V.
Tuomio.
Vaikka koko Vestmanlannin ja Taalainmaan mahtava vouti tämän päivän kuluessa olikin kokenut monta mielenvaihdosta: onnen ja mahtavuuden kukkuloilla olevan miehen röyhkeys oli hänessä muuttunut sellaisen miehen levottomuudeksi ja mieli karvaudeksi, joka näkee hyväin päiväinsä rakennuksen olevan kukistumaisillaan, niin oli kuitenkin hänen mielentilansa pääpiirteenä huolestumus, jota hän ei oikein saanut selville ja joka synnytti neuvottomuutta ja epäröimistä hämmentäen häntä itseään. Sekä kuninkaankirje että Herman Berman olivat ikään kuin jättäneet Engelbrektin hänen käsiinsä, mutta kirjeen löytämisestä syntyneen ilon hävitti äkillinen tieto Engelbrektin tulosta. Nuorukaisen luja tahto taas ja kuolonhalveksiminen riistivät häneltä tilaisuuden vallita hänen kauttaan Engelbrektiä. Vähän väliä ilmautuivat myöskin hänen riehuvien ajatuksiensa temmellystanterelle hänen vaimonsa varoitus ja uni, josta heti kehittyi kookas hopeahapsinen, huolissaan päätänsä ravistava haamu.
Ritarin äkillinen tulo ja hänen voimakkaat ja rohkaisevat sanansa olivat taas elvyttäneet voutia, ja niin kauvan kuin ritari ja Juhani Wale puhuivat ja tekivät suunnitelmia, hän olikin osallisena keskustelussa, mutta niin pian kuin hän jäi yksikseen, näytti siltä kuin hänen sielunsa jäntevyys olisi hervonnut ja hän taas nähnyt aaveita keskellä päivää. Hän oli tuottanut viiniä salakammioon, jossa he kolmisin neuvottelivat, ja pitkin siemauksin hän oli juonut tuota jaloa nestettä. Se oli osaltaan ylläpitänyt hänen henkensä voimia. Pitosaliin palattuaan hän levottomana käveli edes takaisin huoneessa Ture ritarin ja Juhani Walen tehdessä viimeisiä tärkeitä sopimuksiansa siitä, mitä nyt oli tehtävä. Kun sitten ritari häntä kehotti käskemään palvelijoita nostosillan nostamiseen, niin tuntui siltä kuin hän ei olisi kehotusta kuullutkaan.
Hän meni ovelle ja käski muutaman palvelijoista tuomaan viiniä.
"Elkää viivytelkö kovin kauvan, vouti", sanoi silloin ritari, "millä hetkellä tahansa saattavat valtakunnan neuvokset tulla tänne ja silloin on liian myöhäistä!"
"Liianko myöhäistä?" huudahti Jösse Eerikinpoika.
"Niin, liian myöhäistä!" vastasi Ture herra. "Jos neuvoani noudatatte, niin suljemme linnan ja lähetämme neuvoston herroille tiedon aikovamme puolustaa kuninkaan linnaa, kunnes hän itse tulee saapuville! Jos herrat tulevat tänne linnaan — silloin emme saata, ymmärrättehän, paljastaa miekkaa heitä vastaan eikä silloin voine kuningas eikä kukaan muukaan valtaanne voimassa pitää."
Vouti istuutui pöydän sivupenkille. Hän nojasi käsiänsä polviinsa ja katsoa tuijotti vahalla silitettyyn lattiaan, ikään kuin oikein tarkoin ritarin sanoja aprikoiden.
Siinä hän istui ja ritari survaisi harmissaan kantapäänsä lattiaan, niin että kultainen ritarinkannus helähti. Samassa toi palvelija viiniä ja tarjosi sitä molemmille herroille. Vouti otti kuohuvan hopeamaljan.
"Pääsiäisen jälkeen", sanoi hän, aluksi ikään kuin mietteissään, mutta sittemmin yhä vilkkaammin, "pääsiäisen jälkeen olisin siivonnut tuon joen pohjoispuolella olevan hornanloukon, niin ett'ei sieltä koiraa eikä kukkoa olisi kuulunut ja sitten olisin muuttanut tänne muutamia satoja talonpoikia Selannista … niin, niin… Se on vanha mielituumani ja sen minä kautta Pyhän Knuutin panen toimeen. Engelbrekt, haa … väisty, kirottu vuoritilallinen, miksi asetut tielleni?… Minulla on 800 miestä valmiina viittauksen nähtyänsä ratsastamaan joen toiselle puolen, 800 miestä! Sellaisella voimalla ei vielä kukaan Ruotsin vouti ole tullut… Ja nyt hän on täällä tuo vuoritilallinen, täällä linnan edustalla… Jösse Eerikinpojan täytyy kerran vielä häntä väistyä… Ei", karjasi hän, niin että iso sali kajahti, "en kuuna päivänä ole sitä tekevä!"
Hän tyhjensi loput maljasta ja hypähti pystyyn.
"Ylös nostosilta, miehet!" huusi hän ovella ja kääntyi sitten ritariin, joka ihmetellen oli kuunnellut hänen puhettaan ja katsellut hänen liikkeitään.
"Se on tehty!" sanoi hän, "ja nyt olen taas entiselläni. Elkää kummastelko horjuvaisuuttani, Ture ritari. Luulenpa, että paha henki on pitänyt minua vallassaan, mutta nyt saatte nähdä! Toivoisinpa tuon pienen vuoritilallisen olevan tässä edessäni, se olisi oleva minulle eduksi, eikä hänelle!"
Muuan palvelija syöksähti sisään.
"Valtakunnan neuvokset ratsastavat nostosillan yli, vouti, ja jollen ole väärin nähnyt, niin on Engelbrekt Engelbrektinpoika muassa!"
"Engelbrekt!" huudahtivat molemmat herrat yht'aikaa.
"Jos on totta, mitä muuan äsken kaupungista palannut palvelija on sanonut, että nimittäin vanha herra Krister Niilonpoika on jätetty panttivangiksi, niin se kyllä saattaa olla tuo pieni vuoritilallinen."
"Onneksi olkoon, vouti", sanoi silloin Ture ritari ja pyörähti kantapäällään, "minusta näyttää nyt olevan liian myöhäistä panna sopimustamme voimaan!"
Hän oli tuskin saanut lausettansa loppuun, kun salin ovi aukeni ja neuvoston herrat, Knuutti piispa etupäässä, astuivat sisään. Viimeisenä astui pieni vuoritilallinen kynnyksen yli, mutta sen sijaan oli vanha Krister herra poissa.
Piispa rupesi puhumaan ja selitti, minkälainen sopimus oli tehty Engelbrektin kanssa rahvaan nimessä ja että nyt heti oli tarpeelliset asiakirjat laadittava ja allekirjoituksilla vahvistettava. Piispan pitkän puheen aikana Jösse Eerikinpoika muuttui kummallisesti. Koko tuo äskeinen epävarmuus oli yht'äkkiä hävinnyt ja sen sijaan ilmeni hänessä nyt voima, joka kuitenkin sillä hetkellä muuttui hurjuudeksi, päättelijäisyys, joka yltyi melkein väkivallaksi. Hänen veristävät silmänsä eivät enää pyörineet kulmakarvain alla, ikään kuin saalista vaanien; tämä oli löydetty ja katse kaivautui siihen epätoivon rohkeudella.
"Pitääkö minun heittää valtakunnan ja kuninkaallisen herrani linna?" kysyi hän, "ja nyt heti, tänä iltana?"
"Sellainen on valtakunnan neuvoston tahto", vastasi piispa, "ja Hannu kreivi, joka tulee seuraajaksenne, on itse täällä saapuvilla. Huomatkaa sentään, ainoastaan toistaiseksi, kunnes kuningas, herramme, on ennättänyt tutkia asian…"
"Ja te, Engelbrekt", pauhasi vouti tälle, "te olette saanut tämän aikaan. Teidän tahtonne se on neuvostolle määrännyt, mitä se tässä asiassa on tehnyt! Kunniaton mies, petturi, valmis mihin ilkityöhön tahansa…! Minä syytän tätä miestä, Engelbrekt Engelbrektinpoikaa, petoksesta, petollisesta menettelystä kuningasta ja valtakunnan neuvostoa kohtaan."
Vouti ponnisti viime hetkellä kaiken kykynsä pelastaakseen itsensä. Näitä hänen sanojansa seurasi äänettömyys ja kaikkien silmät kääntyivät häneen ja Engelbrektiin. Vouti näytti mahtavalta herrain mielestä seisoessaan siinä toinen käsi miekankahvassa ja toinen osottamassa Engelbrektiä. Tämäkin katsoi alussa kummastuneena voutiin, mutta nähdessään, kuinka vimmoissaan ja melkein kykenemätön itseänsä hillitsemään hän oli, palasi taas majesteetillinen tyyneys hänen avomieliselle otsallensa.
"Mihin perustatte tämän syytöksenne, Jösse Eerikinpoika?" kysyi
Engelbrekt kirkkaalla, sointuvalla äänellään.
"Siihen", vastasi vouti, "että olette jättänyt neuvoston käsiin muutaman kirjeen, jonka väärin olette sanonut saaneenne kuninkaan kädestä."
Melkein näkymätön hymy ilmautui syytetyn kasvoille.
"Mitä tulee kirjeeseen, jonka olen jättänyt neuvostolle", sanoi hän, "niin sain sen kuninkaan virkahuoneesta, varustettuna kuninkaan omalla sinetillä, joka kai vieläkin on siinä ja jota valtakunnan neuvokset siis helposti voivat tarkastaa. Mutta en tiedä, kuinka te, vouti, olette joutunut luulemaan väärentäneeni kuninkaan kirjeen, jollei luulollanne ole yhteyttä erään toisen kirjeen kanssa, jossa myöskin oli kuninkaan sinetti, mutta joka minulta varastettiin viime juhannuksen aikoina, kun olin yötä arvoisan isän, Tuomas piispan luona Tynnelsössä. Kirje oli osotettu yksityiselle miehelle, joka myöskin kärsii mielivaltaisuutenne uhrina, Jösse Eerikinpoika — panin sen pöydälle ikkunan eteen, ja kun aamulla heräsin, oli se hävinnyt. Sitä kirjettä, joka koski taalainmiesten valitusta, säilytin povessani aina siitä hetkestä asti, jona sen sain, kunnes annoin sen herra Hannu Kröpelinin käteen Tukholman linnassa."
Tämä mutkaton selitys oli riittävä, ja jos joku läsnäolevista vieläkin epäili, niin hänen tarvitsi vaan katsoa voutiin tullakseen täysin vakuutetuksi. Jösse Eerikinpoika seisoi siinä sanan oikeassa merkityksessä sortuneena miehenä. Hänen pyöreät kasvonsa olivat kalmankalpeat ja silmät olivat luotuina lattiaan.
Silloin Niilo Steninpoika meni hänen luoksensa ja kuiskasi hänelle korvaan:
"Heittäkää sikseen jo, vouti, elkääkä ajako asiaanne pitemmälle!
Jättäkää kaikki kuninkaan huostaan. Hän yksin saattaa antaa teille
Vesteråsin linnan takaisin!"
Ritarin sanat tulkitsivat tarkoin voudin omat sisimmät ajatukset. Hän ei enää vastustellut. Hän antoi syytöksensä raueta ja Vesteråsin linna luovutettiin taalalaisrahvaan toivomuksen ja valtakunnan neuvoston päätöksen mukaan Ewerstenin Hannu kreiville.
Myöhemmin illalla istui Engelbrekt majatalossaan kaupungilla. Liedellä roihusi takkavalkea ja levitti valoansa huoneeseen ja mieheen. Engelbrekt istui pää käden nojassa ja katseli liekkien haaveellista peliä, kun ne lekuttaen nuoleksivat lieden seinämiä; niillä näytti olevan paljon puuhaamista, ennen kuin kuolivat, jättääkseen uusille sijaa.
Hänen kasvonsa olivat kalpeat, vieläpä näyttivät kärsiviltäkin, mutta sen saattoi kyllä vaikuttaa takkavalkeakin, samoin kuin kalliokin näyttää pehmenevän iltaruskon sitä loisteellaan kullatessa. Hän otti esiin ristiinnaulitun kuvan, jota hetken aikaa hartaasti katseli, samalla kuin huulet kuiskailivat sanoja, joita ei oltu aiottu kuultaviksi. Sen jälkeen hän pani kätensä pienen kuvan ympärille ristiin ja vaipui rukoukseen.
Hän ei rukoillessaan huomannut, että ovi aukeni ja pitkävartaloinen munkki astui sisään. Se oli pater Johannes. Hän pysähtyi ovelle, kun näki Engelbrektin rukoilevan, mutta kun huomasi hänen päättäneen rukouksensa, hän astui esiin ja laski kätensä Engelbrektin olkapäälle.
"Jumala sinua siunatkoon, Engelbrekt", sanoi hän. "Joka Jumalan nimessä alkaa, hän voi myöskin rauhallisin mielin loppua ajatella!"
"Olisiko asia sitten vaan alulla?" kysyi Engelbrekt ja katsoi surumielisesti hymyillen puhujaan.
"Se on vaan alulla", toisti tämä vakavasti.
"Ja mistä tiedätte sen niin varmaan, Johannes?"
"Tulen nyt linnasta", vastasi munkki, "herrat ovat menneet matkoihinsa Räfvelstadiin. Vouti läksi Birgitta rouvan kanssa linnasta minun siellä ollessani. Birgitta rouva aikoo mennä veljensä luokse Ervallan kartanoon, mutta vouti matkustaa suoraa päätä kuninkaan puheille."
"Siitä ei kuitenkaan tarvitse varmaan päättää, että se, mitä olemme tehneet, on vielä uudestaan tehtävä."
"Ei, vaan voudin jäähyväissanoista palvelijoilleen."
"Ja minkälaiset ne sitten olivat?"
"Lähden matkoihini", sanoi hän, "mutta voitte pitää varmana, että jo ennen juhannuksen aikoja olen täällä taas ja silloin alamme sen leikin, jota olen valmistellut. Tunnen kuninkaani liiankin hyvin voidakseni hetkeäkään epäillä, mitä hän tälle neuvoston päätökselle on tekevä. Joko näette minut itseni täällä, taikka toisen, joka on oleva seitsemästi minua pahempi… Ja siinä", lisäsi munkki, "tuo kunnon mies epäilemättä puhui totta."
"Hän voi olla oikeassa", toisti Engelbrekt miettivästi. "Ja sen tähden olisi ollut parempi", jatkoi munkki, "jollette olisi tavanneet noita jaloja neuvostonherroja. Heidänhän on niin hyvä olla, kuin suinkin saattavat toivoa, ja sen tähden he vaan tahtovat parsia ja paikata, kunnes vaan pelkkiä riekaleita on jälellä. Ja tuon he tekevät muka rauhan tähden. Mutta rauhaa emme saa Ruotsinmaahan, ennen kuin kaikki ulkomaalaiset voudit ovat poissa ja koko syöpä on juurineen leikattu. Ne ovat herraintekoja kaikki läpeensä, aina siitä saakka kuin heidän onnistui lopettaa rehellisen ja hyvän Maunu kuninkaan hallitus ja saada meklenburgilainen herttua sijaan. Senpä tähden saattekin nähdä, että näistä hyvistä herroista tulee varsin yhtä paljon vastusta kuin kuninkaallisista voudeista."
"Siinä olemme yhtä mieltä, Johannes!… Ja jos meitä pakotetaan vielä pitämään miekkaa paljastettuna, mitä sitten … minä olen valmis ja kunnon taalainmiehet eivät ole horjuvat. Mutta jos meidän vielä kerran täytyy ryhtyä asiaan, niin emme käänny takaisin, ennen kuin maa on puhdistettu ja kaikki nämä voudinpesät hävitetty maan tasalle, Borganäsistä alkaen aina Tanskan rajalle saakka, niin totta kuin meitä auttakoot Jumala ja Pyhä Eerikki kuningas!"
"Amen!" lisäsi munkki ja katsoi luottavasti Engelbrektiä silmiin.
Ovi temmattiin samassa auki ja keskikasvuinen poika syöksähti sisään.
Se oli Erkki.
"Antakaa minulle kymmenkunta ratsumiestä, Engelbrekt", sanoi hän hyvin kiihkoissaan, "niin minä yritän jotakin, joka on tuottava teille iloa!"
"Mikä sinun on, Erkki?" kysyi Engelbrekt hymyillen. "Meillähän on aselepo valtakunnan vihollisten kanssa, kuinka voisimme tehdä väkirynnäkköä, niin kuin viholliset olisivat kintereillämme."
"Herman!" sanoi Erkki vielä kiivaasta majatalolle-ajostaan huohottaen.
"Herman, poika … mitä tietoja sinulla on hänestä?"
"Jos silmäni ovat tallella ja korvani kuulevat oikein", vastasi Erkki, "niin näin hänen ratsastavan ulos eteläportista Borganäsin voudin ja ainakin parinkymmenen ratsumiehen seurassa."
"Hermanko ja Juhani Wale?"
"Kuulin kahleiden kalisevan hevosta vasten", jatkoi Erkki, "ja he ajoivat kiiruusti pois."
"Mutta kuinka saatoit heidät tuntea?" kysyi Engelbrekt epäillen.
"Olin sitonut hevoseni sillankaiteisiin joen varrelle, päästäkseni, jos mahdollista, linnaan ja tarkastaakseni, millaiset olot siellä olivat. Olin jo kulkenut nostosillan ylitse ja seisoin portilla, kun kuulin joukon ratsumiehiä tulevan linnanpihalta. Hyppäsin sillan kaidepuun ylitse ja painauduin muuria vasten. Joku linnanväestä tuli tulisoihtu kädessä ja asettautui selin minuun ja hänen selkänsä takaa näin kaikki ratsumiehet. Hyvästi tunsin voudin. Herman istui pitkään viittaan käärittynä, mutta tuuli puhalsi käänteen hetkiseksi syrjään ja silloin näin hänen kasvonsa. Miesten joukossa näin myöskin pitkän Maunun. Herman ajoi hänen ja voudin välissä. Heidän päästyänsä sillan ylitse kääntyi vouti äkisti ja viittasi luoksensa soihtua kantavan palvelijan. 'Kun Ewerstenin kreivin tytär ratsastaa tästä poikki', sanoi hän, 'niin voit minulta tervehtien pyytää häntä muistamaan juhannusaattoa, sekä viimevuotista että tulevaa.' Ja sitten hän hävisi."
"Pian, käske satuloimaan hevoseni", huudahti Engelbrekt, "tahdon itse nousta ratsaille!"
Hän syöksähti ovea kohti, mutta munkki tarttui hänen käteensä ja hillitsi häntä.
"Ei, ei, Engelbrekt", sanoi tämä, "jätä tämä pojan ja minun huolekseni. Saattaisi syntyä tarpeetonta hälinää, jos te läksisitte keskellä yötä…"
"Olkoon, kuten tahdotte, isä Johannes… Mutta elkää säälikö hevosia ja Jumala olkoon kanssanne. Kiitos sulle Erkki. Tietosi ovat kullan arvoiset."
Munkki ja poika läksivät huoneesta ja hetkisen kuluttua kuului ulkoa etenevää kavionkopinaa.
Engelbrekt käveli levottomasti edes takaisin huoneessaan ajatuksiinsa vaipuneena.
Vihdoin hän jäi seisomaan loppuun palaneen takkavalkean eteen, josta ainoastaan joitakuita vaaleansinisiä liekkejä hypähteli kuin henkiä siintyvällä hiiloksella.
"Herman!" sanoi hän verkalleen, mutta vaikeni taas ja vasta hetken perästä hän lisäsi: "juhannusaatto!"