II.
Kuninkaankirje.
Salissa nousi kova hälinä näistä Borganäsin voudin sanoista. Naiset vetäytyivät Birgitta rouvan kanssa naistenhuoneeseen, kun taas herrat kokoutuivat piiriin molempain voutien ympärille.
Sanoma yllätti heidät kuin salama kirkkaalta taivaalta. Yksin Jösse Eerikinpoikakin, joka omasta puolestaan oli kaikki niin hyvin järjestänyt, jäi neuvottomana seisomaan raukein silmin ympärilleen katsellen, ikään kuin hyviä neuvoja anoen. Vihdoin Niilo Steninpoika rohkaisihe puhumaan.
"Tuomanne sanoma, vouti", sanoi hän, "tulee jokseenkin arvaamatta; näyttää siltä, kuin moisten tietojen olisi pitänyt joutua perille jo paljoa ennen, kuin talonpojat olivat kulkeneet joen yli."
Ritarin mieltä olivat nähtävästi kaikki läsnäolevaiset ja tuikeita katseita suunnattiin tuohon leväperäiseen voutiin. Jösse Eerikinpoikakin näytti mielessään hautovan jotakin ankaraa vastausta alavoudilleen. Tämä ei kuitenkaan jäänyt sanattomaksi hänkään.
"Totta puhutte, ankara ritari", sanoi hän, "mutta jätätte huomioon ottamatta, että valtakunnan neuvosto on sitonut kuninkaan voudeilta kädet, ja että on vaikea luottaa sellaiseen talonkoiraan, jolta suu on tukittu. Olisipa saattanut käydä niinkin, ett'ei mitään tietoa olisi tullut tänne linnaan, ennen kuin talonpojat olisivat olleet sen porttien edustalla. Kaikkia teitä ja polkuja, joita tänne päästään, on niin tarkoin vartioitu, ett'ei sanantuojaa ole voitu perille saada. Siitä että minä olen päässyt lävitse, saatte kiittää sitä asian haaraa, että talonpojat nyt ovat kulkeneet etelämpään ja yhtyneet pääjoukkoon."
"Meillä ei ole mitään syytä teitä moittia", virkkoi nyt vanha Krister herra, "meidän on päinvastoin teitä kiittäminen nopeasta ajostanne ja toimellisuudestanne, mutta tässä näyttää minusta olevan hyviä neuvoja tarpeen ja onnena pidän, että niin monta valtakunnan neuvosta on täällä läsnä. Tahdotteko arvoisa isä, Knuutti piispa, ensin lausua mielipiteenne tästä asiasta, ja miten teistä näyttää tässä olevan parhaiten ja hyödyllisimmin toimittava."
Piispa mietti kotvasen, ennen kuin vastasi. Vihdoin hän sanoi:
"Mikäli näyttää, tuntuvat taalalaiset, jotka näihin asti ovat eläneet hiljaa ja siivosti vuoristossaan, tahtovan tuoda uusia tapoja Ruotsin valtakuntaan. Vast'ikäänhän he syksyllä, nyt viime syksynä, myöskin olivat matkalla tänne etelään päin. Se leikki minusta näyttää olevan lyhyeen lopetettava ja talonpoikia kovistettava niin, ettei heitä enää haluta sitä uusia. Tällä hetkellä ei kuitenkaan valtakunnan herroilla ja miehillä mahtane olla semmoisia voimia käytettävänään, että he yhdellä iskulla saattaisivat tehdä tämän talonpoikain hankkeen tyhjäksi. Sen tähden olen sitä mieltä, että valtakunnan neuvokset, jotka täällä ovat koolla, ratsastavat talonpoikia vastaan ja koettavat hyvällä saada heidät palaamaan. Sitten saamme aikaa miettiä, kuinka vastaiseksi teemme heidät haluttomiksi tällä tavoin vaeltamaan Dal-joen ylitse ja häiritsemään valtakuntaa ja sen muuta rahvasta. Jos kenellä on parempaa neuvoa, niin hän sen sanokoon."
"En kaikin puolin", virkkoi silloin Ture Turenpoika (Bjelke), "ole samaa mieltä, arvoisa isä Knuutti piispa. Jos vielä hieromme sopimusta talonpoikain kanssa, niin teemme heidät vieläkin pöyhkeämmiksi, kuin he jo ennestään ovat. Minun mieleni on se, että heti nousemme ratsaille ja lähdemme saatavissa olevan väen ynnä palvelijaimme etunenässä talonpoikia vastaan. Vannonpa kautta hyvän miekkani, että heitä piankin enemmän haluttaa vaeltaa pohjoiseen päin, kuin valloittaa Vesteråsin linna. Sanokaa, vouti, mitä siitä ajattelette?"
Nuoremmat herrat hyväksyivät Ture herran sanat ja käsien kuultiin tapailevan miekankahvaa.
Jösse Eerikinpoika ei näyttänyt kykenevän vastaamaan tehtyyn kysymykseen. Hänen vasen kätensä puristi miekankahvaa oikean käden levottomasti sivellessä partaa, ja hänen ilmeettömät silmänsä osottivat hänen hautovan jotakin tuumaa, joka ei vielä ollut ennättänyt täysin mielessä kypsyä. Hänen alavoutinsa vastasi hänen puolestansa.
"Niiden tietojen mukaan, jotka olen voinut saada", sanoi hän, "on talonpoikaisjoukossa 10,000 miestä ja Engelbrektillä itsellään on 600 ratsumiestä täysissä aseissa."
Tämä tiedonanto näytti koko joukon masentavan nuorten, sodanhimoisten herrain miehuutta.
"Kuusiko sataa ratsumiestä?" kysyi Kaarlo Knuutinpoika, "kuinka on mahdollista, että tämä köyhä rajamaa kykenee panemaan sellaisen joukon liikkeelle? Mistä se mies on saanut nuo ratsumiehet?"
"Ne ovat vuorirälssiä", vastasi vouti.
"Vaikkapa niinkin", virkahti Ture Turenpoika, "niin mitäpä merkitsevät nämä 600 vuoriknaappia meidän hyvin harjoitettuja miehiämme vastaan. Minä pysyn lujana mielipiteessäni, että meidän on ensin lyötävä nämä, sitten saamme kyllä aikaa tuumiaksemme talonpoikain kanssa. Kuinka suuri on miesvoimanne täällä linnassa, Jösse Eerikinpoika?"
Nyt oli vouti ennättänyt jonkun verran toipua siitä horrostilasta, johon sanoma talonpoikaisjoukon tulosta oli hänet pannut. Ritarin voimakas puhe siitä, miten olisi lähdettävä väkivallalla noita kapinannostajia kukistamaan, herätti hänet taas täysiin tietoihinsa.
"Muutamien tuntien kuluttua saatan lähettää 800 kiiltohaarniskaista ratsumiestä pohjoiseen päin", sanoi hän.
"Kas, sitäpä kannattaa kuulla", huudahti silloin Ture Turenpoika, "meillä on ainakin satakunta palvelijoitamme täällä koolla. Yhdeksällä sadalla miehellä otan tuota kunnon vuoritilallista piirissä pyörittääkseni niin, että hänen päänsä on menevä pyörälle, jollei hän kokonaan ole sitä menettänyt. Käskekää miesten nousta ratsaille, vouti, ja te, jalot herrat, jotka tahdotte minua seurata, laittaukaa valmiiksi."
Ritari astui jo ovea kohti heti päätöstänsä toimeen pannakseen ja Niilo Steninpoika ja Maunu Pentinpoika olivat valmiit häntä seuraamaan, kun vanha Krister herra nousi penkiltä, jolle oli istuutunut, ja huusi hänet takaisin.
"Seis, Ture ritari", sanoi hän, "ensin kuulustelkaamme niiden herrain mieltä, jotka eivät vielä ole lausuntoansa antaneet. Omasta puolestani ja kuultuani, millaisen voiman talonpojat ovat koonneet, yhdyn kaikin puolin arvoisaan isään, Knuutti piispaan. Rauha saatakoon toimeen verta vuodattamatta, mikäli on mahdollista, mutta sitten kun talonpojat taas on saatu toiselle puolelle jokea, silloin valtakunnan neuvokset tuumikoot, kuinka noita levottomia on rangaistava ja moinen meteli vastaisuuden varalle ehkäistävä. Jos asianlaita on sellainen, kuin isäntämme äskettäin väitti, että Engelbrekt Engelbrektinpoika on valheita kantanut kuninkaan, armollisen herramme, ja valtakunnan neuvoston välillä ja jättänyt väärennetyn kirjeen neuvoston käsiin, niin ei tarvita pitkää aikaa sen miehen kukistamiseen ja sillä tavoin, hyvät herrat ja miehet, minusta kapina näyttää parhaiten päänsä menettävän. Niinpä on sen tähden nyt minunkin mielipiteeni, että me kaikki täällä läsnäolevat neuvostonjäsenet lähdemme talonpoikia vastaan ja koetamme saada heidät hyvällä kääntymään takaisin. Sillä välin jääköön teidän tehtäväksenne, vouti — hän kääntyi tällöin Jösse Eerikinpoikaan — koota väkenne ja lähettää lentoviesti minun kotona oleville miehilleni, että heti nouskoot ratsaille ja tulkoot tänne. Jos tässä olette samaa mieltä, jalot herrat, niin pyydän teitä kiireimmiten kutsumaan omatkin miehenne tänne Vesteråsiin."
Tuskin oli vanha herra saanut puheensa päätetyksi, ennen kuin ovi taas aukeni ja ratsumies tuli näkyviin. Se oli muuan Vesteråsin linnan miehiä, jonka Juhani Wale oli tavannut kiertomatkalla kokoamassa Jösse Eerikinpojan väkeä, ja jonka hän oli käskenyt viipymättä ratsastaa pohjoiseen päin ja hankkia tietoja talonpojista.
"Talonpoikaisjoukko on lähtenyt liikkeelle", sanoi hän kiivaasta ajostaan vielä hengästyneenä. "Engelbrektin ratsumiehineen näin Hofdestan niityllä, tuskin puolen peninkulman päässä täältä kaupungista."
Tämä sanoma sai kaikki yhtymään Krister herran ja piispan mielipiteeseen.
Herrat nousivat sen jälkeen varustautuakseen lähtemään ja muutamien silmänräpäyksien kuluttua nähtiin palvelijoita täyttä laukkaa ratsastavan Vesteråsin linnasta kaikkiin suuntiin maaseudulle päin.
* * * * *
Ennen pitkää olivat molemmat voudit kahden kesken isossa salissa.
Jösse Eerikinpoika oli nyt toipunut entiselleen. Annettuaan käskyn, että hänen miestensä, sekä niiden, jotka olivat linnassa, että niiden, jotka oleskelivat sen ympäristössä, piti olla valmiina, lähetti hän lentoviestejä läheisimpiin linnoihin ja herraskartanoihin. Nämä toimet suoritettuaan rupesi hän yhä paremmin ja paremmin käsittämään asemaansa. Hän huomasi silloin, ett'ei hän ylipäätään ollut mitään menettänyt. Herrat tahtoivat samaa kuin hänkin ja hänestäpä se Engelbrektin kukistaja lopullisesti tulisi, sekä sitten kiistämättä Vestmanlannin ja Taalainmaan herra.
Hän alkoi päälle päätteeksi tuntea jonkinlaista tyytyväisyyttäkin siitä, että asia oli saanut tällaisen käänteen. Ainoastaan kahdella tavoin saattoi käydä: joko kääntyivät talonpojat takaisin, taikka joutui luultavasti linna piiritettäväksi. Mutta kävipä näin tai noin, niin oli hän, Jösse Eerikinpoika, siitä hyötyvä. Mitään kolmatta puolta hän ei voinut asialle ajatella.
"Milloin saitte ensin tiedon talonpoikaiskapinasta?" sanoi hän yht'äkkiä Juhani Walelle, joka koko ajan oli seisonut saman ikkunan ääressä, josta äskettäin Hannu kreivi oli katsellut linnan portin edustalla liikkuvia rahvasjoukkoja.
"Viikon päivät takaperin", vastasi hän, "kaikki on käynyt niin salaisesti. Lähetin heti sanan teille, mutta, niin kuin sanoin, mies palasi tyhjin toimin, ei mistään päässyt lävitse tänne."
"Ja miksikä ovat nuo kirotut talonpojat nyt lähteneet liikkeelle?"
"Vero, jonka kannatitte…!"
"Ovatko he joutuneet järjiltään nuo petunpurijat? Niinkö sitten arvelevat, ett'ei kuninkaalle ole tuleva mitään veroa tästä maanäärestä? Mutta odotas, Engelbrekt … oletpa kautta Pyhän Knuutin oppiva pysymään kauniisti kotonasi, vaikk'ei kaikki menekkään sinun mielesi mukaan!"
Hän alkoi näin sanoen kävellä edes takaisin salissa kädet selän takana. Juhani Wale oli jo monta kertaa ollut keskeyttämäisillään hänet, mutta tahtoi ensin odottaa oikein sopivaa tilaisuutta. Kun Jösse Eerikinpoika kävellessään astui aivan läheltä hänen ohitsensa, laski hän kätensä tämän olkapäälle ja sanoi puoliääneen:
"Onhan teillä, vouti, tämän arvoituksen selitys käsissänne?"
Vouti nosti päätänsä ja loi silmänsä puhujaan, ikään kuin ei olisi sanaakaan ymmärtänyt…
"Mitä mies rakastaa", jatkoi Juhani Wale, "se häntä hallitsee…"
Jösse Eerikinpojan harmaat silmäterät kutistuivat. Hänen kasvoilleen ilmautui katkeruuden ilme ja hän näytti jo puolittain käsittävän alavoutinsa sanain tarkoituksen, vaikka hän halusi ikään kuin pisara pisaralta imeä sen tietoonsa, ett'ei hiukkastakaan menisi hukkaan. Se katse tiesi saituria, joka on kadottanut säkillisen kultaa, mutta jolle kertomus keinosta, millä saada se takaisin, tuottaa nautintoa.
"Mitä mies rakastaa", toisti hän.
"Se häntä hallitsee", lisäsi Juhani Wale, "ja se, jolla tuo rakas on vallassaan, hallitsee häntä tämän kautta."
"Jos sanojanne oikein ymmärrän, niin lienee hallussani jotakin, joka auttaa minua hallitsemaan…"
"Oikein … jotakin tai joku…"
"Jokuko?"
"Joka on Engelbrektille rakas, ja jonka kautta voitte häntä hallita."
Jösse Eerikinpoika löi otsaansa. Yht'äkkiä hänelle asia selvisi.
"Olette oikeassa, Juhani Wale", virkahti hän ja päästäen ilonhuudahduksen, joka oli kuin karjuntaa, hän löi kätensä yhteen. "Olette oikeassa, Juhani Wale, minulla on hallussani se side, joka on painava Engelbrektin jalkaini juureen. Ha, ha … Birgitta, mitä nyt unesi merkitsevät!"
Jösse Eerikinpoika meni heti ovelle ja huusi palvelijaa. Mutta samassa hänelle ilmoitettiin yhtä ja toista, mikä koski hänen aikaisempaa käskyänsä koko sotavoiman matkaanlähdöstä, niin että sekä hänen itsensä että hänen alavoutinsa täytyi pitkäksi aikaa jättää sikseen se, mikä muutoin heti olisi tätä keskustelua seurannut. Ja yhä uutta asiaa tuli niin tiheään, ett'eivät voudit huomanneetkaan, kuinka aika liukui käsistä.
Jo alkoi hämärtää, kun he menivät takaisin isoon vierassaliin, jonka isolle liedelle palvelijat sillä välin olivat laatineet leimuavan valkean.
"Nuo jalot neuvostonherrat", sanoi Jösse Eerikinpoika kärtyisästi heittäen hattunsa keskellä salia olevalle tammiselle pöydälle, "eivät näy tehtävässään kiirettä pitävän…"
"Onhan", virkkoi Juhani Wale, "saattanut arvaamattomia esteitä sattua, niin että he tarvitsevat apua. Minusta sen tähden näyttää sopivalta, jos muuten olette samaa mieltä kuin minä, että heti ryhdytte siihen, mitä vähän aikaa sitten olitte tekemäisillänne. Saattaisipa ehkä sillä tavoin melkoinen punnus oikeaan aikaan tulla pannuksi herrain vaakaan ja siis myöskin omaanne, minä arvelen…"
"Puhukaa suoraan, Juhani Wale! Häpeä tunnustaakseni, mutta kautta Vapahtajan viiden haavan, tuskin tunnen enää itseäni. Tuntuu siltä kuin aivot pyrkisivät ulos pääkallostani, niin minua tämä epätietoisuus kiusaa. Sanokaa sen tähden suoraan ajatuksenne, ajatelkaa ja toimikaa puolestani, Juhani Wale!"
"Kiitos siitä luottamuksesta, jota nyt minulle osotatte, jalo vouti. Yksinkertainen tuumani on se, että tuotatte miehen tornista tänne ja hänellä kirjoitutatte kirjeen Engelbrektille, että tämän on myöntyminen herrain vaatimuksiin, koska muutoin kasvattipojan henki on vaarassa … kirjeen lähetätte sitte varman miehen mukana Engelbrektille, mutta hänen täytyy saada se kohta, ja hyväpä olisi, jos se jo olisi hänen käsissään."
Ilosta mielettömänä syöksyi Jösse Eerikinpoika ovea kohti ja huusi ukkosenäänellä muutamaa palvelijoista; sitten hän kiiruhti syleilemään hymyilevää Juhani Walea. Samassa tuokiossa ilmautui aseellinen palvelija kynnykselle.
"Sano Yrjö mestarille", pauhasi Jösse Eerikinpoika tälle, "että hän heti paikalla saattaa tänne Gripsholmasta tuodun vangin."
"Tännekö saliin?" kysyi palvelija, ikään kuin kummastellen sitä, että tämä huone sai nähdä ja kuulla vangin kuulustelun.
"Tänne saliin", vastasi Jösse Eerikinpoika ja viittasi malttamattomasti kädellään, jonka jälkeen palvelija poistui. Juhani Waleen kääntyen hän lisäsi: "Minusta tämä huone näyttää sopivammalta kuin salakammio, sillä miehen mieli tavoittelee korkealle ja on jäykkä; tulkitkoot seinätkin hänelle Jösse Eerikinpojan valtaa ja korkeutta."
Hetkinen kului, sitten kuului ulkopuolelta tapparakeihäiden kalskua, kun ne koskettivat kivilattiaan, ja niiden ääneen yhtyi raskaiden viilevien kahleiden kalina. Mutta samalla kertaa kuului käytävän vastakkaisesta päästä, jossa naistenhuoneen ovi oli, sydäntäsärkevä huuto, jolla näytti Juhani Waleen olevan merkillinen vaikutusvoima. Hänen silmänsä välähtivät ja väristys kävi hänen ruumiinsa läpi.
Ovi avattiin samassa ja kaksi kiireestä kantapäähän aseissa oleva palvelijaa toi odotetun vangin. Mutta ovea avattaessa näkyi takana olevaa kiviseinää vastaan kahdet kalmankalpeat kasvot, jotka kuitenkin palvelijain tulisoihduista nouseva savu suurimmaksi osaksi peitti näkyvistä. Herra Juhani Wale tunsi toisista Birgitta rouvan ja toisista Agneksen, Ewerstenin kreivin tyttären.
Ovi suljettiin taas ja palvelijain käskettiin poistua, sitten kuin he ensin Juhani herran käskystä olivat hankkineet paperia ja mustetta.
Herman Berman se nyt kahleissa seisoi kiukkuisinten ja vaarallisimpain vihollistensa edessä. Häntä saattoi tuskin tuntea; niin oli kova vankeus, jossa häntä oli pidetty, hänet muuttanut. Mutta hänen päänsä oli pystyssä ja hänen silmistään välähteli tuli, jota molemmat voudit tuskin saattoivat sietää.
"Olen tuottanut teidät tornista", alkoi Jösse Eerikinpoika mahtavalla äänellä, "te voitte nyt pelastaa…"
Hän ei saanut jatketuksi pitemmälle, ennen kuin Juhani Wale hyvin kiihkoisasti hänet keskeytti.
"Suokaa anteeksi Jösse Eerikinpoika", sanoi hän, "mutta onko tämä tuo jalo Herman Berman?"
Vouti loi palavat silmänsä puhujaan voimatta ymmärtää, mitä hän tällä kysymyksellään tarkoitti.
"Onko mahdollista", jatkoi Juhani, "että olette voinut sallia Engelbrektin kasvattipoikaa tuolla tavalla kohdeltavan… Käsitän sentään hyvin", lisäsi hän, nähdessään, että Jösse Eerikinpoika aikoi keskeyttää hänen puheensa, "käsitän sentään hyvin, että teitä on petetty ja pidän itseäni onnellisena, että olen tullut oikeaan aikaan lopettamaan vankinne kärsimykset. Varmaankaan ette minua usko, Herman, mutta yhtä hyvänsuopa olen teitä kohtaan nyt, kuin silloinkin, kun viimeksi puhelimme lehdossa kasvatusisänne talon edustalla…"
Herman heitti halveksivan katseen puhujaan, jota hän sen verran paremmin ymmärsi kuin Jösse Eerikinpoikaa, että hän varmasti tiesi hänen kauniin puheensa olevan pelkkää petosta.
"Paljon on tapahtunut", jatkoi Juhani Wale, "sill'aikaa kuin olette istunut tornissa, ensin Gripsholmassa, sitten täällä. Semmoisesta petoksesta ette toki voi minua syyttää, jommoista olette Hannu kreiviltä saanut kokea. Mainitsen sen vaan sitä varten, että siitä voitte käsittää, mitä minä nyt toivon saavani Vestmanlannin ja Taalainmaan voudin hyväksenne tekemään, sitä nimittäin, että voisitte pelastaa kasvatusisänne, joka on joutumassa saman herran uhriksi! Engelbrektiä uhkaa vaara, Herman, ja te voitte hänet pelastaa…"
"Elkää puhuko enää sanaakaan minulle", sanoi Herman keskeyttäen Juhani herran liehakoivan puheen, "se on turhaa vaivaa… Minä en usko hylkiön sanoja ja joka miehen häväistävä te olette, vouti, ettekä enää voi saada itseänne häpeästänne puhdistetuksi, sillä minä sanon nyt teille suoraan, että miekkani tulisi saastutetuksi, jos se maistaisi teidän vertanne…"
"Vanki!" karjasi tällöin Jösse Eerikinpoika, mutta hänet sai hillityksi
Juhani, joka puhuvin silmin laski kätensä hänen käsivarrelleen.
"Minä toistan mitä viimeksi teille sanoin. Teillä on oikeus puhutella minua noin, en siitä vihastu ja toivon sen päivän vielä valkenevan, jolloin olen sopiva teidän kanssanne tavalla, jota kai ette odotakkaan. Mutta nyt on puhe kasvatusisästänne. Häntä uhkaa häpeällinen kuolema, nuori mies, ja yksikin sananne voi hänet pelastaa…"
Vouti laati sitten jutun Engelbrektin vangiksi joutumisesta, että hänelle nyt uhattiin kuolemaa ja että valtakunnan neuvokset nyt parhaillaan tutkivat häntä aivan lähellä Vesteråsin linnaa. Vallan varmaan hän muka tuli tuomittavaksi kuolemaan, mutta vähinkin hänen myönnytyksensä oli ainakin lykkäävä asian ratkaisua. Siten muka voitettiin aikaa ja sillä välin oli Juhani herra itse ja myöskin Jösse Eerikinpoika tempaava hänet hänen vainoojiensa käsistä. Tehdäkseen voutien myötätuntoisuuden Engelbrektiä kohtaan uskottavaksi hän hyvin räikeästi kuvaili, miten he ja neuvosto olivat joutuneet epäsopuun, joka oli kokonaan muuttanut heidän mielensä ja tehnyt heidät kansan ystäviksi.
"Mutta mikä on tehtävä, täytyy tehdä pian… Joutukaa sen tähden, Herman, ja ottakaa kynä. Teidän tarvitsee vaan kirjoittaa nämä sanat", vouti pani tätä sanoessaan paperin paikalleen ja kastoi kynää musteeseen sekä ojensi sen vangille, "teidän tarvitsee vaan kirjoittaa nämä sanat: 'myöntykää kasvatusisä, siitä on seuraava kaikkea hyvää. Muistakaa Hermanianne!' Käsitättehän", sanoi hän vakuuttavasti hymyillen, "ett'ei tällaisissa asioissa saa puhua kovin selvää kieltä."
Tuli hetken äänettömyys, jonka kestäessä voudit tarkoin tarkastivat jokaista vangin kasvojenilmettä. Tämä näytti tuumivan.
"No niin", sanoi hän vihdoin, "saattaahan olla totta, mitä kasvatusisästäni sanotte, ja jollei olekkaan, niin eipä haittaakkaan, että hän saa tietoja hävinneestä kasvattipojastaan… Ottakaa pois nämä koristukset käsistäni, niin olen valmis kirjoittamaan."
Ilonvälähdys leimahti tällöin kummankin miehen silmistä. Jösse Eerikinpoika käsitti nyt täydellisesti alavoutinsa tarkoituksen ja hän arveli itsekseen, että tämä kukaties oli ainoa keino saada vanki aikaa liiaksi hukkaamatta mukautumaan heidän tahtoonsa. Sydän hypähteli ilosta hänen rinnassaan.
Yrjö mestari, joka oli kartanonvouti ja jolla oli tornin sekä vangin kahleiden avaimet, kutsuttiin saapuville. Vähässä ajassa olivat Hermanin käsiä ympäröivät rautarenkaat irroitetut ja hän istuutui pöydän ääreen ja otti kynän.
Juhani Wale asettihe aivan pöydän luokse ja valmistihe toistamaan sanoja, jotka vangin piti paperille kirjoittaa.
"Tarpeetonta, vouti", sanoi Herman silloin, "minä muistan ne…"
"Onpa kuitenkin tärkeätä, että juuri nämä sanat kirjoitetaan eikä mitään muuta."
"No hyvä, minä kirjoitan aivan nämä sanat, mutta minä tahdon ne kirjoittaa tarkastamattanne ja sitä paitsi tahdon jotakin lisätä…"
"Ja mitä…"
"Se on salaisuuteni; teille riittää, kun tiedätte, ett'en pelastamistuumaanne aio estää."
"Elkäämme hukatko aikaa moisilla puheilla, Herman, Berman, jokainen silmänräpäys on kallisarvoinen… Kenties ratkaistaan juuri nyt kasvatusisänne kohtalo…"
"Vaikka niinkin, niin panen kuitenkin ehdoksi… Vapaasti ja tarkastuksetta tahdon kirjoittaa, taikka en ollenkaan. Valitkaa, vouti…!"
Ilo hävisi kummankin miehen kasvoilta, hymy jähmettyi heidän huulilleen ja he loivat toisiinsa katseen, jonka he kumpikin varsin hyvin ymmärsivät. Ei kumpikaan heistä vastannut vangin sanoihin.
"Niinpä täytyy sitten noiden pelastavien sanain jäädä kirjoittamatta", sanoi Herman ja nousi istualtaan. "Katsokaa, vouti, se on erotuksena rehellisen miehen ja hylkiön välillä, ett'ei edellistä jälkimmäinen koskaan usko. Ja huonosti tunnette Herman Bermania, jos hetkeäkään olette voinut luulla hänen mitään käskystänne tekevän. Kasvatusisäni kohtalo on Jumalan käsissä, niin kuin omanikin; Hänen tahtonsa tapahtukoon tässä, niin kuin kaikessa muussakin!"
Mutta juuri sen tähden että Borganäsin vouti niin hyvin oli vihollisensa mielen oivaltanut, hän oli käyttänytkin tätä keinoa houkutellakseen hänet kirjoittamaan.
Hän tahtoi näet saada perille kaksi asiaa, Engelbrektin turmion samoin kuin Herman Bermaninkin. Edellinen oli yhteisenä tarkoitusperänä hänelle ja ylivoudille, jälkimmäinen taas oli hänen yksityinen asiansa. Edellinen luiskahti häneltä vangin kieltäytyessä käsistä. Jälkimmäinen oli sitä vastoin sitä varmempi. Mutta tätä saavuttaakseen hänen ei itse tarvinnut toimia. Vouti Jösse Eerikinpoika ymmärsi kyllä oivallisesti ajaa tämän asian perille; hänen (Juhanin) tarvitsi vain enintään olla apuna kipua koventamassa ja tekemässä kuolonhetken tuskia tuhatkertaisiksi.
Sen tähden ei Juhani enää hilliten laskenutkaan kättänsä Jösse
Eerikinpojan kädelle, sen tähden hän ei keskeyttänyt hänen puhettansa.
Mutta Jösse Eerikinpoika oli mielettömänä vihasta ja kiukusta. Hänen silmänsä veristivät ja hänen kätensä vapisi.
"Sinä ilkut, vanki", karjasi hän ja löi nyrkillänsä tätä vasten suuta, "mutta kautta Pyhän Knuutin, etpä ole hengissä pääsevä tästä huoneesta, ennen kuin kirje on kirjoitettu. Luulisipa sinua kahleissasi tämän Vesteråsin linnan herraksi, niin kireälle jännität joustasi."
"Herra on se, joka ei ruumiinkipujen salli itseänsä nöyristää. Tai millä voit minua uhata, vouti, sinä jolla kaikessa loistossasi on tuhansien veri vaivaisella omallatunnollasi, millä semmoisella minua voit uhata, joka ei pääty kuolemaan… Katsokaa, minä olen vankinanne, olen vallassanne, ottakaa henkeni, mutta käteni ei ole koskaan kirjoittava mieltänne myöten, niin kauvan kuin sydämeni sykkii, vaikka minut pala palalta kuoliaaksi silpoisitte."
"Itse sen sanoit, katala kapinoitsija, se on oleva kohtalosi, jollet tahtoani noudata … käsi ja jalkaterä ja käsivarsi ja sääri, pala palalta sinä tulet paloiteltavaksi, ainoastaan oikea käsivartesi ja kätesi säästetään viimeiseksi, ja jos sittenkin kieltäydyt, niin tämä käsi paistetaan hiljaisella hiiloksella. Oletko ymmärtänyt minut!"
"Yhtä täydellisesti, kuin toivon teidän ymmärtäneen minut!"
Vouti huusi palvelijoita, jotka seisoivat ulkopuolella ovea, ja ne tulivat heti. Myöskin Yrjö mestari tuli sisään, sillä hän oli jäänyt sinne ulkopuolelle odottamaan kohta taas saadakseen lukita kiinni rautarenkaat vankinsa käsien ympärille.
"Kirves, Yrjö mestari, kirves, missä teillä se on?" huusi vouti kartanonvoudille, joka välistä oli toiminut pyövelinä ja siitä syystä saanut tuon arvokkaamman kartanon- eli linnanvoudin toimen. "Täällä on merkillisiä asioita tekeillä ja sinun tulee näyttää vanhaa taitoasi, Yrjö."
Yrjö mestari poistui, mutta tuli kohta takaisin kirkkaaksi hiottu tappara kädessä. Seisoessaan takkutukkaisena, leveäsuisena ja tihrusilmäisenä herransa rinnalla hän oli kuin tämän jäljennös.
"Nyt, vanki, uudistan kysymykseni, tahdotko mukautua tahtooni?"
Näin sanoen — sanat olivat pikemmin kähinää kuin puhetta — loi Jösse
Eerikinpoika petomaisen katseensa Hermaniin.
Tämä ei vastannut, mutta loi majesteetillisesti silmänsä julmaan mieheen, jonka raivo kiihtyi kiihtymistään, kun hän näki uhrin epäröimättä laskevan vasemman kätensä pöydälle, ikään kuin poikki hakattavaksi. Ei ainoakaan lihas värähtänyt hänen kasvoissaan, ei pelon hiventäkään näkynyt hänen katseessaan, joka vakavasti oli luotuna voutiin.
"Iske, Yrjö!" sähähti vouti.
Yrjö nosti kirveensä lattiasta, tarttui molemmin käsin varteen ja kumartui eteenpäin voimiansa kootakseen ja iskulle parempaa vauhtia antaakseen. Nyt kohosi murha-ase, nyt se teki kaaren taaksepäin, hetkinen vielä ja…
"Seis, seis!" huudahti Juhani Wale yht'äkkiä, "laske kirveesi, Yrjö, tässä näyttää tulevan jotakin väliin!"
Hän oli tuskin saanut tämän sanotuksi, ennen kuin ovi aukeni ja Ture
Turenpoika (Bjelke) astui sisään.