Engelbrekt Engelbrektinpoika 2 / Kaksiosainen historiallinen romaani

by C. Georg Starbäck

I.

Kutsumattomia vieraita.

Oli taas kevät, joka tänä vuonna tuli tavattoman aikaiseen. Talven kinokset sulivat ja juoksivat vuolaina virtoina järviin ja meriin, ja ilman siivekkäät joukot palasivat etelästä rakkaisiin koteihinsa, pohjolan syrjäisiin laaksoihin. Metsikana vaihtoi parhaillaan pukuansa ja orava kyherteli koivunlatvassa. Päivä päivältä nousi aurinko yhä ylemmäksi taivaan laelle ja päästi taas luonnon siteistään; vapaus virkosi taas eloon metsissä ja järvissä, vuorilla ja laaksoissa ja lauhkeat keväiset tuulet kuiskailivat rauhaa ja sovitusta, samalla kuin tuhannet riemusävelet soivat vapauden ja rakkauden ylistystä korkealla ilmassa.

Tälle luonnon riemulle oli Ruotsin rahvaan mieliala selvänä vastakohtana. Kamala toivottomuus pilkisti jokaisen silmästä, pusersi huokauksen jokaisen rinnasta. Ja yhä koveni sorto, yhä julmemmaksi kävi ulkomaalaisten voutien mielivalta. Pyhän Yrjänätarun alkupuoliskoa elettiin nyt todellisuudessa. Lohikäärme ruiskutti voitonriemuissaan myrkkyänsä maalle ja kauhuissaan kysyi jokainen, joko Ruotsin kuolonhetki oli käsissä. Missä tahansa kiinnittikin katseensa Ruotsin herroihin ja edusmiehiin, jotka linnoissaan ja taloillaan elelivät, niin turhaan etsi ketään sellaista, joka tahtoi ruveta pitämään kansan puolta ja saattamaan maan lain ja vanhat hyvät tavat taas voimaan ja noudatettaviksi.

Taalalaiset olivat kyllä edellisenä syksynä nousseet kapinaan, mutta olivat taas laskeneet aseensa, kun valtakunnan neuvosto oli luvannut täyttää heidän toiveensa ja olla apuna heidän hätäänsä poistamassa. He vannoivat pyhän valan olla enää maksamatta veroa Jösse Eerikinpojalle ja niine päätöksineen he palasivat kotiinsa ja valtaneuvokset menivät ilomielin matkoihinsa.

Kaikki näytti siis olevan hukassa. Jösse Eerikinpoika ei tosin itse ollut uskaltanut mennä Taalainmaahan, mutta hän oli paikoillaan lujassa Vesteråsin linnassaan ja samoin muutkin voudit kaikkialla valtakunnassa. Syksyiset tapahtumat v. 1433 olivat vaan olleet yhä selvemmin näyttämässä sitä toivotonta kurjuutta, johon Ruotsin kansa oli vajonnut, samalla kuin voudit kävivät sitä varmemmiksi, sitä rohkeammiksi, kuta helpommalta oli näyttänyt aseellisenkin rahvaan aisoissa pitäminen.

Kaikista näistä voudeista, jotka kuninkaan nimessä ryöstivät ja raastoivat Ruotsinmaata, ei sentään kukaan vetänyt vertoja Vestmanlannin ja Taalainmaan voudille. Tämä näet ei heitä voittanut ainoastaan viekkaudessa ja rohkeudessa, jott'en sanoisi hävyttömyydessä, vaan etenkin siinä erinomaisessa julmuudessa ja kovuudessa, jolla hän osasi panna mielivaltaiset käskynsä täytäntöön, siinä matelevaisuudessa ja arkamaisuudessa, jolla hän osasi näennäisesti väistyä tieltä, kun olot niin vaativat. Mutta hän väistyi vain odottelemaan tilaisuutta, ottaakseen heti takaisin, mitä oli menettänyt, samoin kuin tiikeri vetää kokoon jäntäreitänsä ja valmisteleikse voimakkaimpaan hyppäykseensä, silloin kuin se näköjään säveänä lyykistyy maahan.

Juuri nyt hän oli siinä asennossa. Hänen oli syksyllä täytynyt peräytyä; nyt hän oli taas eteenpäin menossa. Se mitä hänen oli ollut pakko kuulla ja sallia syksyllä valtaneuvosten läsnä ollessa, oli kiihottanut hänen turhamielisyytensä ylimmilleen. Mutta hän osasi salata vihansa ja vartoa. Nyt hän varustautui laskemaan vihansa liekit valloilleen, nyt piti noiden talonpoikain oikein oppia tuntemaan hänet. Voi, voi silloin heitä ja — Engelbrektiä.

Hän oli menetellyt hyvin varovasti. Leijonanpyytäjä ei turhanpäiten saalistansa ärsyttele. Hän ei ollut jalkaansa astunut pohjoispuolelle Dal-jokea ja Juhani Walekin oli pysytellyt hyvin hiljaa syksyn aikana ja toiselle puolen joulun. Mutta uudenvuoden tienoissa oli Jösse koettanut Juhani Walen ja hänen palvelijainsa toimella saada kokoon verot. Se onnistuikin mitään hälinää nostattamatta ja — joko sitten mielet todellakin olivat rauhoittuneet, taikka oli huomattu mahdottomaksi potkia tutkainta vastaan — veroja kertyikin joku määrä. Tämän hän teki kokeiksi vain, ja kun se onnistui, niin hän ei enää empinytkään jatkaessaan.

Mutta kaikki tämä oli vaan vähäpätöistä siihen verraten, mitä hänellä nyt oli mielessä. Hänen kostostaan oli tuleva oikein loistava. Pääsiäisen jälkeen aikoi hän kaikkine väkineen mennä Taalainmaahan. Hän odotteli vaan kuninkaan kirjettä pannakseen siellä kauheita rankaisuja toimeen. Ja kaikkein ensimmäiseksi tuli tuon julkean Engelbrektin kukistua.

Monta kertaa oli tämä jalo vouti huoneessaan Vesteråsin linnassa nautinnolla ajatellut sitä hetkeä, jona hänen silmänsä saisivat nähdä Engelbrektin pään pyövelinkirveen iskusta eroavan ruumiista. Ja hänen silmänsä olivat liekehtineet ja hänen huulensa menneet inhottavaan hymyyn joka kerta kun hän kuvituksessaan oli hiukkasen lisännyt kärsimystä taikka ottanut hiukkasen pois tehdäkseen uhrinsa tuskat niin pirullisen koviksi ja oman nautintonsa niin suunnattoman suureksi kuin mahdollista. Nyt läheni tuo niin kauvan ja hartaasti odotettu hetki eikä Jösse Eerikinpoika ollut säästänyt mitään, ei edes omia kolikoitaankaan, voidakseen toimia kyllin voimakkaasti ja iskeä iskun sellaisen, että se yhdellä kertaa oli rusentava kaikki.

Näihin valmistuksiin kuului myöskin oikein hyviin väleihin joutuminen Ruotsin herrain kanssa, ainakin mahtavimpain. Erinomainen tilaisuus tarjoutuikin siihen vuoden puolipaaston aikoihin. Muuan neuvoston vanhimpia, iäkäs ritari Krister Niilonpoika (Vaasa) tahtoi ristiäisten johdosta nähdä lukuisan sukunsa koossa kotonaan Räfvelstadissa pääsiäisjuhlain aikana, ja koska useoiden herrojen piti matkustaa Vesteråsin kautta, niin vouti kutsui heidät pitoihin linnaan. Vieläpä vanha herra Krister Niilonpoika itsekin oli luvannut ratsastaa sukulaisiansa vastaan Vesteråsiin ja samalla käyttää hyväksensä voudin vieraanvaraisuutta.

Oltiin pääsemässä puolille päivin maaliskuun 8 p:nä, puolipaaston sunnuntain jälkeisenä maanantaina. Vouti oli aamulla tapansa mukaisesti kierrellyt linnassa tarkastamassa, oliko kaikki asianmukaisessa kunnossa sekä noiden ylhäisten herrain vastaanottamista varten että myöskin linnan puolustamiseksi, jos jotakin odottamatonta sattuisi. Paha omatunto saattaa aina mitä tarkimpaan varovaisuuteen. Hänellä ei ollut kierroksellaan ollut mitään muistuttamista. Tykit olivat panoksissaan valleilla ja hänen palvelijansa olivat kaikki paikoillaan, joko määrätyssä työssä taikka vahdinpidossa. Linnantuvassa pidettyjen, viimeöisten huvien jätteitä ei vouti tavallisuutensa mukaan, viisaasti kyllä, ollut näkevinäänkään. Hän toivoi miestensä vuorostansa sitä kernaammin palvelevan häntä, kun tarvittiin.

Hän oli siis jotenkin hyvillä mielin palannut huoneeseensa. Täällä hän käveli muutamia kertoja edes takaisin katseen harhaillessa milloin minnekin tuuheiden kulmakarvain alta. Varmaankin hän vielä kerran ajatteli valmiiksi, kuinka kaikki oli käyvä sekä kuninkaaseen että Engelbrektiin ja hänen talonpoikiinsa nähden. Vihdoin hän pysähtyi ikkunan luona olevan ison tammisen pöydän ääreen, jolla oli joukko papereita ja kirjeitä. Hän otti muutaman kirjeen, avasi sen ikään kuin ajatuksissaan ja alkoi sitä lukea. Varmaankin hän oli sen jo lukenut moneen kertaan, sillä hänen huulensa näkyivät toistelevan sen sisältöä, vaikka silmät katsoivat kirjeen reunan ylitse ulos ikkunasta ja näyttivät seuraavan pilviä, jotka kummallisen muotoisina kiitivät kovaa pohjatuulta pakoon.

Silloin aukeni ovi ja vanhanpuolinen nainen astui sisälle. Hänellä oli tumma puku ja sen päällä kallisarvoisilla turkiksilla sisustettu viitta, jonka alla iso avainkimppu riippui hopeakirjaisesta vyöstä. Pään peitti valkoinen huntu, sekin turkiksilla sisustettu. Hänen kasvojensa juonteet olivat sulavat ja melkeinpä arastellen hän katsoi voutiin, kun tämä seisoi siinä kirje kädessä.

Se oli vouti Jösse Eerikinpojan vaimo, Birgitta Ulvintytär. Hän oli mahtavaa ja rikasta norjalaista sukua ja oli muuttanut Ruotsiin asumaan kuningas Maunu Eerikinpojan aikana. Hänen isänsä oli Ulvi Juhonpoika, joka asui Ervallan talossa Vestmanlannissa. Tähän aikaan omisti sen hänen veljensä, Pietari Ulvinpoika.

Vähän aikaa herraansa ja miestänsä katseltuaan Birgitta rouva kysyi:

"Oletteko nyt tarkoin ajatellut asiaa, herrani ja isäntäni?"

Vouti nosti päätänsä ja kääntyi läpitunkevin katsein vaimoonsa päin.

"Elkää vihastuko minuun, rakas mieheni", jatkoi Birgitta rouva lempeällä ja melkein valittavalla äänellä, "tiedättehän, ett'ei kukaan parastanne tahdo, niin kuin minä. Saatatte uskoa minua ja olettehan useammin kuin kerran kokenut, ett'eivät ennustukseni petä."

"Mik' on unta se on lunta, Birgitta", vastasi vouti keskeyttäen.

"Eipä aina, eikä koskaan silloin kun isäni, tuo ankara ritari Ulvi Juhonpoika minulle näyttäytyy. Minä rukoilen sinua, rakas isäntä, heitä se mitä on tekeillä. En sitä tosin täydelleen tiedä, mutta nuo suuret varustukset ja tuo paljo väki osottavat riittävästi, että vakavia asioita on hankkeissa…"

"Onko sinulla kaikki valmiina ylhäisten vieraittemme vastaanotoksi, Birgitta?" kysyi vouti vielä kerran emäntäänsä keskeyttäen ja koettaen kääntää hänen ajatuksensa toisaanne.

Mutta Birgitta rouva ei ottanut hellittääkseen kesken. Hän rakasti miestänsä ja hänelle olivat nyt muut asiat pääasiana, eivätkä pidot.

"Mennä vuonna tähän aikaan", sanoi hän, "kun varustauduit Hannu kreivin seurassa menemään Taalainmaahan isäni ensi kertaa näyttäytyi minulle ja käski minun estää matkasi. Sinä et kuitenkaan totellut. Toisen kerran hän minulle näyttäytyi, kun neuvoston herrat syksyllä tulivat pitämään tarkastusta ja sinä aioit kieltää heiltä valtakunnan linnaan pääsyn. Silloin sentään tottelit varoitustani ja eihän sinulla ole ollut syytä sitä katua. Nyt viime yönä näin taas isäni seisovan vuoteeni vieressä ja huolissaan valkoisia kiharoitansa ravistaen osottavan sinua. Rakas, rakas mieheni, heitä sikseen, mitä sinulla on tekeillä, onni ei kasva siinä maaperässä, jota väkivalta tallaa…"

Voudin suu meni raukeaan hymyyn ja hänen silmänsä katsoivat tavallista avomielisemmin lempeään naiseen, joka hänelle puhui rauhan ja sovinnollisuuden sanoja. Mutta sitä kesti vaan hetkinen; sitten pyörivät ne taas yhtä epäluuloisina ja kovina kulmakarvain alla kuin ennenkin.

"Tottelin sinua", virkahti hän, "kun valtakunnan neuvostoon kuuluvat kunnon herrat olivat täällä syksyllä; niin, niin, siitähän saattaa näyttää, mutta muut seikat ne pakottivat minut myöntymään, eivätkä sinun unesi…"

"Olet kerran ennenkin minulle sitä sanonut", keskeytti Birgitta rouva, "se oli kuninkaan kirje, jonka vuoritilallinen toi neuvostolle ja josta et tiennyt, oliko se todellakin tullut neuvoston käsiin vai ei…"

"Niin, kuninkaan kirje sen teki, ja kautta Vapahtajan viiden haavan, jos minulla silloin olisi ollut käsissäni kirjurini kirje … niin, kautta Herramme ristinpuun, en olisi yhtään noista herroista päästänyt kuninkaan linnaan. Ei, Birgitta, saatpa vielä nähdä, millainen on valta kuninkaan voudilla. Niin totta kuin vaakunakilpeäni kunnialla kannan, niin totta on tuo jäykkäluontoinen vuoritilallinen ynnä koko hänen talonsa oleva Jösse Eerikinpojan koston todisteena."

"Ja minä sanon sinulle, herrani ja isäntäni", virkkoi vastaten emäntä, "sanon sinulle, että juuri sen kautta tuotat rangaistuksen itsellesi. Sen nuoren miehen, joka tuotiin tänne Gripsholmasta ja joka nyt nääntyy tuolla tornissa, sanovat olevan Engelbrektin kasvattipojan… Jos niin on, rakas mieheni, … niin päästä hänet vapaaksi, se on ensimmäinen ehto torjuaksesi onnettomuutta itsestäsi ja minusta, ja sitten…"

"Ja sitten?" kysyi vouti ihmetellen, kun hänen vaimonsa empi. päättäisikö lauseensa.

"Sitten tulee sinun ojentaa Engelbrektille kätesi ja sanoa: minä tahdon sovittaa, mitä olen rikkonut."

Voudin katseesta näkyi mitä suurinta kummastusta, kun hän kuuli nämä lempeän vaimonsa sanat, mutta kohta sen jälkeen ilmeni hänen sameista silmistään hurjaa ivaa, ja sitten kuvastui hänen kasvoillensa mitä katkerin suuttumus.

"Olet järjiltäsi, Birgitta", virkkoi hän, "päästää vapaaksi tuo nuori mies … etkö sitten tiedä, että juuri hän tempasi kirjeen kirjurini kädestä, kirjeen, joka olisi säästänyt sekä minulta että kuninkaaltani monta huolta, jos olisi ollut minun käsissäni… Vai päästää hänet vapaaksi! Niin kuule sitten valani, Birgitta. Ennen on tämä linna kaikkine päivineen vajoava maahan, kuin tämä Herman Berman pääsevä tornista, niin totta kuin Jumala ja kaikki pyhimykset minua auttakoot."

Birgitta rouvan kasvot kalpenivat yhä enemmän näistä sanoista ja hän pani tuskissaan kätensä ristiin.

"Katso tuota", sanoi vouti ja ojensi hänelle kirjeen, joka hänellä oli kädessään, "lue, vaimo, ja sano sitten, ansaitseeko vanki armahtamista."

Mieli muualla otti emäntä ojennetun kirjeen, joka oli Kirjuri-Martilta. Sen sisällyksen panemme tähän jättäen tavanmukaiset alku- ja loppusanat mainitsematta.

"Päästyäni pitkällisestä vankeudestani, johon minut Tukholmassa oli pantu, sain sekä omaksi että teidän onneksenne tietää vuoritilallisen palanneen kuninkaan paheilta ja aikovan ensin mennä arvoisan isän, Tuomas piispan luokse Tynnelsöhön. Läksin sen tähden sinne ja onnistuin todellakin saamaan käsiini sen kirjeen, jota hän toi kuninkaalta valtakunnan neuvostolle. Sieltä suuntasin kiireen kaupassa tieni Strängnäsiin, josta varman tuojan mukana aioin lähettää kirjeen teille ja siten tehdä tyhjäksi vuoritilallisen matkan tulokset. Silloin karkasi yöllä kimppuuni rosvoja ajaen minua takaa lähelle Gripsholmaa, jossa hän sai minut kiinni. Ett'ei kirje joutuisi hänen haltuunsa, täytyi minun heittää se käsistäni järveen, joka oli lähellä sitä paikkaa, missä olimme. Olen menemäisilläni laivaan ja kirjoitan tämän suurimmassa kiireessä. Mitä kuninkaan kirjeeseen tulee, niin tuskinpa se kuitenkaan enää joutunee neuvoston käsiin, sillä ranta, jossa minun kimppuuni käytiin, oli milt'ei autio. Kirjoitin Söderköpingissä j.n.e."

Kirje ei rauhoittanut Birgitta rouvaa; päinvastoin hänen kätensä vapisi, kun hän sen pani pöydälle, ja hänen silmänsä olivat kyynelistä kosteina. Hänen miehensä erehtyi kuitenkin luullessaan tätä mielenliikutusta suuttumukseksi ja vihaksi tuon tärkeän kirjeen menettämisestä ja siitä aiheutuvasta epätietoisuudesta. Tässä luulossa hän ojensi hänelle toisen kirjeen, joka oli kirjoitettu syksyllä Köpenhaminassa ja oli samoin Kirjuri-Martin kirjoittama. Tämän sisällys oli seuraava:

"Täällä on ollut paljon tekemistä ja monta vaikeutta voitettavana. Hänen armonsa kuninkaan puheille en pitkään aikaan päässyt, ja kun viimein pääsin, niin hän ynsein sanoin käski minut luotansa. Cecilia neiti, joka viime kerran täällä teidän asioillanne käydessäni oli niin kernas asiatanne edistämään, on nyt aivan myöntymätön. Olin jo joutua toivottomaksi kohtalostanne, mutta kun tulin ajatelleeksi, ett'eivät sikäläiset neuvoston herrat voineet mihinkään toimiin ryhtyä ilman kuninkaan kirjettä, ja kun samalla olen vakuutettu siitä, että olette pitävä sananne ja muistava köyhää palvelijaanne palkita, niin päätin odotella sopivampaa tilaisuutta. Muutamat tanskalaiset herrat, etenkin herra Eerikki Krummedik ja nuori Otto Pogwisch sekä hänen äitinsä Gladsaxin Ida rouva, joka mielellään käyttää hyväksensä jokaista tilaisuutta näyttääkseen vaikuttavansa enemmän kuin Cecilia neiti, antoivat minulle apuansa. Heidän puheistaan muuttuikin sitten vähitellen kuninkaan mieli, niin että hän ainakin salli minun päästä puheilleen. Sitten on minun onnistunut yhä varmemmaksi varmentaa hänen hyvää luuloansa teistä, niin että voitte olla aivan levollinen. Kuningas, herranne, on aina katsova parastanne. Se tuli näkyviin silloin, kun tuo hiton Engelbrekt taas viime viikolla tuli tänne. Kuningas ei tahtonut laskea häntä puheilleen. Kun minä sitten, yhä teidän asemaanne vahvistaakseni, puhuin hänen puolestansa, niin hän tosin sai tulla kuninkaan eteen, mutta oli tuskin alkanut puhua teistä ja menettelystänne, kun kuningas viittasi kädellään ja sanoi: 'Menkää pois, elkääkä koskaan enää tulko silmieni eteen!' — Voitte tästä nähdä, onko minusta ollut teille hyötyä vai ei. Tuo jumalaton vuoritilallinen uskalsi tosin juuri kuninkaasta kääntyessään ja salista lähtiessään uhata vielä kerran tulevansa takaisin, mutta jos hän tulee, niin siitä kai on tuleva hänen viimmeinen matkansa, jollei teidän kätenne häntä jo sitä ennen ole kouristanut. Voitte nyt pidellä häntä, niin kuin tahdotte, hän on vallassanne, eikä kuollut koira enää hauku."

Riemuitsevin katsein vouti otti kirjeen vaimonsa kädestä, sitten kuin tämä oli sen lukenut. Mutta ei tämäkään kirje tehonnut häneen siten, kuin vouti oli tarkoittanut.

"Jumala ja pyhä Olavi, isänmaani suojeluspyhä", sanoi hän, "muuttakoot mielesi, Jösse Eerikinpoika, ennen kuin on myöhäistä. Minä olen onneton vaimo raukka", lisäsi hän hiljaa, ikään kuin itsekseen.

Mies oli jo taas sanomaisillaan hänelle kovia sanoja, kun hänet siitä esti hovipoika, joka ilmoitti herra Krister Niilonpojan ja herra Kaarlo Knuutinpojan olevan linnanpihalla. Vouti kiiruhti ottamaan hattuansa rientääkseen ylhäisiä vieraitansa vastaan, mutta Birgitta rouva painoi tuskissaan päänsä käsiinsä ja käänsihe pois.

"Pian, vaimo", huusi silloin hänelle vouti, "katso, että kaikki on hyvässä kunnossa ja ett'ei mitään puutu. Naistenhuoneessa sinun tulee noille ylhäisille rouville ja neideille näyttää ystävällisen ja iloisen näköiseltä, säästä sen tähden kyyneleesi siksi kun jäät yksiksesi."

Tätä puhuessaan hän oli sitonut miekkansa vyölleen ja heittänyt hartioilleen hienon kärpännahalla reunustetun viitan. Hän tarttui vaimonsa käteen saattaakseen hänet naistenhuoneeseen, kun ovi taas aukeni ja sisälle astui pitkä kookas palvelija tuoden muassaan vanhan talonpoikaisissa vaatteissa olevan miehen.

"Mitä nyt?" kysyi vouti mahtavalla äänellä.

"Tärkeitä uutisia", vastasi palvelija, "jollen erehdy."

"Jollet varmemmin asiaasi tiedä, niin saa sanottavasi jäädä toiseen aikaan."

"Jollei tämä minua petä, niin ovat uutiseni siksi tärkeitä, että nuo ylhäiset herrat voivat hetkisen teitä odottaa", sanoi palvelija ja veti takkinsa alta pergamenttikirjeen, jossa riippui iso sinetti, minkä vouti heti tunsi kuninkaan sinetiksi.

"Kirje kuninkaalta!" huudahti vouti.

"Niin, ja joka on ollut kummallisilla teillä, sillä oikeastaan kai sen olisi pitänyt tulla perille jo viime kesänä, sen mukaan kuin tämä mies sanoo."

"Kuinka olet saanut kirjeen käsiisi, mies?" kysyi vouti kiivaasti.

"Luvallanne sanoen, armollinen vouti, Eskil on nimeni ja olen kalastaja
Gripsholman tienoilta…"

"Pian, mies, mistä olet saanut kirjeen…!"

"Armollinen vouti, olen kalastaja Gripsholman läheisyydestä ja tupani on Mälarin rannalla. Olin vesillä siimojani kokemassa, noin viime juhannuksen aikoina, jolloin edellisenä iltana oli ollut kova rajuilma…"

"Herra Kaarlo Kristerinpoika ja Ebba rouva", ilmoitti hovipoika ovelta. Vouti kävi yhä malttamattomammaksi. Kirje viehätti häntä paljoa enemmän kuin nuo ylhäiset herrat, joita nyt alkoi saapua, toinen toisensa perästä.

"Minä näin kirjeen", alkoi palvelija, joka oli tuonut kalastajan muassaan ja joka ymmärsi, että tällä hetkellä ennen kaikkea piti joutua, "minä näin kirjeen tällä miehellä viime Gripsholman-matkallamme. En osaa kirjoitettua lukea, mutta aavistin kirjeen olevan tärkeän, etenkin kun mies kertoi kahden herrasmiehen yöllä taistelleen ja toisen silloin heittäneen kirjeen järveen."

Riemun leimahdus välähti Jösse Eerikinpojan silmistä, ja vaikka olikin niin kiire, niin ei hän kuitenkaan malttanut olla tarkastamatta kuninkaallista sinettiä.

"Vie alas mies", sanoi hän vavisten palvelijalle; "ritarien mentyä matkoihinsa tahdon häntä lähemmin kuulustella."

Hän kiinnitti sen jälkeen kaiken huomionsa kirjeeseen ja nosti jo kättänsä sinettiä rikkoakseen ja ottaakseen varman tiedon sisällyksestä, kun kiivaita askelia kuului oven ulkopuolelta. Vouti niitä innoissaan tuskin huomasikaan.

Mutta ovi lensi auki ja siitä astui sisälle kookas ritari, jonka ryhti ja kasvot ilmaisivat yhtä paljon arvokkuutta kuin alentuvaisuuttakin. Hän astui voudin luokse.

"Tärkeitä kirjeitä herraltamme, kuninkaalta", sanoi ritari nähdessään kirjeen voudin kädessä, "saatoinpa arvata jonkin sellaisen seikan olleen syynä siihen, että vieraiden niin kauvan täytyi odottaa saadakseen tervehtiä vieraanvaraista isäntäänsä. — Ei kai mitään huonoja sanomia, toivon ma …?"

"Ei, ei, armollinen herra", änkytti vouti, kohteliaasti kumartaen, vaikka hänen erittäin vastahakoisesti täytyi panna kirje käsistään, "sanomat ovat hyviä. Mielet tyyntyvät tyyntymistään. Olin juuri aikeissa rientää alas tervehtimään niitä ylhäisiä herroja ja miehiä, jotka minua tänään käynnillään kunnioittavat."

Ritari tuskin kuunteli voudin puolusteluja. Hän oli kääntynyt Birgitta rouvaan, joka väkisinkin koetti salata levottomuuttaan.

"Terve tultuanne, herra Kaarlo Knuutinpoika", sanoi hän, "tulette pikemmin, kuin täällä saatoimme luulla. Sen tähden rohkenimme kiintyä niihin asioihin, joita Tanskasta tulleet tiedot koskevat…"

"Kuninkaan toimet ennen kaikkia muita", sanoi ritari ystävällisesti tarjoten Birgitta rouvalle kätensä ja taluttaen hänet hänen kumartelevan miehensä ohitse ja käytävää myöten isoon pitosaliin.

Liehakoiden seurasi vouti, ja kun hän oikein ennätti miettiä ja verrata toisiinsa kirjurinsa kirjeessä olleita ja äsken saamiansa tietoja, niin hänelle kävi aivan selväksi, että äskeinen kirje oli se, jonka Engelbrekt oli tuonut neuvostolle. Ilo oikein hiveli hänen mieltään, kun hän ajatteli sitä sattuman kaupalla saatua välikappaletta, joka nyt tarjosi niin hyvän tilaisuuden joutua tekemisiin tuon uppiniskaisen vuoritilallisen kanssa. Nyt hän saattoi todistaa tämän kulkeneen valheenkengillä kuninkaan ja neuvoston välillä, nyt ei mikään enää saattanut estää hänen voittoriemuansa ja Engelbrektin kukistumista.

Hänen huuliensa hymyily, kun hän ritarin ja emäntänsä jälessä astui isoon saliin, oli sen tähden luonnollisempaa kuin koskaan ennen ja painoi hänen kasvonpiirteisiinsä ja koko olentoonsa leppeyden leiman, joka hänelle sopi hyvin.

Niistä monista ritareista, jotka olivat kokoutuneet saliin, oli vanha kunnianarvoinen Krister Niilonpoika ylhäisin. Paitsi häntä siellä oli hänen kolme poikaansa Kaarlo, Juhana ja Niilo sekä vielä Ture Turenpoika (Bjelke) ja Niilo Steninpoika (Yö ja Päivä). Miestensä keralla saapuneita naisia olivat ainoastaan Kaarlo herran rouva, Ebba Krummedik, ja herra Niilo Steninpojan rouva, Margareta Knuutintytär (Bonde). Viimemainitun muassa oli myöskin nuori kaunis tyttö, Katarina Kaarlontytär (Gumsehufvud).

Mutta jos kohta vanha herra Krister Niilonpoika valkeine harmaine hapsineen olikin komea ja kunnianarvoinen, niin ritari Kaarlo Knuutinpoika se epäilemättä ennen muita kaikkia veti huomion puoleensa. Koko hänen ulkonaisessa olennossaan oli joka suhteessa jotakin tavatonta. Hänen pitkä kaunis vartalonsa, hänen uljas-asentoinen päänsä, hänen säteilevä katseensa, kauniit kasvonpiirteet ja sen ohessa hänen kohtelias ja miellyttävä esiintymisensä, joka tahtomattakin voitti sydämiä — yksistään tämä riitti tekemään hänet silmäänpistäväksi ja huomattavaksi. Mutta siihen tuli vielä lisäksi senaikuiseksi tavaton tietomäärä, joka oli osaksi opinnoilla, osaksi laajoilla matkoilla koottu. Ja kun hän puhui, niin kuului hänen täyteläinen, sointuisa äänensä niin miellyttävältä, että kuulijain korvat ikään kuin viehättyivät kuuntelemaan hänen sanojansa.

Hän talutti kohteliaasti Birgitta rouvan molempain toisten rouvain luokse ja yhtyi sen jälkeen muihin herroihin, jotka olivat piirissä Krister Niilonpojan ja voudin ympärillä. Tämä koetti parhaan kykynsä mukaan miellyttää ylhäisiä vieraitaan ja onnistuikin siinä odottamattoman hyvin. Vanha Krister herra hymyili hänelle ystävällisintä hymyänsä ja nuoremmat herrat ilmaisivat äänekkäästi hyväksymisensä voudin kertomuksille, jotka tietysti kaikki koskivat talonpoikia ja hänen tapaansa kohdella heitä.

Ainoastaan vanhin Krister herran pojista, Kaarlo herra, ei yhtynyt pilapuheisiin. Inhon varjo peitti päinvastoin hänen jalot kasvonsa. Kuitenki vaan varjo, sillä hän pysyi äänettömänä eikä koettanutkaan vaikuttaa keskusteluun ja suunnata sitä toiselle tolalle.

Vähitellen johti sitten tuo viekas vouti puheen viime tapahtumiin ja aivan herrain huomaamatta olikin jo jouduttu puhumaan siitä, millä vallalla neuvosto viime syksynä toimi pitäessään tarkastusta voudin viranhoidosta.

"Minusta näyttää", rohkeni vouti sanoa, "siltä, että teidän, jalot neuvoston herrat, olisi pitänyt lähemmin tuumia, ennen kuin siihen asiaan ryhdyitte."

"Lähemminkö tuumia?" virkkoi Krister herra, "enpä tosiaan ymmärrä, kuinka saatatte tuollaista puhua, Jösse Eerikinpoika. Neuvosto menetteli mitä varovaisimmin ja itsehän tiedätte, kuinka vähän oli toivoa saada ärsytetyt talonpojat hillityiksi — sitä paitsi neuvosto noudatti kuninkaan kirjettä…"

"Sanoitte, jalo herra Krister Niilonpoika", jatkoi vouti kumartaen tuolle vanhalle herralle, "sanoitte noudattaneenne kuninkaan kirjettä, mutta sallikaa minun kysyä, tiedättekö aivan varmaan tämän kirjeen olleen kuninkaalta…?"

"Kuninkaaltako?" kysyivät kaikki suuresti kummastuen ja odottaen tuolle oudolle kysymykselle selitystä.

"Kuka jätti kirjeen neuvoston käsiin…?" jatkoi vouti.

"Tukholman linnan vouti, herra Hannu Kröpelin", vastasi Kaarlo Knuutinpoika, "ja se mies, joka oli tuonut kirjeen kuninkaalta hänelle, oli itse läsnä. Hän oli vuoritilallinen Vaskivuorelta, nimeltään Engelbrekt Engelbrektinpoika, pieni, ylevän näköinen mies. — Mitään epäilystä siitä, että kirje tosiaankin oli kuninkaalta, ei voi nousta."

"Jalot herrat", sanoi vouti mahtavamman tavoin hymyillen, "teidät on siinä asiassa petetty. Minä uskallan väittää, ett'ei tätä kirjettä ole olemassa, sillä se mikä on, on väärä."

"Jos sen voitte todistaa, vouti", sanoi Kaarlo Kristerinpoika, "niin saakoon se mies, joka on uskaltanut tuoda vääriä sanoja kuninkaalta valtakunnan neuvostolle, kovan rangaistuksen."

"Siihen ei tarvita muuta, kuin että te, jalot herrat, tarkastutatte kirjettä ja sen sinettiä, tokko se todellakin on Eerikki kuninkaan sinetti, joka on hänen kanslerinsa hallussa. Te saatatte kuitenkin tästä nähdä, millaista on olla tekemisissä näiden talonpoikain ja vuoritilallisten kanssa. Minä aion nyt pääsiäisjuhlan perästä koko miehistöineni mennä sinne Taalainmaahan ja kuninkaan, herrani nimessä olen kurittava tuota Engelbrektiä, joka on rohjennut armollista kuningastamme ja teitä, jalot valtakunnan neuvoston herrat, tuolla tavoin vaivata."

Sen pitemmälle vouti ei ennättänyt, ennen kuin ovi aukeni ja kaksi vanhanpuolista herraa tuli sisälle ja heidän muassansa muuan nuorempi, joka talutti kädestä nuorta tyttöä. Vouti kiiruhti tulevia vastaan. Toinen näistä oli piispanpuvussa. Hän oli varsin vanha herra, mutta ikäisekseen ripeä. Se oli Linköpingin piispa, Knuutti Bonpoika (Yö ja Päivä), Niilo Steninpojan setä. Toinen vanhemmista herroista oli Hannu, Ewerstenin kreivi. Hänen takanansa tuli Niilo Steninpojan veljenpoika, Maunu Pentinpoika, nuori herra, jonka kasvot ilmaisivat hillitöntä ja rajua luonnetta. Nuori tyttö, jota hän kädestä talutti, oli Agnes, Ewerstenin kreivin tytär.

Kaikki läsnäolijat, vanha Krister herrakin, tervehtivät kunnioittaen piispaa, joka myhäillen kumarteli vastaan, vaikka hän sitä tehdessään näytti seuralaiselleen, kreiville, silmäyksellä ilmoittavan, että hänen alottamaansa keskustelua oli soveliaammassa tilaisuudessa jatkettava. Yleinen puhelu virkosi taas kohta sen jälkeen entiselleen. Sen kestäessä voudin palvelijat kantoivat esiin toisen ruokalajin toisensa perästä, joita pöytä suorastaan ahdettiin täyteen.

"Ette kai ilman syytä tule näin kauvas pohjoiseen omasta hiippakunnastanne, hurskas isä?" kysyi Krister herra keskustelun kestäessä ja kääntyi Knuutti piispaan.

"Kirkollisen alueemme asiat täällä Ruotsissa ovat huolettavalla kannalla", sanoi piispa päätänsä ravistaen, "kun meillä on kaksi päätä yhden sijassa…"

"Siitä kai on sentään loppu tuleva", arveli Krister herra; "armollisen herramme, kuninkaan, täytynee kai lopulta tässä asiassa antaa myöten. Huolettavaa ja vaikeata on, kuten sanotte, pitää järjestystä, kun kirkon omat miehet sitä rikkovat. Eipä mahtane Upsalan hiippakunnan kansa piankaan unhottaa, kuinka Arnold[1] piispa syksyllä Tanskasta tänne tullessaan väkisin murratti auki ovet, kun kaniikit kieltäytyivät hänelle antamasta piispantalon avaimia. Tavoiltaan hän tainnee olla samanlainen kuin Johannes Gerkenpoika…"[2]

Knuutti piispan veret kuohahtivat näistä sanoista. Hänen huhuttiin olleen kovin läheisissä väleissä 1412 kuolleeseen Vadstenan päänunnaan, Ingegerd Knuutintyttäreen, joka oli Pyhän Birgitan tyttärentytär. Kuinka sen asian laita muuten lienee ollutkaan, siitä piispa itse vastatkoon. Tähän aikaan oli huhu jo ennättänyt hälvetä, mutta piispaan, joka oli arka sekä kirkon oikeudesta että omasta kunniastaan, teki aina vastenmielisen vaikutuksen, kun mainittiin jotakin, joka saattoi tätä asiaa tarkoittaa. Arkkipiispa Johannes oli kuulu siveettömästä elämästään; kenties oli piispa samoihin aikoihin ja sen hälyn johdosta, minkä tämän elämä synnytti, jossakin tilaisuudessa saanut muistutuksia nuoruutensa tapahtumista. Ingegerd Knuutintyttärestä ei puhuttu hyvää, ei luostariväen kesken eikä luostarin ulkopuolellakaan, vaikka hän olikin Margareta kuningattaren kasvatussisar ja ystävä. Tyytymättömyys arkkipiispa Johannekseen toi kansan mieleen kaikki, mitä samansuuntaista oli tapahtunut, ja silloin mainittiin Ingegerd abbedissan[3] nimi, ehkäpä piispa Knuutinkin. Sen tähden ilmaisi tässäkin tilaisuudessa piispan muoto Krister herran viimeisten sanain johdosta mielipahaa, jota hän varmaankin olisi tahtonut salata.

Krister herra huomasi tämän ja käänsi hymyillen puheen toiselle tolalle.

"Nyt", sanoi hän, "kuuluu arkkipiispa Arnoldin tila olevan huono. Hän on Arnossa ja minä olen kuullut rahvaan sanovan, ett'ei hänellä enää mahtane olla yhtään tervettä päivää odotettavissa. Mutta surettavalta tuntuu kuulla rahvaan puhuvan, ett'ei pahempaa konnaa ole koskaan pappina ollut. Hänen tautinsa kuuluu olevan inhottava…"

"Niin, niin", jatkoi piispa, "häpeällinen tauti. Mutta enemmän aihetta tänne tulooni antoi kuitenkin pyhän kirkon asia. Luulin täällä tapaavani arvoisan veljeni, Olavi piispan, mutta hän lienee nyt juuri lähtenyt Upsalan hiippakuntaan ja, palvelijainsa puheen mukaan, käymään Arnossa sairaan arkkipiispan luona."

"No niin, hurskas isä", sanoi silloin Krister herra, "minusta näyttää sopivalta, että nyt tulette vieraakseni Räfvelstadiin, koska aiotte mennä Olavi piispaa tapaamaan. Minä lähetän sanan hänelle, että hän palatessaan poikkeaa talooni. Siellä sitten voitte parhaiten pyhistä asioistanne keskustella. Pitkältä ei ole myöskään Tuomas piispan luokse Strängnäsiin…"

"Kiitos hyväntahtoisuudestanne, herra Krister Niilonpoika! Jollei Olavi piispa palaja ennen iltaa, niin lähden huomenna matkalle, ja silloin pitänen sananne mielessäni."

Pöytä oli jo kaikenlaisia ruokalajeja täynnä ja jo oltiin valmiit käymään aterialle. Jösse Eerikinpoika ei ollut säästellyt mitään ja varsinkin Knuutti piispa kehui häntä sangen onnelliseksi, koska hän voi hankkia sellaista ruokaa loukkaamatta kirkon sääntöjä ja yleistä paastonaikaista järjestystä.

Nuoremmat herrat lähentelivät naistenpuolta ja kohta syntyi salin sillä puolella vilkas keskustelu, jota naurunremahdukset tuon tuostakin keskeyttivät. Parhaiten kunnostivat itsensä herra Juhani Kristerinpoika ja herra Niilo Steninpoika, mutta myöskin herra Kaarlo Knuutinpoika yhtyi siihen vilkkaaseen leikinlaskuun, jota siellä pidettiin. Rouva Ebba Krummedik oli silloin panevinaan merkille, että hän kernaimmin loi katseensa kauniiseen Kaarina Kaarlontyttäreen.

Kaarina neiti ja Agnes olivat liittyneet toistensa seuraan, mutta he olivat kuin yö ja päivä. Edellinen oli valkoverinen pohjan kaunotar, jonka suuret tummansiniset silmät säihkyivät eloa ja iloa. Agneksen kauneus oli aivan toista lajia ja tässä tilaisuudessa näytti siltä, kuin hän olisi ollut läpinäkyvällä suruhunnulla verhottu. Hän tosin hymyili pilapuheille, mutta hymyily oli väkinäistä ja hänen katseensa oli uneileva. Jokin tärkeä asia, mutta sellainen, joka oli vieras hänen ympäristölleen, täytti nähtävästi koko hänen sielunsa.

Hänen edessään seisoi nuori Maunu Pentinpoika. Hänen silmänsä tähystivät hekkuman ilmeellä Agnesta. Ritarin suu hymyili ja hän oli väsymätön kokiessaan miellyttää tummasilmäistä impeä. Mutta tämän tummat silmäripset kohosivat harvoin niin korkealle, että ritari sai katsoa hänen kauneihin silmiinsä, ja hymy, joka hänen huulensa pani väreille, oli niin raukea, että ritarin miellyttämisinnon olisi pitänyt jäähtyä, jolleivät hänen aikeensa tyttöön nähden olisi olleet vakavat.

"Nyt olen ollut ritarinanne, arvoisa neiti, matkalla Göksholmasta tänne", sanoi vihdoin Maunu herra pakottaakseen harvapuheisen tytön jotakin varmaa vastaamaan, "mutta te ette kuitenkaan ole minulle antanut mitään kihlamerkkiä. Onhan kuitenkin tapana, että ritarilla on jokin merkki sydämensä valitulta…"

"Saattaahan sydämenne valittu, herra Maunu Pentinpoika", vastasi Agnes koettaen hymyillä, "olla tietämätön valitsemisesta."

"Tietämätön", sanoi ritari kummastustaan peittämättä, "kuinka voitte sellaista sanoa, arvoisa neiti?"

Nyt kohosi Agneksen katse tungettelevaan ritariin ja siitä näkyi sanoja selvemmin hänen sydämensä vastaus. Maunu Pentinpoika, joka kuitenkaan ei sellaista kovin merkille pannut, piti tätä kaikkea vaan tavallisena pilapuheena ja sanoi samaan tapaan kuin ennenkin:

"Tuossa riippuu hansikkaanne, arvoisa neiti, antakaa minulle se, minä pidän sitä päässäni kypärinkoristeena; saatte nähdä, kuinka ensi rengastaistelussa olen heiluttava peitseäni teidän kunniaksenne."

Ja neitosen vastausta odottamatta hän tarttui pieneen kärpännahalla reunustettuun käsineeseen sekä tempasi sen pois kultahaasta, josta se riippui helmikoristeisessa vyöllisvyössä.

Kauniin tytön silmät iskivät vihastuksen tulta tästä Maunu Pentinpojan julkeasta teosta. Hän ojensi kätensä ottamaan takaisin ryöstettyä käsinettänsä ja sekä katseeltaan että kasvonpiirteiltään kuningattarena hän sanoi:

"Muistomerkin omin luvin ottamista en tiennyt ritarintavaksi…"

"Hansikas ensin ja käsi sitten, arvoisa neiti", vastasi ritari leikkiä laskien, vaikka hänen katseensa ikään kuin arasteli sitä neitsyeellistä majesteettia, joka noista suurista tummista silmistä loisti, "nyt minä pidän hansikkaan!"

Neitosen kalpeat kasvot punehtuivat närkästyksestä ja hänen sievät huulensa vapisivat. Mutta mitään sen enempää ei ennätetty puhua, ennen kuin Hannu kreivi ikään kuin sattumasta seisoi tyttärensä rinnalla.

"Ystäväni Maunu ritari", sanoi hän hymyillen, "te kuljette, rientoaskelin, näyttää minusta…"

"Rohkean osalle onni lankee, jalo kreivi", sanoi Maunu vastaten.

"Ja jos olette tehnyt itsenne tyttäreni ritariksi, Maunu Pentinpoika, niin uskon varmaan miekoin ja peitsin osottautuvanne ansiolliseksi taistelemaan hänen puolestaan ja sen puolesta, mitä hän arvaa korkeaksi", lisäsi kreivi puolittain piloilla.

"Luottakaa siihen!" vastasi Maunu pistäen pienen hansikkaan vyöhönsä.

Kreivi käänsihe tällöin toisaalle ja kohtasi silloin piispan hymyilevät kasvot. Tämä viittasi kreiviä tulemaan syrjään muutaman ikkunan luokse.

"Nuo nuoret näyttävät sopivan toisilleen!" sanoi hän puoliääneen.

Kreivi ei vastannut mitään, vaan katseli ajatuksiinsa vaipuneena linnanikkunasta, josta saattoi nähdä osan kaupunkia ja nostosillan edustan. Tavatonta liikettä näkyi siellä olevien ihmisten keskellä ja taajoja väkijoukkoja seisoi kahden puolen linnantietä porttiin päin katsellen. Tietämättään katseli kreivi näitä piispan puhetta kuunnellessaan. Tämän kasvot olivat huoneeseen päin eikä hän sen tähden saattanut nähdä, mitä linnanportin edustalla tapahtui.

"Minun nähdäkseni", jatkoi piispa, "on veljenpoikani, Pentti ritarin tekemä ehdotus kaikin puolin hyvä. Sukumme on Ruotsin valtakunnan ylhäisimpiä; tekin olette vanhaa sukuperää. Teidän vaakunanne meidän vaakunamme rinnalla on varsin hyvästi koristava Göksholman linnanporttia, arvelen ma, eikä tytärtänne komeampaa linnanrouvaa ole kävellyt Göksholman ritarisalin siltapalkeilla, sen sanon minä, Knuutti Bonpoika, niin totta kuin kunnialla kannan yötä ja päivää isiltäperityssä vaakunassani…"

Kova torventoitahdus, jonka ääni kajahti korkeaa linnaa vasten, herätti kreivin ajatuksista ja sai piispan pysäyttämään sanatulvansa.

Peremmällä salissa, jonne toitahdus kyllä kuului, mutta jossa kovaääninen puhelu sen sotki, pitkittivät kaikki häiritsemättä pöydän antimien nauttimista taikka myöskin puhelemistaan naisten kanssa.

Mutta yht'äkkiä temmattiin ovi auki, ja kynnykselle ilmestyi tomuuntunut ratsumies, jonka keltaiset saappaat olivat aivan lian vallassa, mikä tiesi kovaa ratsastamista maantiellä, jolta aurinko ja kevättuuli eivät vielä olleet ennättäneet kuivata talven kosteutta.

Se oli Juhani Wale.

Salissa kaikki vaikenivat ja katsoivat kummastellen rauhanhäiritsijään. Jösse Eerikinpoika riensi esiin, mutta ennen kuin hän oli sanaakaan saanut sanotuksi, sanoi Juhani herra kovaäänisesti:

"Engelbrekt talonpoikaisjoukkoineen on tulossa Vesteråsiin. He levähtävät vajaan peninkulman päässä täältä, vähän Skultunan tällä puolen. Ennen iltaa he varmaankin tekevät hyökkäyksen linnaa vastaan."