II.
Göksholman herrat.
Elokuun 1 p:nä 1434 oli äsken kertomamme kokous ollut Tukholman linnassa. Muutamia päiviä sen jälkeen astuskeli yksinäinen matkamies sitä tietä pitkin, joka Nyköpingistä lähtee luoteista suuntaa. Se oli pieni vähäpätöinen mies ja hän näytti käynnistä ja ryhdistä päättäen olevan väsyksissä pitkästä matkastaan. Päivä läheni loppuansa ja hänen raukeat silmänsä huomasivat mielihyvällä kappelin huipun kohoavan kaukaa puiden latvojen välistä.
Pian oli hän tuon pienen kappelin luona. Se oli Vadsbron kappeli. Hän tarkasteli läheisiä rakennuksia, mistä hän kenties voisi hakea yösijaa, mutta luultavasti hänellä oli syynsä olla siinä toimessa liikaa kiirettä pitämättä, sillä hän haki itsellensä aivan läheltä tietä piilopaikan kahden korkean kuusen välistä.
Kaikkialla vallitsi hiljaisuus ja tuuli kulki niin hiljaa puitten välitse, että tuskin lehtikään liikahti. Maisema oli suloinen katsella ylänköineen ja alankoineen, mutta luonnon kauneudesta ei tuo väsynyt matkamies näkynyt ollenkaan lukua pitävän. Hänen mielensä täytti kokonaan joku asia, joka esti häntä näkemästä mitään ulkopuolelta itseänsä. Painoiko häntä huoli vai valmisteliko hän aivoissaan jotakin konnantyötä, sitä olisi pintapuolisesti tarkastamalla ollut vaikea päättää. Rypistetyt kulmakarvat, nyrkkiinpuristettu käsi, jota hän tuon tuostakin löi nostettua polveansa vasten, silmissä palava tuima tuli näyttivät pikemmin puolustavan jälkimmäistä otaksumista kuin edellistä.
Pienessä kappelissa laulettiin messua ja ääni tunki metsään ja mäelle, jolla matkamies istui; mutta nuo pyhät sävelet jäivät yhtä tehottomiksi kuin luonnon kaunis maisemakin. Päinvastoin näyttivät hänen silmänsä palavan tuikeankin ja hänen kasvonsa tasoittuvan, ikään kuin hän nyt vasta olisi sieluntyössään päässyt mieluiseen tulokseen. Välistä näyttää siltä, kuin pahat ajatukset syntyisivät ja kehittyisivät pikemmin ja varmemmin silmätysten kauniin ja pyhän kanssa, niin kuin saman auringon lämpö tuleennuttaa sekä kukkaisen että käärmeenmunan. Omituiselta se tuntuu, mutta pyhimmät asiat ovat tavallisesti välttämättömimpinä ehtoina pimeyden henkien esiin manaamiseen ja papin pyhittämä rippileipä on vieläkin kansanluulon mukaan oivallinen pääsykirja paholaisen pitoihin.
Miehen ajatuksenjuoksu keskeytyi, kun muutamia ratsumiehiä tuli ajaen tietä pitkin. Heitä oli luvultaan neljä. Kaksi herrasmiestä ajoi edellä ja vähän jälempänä kaksi palvelijaa. He pysähtyivät, kun kuulivat messun laulantaa kappelista ja paljastivat päänsä sekä tekivät ristinmerkin. Kätkeytynyt matkamies piti malttamattoman tarkasti silmällä heidän kaikkia liikkeitään ja hänen silmäinsä välähdykset osottivat, että näiden herrain näkeminen koski häneen mitä likimmin.
Herrain vielä seisottaessa hevosiansa kuului vielä muuan ratsastaja toiselta suunnalta lähenevän Vadsbron kappelia. Herrain liikkeistä näki tarkastaja hänen olevan aivan lähellä heitä, vaikka hän ei vielä itse häntä nähnyt. Herrat ratsastivat tulijaa vastaan ja tulivat sen kautta pysähtymään aivan niiden kahden puun kohdalle, joiden suojaan mies oli asettunut.
"Näin myöhään iltasella", virkkoi viimeksi tullut, jonka musta puku selvästi ilmaisi hänen kuuluvan hengelliseen säätyyn, "ette arvellakseni aikone mennä isäni talon ohitse sieltä yösijaa hakematta, jollei matkallanne liene muuta kiireellisempää määrää."
"Kiitos, herra Sigge Ulvinpoika", vastasi vanhempi herroista, "me tulemme Tukholmasta ja olemme nyt matkalla kotiimme Göksholmaan."
"Silloinpa tiedätte uutisia, joita isäni, Lagmansön vanha Ulvi Pentinpoika voi haluta kuulla ja olette sen tähden hänen luoksensa kaksinkerroin tervetulleet!"
Sitten herrat jatkoivat matkaansa syrjätietä etelään päin. Kun varjot vähän aikaa sen jälkeen pitenemistään pitenivät ja hämärä levitti verhoansa niityille ja kedoille ja yön hiljaisuus salli pienen virran, joka virtasi kappelin ohitse, yhä kovaäänisemmin äyräittensä välissä kohista, kohosi tuo hinterä mies piilopaikastaan esiin ja läksi kulkemaan samaa tietä, jota nuo kolme herraa ja heidän palvelijansa olivat menneet.
Lagmansön kartanossa oli silloin isäntänä herra Ulvi Pentinpoika (Sparre), jo vanha mies, jonka kolmesta pojasta vanhin, Fader Ulvinpoika, oli naimisissa Elin Niilontyttären kanssa, joka oli Pentti Steninpojan sisarenlapsi isänpuolelta. Nuorin, Sigge Ulvinpoika, oli ruvennut kirkon palvelukseen ja toivoi näihin aikoihin pääsevänsä päädiakooniksi Strängnäsiin. Se suku, johon hän kuului, oli valtakunnan vanhimpia ja mahtavimpia, vaikk'ei kellään sen jäsenistä tähän aikaan ollut mitään erittäin huomattavaa asemaa. Mutta valtakunnandrotsi Kaarlo Ulvinpojan, Toftan herran, muisto loi jonkinlaista loistoa suvulle. Vanha Ulvi kuului erityiseen haaraan tätä sukua ja oli järjestyksessä viides kantaisästä lukien, kun sitä vastoin Kaarlo Ulvinpoika oli kuudes kantaisästä ja kuului vanhempaan haaraan, joka loppui hänen poikaansa, Knuutti Kaarlonpoikaan. Tämä viimeksi mainittu kuoli ennen isäänsä.
Suuren ilon tuotti herrain ja pojan tulo vanhalle herralle, joka istui kartanonsa isossa yksinäisessä salissa. Paljon kyseltiin ja paljon puheltiin iltasella ja monta entisajan muistoa verestettiin ja asetettiin kaiken sekä julkisen että yksityisen elämän esikuvaksi. Mieluimmin hän kuitenkin puhui sukulaisestaan ja Margareta kuningattaresta, jonka innokkaaksi puoluelaiseksi Kaarlo Ulvinpoika lopulta tuli, vaikka kuningatar voimakkaammin kuin kukaan niistä kuninkaista, joiden kanssa hän aikoinaan oli valtikasta otellut, kävi herrain vallan kimppuun.
Sitä mikä nyt tapahtui, kun talonpojat läksivät liikkeelle ottaakseen valtakunnan ja sen linnat huostaansa, sitä ei kuluneen vuosisadan mies jaksanut käsittää. Hän oli aikoja sitten vetäytynyt pois maatiloilleen ja Margareta kuningattaren jälkeisiä tapahtumia hänen mielestään tuskin kannatti vakavasti muistellakkaan. Niitä mielipiteitä pitemmälle kehittämään, jotka innostuttivat herroja Tukholman linnassa, oli siis Langmansössä käynti varsin omiansa.
Kohta erosivat herrat ja molemmat vieraat vietiin makuuhuoneeseensa, jonne ainoa kotona oleva poika, Sigge Ulvinpoika, heitä oli johtamassa.
"Teillä on", sanoi tämä vanhemmalle vieraistansa ystävällisesti, saattoipa sanoa mielistelevästi hymyillen, "teillä on jotakin mieltänne synkistyttämässä, ritari Pentti Steninpoika, muutakin kuin mistä tänä iltana olemme isäni kanssa puhelleet!"
"Ja jospa minulla onkin jotakin mieltäni painamassa", vastasi ritari, "niin tuskinpa se puhumisesta paranee!"
"Ehkäpä kuitenkin", virkkoi tuleva päädiakooni, "puhukaa suoraan, minä tahdon kernaasti puhua puolestanne isälleni, jos vaan hän voipi auttaa, ja tahtovan minä hänen tiedän sukulaisuuden tähden."
"Jos isänne voi minulle lainata rahasumman,§[7] minkä tarvitsen", vastasi Pentti ritari, "niin olen siunaava sitä hetkeä, jona teidät tapasin ja te toitte minut tänne."
"Luulenpa hänen voivan, ja jos tahdotte, niin otan toimittaakseni sen asian teille…"
"Vilpittömästi kiitän teitä ja voitte aina luottaa sekä minuun että poikaani, jos jonkun kerran vuorostanne tarvitsette ystäväntyötä."
"Sitäpä saattaisin hyvinkin pian tarvita", virkkoi Sigge Ulvinpoika, "ja voittehan kyllä puhua puolestani sedällenne, Linköpingin Knuutti piispalle, Strängnäsin päädiakooninvirkaan nähden, jonka hänen veljensä, teidän setänne, Niilo Bonpoika on perustanut, ja joka nyt tulee täytettäväksi. Hän on lähin sukulainen ja hänellä on suuri vaikutusvalta Tuomas piispaan, ja jos on totta, mitä kerrotaan, että arvoisa isä Tuomas piispa kuuluu olevan Engelbrektin ystävä enemmän kuin toivottavaa on, niin mahtaisipa teille herroille olla hyvinkin sovelijasta, että piispan omassa tuomiokapitulissa olisi olemassa talonpoikaispäällikölle vastapaino."
"Tuossa käteni, herra Sigge Ulvinpoika, minkä voin, sen sydämestäni olen puolestanne tekevä."
Sigge herra poistui ja vieraat jäivät kahden kesken. Heidän mielentilansa oli kuitenkin sellainen, ett'eivät he voineet antautua levon valtaan. Vanhempi herra astui raskain askelin edes takaisin huoneessa, kun taas nuorempi istui jalat ojennettuina ja pää kumarassa suotta aikojaan palasiksi nyppien kaunista kukkaa, jonka oli taittanut pihamaalla kasvavasta ruusupensaasta tullessaan ritarisalista siihen luhtiin, jossa heidän makuuhuoneensa oli.
"Miten hyvänsä aprikoinkin asioita ja asemaamme, poika", sanoi Pentti ritari ja seisattui poikansa eteen, "niin jää ainoaksi pelastukseksemme naimisesi toteutuminen kreivintyttären kanssa."
"Olisipa toki olemassa toinenkin keino, arvelen ma", vastasi poika.
"Ja mikä, Maunu?"
"Joku paremmanpuolinen lääni, esimerkiksi Örebro."
"Örebro…!"
"Se sopisi mielestäni Göksholman herralle!"
"Niinpä niin, Maunu, Örebro lääneineen, se pelastaisi meidät… Mutta kuinka luulet sen linnan olevan saatavissa; kuningas ei mahtane luopua tavastaan eikä mahtane antaa sitä syntyperäiselle ruotsalaiselle."
"Ja miksi se sitten olisi saatava juuri Eerikki kuninkaalta, isä?"
"Kautta viiden haavan, Maunu, kuuliko korvani oikein?… Keneltä Göksholman Pentti Steninpoika ottaisi läänin, jollei Ruotsin kuninkaalta?"
"Engelbrektiltä!" vastasi poika ja nousi seisoalleen.
"Kautta elävän Jumalan veren, Maunu poikani, muista mihin sukuun kuulut! Tahraisinko minä, tahraisiko Pentti Steninpoika vanhan kunniallisen vaakunakilpensä ottamalla linnan talonpojan kädestä? Tuhat tulimmaista, poika, mitä uskallatkaan ehdottaa!"
"Ottihan Niilo Kustavinpoika Vesteråsin saman talonpojan kädestä!"
"Elä minulle mainitse tuota Niiloa… Ennen jätän maat ja mannut, ennen täytyy meidän, sekä sinun että minun, syödä leipämme jonkun sukulaisemme turvissa, kuin minä otan Örebron linnan tai mitään muuta kenenkään muun kuin kuninkaan kädestä, niin totta kuin Jumala ja pyhä Eerikki kuningas valani kuulkoot!"
"Saattaapa kuitenkin kestää, ennen kuin Eerikki kuningas tulee Ruotsiin ja sitä ennen…"
"Tuhat tulimmaista!" huudahti Pentti herra ja iski raskaan nyrkkinsä tammipöytään, "tuhat tulimmaista, että tämän Engelbrektin ja hänen talonpoikainsa piti tulla sotkemaan kaunis suunnitelmani, joka oli milt'ei valmis… Hannu kreivi vankina, hänen tyttärensä kateissa… Ja kaikki tämä on tuon Engelbrektin työtä!"
Hiljainen kolkutus ovelle herätti molempain sisälläolijain huomion.
"Ken siellä", karjaisi Pentti ritari ja katsoi ovea kohti.
Tämä aukeni aivan hiljaa ja pieni hinterä mies, sama jonka ritari oli nähnyt Hannu Kröpelinin luona Tukholman linnassa, seisoi nöyrästi kumarrellen hänen edessään.
"Elkää vihastuko, armollinen herra", alotteli pieni mies, mutta ei ennättänyt sanoa enempää, ennen kuin Pentti herra syöksähti häntä kohti.
"Katala mies!" huudahti hän, "pitääkö minunkin toistaa sinulle, mitä
Tukholman linnassa kuulit?"
"Tehkää vaan se armollinen herra", sanoi pieni mies ritarin vihaa säikähtämättä, "tehkää vaan se, niin käy teille, niin kuin on käynyt monelle muulle, että tietämättänne lykkäätte onnen luotanne."
Ritari kiinnitti kummastuneena silmänsä mieheen; hän oli nähtävästi kahden vaiheilla, heittäisikö ulos tuon julkean vai kuuntelisiko vielä mitä hänellä saattoi olla sanomista. Äkillinen käden liike osotti kuitenkin kohta edellisen tuuman pääsevän voitolle. Mutta pieni mies sai yhdellä ainoalla sanalla nostetun käden jännittyneet lihakset herpoamaan.
"Hannu kreivi!" sanoi hän.
Ritarin muoto kehotti häntä jatkamaan.
"Kenties voisin minä, köyhä mies, olla teille apuna sen päämäärän saavuttamisessa, josta puhuitte Tukholman linnan jalon voudin kanssa…"
"Mistä puhut mies?" kysyi ritari vihan jälkiä vielä katseessa ja äänessä.
"Siitä asiasta, jota sydämestänne toivotte — poikanne ja tuon rikkaan kreivin tyttären naimisesta…! En tahdo salata kuulleeni teidän ja Hannu ritarin siitä puhuvan, ja jos se oli väärin, niin minä sen voin sovittaa tarjoamalla teille saman palveluksen, jonka ylpeä linnanvouti hylkäsi."
"Puhu selvästi ja kiertelemättä, mies, kuka olet ja miten voit minua palvella?"
"Nimeni on Martti", vastasi mies, "ja olen ollut kirjurina Jösse
Eerikinpojalla, mutta nyt en enää ole hänen miehiänsä, vaan voin
tarjota palvelustani kenelle hyvänsä, joka vaan tahtoo vaivani palkita.
Teillä, ritari, on vaikea tehtävä…"
"Jos sinulla on mitään vihiä kreivintyttärestä, niin sano se suoraan", huusi Maunu Pentinpoika ja hypähti pystyyn.
"Kyllä minulla on!"
Molemmat herrat katsahtivat toisiansa silmiin ja viimeinenkin vihanilme hävisi Pentti ritarin kasvoista.
"Sano pian", kiirehti Maunu, "missä hän on?"
"Minkä tiedän, sen tahdon sanoa", alkoi mies aivan tyynesti. "Viime vuoden juhannuksesta asti olen oleskellut Kööpenhaminassa ja usein ollut kuninkaan puheilla; olin siellä silloinkin, kun entinen herrani, Jösse Eerikinpoika tuli sinne, ja kun hänen seuraajansa Vesteråsin voudinvirassa, Hannu kreivi, tuli. Jo tiedätte, että kreivi pantiin vankeuteen ja minä hankin luvan päästä kreivin puheille ja tarjosin hänelle palvelustani, niin kuin olen sitä teille tarjonnut, mutta hän käski minut pois. Juuri kun läksin hänen luotansa, tuli Melcher Gjordinpoika ja minä kuulin vankilanoven raosta osan ja varsin tärkeän osan heidän keskustelustaan. Kreivi kysyi tytärtään ja hänen vanha voutinsa kertoi kummallisia asioita…"
Göksholman herrat näyttivät jotenkin vastenmielisesti kuuntelevan miehen kertomusta, ja jos saapuvilla olisi ollut joku, niin he varmaan olisivat inholla ajaneet urkkijan luotansa, vaikka panivatkin suurta arvoa niihin tietoihin, joita häneltä voivat saada. Kiusaus oli kuitenkin liian voimakas ja he tyydyttivät omantuntonsa vaatimuksia ottamalla näköjään vastenmielisesti vastaan, mitä heille tarjottiin. Viekas kertoja, joka luultavasti sen huomasi, keskeytti vähäksi aikaa kertomuksensa, tutkiakseen, missä määrin ritarit nyt olivat hänen vallassaan.
"Kuulitko kummallisia asioita?" kysyi vihdoin Maunu malttamattomana.
"Kuulin!"
"Kautta Vapahtajan ristinpuun! Elä siinä turhaan meitä viivyttele, mies!" karjasi taas Maunu.
Pieni mies otti pari askelta eteenpäin ja sanoi enemmän kuiskaten kuin puhuen:
"Kreivin tytär rakastaa toista…"
"Rakastaako toista?"
"Ja hän menee ennen luostariin ja itkee pilalle kauneutensa ja rikkautensa, kuin suostuu menemään kenellekään muulle kuin sille, jonka on valinnut…"
"Valehtelet!" karjaisi tällöin Maunu ja löi pienen miehen lattiaan, aivan vimmoissaan siitä häväistyksestä, jonka alaiseksi hänet teki jo pelkkä ajatus siitä, että ketään voitiin pitää häntä parempana.
Pieni mies nousi ylös, vähemmin ruhjoutuneena, kuin niin voimakkaan iskun saatua olisi voinut luulla, ja se viisasteleva hymy, johon hänen huulensa vetäytyivät, osotti iskun pikemmin lähentäneen päämäärää hänelle kuin edentäneen häntä siitä.
"Ette tahtone kuulla enempää, jalot herrat?" kysyi hän ja oli lähtevinään pois.
"Kenen on arvoisa neiti valinnut?" kysyi Pentti ritari verkalleen.
"Herman Bermanin!" kuiskasi mies taas herroja lähennellen.
"Se on Engelbrektin miehiä, luulen ma", virkkoi ritari. "Hänen kasvattipoikansa!"
"Entä kreivi…?"
"Kreivi sanoi sen tietävänsä, mutta puhui niin hiljaa, ett'en kuullut, mitä hän muuta sanoi. Sen vaan kuulin, että Melcher Gjordinpoika oli vienyt arvoisan neidin varmaan paikkaan."
"Ja minne…?"
"Ettekö saata arvata, jalo ritari?"
"Sanotaanhan Melcher Gjordinpojan vapaaehtoisesti jättäneen kreivin linnan Engelbrektille."
"Olisiko se sitten…?"
"Kukas muu kuin Engelbrekt? Ja mikäli minusta näyttää", lisäsi mies luotuaan mielenilmeisen silmäyksen ensin Pentti ritariin ja sitten hänen poikaansa, "niin iskunne ennen olisi pitänyt sattua Engelbrektiin kuin minuun, jalo herra."
Maunu Pentinpoika asteli levottomasti edes takaisin huoneessa mitä kiivaimman suuttumuksen vallassa.
"Jos nyt tahdotte ottaa jotakin minulta, köyhältä mieheltä", jatkoi kertoja, "ja luvata minulle suojaa ja apua, niin minä voisin auttaa teidät arvoisan neidin omistajaksi. Minä tunnen hyvin matkat ja mutkat Engelbrektin ympärillä ja…"
"Jos hankit minulle kreivintyttären ja saatat hänet Hannu Kröpelinin haltuun", keskeytti Pentti ritari ja nojasi nyrkkiin puristettua kättänsä pöytään, "niin lupaan sinulle suojaa ja apua…"
"Liian vähän, jalo herra, liian vähän!" keskeytti vuorostaan pieni mies.
Ritari katsoi häneen silmät suurina.
"Kenties uskallan henkeni puolestanne, herra…!"
"No olkoon, pääset kirjurikseni, niin kuin olit Jösse
Eerikinpojallakin."
"Vieläkin liian vähän, armollinen herra… Joku talojanne tulee teidän siitä uhkayrityksestä tarjota palkakseni ja vakuudeksi antaa omanne, poikanne ja sukulaistenne kirjallinen sitoumus…"
"Paljon pyydät, mies", sanoi ritari ja aikaili kauvan, ennen kuin mitään lisäsi, ja hänen poskensa kalpenivat ja käsi vapisi huomattavasti miekankahvassa, "mutta kyllä saat mitä pyydät…"
"Hyvä, olen siis miehenne, ritari, niin pian kuin annatte sitoumuksen käsiini."
"Vadstenan herrainpäiväin jälkeen sen saat…!"
"Parempikin ehdotus minulla on, armollinen herra… Minä seuraan teitä Göksholmaan ja siellä te laaditte sitoumuksen ynnä erityiset kirjelmät veljillenne. Minä aion nyt itse matkustaa etelään Kolmårdenin kautta ja saattaisin kai silloin tavata Knuutti piispan Linköpingissä…"
Ritari tuumaili hetkisen.
"Juuri nyt", lisäsi Kirjuri-Martti, "on sopivin aika päästä Kolmårdenin lävitse, ennen kuin Engelbrekt ja talonpoikaissotajoukko ovat ennättäneet sinne Nyköpingistä. Minä läksin Albrekt Styken luota Nyköpingin linnasta, juuri kun Engelbrekt tuli sinne, ja töin tuskin olen nyt metsien kautta päässyt tänne."
"Kuinka aikoi Nyköpingin vouti ottaa vastaan talonpojat?" kysyi ritari.
"Samoin kuin kaikki muutkin, rupeamalla pakkosopimukseen niin suvaittavilla ehdoilla kuin suinkin, jollei hän voi saada apua. Minä vien kirjettä häneltä hänen veljellensä Henrikki Stykelle Ringstaholmaan."
"Ja tahdoit kuitenkin hukata aikaa tullaksesi Göksholmaan…?"
"Arvelin teidän antavan minulle jonkun palvelijainne hevosia, ritari, ja silloinhan helposti voinen voittaa takaisin hukkaamani ajan. Mitään apua ei sitä paitsi Albrekt veljeltään odota, hän tahtoo vaan varoittaa häntä varustamaan linnaan kaikkea mitä tarvitaan talonpoikain vastustamiseksi."
Ritari näytti nyt täysin varmasti päättäneen, mitä aikoi tehdä, ja siihen päättyi illan keskustelu.
Seuraavana aamuna varhain toi Sigge Ulvinpoika sen iloisen tiedon, että asiat isään nähden olivat käyneet Pentti herran toivomuksien mukaan; kun ritari vaan antoi panttikirjansa, niin olivat rahat nostettavissa.
Myöhemmin aamupäivällä läksivät Göksholman herrat Lagmansöstä ja Kirjuri-Martti seurasi heitä toisen palvelijan sijassa, jonka oli kuljettava jalkaisin.