IV.
Lupaus.
Paljoa aikaisemmin oli Ture ritari joutunut kaupunkiin ja linnaan. Vielä vimmoissaan vihasta hän heitti suitset muutamalle palvelijalle, hyppäsi vaahtoisen orhinsa selästä ja juoksi linnan portaita ylös.
Hän astui vierassaliin juuri sillä hetkellä, jolloin Yrjö mestarin kirves oli kohotettuna lyömään poikki vangitun Herman Bermanin vasemman käden. Kiihtyneenä siitä mitä oli tapahtunut sekä kiivaasta ajostaan hän kyllä huomasi jotakin tavatonta olevan tekeillä, mutta Jösse Eerikinpoika piilotti taaksensa Yrjö mestarin, joka parhaiten olisi ilmaissut, mihin tekoon he olivat ryhtymässä. Jollei näin olisi käynyt, vaan Ture herra olisi saanut syytä kysyä, mitä linnassa oli tekeillä, niin on hyvinkin luultavaa, että hän vielä innokkaammin kuin itse Jösse Eerikinpoika olisi jouduttanut nuorukaisen julmaa murhaamista.
Nyt oli hänen päänsä täynnä kokonaan muita asioita. Hän oli itsekseen päättänyt yhdessä voudin kanssa puolustaa linnaa, kunnes apua voisi tulla muilta voudeilta ja kuningas voisi ankarasti rangaista kaikkia Ruotsin valtakunnan kapinoitsijoita.
"Pari sanaa erikseen, vouti", huusi hän sen tähden, "mutta jokainen silmänräpäys on kallisarvoinen. Seuratkaa, minua salakammioonne. Te voitte myöskin tulla mukaan, Juhani Wale, me teemme valtatyön, me kolme, semmoisen että sen maine on leviävä laajalle halki maitten."
Ritarin sanat eivät sietäneet vastaväitettä, eivätkä Jösse Eerikinpoika ja Juhani Walekaan helposti ymmärrettävistä syistä olleet erittäin halukkaita paljastamaan hankkeitaan tuolle ankaralle ritarille, jota he eivät vielä kylliksi tunteneet.
Jösse Eerikinpoika ilmoitti sen tähden viittauksella, jonka palvelijat täysin ymmärsivät, tahtonsa mitä vankiin tuli ja poistui sen jälkeen Juhani Walen seuraamana ritarin kanssa. Tämä kääntyi ovella, ikään kuin jotakin sanoakseen, mutta ritari huusi häntä samassa ja hänkin hävisi.
"Parasta olisi luullakseni", sanoi Yrjö mestari jäätyään yksinään vangin ja palvelijain seuraan, "viedä vangittu herra lukkojen ja telkien taakse torniin, mutta kosk'ei vouti mitään sanonut, niin jääköön tänne niin kauvaksi. Te vastaatte kuitenkin minulle ja voudille hänestä, palvelijat. Minullakin on jotakin tärkeätä toimitettavaa", lisäsi hän itsekseen ovea lähetessään, "sillä paaston ovat hänen pyhyytensä paavi ja hänen pyhä seurueensa tehneet syntiselle ihmisparalle liian pitkäksi. Ei sitä kestä puoltakaan, kun on kalaa vatsassa ja vettä, tietysti, sillä nehän kuuluvat yhteen… Ei, kunnollinen palanen lihaa ja kipponen olutta nyt täytyy syntisparan saada. Ja sen minä kyllä paistotuvassa olen oppinut, että kun vaan sanoo kalaksi, niin saa syödä lihaa minkä haluaa. Asia, näet, ei merkitse mitään, nimi kaikki … sen on ystäväni, keittiönisäntä, minulle ulkoa opettanut."
Näitä hiljaa itsekseen jupisten hän oli joutunut ovelle ja avannut sen. Hän seisoi kauvan ja mietti, pitikö hänen jättää vanki vai ei. Mutta vihdoin hän mielikuvituksissaan näki oluthaarikan niin houkuttelevana ja tunsi käryn nousevan niistä monista herkuista, joita herraspäivällisiksi oli saatu ja jotka kaikki, vaikka niitä sanottiinkin kaikenlaisiksi kalalaitoksiksi, kuitenkin kutkuttelivat haistimia aivan kerrassaan toiseen tapaan — tätä houkutusta hänen oli mahdoton voittaa. Hän syöksyi ulos ja sulki oven niin kiivaasti, että sekä vanki että hänen vartijansa sitä oudoksuivat.
Mutta tuo tunnollinen Yrjö mestari ei huomannut, kun hän innoissaan sulki oven, että aivan häntä lähellä oli olento, joka tuskaisena odotteli hänen poistumistaan. Ei hän myöskään voinut kuulla, että kohta hänen jälkeensä muuan käsi tarttui ovenlukkoon. Huoneessaolijat sitä tuskin myöskään kuulivat.
Ainoastaan vanki katsoi silmiään kääntämättä ovelle päin ja hänen kummallisista ilmevaihteluistaan huomasivat oveen selin istuvat palvelijat, että siellä päin jotakin oli.
He kääntyivät ja näkivät naisolennon hiipivän huoneeseen. Hän oli hunnulla peitetty; mutta astuttuaan muutamia askelia eteenpäin hän heitti pois hunnun. Se oli Agnes.
Kauhean kalpeat olivat nuo ihanat kasvot, mutta se ei ollut sitä kalpeutta, joka tulee pelkuruudesta ja arkamaisuudesta, vaan sitä, joka yhtä usein ilmaisee taistelua, minkä luja tahto on päähän asti taistellut ja ratkaissut. Sen näki noiden isojen tummain silmäin tulesta ja mahtavaa hengen voimaa ikään kuin virtasi koko hänen olennostaan.
Myöskin noihin raakoihin palvelijoihin se tehosi. He nousivat penkiltä, jolle olivat käyneet istumaan kahden puolen vankia ja loivat verkalleen lähestyvään ihanaan tyttöön katseita, joista ilmeni milloin kummastusta milloin arkuutta.
"Eihän täältä salista ole muuta uloskäytävää kuin tämä", sanoi hän ovea osottaen, josta oli tullut, ja jatkoi vastausta odottamatta, "voittehan sen tähden vartioida vankianne yhtä hyvin ulko- kuin sisäpuolellakin ovea!"
Palvelijat katsoivat toisiinsa. Toinen, muuan saksalainen, joka oli jonkun aikaa ollut Ewerstenin kreivin palveluksessa, rohkaisi mielensä ja sanoi mielisteleväisesti hymyillen: "Siinä olette oikeassa, arvoisa neiti, ja vallan kernaasti minä hetken ajaksi jätän täällä sisällä vartioimisen teidän huoleksenne. Voitte siitä nähdä, ett'ei Melcher Höknäbb ole unhottanut entistä herraansa ja hänen tytärtänsä, vaikka talossa täytyy elää talon tavalla."
Agnes pisti hopearahoja sisältävän kukkaron kumartavan palvelijan kouraan, kun tämä toverineen meni hänen ohitsensa. Kun ovi palvelijain perästä sulkeutui, niin hän käänsihe vankiin päin, joka synkkänä ja kaihokkaana oli katsellut halki salin ja ikään kuin unessa nähnyt haamujen liikkuvan edes takaisin.
"Pyhä Jumalan äiti, millaisissa oloissa näemme jälleen toisemme!" Näin huudahtaen keskeytti Agnes vaitiolon.
Herman ei vastannut mitään, vaan painoi kovasti nyrkkiinpuristettua kättänsä rintaansa vasten, ikään kuin olisi tahtonut hillitä sydämensä levotonta tykytystä. Mutta hänen katseensa oli synkkä ja hänen avomieliset, jalot kasvonpiirteensä ilmaisivat tuskaa, joka oli liian syvä voidakseen pysyä salassa.
"Juhannuksen aattona", sanoi Agnes suloisella, liikutuksesta vapisevalla äänellä, "näin teidät viimeksi, nuori mies, isäni puutarhassa Gripsholman läheisyydessä. Kaiketi sen muistatte. Aurinko oli laskeutumassa länteen vuorien taakse, kun minut tapasitte ison vaahteran alla. Monta ajatusta olen ajatellut ja monta kysymystä kysynyt sen illan jälkeen, kuinka ja milloin olitte tuleva takaisin; mutta en koskaan, en koskaan luullut…"
"Ja kuitenkin on tämä sulaa todellisuutta, arvoisa neiti", vastasi Herman jotenkin katkerasti. "Te näette minut nyt niissä kahleissa, joihin isänne on minut pannut… Kyllä muistan sen illan, josta puhutte, ja mitä teiltä kysyin … haa, minä mieletön kansan lapsi, kuinka saatoinkaan luulla kreivintyttären tahtovan kuunnella sydämeni lemmenkuiskeita. Mutta … mutta, arvoisa neiti … vähemmin julmasti olisitte voinut vastata."
"Herman, Herman!" huudahti Agnes nämä vangin sanat kuultuaan ja riensi häntä kohti tavottaen hänen kättänsä, "oletko hetkeäkään voinut uskoa, että minä, että Ewerstenin kreivin tytär … ei, ei, peräytä sanasi, katso, polvillani sitä sinulta pyydän!"
Ja hän vaipui mielenliikutuksen valtaamana lattialle, turhaan hapuillen sitä kättä, joka liian myöhään hänelle ojennettiin. Mutta tuossa tuokiossa väistyi katkeruus Hermanin kasvoilta ja hän kumartui ja nosti ylös itkevän tytön.
"Anteeksi, anteeksi", kuiskasi hän hellästi, "mutta pitkien öiden epätoivo on sieluuni uurtanut sen uskon, että… Ah, elkää katsoko minuun noin, en sitä enää usko! Suokaa anteeksi, olenhan voinut pettyä… Elkääkä peljätkö, arvoisa neiti, toistavani kysymystäni… Ylpeyttä olen perinyt, onneani en koskaan kerjää. Hän oli oikeassa, kasvatusisäni ystävä, tuo hurskas munkki — talonpoikaispojan onni ei kasva herrasmiehen maalla."
Jo hävinneen synkkyyden varjo ilmausi taas hänen otsalleen.
Agnes irroittautui hänestä ja katsoi häneen niin levottomuutta ja tuskaa ilmaisevin silmin, että synkkyys taas pakeni hänen kasvoiltaan.
"En ymmärrä teitä", sanoi hän, "kun näin teidän iltasella siellä linnanpuutarhassa tulevan, vielä kalpeana tuskin parantuneesta haavastanne ja siitä sairaudesta, jonka varomattomuutenne tähden saitte, kun isäni palvelijat toivat teidät Gripsholmaan … ah, olin niin iloinen nähdessäni teidät taas yhtä terveenä ja vahvana kuin sinä päivänä, jolloin väkevällä miekallanne vapautitte tuon vanhan vaimoparan Borganäsin luona! Sen tähden hymyilivät huuleni ja sen tähden kieleni laski leikkiä; kysymyksenne…"
"Vaiti, vaiti, arvoisa neiti, elkää johdattako sitä mieleeni, te olette syntyänne kreivitär, minä talonpoikaispoika. Vankilassani minulla on ollut aikaa sitä ajatella… Totta on, että teitä rakastan, mutta rakkauteni on vangittuna elävä povessani. Teitä olen muisteleva pyhänä unelmana, lempeänä taivaan enkelinä. Sen lupauksen annoin isällenne, sen olen antanut itselleni. Kysymystäni en ole koskaan uudistava…"
"Oliko isäni sitten puheemme kuullut?" kysyi Agnes ja suu meni vienoon hymyyn, joka tuskin kykeni poistamaan silmiin tunkevia kyyneliä.
"Oli, ja hän sanoi minulle: 'Nuori mies, kasvatusisänne on mies, joka on saavuttanut kunnioitukseni ja ystävyyteni ja minä olen kaikessa hänen hyväksensä toimiva, mutta yksi kalleus minulla on, josta en edes hänenkään tähtensä tahdo luopua, se on tyttäreni. Te rakastatte häntä, mutta muistakaa, että hän on syntyään kreivitär, ja heittäkää moiset ajatukset mielestänne, nuorukainen!' Näin hän sanoi ja vielä muutakin kulkiessamme linnaa kohti. Siellä hän tarttui käteeni ja lisäsi: 'Kasvatusisänne on palannut kuninkaan puheilta, menkää hänen luoksensa ja sanokaa hänelle rakkaat terveiset Hannu kreiviltä. Huomenna olette varmaankin valmis lähtemään linnastani. Elkää nurjalla mielellä muistelko Hannu kreiviä siitä, mitä hän nyt on teille sanonut, erotkaamme ja yhtykäämmekin taas ystävinä!' Niin me erosimme. Minä menin takaisin puiden varjoon ja ajattelin ja uneksin uudelleen, mitä olin tuntenut ja kokenut, sen jälkeen kuin ensi kertaa näin teidät tummaverisellä Jetturnilla. Silloin…"
Hurja tuli leimahteli nuorukaisen silmistä hänen tätä muistellessaan, ja kun hän ikään kuin sitä välttääkseen astui pari askelta taakse päin, kalisivat kahleet, kamalalla kalinallaan hänen sielussaan riehuvaa myrskyä säestäen.
"Silloin … silloin?" kysyi Agnes.
"Silloin kohosivat isänne palvelijat maasta ympäriltäni. Olin sen ison vaahteran juurella, jossa teistä erosin, ja aivan eteeni, juuri sille paikalle, jossa muutamia tuntia sitä ennen näin teidät, siihen asettui musta haamu. Se oli isänne vouti, Hartvig Flög…"
"Ah, Richissa äiti", keskeytti Agnes ja liitti kätensä ristiin, "olitte oikeassa, se mies on toinen Juhani Wale!"
"Hän käski minun antamaan miekkani, olin muka Ewerstenin kreivin vanki!"
"Kaikkivaltias Jumala! Se ei ole mahdollista, ei, ei, Herman, se ei ole mahdollista!"
"Nämä kahleet eivät valehtele", vastasi nuorukainen surunvoittoisesti, "ne tuntuivat kuitenkin raskaammilta isänne linnan tornissa kuin täällä. Synkeät ajatukset ovat siitä lähtien minua vaivanneet ja niiden vallassa olen ajatellut pahaa teistäkin, arvoisa neiti. Nyt olen taas taivaassa, pyhimyskuvani on taas puhtaana edessäni … ah, voi minua, kun koskaan olen teitä voinut epäillä petoksesta… Isänne…"
"Isäni", jatkoi Agnes vakavasti, "isäni on itse irroittava kahleenne ja kovasti hän on rankaiseva sitä, joka on uskaltanut hänen vieraalleen väkivaltaa tehdä. Hän on täällä linnassa, muutaman hetken perästä olette vapaa ja sitten…"
"Jos on totta, mitä sanotte, ett'ei petos ole isänne, niin suokoon taivaan Jumala hänelle anteeksi, joka on saattanut minut isänne nimeä kiroomaan! Ja minä uskon teitä … niin, minä uskon teitä, Agneksen isä ei saata tehdä ilkitöitä. Onko hänessä miestä kahleitani irroittamaan, se riippuu Jumalasta, mutta sanokaa hänelle, että Herman Berman on lupauksensa pitävä."
"Hyvin puhuttu, nuori mies!" sanoi ääni hänen selkänsä takaa, "sen lupauksen pitämiseen olen auttava teitä."
Agnes ja Herman kääntyivät päin. He näkivät Juhani Walen.
He eivät olleet huomanneet hänen tuloansa, sillä ovi oli avattu niin hiljaa ja voudin askeleet olivat olleet niin kuulumattomat, ett'eivät he olisi huomanneet hänen tuloansa, vaikkapa olisivatkin olleet vähemmin asiaansa kiintyneet, kuin olivat. Voudin huulien pirullinen hymy hänen hiipiessään lattian poikki ja hänen silmäinsä kalvava tuli, jäivät niin ikään huomaamatta, mutta tuskinpa olisi hänen ilmautumisensa synnyttämä kauhu ja suuttumus niiden kautta voinut enää tulla suuremmaksi, kuin se tuli ilmankin.
"Näyttää olevan minulle sallittu aina sattua teitä keskeyttämään, arvoisa neiti, kun jotakin tämän miehen kanssa puhelette. Mutta tämä kerta on, toivoakseni, viimeinen. Nyt voitte sanoa toisillenne jäähyväiset ainaiseksi. Ette mahda enää tulla näkemään päivän valoa Herman Berman — se on, niin kuin kyllä tiedätte, oma syynne…"
Vangin olkapäälle sivaltama isku sai voudin vaipumaan maahan.
"Tee pian, vouti, mitä sinulla on tekemistä!" sanoi hän. "Ei arvoisa neiti enkä minä tarvitse neuvojasi!"
Agnes kiiruhti ovea kohti, mutta vouti riensi hänen jälkeensä ja tarttui hänen käteensä.
"Ymmärrän aikomuksenne, Agnes neiti", huudahti hän kiihkeästi. "Aiotte rientää isänne luokse. Se on myöhäistä, hän ei enää ole linnassa. Hän ei voi pelastaa vankia, jota niin rakastatte. Eikä hän ole pelastettavissakaan… Sen vannon, niin totta kuin olen voutina Borganäsin linnassa."
"Ei sanaakaan enää, vouti", keskeytti Herman kahleensa lattialta nostaen ja rientäen voudin luokse, "antakaa arvoisan neidin vapaasti mennä menojansa, taikka lyön teidät hengiltä omilla kahleillanne!"
Vouti loi pilkallisen katseen vankiin.
"Elkää peljätkö, jalo nuori mies, lemmittynne tie on kyllä auki", vastasi hän, "tahdon vaan vielä ennen eroamistamme sanoa pari sanaa ja ne sanat saatte tekin kuulla, ne antavat teille ajattelemisen aihetta yksinäisessä vankeudessanne. Te rakastatte Ewerstenin kreivin tytärtä, no niin … minäkin rakastan häntä. Te olette minua näihin asti karttanut, Agnes, ja sen olette tehnyt, koska mielettömästi rakastatte tätä talonpoikaa. Tämä este on väliltämme häviävä… Elä tuskittele Herman, tämä viereinen käytävä on täynnä minun väkeäni, viittaan vaan, ja vihallasi et mitään mahda … elä pakota minua syrjäisten nähden täyttämään mitä tarkoitan!… Te puhuitte lupauksesta, kun puheenne keskeytin. Minäkin olen tehnyt lupauksen, joka teidän molempain tulee kuulla. Ennen ensi juhannusaattoa on Ewerstenin kreivin tytär lepäävä Juhani Walen sylissä! Elkää koettako karttaa minua, Agnes … lupaukseni on tuleva täytetyksi, niin totta kuin minulla nyt on tämän miehen henki vallassani. Elkää pakottako minua uhraamaan vielä enempää tarkoitukseni saavuttamiseksi … ette kuitenkaan koskaan voi päästä omakseni joutumasta!"
Vimmoissaan syöksähti Herman esiin, nyrkkinsä iskulla rusentaakseen tuon hävyttömän hylkiön. Mutta tämä lykkäsi Agneksen eteensä ja Hermanin nyrkkiinpuristettu, voimakas käsi vaipui tehotonna alas.
Agnes oli pikemmin kuollut kuin elävä. Näkemästään kauhistui hän niin, että tuli aivan tahdottomaksi. Juhani Walen silmissä sitä vastoin paloi kamala riemun tuli. Hänessä synnyttivät ylenmääräistä iloa ne tuskat, jotka hänen sanansa tuottivat. Täyttääkseen julmuutensa määrän kukkuralleen hän vielä lisäsi:
"Ja sekin tietäkää, Agnes, että teidän rakkautenne se vie Herman Bermanilta hengen, ja että ainoastaan teidän rakkautenne myöskin voi hänet pelastaa. Ojentakaa minulle kätenne, sanokaa tahtovanne tulla omakseni, ja Herman Berman päästetään kahleistaan ja hän on oleva vapaa kuin taivaan lintu!"
Hän piti väliä ja hänen silmänsä kiiluivat kuin käärmeen, kun tämä leikittelee saaliinsa kanssa, ennen kuin sen nielaisee.
"Saatte runsaasti miettimisaikaa", sanoi hän, "tahdon odottaa vastaustanne tulevaan juhannusaattoon. Jollen silloin ennen puolta päivää ole saanut myöntymystänne ja lupaustanne, niin on osavasti kello kaksitoista Herman Bermanin pää putoava hänen jalkoihinsa. Se on lupaukseni, niin totta kuin nyt lähden lujaan Borganäsin-linnaani."
"Ja nyt, sallikaa minun saattaa teidät naistenhuoneeseen, Agnes neiti, olettehan uskollisesti vartioinut vanki parkaa!"
Näin sanoen hän huusi ovelle päin. Palvelijat tulivat joutuin sisään ja ympäröivät Hermanin, mutta vouti otti Agnesta käsipuolesta ja vei hänet ulos.
Herman loi poistuviin katseen, joka ilmaisi mitä synkintä epätoivoa ja sanomatonta tuskaa. Raskaasti huoaten hän sitten antoi päänsä painua ryntäille ja vastustelematta salli hymyilevän Yrjö mestarin lukita renkaat ranteiden ympärille.
Juuri kun palvelijat olivat aikeissa viedä pois vangin, tuli Juhani Wale taas sisään ja kohta hänen jälestänsä pitkä, pulskavartaloinen mies, joka jotenkin arastellen katseli vankia.
"Satuloitse hevoset, Maunu!" sanoi vouti miehelle. "Tämän vangin viemme mukaamme. Kierrämme samaa tietä takaisin Borganäsiin. Parasta olla varovainen, vaikka ratsastammekin 20:llä hevosella täältä."
Palvelija nyökäytti päätänsä ja poistui toisten kanssa.
Heti sen jälkeen tulivat Ture Turenpoika ja Jösse Eerikinpoika.
Jälkimmäinen näytti käyvän kuin unissaan.
"Oletteko valmis nousemaan ratsaille, vouti?" kysyi ritari ja käänsihe
Juhani Waleen.
"Hevoset odottavat minua linnanpihalla, tuossa tuokiossa lähden täältä, ankara ritari!"
"Hyvä … ja pysytään siinä, mistä sovittiin. Me pidämme linnat kuninkaan varalle, kävi miten kävi. Olkaa siitä varma, että palkkanne on suuri, kun tilinteon päivä tulee. Pitäkää kurissa talonpoikia, raastakaa ja ruhjokaa heitä pelkäämättä! Olkaa huoleti!"
Juhani Wale läksi salista ja kohta sen jälkeen kuului kavionkopsetta nostosillalta. Borganäsin vouti se läksi linnasta.
"Ja nyt, vouti", huudahti ritari ja laski kätensä Jösse Eerikinpojan olkapäälle, "käske nyt nostamaan nostosilta!"