieltä pois, juuri kuin rummunpärrytystä alkoi kuulua ja talonpoikaisjoukko läheni."

"Entä vanha Melcher?"

"Melcher Gjordinpoikaa ei ole kukaan nähnyt sen jälkeen kuin hän jätti Vesteråsin linnan Engelbrektin käsiin. Luultavasti hän tietää kaikki ja on mennyt kreivin luokse Köpenhaminaan, niin…"

"Niin, niin, Hannu kreivi parka!" jatkoi ritari huoaten. "Kernaasti olisin sinulle tehnyt sen ystäväntyön, jota minulta pyysit, mutta mitä nyt on tehtävä…?"

Ritarin otsa laskeutui syville rypyille. "Emme kuitenkaan saa jättää asiaa käsistämme", lisäsi hän hetkisen kuluttua, "vaikkapa tällä kertaa johtolangat ovat menneetkin poikki. Nyt minulla on sinulle muuta tekemistä, Bernard. Sinun tulee minulle kirjoittaa valmiiksi tämä kuninkaalle laadittu kertomus. Aika rientää, käy sen tähden kirjoittamaan, eläkä anna vieraitteni häiritä sinua, jos vähän aikaa puhelisimmekin täällä."

"Sallikaa minun sitä ennen kysyä", sanoi Bernard nöyrällä äänellä, "oletteko ollenkaan muistanut minun asioitani Danzigissa?"

"Olen kyllä."

"Ja mitä neuvotte minua tekemään?"

"Sinun tulee myydä talo-osuutesi, Bernard! — Saatuasi valmiiksi kuninkaalle menevän kirjelmän sinun tulee kirjoittaa kirje Danzigin pormestarille ja neuvostolle ja valtuuttaa Everd Schilling myymään talo-osuutesi. Sitä paitsi sinun tulee taata neuvostolle meidän molempien avuliaisuutemme kaupunkia ja ritarikunnan herroja kohtaan!"

Bernard kumarsi ja istuutui kirjoituspöydän ääreen. Hetken ajan oli kaikki hiljaa, ainoastaan kynä kuului rapisevan paperia vasten, mutta sitten avasi palvelija oven ja ilmoitti ritarit Krister Niilonpajan ja Pentti Jönsinpojan sekä tämän pojan, Jöns Pentinpojan.

"Tuoreita terveisiä Krister pojaltani ja tyttäreltäni, Märta rouvalta!" sanoi Pentti ritari ystävällisesti tervehtiessään Tukholman linnan isäntää.

Molemminpuolisesti tervehdittyä alkoi herra Krister Niilonpoika:

"Jos valtakunnan asiat olisivat niin hyvällä kannalla kuin sukumme, niin ilomielinpä saattaisimme huomispäivää odottaa. Mutta täällähän tapahtuu aivan silmäimme edessä seikkoja, joita ei kukaan ole saattanut aavistaakkaan. Täällä nousee rahvas kapinaan ja tarttuu aseisiin miehen johdolla, josta ei kukaan ole kuullut puhuttavankaan, ja linnoja valloitetaan ja hajotetaan ja kaupungit ja kunnat lankeavat hänen jalkainsa juureen, ikään kuin hän olisi kruunattu kuningas. Kuka hän on, tuo Engelbrekt, joka tuolla tavoin ratsastaa halki Ruotsinmaan?"

Vanha ritari oikein kiivastui puhuessaan ja löi voimakkaasti kättänsä miekankahvaan.

"Ja ritaristo ja aateli näyttävät esimerkkiä!" jatkoi Pentti ritari. "Kautta vaakunakilvessäni olevan häränotsan, minä olin valmis käymään tuota mahtavaa vuoritilallista vastaan miekka kädessä, kun hänen kirjeensä saapui minulle Upsalasta. Mutta silloin minulle kerrottiin itse Upsalan laamannin, herra Niilo Kustavinpojan[4] (Stjernbåt) yhdistyneen kapinoitsijaan ja häneltä saaneen Vesteråsin linnan läänitykseksi. Kautta Kristuksen ristin, toisin minä toki luulin!"

"Rahvas on ottanut miekan ritarien kädestä ja käyttää sitä heidän sijastansa", virkkoi tähän saakka vaiti ollut Jöns Pentinpoika hymyillen. "Ettekö ole kuullut, isäni, niitä sanomia, jotka paria miestä myöten tulivat Ahvenanmaalta tänä aamuna?"

"Ahvenanmaaltako?" huudahti Hannu Kröpelin ja molemmat toiset herrat toistivat kysymyksen.

"Pari miestä tuli sieltä Salestadiin, ennen kuin me sieltä aamulla läksimme", vastasi Jöns herra ja pyyhkäisi kädellään pois pari tomuhiukkasta mustasta papinpuvustaan.

"He tulivat Kastelholmasta ja herra Otto Pogwischin tyköä."

"Entä Kastelholma … sano pian, rakas poikani, mitä sinulla on kertomista!" hoputti kiivas Pentti ritari. "Kastelholma on rahvaan käsissä…!"

"Mutta Otto herrahan, niin on minulle sanottu", virkkoi Hannu Kröpelin,
"Otto herrahan kuuluu olevan urhoollinen mies?"

"Kenties äitinsä, Ida rouvan, mielestä ja luultavasti myöskin armollisen herramme kuninkaan, mutta luonnollisesti ei talonpoikain, tuskinpa omain miestensäkään. He kertoivat melkein pilkaten nuoren ritarin kulkeneen ympäri Kiinanmuuria ja jutelleen, mitenkä hän ase kädessä oli kurittanut kuninkaan hovin jaloja herroja, niin että heidän kaikkien oli täytynyt langeta hänen jalkainsa juureen."

"Jollen ole saanut vääriä tietoja", virkahti Hannu herra hymyillen, "niin juuri hän taisteli Eerikki Akselinpojan kanssa linnanpuutarhassa ja kellistyi, niin että hänet täytyi viedä salmen toiselle puolen Skåneen. Siellä oleskeli hän kauvan aikaa, ennen kuin saamansa muistomarja ennätti parantua."

"Useammankin muistomarjan lienee hän kai saanut", sanoi Jöns herra, "mutta hän ei semmoisesta opetuksesta parane. Hän kuuluu alinomaa hokevan: 'kolmen tieltä en väisty!' ja sillä hän kuuluu rauhoittaneen miehiänsäkin Kastelholmassa. Mutta tuskin olivat talonpojat tulleet näkyviin ja tuskin hän oli kuullut heidän nuoliensa vinkuvan korviensa ympäri, kun hän jo rukoili talonpoikain päällikköä säästämään hänen henkeänsä ja jätti linnan hänen haltuunsa."

"Ja kuka oli päällikkö?"

"Hänen nimensä oli Juhani Folkenpoika ja hän on herra Eerikki Puken miehiä."

"Nuori Eerikki Puke on urhoollinen ritari ja vetää aina miekkansa ilolla", lisäsi Hannu herra, ikään kuin herrojen mieliä lauhduttaakseen.

"Mutta hän on yhdistynyt talonpoikain päällikköön!" huudahti Krister herra.

"Samanhan olemme kaikki tehneet", sanoi vastaten Kröpelin. "Minunkin täytyi tehdä välirauha tuon mahtavan miehen kanssa. Nyt hän oleksii Örebron linnan edustalla ja on, kuten minulle on kerrottu, väkirynnäköllä valloittanut etuvarustukset. En pane kummakseni, jos voudin täytyy seurata minun esimerkkiäni!"

"Te puhutte, jalo herra Hannu Kröpelin", keskeytti Krister Niilonpoika, "te puhutte, kuin pitäisitte tuon roskajoukon puolta!"

"Hiljaa, Krister herra", vastasi Tukholman linnanherra arvokkaasti, "minä tahdon pysyä kuninkaalleni uskollisena, niin kauvan kuin sydän povessani tykkii. Mutta mikä on olemassa, se on olemassa ja minä tunnustan sen. Tuo pieni mies, jota halveksitte, on tällä hetkellä kaikkia meitä mahtavampi, ja jos näin jatkuu, on hän ennen vuoden loppua Ruotsin valtakunnan mahtavin mies."

"Jumala paratkoon, Hannu herra, kai valtakunnan neuvoksetkin jotakin merkitsevät!" huudahti Pentti ritari.

"Kyllä", vastasi linnanherra, "jos neuvosto vetää samaa köyttä hänen kanssaan, on se oleva kaikki kaikessa, jos se on häntä vastaan, ei sillä ole mitään merkitystä!"

"Entä kuningas?" kysyi Jöns herra pisteliäästi myhähtäen.

"Kuningas", vastasi Hannu, "sama on kuninkaankin laita. Se valta, joka näinä päivinä on pulpahtanut esiin Ruotsinmaassa, ja joka esitteleikse tänä Engelbrektinä … se on kuningas, jalot herrat!"

Herrat katsoivat toisiinsa ja Hannu herraan, ikään kuin eivät olisi ymmärtäneet sanaakaan hänen puheestaan.

"Eerikki kuninkaan täytyy samoin kuin teidänkin, jalot herrat", jatkoi ritari, "taipua tämän rahvaan tahdon mukaan. Hänen valtansa ei ole kylliksi suuri musertamaan, ja sen tähden hänen täytyy väistyä tieltä. Se on voimakas vuorivirta, jota kauvan on patoja rakentamalla pidetty salvattuna. Nyt ovat nämä murretut ja virta kiitää eteenpäin majesteetillisesti pauhaten … valitettavasti, minun täytyy se tunnustaa, on tuo tavaton luonnonvoima pakotettu murtamaan kahleensa … ei saata sanoa sen itsestään murtautuneen…"

"Puette puheenne yhä edelleenkin arvoituksiin, ritari!" virkahti Pentti herra kiukkuisesti.

"Minä osotan teille vaan, niin kuin Engelbrektkin ja hänen auttajansa ovat tehneet, Ruotsin lakia ja vanhoja yleisiä tapoja — siinä on pato, josta puhun. Tämä laki on rikottu, kuninkaan, oman herrani voudit ovat sen rikkoneet. Nämä talonpojat eivät mitään muuta tahdo kuin rakentaa sen taas eheäksi. Jos kuningas rupee tämän mahtavan tahdon johtajaksi, niin silloin hän on mahtavampi kuin mikään kuningas kristikunnassa — ja minä toivoisin, että hän sen tekisi — muuten … niin, minun henkeni on vähäpätöinen asia eikä se kykene pelastamaan Eerikki kuninkaan kruunua."

Herrat kuuntelivat tarkkaavasti tuon jalon ritarin sanoja ja äänettömän, umpimielisen Jöns Pentinpojan silmissä välähti leimaus toisensa perästä, vaikk'ei kukaan muutoin olisi voinut sanoa, mitä hänen mielessään liikkui. Vanhemmat herrat sitä vastoin osottivat selvästi paheksuvansa sitä, mitä kuulivat. Näyttivätpä vielä pettyneensäkin siinä, mitä olivat luulleet kuninkaan voudilta saavansa kuulla.

Eikä ollutkaan vähäpätöisiä asioita tapahtunut heidän silmäinsä edessä. Kaikkia hämmästyttävällä menestyksellä olivat Engelbrekt ja hänen apumiehensä, joiksi hän talonpoikiansa sanoi, lähteneet liikkeelle kotiseutunsa laaksoista ja vuorilta ja voittaneet linnoja ja kaupunkeja sekä pakottaneet valtakunnan herrat itseänsä seuraamaan. Borganäsistä hän oli mennyt Köpingiä vastaan, joka linna, samoin kuin edellinenkin, paloi tuhkaksi; sieltä hän oli mennyt Vesteråsiin, jossa Melcher Gjordinpoika sovinnolla oli jättänyt linnan hänen käsiinsä. Sen jälkeen hän oli kääntynyt Upsalaa kohti ja puhunut sen rahvaalle; siellä hänet oli vastaan otettu myrskyisällä riemastuksella. Sitten hän oli marssinut Tukholmaa vastaan, jossa Hannu Kröpelin oli tehnyt hänen kanssansa välirauhan marraskuun 11 päivään saakka. Nyt hän oleskeli Örebron edustalla, jonka vouti, Matti Kettilberg, koetti tehdä vastarintaa ja puolustaa linnaansa.

Kaikkialla oli sankari suoraan sanonut, minkä tähden hän ja hänen taalalaisensa olivat jättäneet kotinsa ja lähteneet retkelle miekka ja jousi kädessä. "Te kysytte, mitä me tahdomme" — oli hän sanonut aatelisherroille, jotka hän oli kutsunut puheilleen vielä Vesteråsissa ollessaan — "te kysytte, mitä me tahdomme, minä ja kaikki apumieheni! Me tahdomme nauttia valtakunnan lakia ja oikeutta taikkapa panna henkemme alttiiksi. Nyt on jouduttu niin pitkälle, että asia on miekalla ratkaistava ja se joka nyt minua ja Ruotsin rahvasta vastustaa, hän on valtakunnan vihollinen ja häntä täytyy sellaisena kohdella; hänen omaisuutensa on hävitettävä ja hänet itsensä surmattava, jollei hän valtakunnasta pakene. Meitä vastaan taikka meidän kanssamme — se on lakina, mitään väliehtoa ei ole olemassa. Valitkaa itse, hyvät herrat, minkä tahdotte!"

Sellaista oli hänen puheensa kaikkialla, niin Uplannissa kuin Vestmanlannissakin ja joka paikassa tulvaili rahvasta hänen luoksensa ja sitä vaikeammaksi kävi herrain asema. Heidän ensimmäisenä tunteenansa oli ihmettely ja hämmästys. Niin kuin Krister Niilonpoika sanoi, he eivät olleet voineet aavistaakkaan, mitä nyt tapahtui. Mutta sitten vähitellen oli ensimmäinen hämmästys asettunut, se muuttui suuttumukseksi ja vihaksi, aljettiin peljätä omaa henkeä, kun ei tahdottu taipua talonpoikaispäällikköä tottelemaan. Joitakuita löytyi tosin ylhäisempäinkin herrain joukossa sellaisia, jotka oivalsivat rahvaan menettelevän oikein, jotka sydämensä pohjasta uskoivat ja ihastelivat tämän ilmiön suurenmoisuutta, rohkeamielisyyttä ja mahtavuutta, tämän ilmiön, joka näennäisesti rikkoi rauhan, mutta jolla todellisuudessa oli rauha ainoana tarkoitusperänänsä ja joka sen tähden loisti vapautustyön ihanassa valossa. Näitä oli herrain mainitsema Uplannin laamanni ja ritari Niilo Kustavinpoika, samoin kuin kiivas ja sotaisa Eerikki Pukekin. Heihin tuli myöskin kuulumaan Strängnäsin piispa Tuomas. Kaikki nämä eivät tosin yhtä selvästi kuin Engelbrekt itse käsittäneet silloisia välttämättömiä tapahtumia ohitsemeneväksi myrskyksi vain, jonka jäljistä rauhan kukkaiset kupujansa nostaisivat, jäidenlähdöksi, jonka täytyi käydä kevään edellä, mutta he tunsivat ainakin sen, että se, mikä heitä viehätti, oli jotakin suurta ja ihanaa, jota rehellinen ritari saattoi ja jota hänen tulikin nousta puolustamaan.

Mutta sellaisia miehiä oli noissa vanhoissa, korkeasukuisissa ja rikkaissa suvuissa harvoja. Useimmat väistyivät, jos mahdollista, aluksi syrjään, ja kun eivät enää sitä voineet tehdä, niin he joko pakosta seurasivat vapauttajaa taikka asettuivat julkisesti häntä vastustamaan. Eikä siinä mitään ihmeteltävää olekkaan. Halliten muistorikkaita talojansa ja linnojansa, joita suuruuden ja vallan ja rikkauden tuntomerkit kaunistivat, olivat nämät herrat jo syntymässään perineet mielipiteitä, jotka olivat perinpohjin vastakkaisia niille, jotka nyt Engelbrektin toimesta joutuivat päivän tunnussanoiksi. Vaasa-, Oxenstjerna-, Bonde-, Bjelke-, Yö ja Päivä-suvut — kaikki nämä olivat Ruotsin ylhäisimpiä ja niiden jäsenet, erittäinkin vanhemmat, jotka itse muistivat Maunu Eerikinpojan ja Albrektin ajat, olivat lapsuudestaan perehtyneet siihen oppiin, että valta oli heidän omaisuuttansa. Tämä oppi oli siinnyt edellisistä taisteluista kuningasta vastaan, hän kun oli ainoa, jota ylimysvallan tarvitsi peljätä, ja joka myöskin täydellisesti taistelussa kukistui. Nyt oli uusi vaihe tullut tähän taisteluun. Valta, jota ei kukaan näihin asti ollut ajatellutkaan, kohottautui heidän jalkainsa alta ja esiintyi niin varmana ja valtiaan tapaisena, kuin olisi noussut kuninkaan sijalle. Tosin he olivat kuulleet valitushuudot, mutta niihin heidän korvansa olivat tottuneet; he eivät koskaan saattaneet uskoa, että sen pienen aran linnun sijaan, joka metsän peitossa vaikerteli, sieltä oli lentävä kotka, jonka siivet peittäisivät koko valtakunnan varjoonsa.

Tällä vallalla, joka yht'äkkiä kohottihe alttiiksiantaumuksen koko majesteetillisuudessa, oli kahtalainen vaikutus näihin herroihin. Toisissa nousi halu vastustaa ja uurtaa tätä estettä ja kukistaa se, niin kuin ennen olivat kukistaneet kuninkaanvallan. Toisissa syntyi ja varmistui yhä enemmän vakuutus siitä, että se, mitä he näkivät, tosiaankin oli valta, ja että tätä valtaa saattoivat hyväksensä käyttää yhtä hyvin he, kuin tuo pieni vuoritilallinenkin. Edellisen suunnan miehiä olivat neuvoston vanhemmat herrat, jotka itse muistivat, kuinka Kaarlo Ulvinpoika, Toftan herra, ja Bo Juhonpoika Grip olivat vääntäneet valtikan Maunu Eerikinpojan kädestä ja jättäneet oljenkorren Albrekt kuninkaan käteen; Krister Niilonpoika (Vaasa), piispa Knuutti Bonpoika (Yö ja Päivä), Oxenstjernat, Yö ja Päivä-suvun -herrat, kaikki nämä kuuluivat siihen. Jälkimmäiseen saa lukea rikkaan ja mahtavan Kaarlo Knuutinpojan (Bonde), ehkä myöskin Kaarlo Orminpojan (Gumsehufvud), muutamia Bjelke-suvusta, ylimalkaan nuoremmat, ne jotka tosin olivat kuulleet menneiden aikain loistosta ja täysivaltaisuudesta puhuttavan eivätkä tahtoneet mitään niistä hellittää, mutta jotka eivät kuitenkaan voineet olla huomaamatta, minkä varman jalansijan he saisivat, jos heidän onnistuisi päästä siihen asemaan, missä nyt oli Engelbrekt Engelbrektinpoika.

Parhaiten kykenivät sekä Engelbrektiä että koko hänen johtamaansa kansanliikettä arvostelemaan ne, jotka joko asemansa takia ylimalkaan taikka synnynnäisestä ylevämielisyydestä eivät sallineet yksityisten etujen itseänsä eksyttää, taikka jotka oikeammin olivat kokonaan olosuhteiden ulkopuolella, mutta kuitenkin kyllin lähellä voidakseen niitä ennakkoluuloitta arvostella. Sellaisia olivat Ewerstenin kreivi Hannu ja myöskin Tukholman linnan vouti, valtaneuvos Hannu Kröpelin. Ollen saksalaisia eivät he kuuluneet kumpaankaan valtakuntaan ja jälkimmäinen näkyy olleen aikansa jaloimpia miehiä. Vaikka hän alinomaa pitikin kuninkaansa parasta silmällä, eivät häneltä sentään jääneet huomaamatta ne epäkohdat, jotka olivat olleet kapinan syynä. Ja samalla häntä pidettiin suuressa ja hyvin ansaitussa arvossa niin hyvin valtakunnan neuvoston jäsenenä, kuin myöskin sukulaisena muutamalle maan rikkaimpia ja ylhäisimpiä sukuja, Oxenstjernoille. Hänen tyttärensä Märta oli näet naimisissa Pentti Jönsinpojalla (Oxenstjerna), jonka ensimmäinen vaimo, Kristiina, oli Krister Niilonpojan (Vaasa) tytär. Molemmille läsnäoleville herroille hän siis oli sukua ja katsoi kenties sen tähden voivansa puhua vapaammin kuin muutoin olisi puhunut.

"Te sanotte lakia rikotun", näin keskeytti Krister herra sen pitkän vaitiolon, joka oli syntynyt linnanherran puheen johdosta, "ja että kuninkaan voudit ovat sen rikkoneet… Minusta näyttää asia vähän toisenlaiselta, minä arvelen vian olevan kuninkaassa itsessään, hän kun on laiminlyönyt drotsin ja marskin asettamisen, jotka olisivat voineet hoitaa hallitusta ja pitää järjestystä hänen poissa ollessaan. Hän on siinä kohdin oikeassa, tuo talonpoikain päällikkö, ett'ei kuningas ole antanut valtakunnan neuvoksille sitä arvoa, kuin olisi pitänyt…"

"Tuota oikeudenkäyntiasiaa, jonka kuningas jätti tanskalaisen neuvoston ratkaistavaksi, sitä ette te, äidinisä, koskaan voi unhottaa", virkahti Jöns Pentinpoika.

"Olet oikeassa, tyttärenpoika, sitä en voi unhottaa; vedottu ruotsalainen oikeusjuttu on Ruotsin neuvoston ratkaistava, muilla ehdoillahan ei Eerikki Pommerilainen päässyt Ruotsin kuninkaaksi. Nyt istuivat tanskalaiset herrat siellä tuomitsemassa ja ainoastaan kaksi ruotsalaista piispaa oli läsnä. En kuitenkaan siitä nyt aikonut puhua, tahdoin vaan, monia mainitsematta, yhdellä tapauksella osottaa, että meilläkin, neuvoston herroilla, saattaa olla todenperäisiä syitä valittaa … mutta emme me silti ole tarttuneet miekkaan oikeutta hakeaksemme… Lyhyesti sanoen on minun arveluni asiasta se, että kuningas on saatava asettamaan drotsi ja marski ja tässä toimessa on tuo talonpoika auttava meitä paremmin kuin me itse, mutta pyrintöjemme ensimmäisenä ja viimeisenä tarkoitusperänä täytyy olla juuri tämän talonpoikaispäällikön vallan rajoittaminen…"

"Hyvin puhuitte, appi", lisäsi Pentti Jönsinpoika, "meidän täytyy soukentaa siivet tuolta kesyttömältä metsälinnulta ja voittepa hyvinkin, Hannu lanko, panna miehen kuninkaan rinnalle. Vähänpä hän minusta näyttää eroavankin kuninkaasta. Antoihan hän nyt Upsalassa kaksi kolmannesta veroista anteeksi! Sellaista eivät rehelliset ritarit voi sietää. Ja kun nyt valtakunnan herrat ja miehet yhtyvät Vadstenaan määrätyssä kokouksessa, niin tarjoutuu itsestään tilaisuus saada tälle asialle jonkunlainen loppu."

"Mutta yhtä aiheellinen kuin meidän tyytymättömyytemme on", jatkoi Krister herra, "yhtä hävytön on tämän Engelbrektin ja talonpoikain käytös. He nurkuvat verojansa … no niin, tahtovatko he päästä verottomiksi? Jumala ja Pyhä Eerikki armahtakoot, mutta jos he pääsevät herroiksi, niin kuin tarkoittavat päästä, niin he tulevat palauttamaan tuon pyhän kuninkaan oman ajan, jolloin ei melkein mitään veroja ja rasituksia ollut … ja siitä varjele meitä laupias Herra Jumala!"

"Amen! äidinisä", lisäsi Jöns Pentinpoika. "Jos talonpojat pääsisivät hallitsemaan, niin saisivat herrat etuoikeuksiansa haikailla…"

"Sen tähden meidän tulee toimia yhteisvoimin, talonpoikaiskapina on kukistettava ja tottahan Vadstenassa siihen sopivat keinot keksimme!"

"Jollemme mahdollisesti jo sitä ennen ole saaneet muuta ajatellaksemme", virkahti Jöns herra.

"Ja mitä, rakas poikani?" kysyi Pentti ritari.

"Arvelen vaan, ett'ei kokousta pidetä ennen kuin elokuun 16 päivän tienoilla ja siksi saattaa paljon tapahtua…"

"Tapahtukoonpa mitä tahansa", huudahti Pentti ritari tulipunaisena, "mutta tahdonpa nähdä, kuka on estävä valtakunnan neuvoksia menemästä kuninkaan kuuluttamaan kokoukseen."

Vanha Krister herra lennähytti tuiman silmäyksen tyttärenpojalle, mutta kääntyi sen jälkeen Hannu Kröpeliniin.

"Olin odottanut täällä tapaavani jonkun Göksholman suvusta ja tiedätte kai, lanko, tulleemme tuumimaan, kuinka parhaiten voisimme olla herrallemme kuninkaalle apuna…"

"Herra Pentti Steninpoikaa odotan tänne", sanoi vastaten Kröpelin, "ynnä hänen poikaansa, herra Maunu Pentinpoikaa Göksholmasta…"

"Sittenpä voimme puhella yhdessä niin kauvan kuin on vielä aikaa", jatkoi Krister herra, "ennen kuin Engelbrekt on päässyt liiaksi voitolle."

Katkeruus, jolla vanhus puhui, ilmaisi kylliksi, mitä hänessä kyti, ja ett'ei hän kovin tarkoin tulisi punnitsemaan niitä neuvoja, joita oli pidettävä tuota peljättyä ja vihattua Engelbrektiä vastaan. Hannu Kröpelin ymmärsi sen hyvin, mutta hän halusi johtaa keskustelun rauhallisemmalle alalle ja se onnistuikin hänelle joissakin määrin, kunnes odotetut herrat saapuivat.

"Uutisia Örebrosta", huudahti nuori Maunu Pentinpoika tuskin malttaen tervehtiä sisälläolijoita. Ja nämä taas olivat yhtä innokkaita kuuntelemaan, kuin hän kertomaan, niin että selvästi tuli ilmi, miten kaikkien ajatukset pyörivät vaan tuossa pienessä miehessä.

"Matti Kettilberg on tehnyt pakkosopimuksen", sanoi Maunu lyhyesti.

Tieto sai kaikki hämmästymään. Örebron linna oli valtakunnan vahvimpia.

"Matti Kettilberg on tehnyt pakkosopimuksen!" huudahtivat kaikki yhteen ääneen.

"Jollei hän saa kuninkaalta apua kuuteen viikkoon", lisäsi Maunu, "niin hän jättää linnan Engelbrektin käsiin, sellaiset ovat pakkosopimuksen ehdot."

"Onko tuo mies sitten ihmistä enempi!" huudahti Pentti ritari.

"Hän on verrattoman uskalias", virkkoi herra Pentti Steninpoika (Yö ja Päivä) "ja Örebron vouti on käyttäytynyt aivan päättömästi. Engelbrekt otti etuvarustukset ilman taistelua ja sitten täytyi Matti Kettilbergin suostua niihin ehtoihin, mitkä tarjottiin."

"Ja minne tuo pieni mies nyt aikoo?" kysyi Krister herra pilkallisesti.

"Hän on mennyt Södermanlantiin", vastasi Pentti Steninpoika, "ja että tietäisitte, mitä voivat osallensa odottaa myöskin ne herrat ja miehet, jotka ovat valtakunnan synnynnäisiä, niin tahdon kertoa, että itse Strängnäsin Tuomas piispalta on ryöstetty kippunta silavaa Nontunan kirkosta."

"Se mitä sanotte, Pentti Steninpoika, kummastuttaa minua suuresti", sanoi nyt ritari Pentti Jönsinpoika (Oxenstjerna). "Useimmissa tilaisuuksissa, missä minä olen ollut Tuomas piispan puheilla, sen jälkeen kuin meteli alkoi Taalainmaassa, on hän osottautunut tuon pienen miehen ystäväksi, ja mitä Södermanlantiin tulee, niin ovathan he jo karkoittaneet Hartvig Flögin Gripsholmasta."

"Mutta Nyköpingissä on vielä Albrekt Styke ja tuskinpa hänkään voinee välttää Matti Kettilbergin kohtaloa. Meneehän tuo sentään mukiin vielä niin kauvan kuin on vaan noista ulkomaalaisista puhe, mutta uskokaa pois, jalot herrat, kohta on meidänkin vuoromme tuleva!"

"Ja sen tähden, Pentti ritari", sanoi Krister herra merkitsevästi silmää iskien, "sen tähden näyttää meistä täällä olijoista olevan aika yhdessä tuumia, kuinka voisimme elää rauhassa Ruotsin valtakunnassa, etenkin nyt kun herrainkokous kohta pidetään Vadstenassa…"

"Jos talonpojat Nyköpingistä vaeltavat Itägötanmaahan, niin kuin on luultavaa", sanoi vastaten Pentti Steninpoika, "niin mahtanee käydä meille metsän pohjoispuolella oleville vaikeaksi päästä Kolmårdenin eteläpuolelle. Bo veljeni oleskelee kuitenkin siellä Kaarlo Knuutinpojan tykönä Fågelvikissä."

"Puhutteko tekin sillä suulla?" mutisi Pentti Jönsinpoika (Oxenstjerna) kalveten, mutta lisäsi ääneen, "mitä sitten tapahtuneekin, niin lienemme me neuvoston jäsenet yhtä mieltä, ja helpompi minusta näyttää puro olevan tukkia kuin virta."

Palvelija tuli sisään ja kuiskasi muutamia sanoja linnanherralle, jonka jälkeen tämä kääntyi herroihin, kehottaen, ennen kuin vakaviin keskusteluihin ryhtyivät, virkistämään itseänsä maljallisella viiniä.

Herrat nousivat sen tähden liikkeelle ja läksivät huoneesta. Ainoastaan ritari Pentti Steninpoika Göksholmasta jäi.

"Pari sanaa, jalo Hannu herra", sanoi hän.

"Olen käskettävänänne, Pentti ritari!"

Ei kumpikaan heistä huomannut, että pieni mustapukuinen olento kuulumattomin askelin oli tullut huoneeseen ja jäänyt oven suuhun seisomaan. Oli jo iltapäivää kulunut aika pitkälti, ja vaikka oli keskikesä, niin oli kuitenkin valo syvässä pimeässä huoneessa niin heikko, että tuota pientä mustaa olentoa saattoi pitää varjona, etenkin kuin hän osasi vähitellen hakea itsellensä oivallisen sijan oven poskesta ulkonevan ison tulisijan synkkään varjoon.

"Asiani koskee ystäväänne, Hannu kreiviä!" alkoi Pentti ritari.

"Ja naimaliittoa, jonka pitäisi yhdistää teidän sukunne kreivin sukuun", jatkoi Kröpelin.

"Oikein … mutta nyt en tiedä, miten minun on asiaa aprikoiminen, kun onnettomuus niin yht'äkkiä on Hannu kreiviä kohdannut."

"Se onnettomuus elköön teitä ollenkaan huolettako, Pentti ritari!" vastasi Kröpelin. "Minä takaan, että kreivi ennen pitkää saa vapautensa jälleen, mutta…"

"Mitä, Hannu ritari, mikäpä teitä enemmän huolettaisi?"

"Hänen tyttärensä!"

"Agnes neiti … en ymmärrä teitä."

"Hannu kreivi on minulle kirjoittanut ja pyytänyt minua ottamaan hänen tyttärensä turviini hänen poissaolo-ajakseen ja sallimaan hänen päästä tyttäreni Märta rouvan luokse. Tämän pyynnön olisin mielelläni tahtonut täyttää, mutta sitä ei näy olevan minulle suotu…"

"Ja miks'ei, miks'ei, Hannu ritari?"

"Koska kreivin tytär on jäljettömiin kadonnut."

"Tuhat tulimmaista, mitä sanottekaan?"

Asia näkyi hyvin läheltä koskevan ritariin; hän oikein tuskaili tuon odottamattoman tiedon saatuaan. Varmaankin hän oli paljon tälle naimiskaupalle perustanut, enemmän kuin oli antanut päältä päin näkyä. Kokenut Hannu Kröpelin huomasi sen myöskin, mutta hän ei pitänyt sillä hetkellä sopivana enempää asiaan sekaantumista ja odottamaton tulisijan nurkasta kuuluva liikahdus kiinnitti myöskin hänen huomiotansa, niin että hänen ajatuksensa joutuivat aivan toiselle tolalle.

"Onko siellä ketä?" huudahti hän ja meni lähemmäksi nurkkaa.

Silloin astui mustapukuinen esiin ja kumarsi nöyrästi.

"Armollinen herra", sanoi hän, "minä olen halpa, onneton mies, minä pyysin palvelijan itseäni ilmoittamaan, mutta hän ei sitä tehnyt, ja kun välttämättömästi tahdoin teitä puhutella, niin tulin sisään…"

"Ken olet, joka siten uskallat hiipiä sisään?" kysyi linnanherra kiivastuen.

"Elkää kiivastuko, armollinen herra", jatkoi mies nöyrästi, "minä en uskaltanut keskusteluanne keskeyttää, jalot herrat…! Minä olen, se on, minä olen ollut kirjurina Vesteråsin voudilla, Jösse Eerikinpojalla."

Hannu Kröpelin tarkasteli tuikeasti pientä miestä ja muistutteli, missä hän ennen oli samat kasvot nähnyt.

"Ja miksi olet herrastasi luopunut?" kysyi sillä välin Pentti ritari.

"Hän ei enää palvelustani tarvitse!"

"Aiot kai sitten ruveta Tukholman linnanvoudin palvelukseen?"

"Aikomukseni oli tarjota vähäpätöistä palvelustani Hannu ritarille", vastasi mies.

"Kuuleppa, mies", virkahti yht'äkkiä linnanherra otsa rypyssä, "sinähän viime vuonna juhannuksen aikaan veit minulta muutaman kuninkaankirjeen Tuomas piispalle Tynnelsöhön?"

"Minä vein, armollinen herra, ja annoin sen piispan omaan käteen!"

"Niinpä niin, mutta kun linnasta läksit, jätit jälkeesi varjon, josta piispakin on kärsiä saanut. Siltä vieraalta, joka piispalla silloin oli, varastettiin yöllä … tunnetko varasta, mies?"

"Ah, armollinen herra, näinä aikoina, kuka voi tuntea kaiken pahan ja kaikki pahat ihmiset?… Onko sitten minua, mies parkaa, silläkin tavalla poissa ollessani paneteltu! Sitä josta minua nyt syytätte, ette voi milloinkaan toteen näyttää."

"Siitä puhumme toiste, mutta yhden asian sanon sinulle: elä koskaan enää tule silmieni eteen, jos elää mielit, ja vielä toisenkin, käännä pian suuntasi, sillä minusta näyttää, että olet jo pitkälle kulkenut tietä, joka ei ole hyvä."

Mies kumarteli ja kuului siltä kuin hän olisi itkeä nyyhkyttänyt mielenliikutuksesta. Mutta hän näki kuitenkin olevan syytä kiireesti lähteä huoneesta.

Myöskin molemmat ritarit läksivät toisten herrain luokse, niin että
Bernard Osenbrügge jäi yksinään huoneeseen.

Hän oli kirjoittanut valmiiksi kuninkaalle menevän kirjelmän[5] ja pannut sen syrjään. Hän oli myöskin kirjoittanut kirjeen valtakirjoineen Danzigin neuvostolle, ja hän istui edes takaisin hoippuillen tuolillaan, ikään kuin olisi itsekseen tuumaillut niitä merkillisiä tapahtumia, joita nuo ylhäiset herrat olivat puhuneet. Kirje oli hänen edessään pöydällä ja vähän väliä loi hän silmänsä siihen. Vihdoin hän otti kynän ja kirjoitti nimikirjoituksen alle seuraavaa:

"Täällä on mies, jonka nimi on Engelbrekt Engelbrektinpoika, ja joka on syntynyt Taalainmaassa, josta vaskea ja rautaa saadaan. Hän on koonnut ympärillensä 40- tai 50,000 miestä ja voisi kai saada useampiakin, jos tahtoisi. Hän on polttanut poroksi monta linnaa, kaupunkia ja kylää, ja hänen sotajoukkonsa, jota sanotaan taalalaisiksi, on tullut Tukholmaan aivan niin kuin kerettiläiset Danzigiin ja leiriytynyt yhdelle laidalle kaupunkia, niin että odotettiin hyökkäystä, jonka kuitenkin Kröpelin on saanut estetyksi tekemällä aselevon Engelbrektin kanssa marraskuun 11 päivään asti. Taalalaisten tarkoituksena on saada oma kuningas Ruotsiin ja karkottaa Eerikki kaikista kolmesta valtakunnasta. He tahtovat itse päästä herroiksi ja he toivovat saavansa kaikki asiat sille kannalle, jolla olivat olleet tässä maassa paljon kunnioitetun Eerikki pyhän aikana, jolloin ei mitään veroja, rasituksia tai tulleja ollut olemassa".[6]

Nämä rivit kirjoitettuansa hän nousi istualtaan ja läksi huoneesta.