VI.
Hannu kreivi ja hänen tyttärensä.
Hiljaisuus vallitsi Vesteråsin linnassa ja utelijaammat kaupungin asukkaista, jotka myöhään yöhön kävelivät kaduilla ja joen varrella olevalla avonaisella paikalla nostosillan edustalla ihmetellen ja kysellen kuluneen päivän tapahtumia, kuulivat vaan vartijan yksitoikkoisen muurilla kävelemisen. Jokainen kynttilä oli myöskin sammutettu linnassa, ainoastaan siitä huoneesta, jossa joka mies tiesi julman voudin itsensä asuneen, ainoastaan siitä loisti valoa, joka ilmaisi ainakin jonkun vielä olevan valveilla linnassa.
Niinpä olikin. Hannu kreivi oli siellä ylhäällä ja hänkin oli ajatuksiinsa vaipuneena, niin kuin Engelbrekt vähäpätöisessä majatalossaan kaupungissa. Hänen silmänsä olivat luotuina milloin muutamaan pergamenttipalaan, joka hänellä oli kädessä, milloin liinalla päällystettyyn tammiseen pöytään, jonka ääressä Jösse Eerikinpoika aamulla niin tyytyväisenä oli katsellut kirjeitään ja luettanut niitä vaimollaan. Nyt nämä kirjeet olivat poissa ja punaisen pöytäliinan taitteista ja epäjärjestystä osottavasta tilasta saattoi nähdä, kuinka kiire sillä kädellä oli ollut, joka oli hamunnut kokoon paperit ja kirjeet. Löytyi myöskin merkkejä, jotka ilmaisivat sen olleen kuvin vihoissaan, joka oli lähtenyt huoneesta. Pöydällä oli hajallaan pieniä pergamenttipalasia, jotka selvästi olivat osia isommasta kirjeestä. Tätä seikkaa todistivat myöskin muutamat vahasinetin palaset. Mutta kirjettä ei oltu rikottu repimällä, se oli hakattu palasiksi, ja liinassa ja pöytälaudassa oli kovien iskujen jälkiä.
Sillä pienellä pergamenttipalalla, jota kreivi piti kädessään ja joka oli yksi niitä, joita oli pöydällä, oli muuan iskuilta, kumma kyllä, säilynyt nimi. Siinä oli: "Eerikki Belgsting." Se oli mahtanut kreivissä herättää kummallisia muistoja. Hän ei voinut sitä heittää kädestään ja hänen tuijottaessaan noihin mustiin kirjaimiin tunkihe raskas huokaus hänen rinnastaan.
Hänen edessään lattialla oli palanen tuota isoa rikki hakattua vahasinettiä. Hän otti senkin ylös ja tarkasti siihen kaiverretun vaakunakilven tähdettä. Se oli osa Eerikki kuninkaan vaakunaa ja laidassa seisoi: Ericus R.; muu oli hakattu pois. Kaikki tämä oli tietysti sitä kuninkaankirjettä, jota vouti oli luullut kuninkaan valtakunnan neuvostolle lähettämäksi kirjeeksi ja jonka hän oli saanut haltuunsa, luullen sillä pääsevänsä syyttämään jaloa vastustajaansa petoksesta. Iskut ilmaisivat ärtynyttä mielentilaa, joka ei enää ollut hillittävissä, eikä tarvinnutkaan kaukaa hakea sen syitä. Pettyneet toiveet ja vielä enemmän se seikka, että hänen hallussaan oli löytynyt kirje, jota ei oltu voitu saada ritarilliselle mielelle arvottomatta teotta, ja joka Engelbrektin suoran kertomuksen johdosta alensi omistajansa hylkiöksi — siinähän oli tarpeeksi panemaan tuon korkean voudin suunniltaan. Tästä viimemainitusta olisi kai vouti saattanut puhdistautua, mutta Hannu kreiville ja varmaan useammillekin tilaisuudessa läsnäolleille kävi asia voudin omasta käyttäytymisestä selväksi.
Kreivi istui kauvan aatoksissaan, ja kun hän nousi ja rupesi kävelemään edes takaisin huoneessa, niin hän sen ennemmin teki laskeakseen ajatuksensa vielä vapaammiksi, kuin niitä seisattaakseen.
Hänet keskeytti vahtitornista tuleva torventoitahdus ja yön hiljaisuudessa kuuli hän selvästi yksinäisen ratsastajan ajavan nostosillalla ja tulevan linnanpihalle. Hän kuunteli hetkisen, mutta jatkoi sitten kävelyänsä, kunnes jonkun huonetta lähenevän askelet taas saivat hänet pysähtymään. Sydämellisen mielihyvän ilme tuli hänen kasvoilleen, kun ovi aukeni ja se, jota hän oli odottanut, astui sisään.
Se oli vanha mies, jonka korkeata ja kaunista otsaa ympäröivät valkoiset kiharat. Hänen vartalonsa oli pitkä ja kookas niin kuin kreivin, ja hänen silmistään loisti rehellisyyttä ja säyseyttä. Jonkinlaisella tuttavallisella kunnioituksella tervehti hän kreiviä.
"Joko olet täällä, rakas Melcher?" huudahti kreivi iloisesti ojentaen kumartavalle miehelle kätensä.
"Niin kuin näette, rakas kreivi", vastasi tämä. "Olen kirjeenne saatuani ratsastanut yötä päivää, ja kun saavuin Gripsholmaan ja Hartvig Flög ilmoitti uudelleen käskynne mennä Räfvelstadiin, niin ratsastin suorinta tietä saarien poikki. Enköpingin läheisyydessä tapasin iltapäivällä muutaman Krister herran palvelijan, joka kertoi tuon vanhan herran ratsastaneen vieraitansa vastaan Vesteråsiin, ja silloin läksin ajajaan tänne."
"Hyvä, että tulit, rakas Melcher Gjordinpoika!" virkkoi kreivi, "juuri nyt tarvitsen luotettavaa miestä, juuri sinunlaistasi ystävää, sillä sinuun voin luottaa."
Vanhus hymyili kreivin puhuessa.
"Kun emme nuorina toisistamme eronneet, kreivi", sanoi hän, "niin en tiedä, miksi sen tekisimme nyt elämän rajaa lähetessämme! Saatoinpa uskoa tärkeitä asioita täällä tapahtuneen, koska niin kiihkeästi pyysitte minua keskellä talvea ratsastamaan tämän pitkän matkan Oppenstenista. Ei se käy niin helposti, kun on seitsemänkymmentä vuotta hartioilla, mutta sittekään en ole säästänyt itseäni enkä hevostani."
"Kiitos, kiitos, rakas ystävä!" sanoi kreivi ystävällisesti päätänsä nyökäyttäen.
"Tortunan kirkolla kohtasin ne jalot herrat, jotka tulivat täältä", jatkoi vanhus, "he menivät yöksi pappilaan ja minäkin pysähdyin siihen hetkiseksi, koska luulin tapaavani teidät heidän seurassaan. Teitä en löytänyt, mutta kyllä jotakin muuta teitä koskevaa ja se tulee teidän tietää."
"Ja mitä?"
"Nuo jalot herrat olivat hyvin vihoissaan, myöskin vanha Krister herra ja varsinkin Knuutti piispa. He puhuivat vihaisina jostakin, jonka nimi oli Engelbrekt ja teidänkin nimeänne mainittiin hänen nimensä yhteydessä…"
"Vai niin … anna kuulla, Melcher … minun nimeni ja Engelbrektin, niinkö sanot?"
"Niin, minä seisoin pappilan portaiden vieressä ja piispa ja Krister herra olivat jääneet seisomaan portaille. Piispa löi silloin Krister herraa olkapäälle ja sanoi: 'Sen saatte nähdä, Krister herra, että Hannu kreivi Vesteråsin linnassa vetää yhtä köyttä talonpoikain kanssa, Jumala paratkoon, ja Engelbrektin. Heidän tahtoonsa myöntyminen minua pahoittaa, siitä voi koitua talonpoikaishallitus, joka aina on voutivaltaa pahempi. Rahvasta täytyy kurittaa ja siihen ei Hannu kreivi ole oikea mies. Valtakunnan neuvosten täytyy pitää häntä kuumana Vesteråsin linnassa, ett'ei kuninkaan rankaisu kohtaisi meitä itseämme.' Tähän tapaan ja paljon muutakin vanha piispa puhui ja Krister herra nyökäytti vähän väliä päätänsä hänen sanoilleen, niin että kyllä saatoin kuulla, etteivät he olleet hyviä teille."
"He erehtyvät suuresti, nuo jalot herrat", sanoi kreivi katkerasti hymyillen, "jos luulevat tämän maanäären levottomuutta voitavan asettaa muulla tavoin kuin ankarasti lakia ylläpitämällä ja siinä juuri noudatetaan rahvaan pyyntöä. Nimeni mainitsemista Engelbrektin rinnalla, sitä olen kaikkina aikoina pitävä kunnianani. Mutta varokaa hyvät herrat, sillä jos tarkoitusperänne on toinen kuin Engelbrektin, niin saattaa teidän käydä huonosti."
Kreivi teki selon siitä, mitä päivän kuluessa oli tapahtunut ja kertoi tarkasti ja etuluuloitta kaikki, mitä tiesi tuosta sietämättömästä voutien sorrosta, joka hänen mielestänsä oli koko tyytymättömyyden ainoana syynä.
"Olen suuresti ihastunut noihin miehiin, Melcher, jotka suurimmassa hädässä, mitä vapaa mies voi sietää, kuitenkin menettelyssään ovat käyttäneet tyyneyttä ja malttia, jommoiseen noilla ankaroilla ritareilla varmaan ei olisi ollut kykyä. He ovat kerran toisensa perästä kerjänneet kuninkaalta armoa ja apua hätäänsä, mutta heitä on vaan pilkattu, ja silloin … sano, Melcher, mille kannalle on meidän vapaiden miesten asetuttava sellaisessa tapauksessa? Maa, jota mielivallan aurankynsi on kyntänyt, on äkkiä kovettunut ja käynyt lujaksi kuin kallio — kas siinä, mitä tähän saakka on tapahtunut! Pitääkö tätä maata nyt vieläkin liekeillä korventaa — siihen ei Hannu kreivi tahdo antaa apuansa, siitä saatte, hyvät neuvostonherrat, olla varmat, samoin kuin siitäkin että, jos niin käy, tästä kovettuneesta maasta on kohoava kallioseinä niin korkea, että koko valtakunnan täytyy sen alle alistua."
"Sananne ilahduttavat vanhaa sydäntäni, herra", virkkoi Melcher kreivin vaiettua, "mutta jos joku herroista ne kuulisi, niin he huomaisivat epäluulonsa tosiksi. Heidän sanoistaan päättäen he kernaasti olisivat suoneet, että Jösse Eerikinpoika olisi saanut pitää Vesteråsin linnan ja voudinvaltansa."
"Siinä he joissakin määrin ovat samaa mieltä kuin minäkin, mutta he eivät saa unhottaa, että vouti on väkivallalla rikkonut voimassa olevaa lakia ja sitä paitsi harjoittanut petosta kuninkaan ja kansan väleissä, ja kuninkaan mies ei saa alentua selvään varkauteen tarkoitusperäänsä saavuttaakseen; hän on niitä lukuisia renkaita, jotka sitovat kuninkaankruunun iankaikkiseen vanhurskauteen, ja semmoisen tulee olla puhdasta kultaa: ruostuva metalli ei kelpaa. Minkä minä olen huomannut — ulkomaalaisena olen saattanut erehtyä — niin tarvitaan vaan luottamusta kuninkaan ja kansan kesken ja kuninkaan valtaistuin pysyy lujana kuin kallio. Mutta sellaiset miehet kuin tämä Jösse Eerikinpoika ja hänen vertaisensa, jommoisia, Jumala paratkoon, toiset voudit ovat, turmelevat ja murentelevat tätä luottamusta, ja silloin ei mikään voi pitää Eerikki kuninkaan kruunua pystyssä. Tammen juuri on sama ja pysyy samana, mutta jos mato latvan syöpi, niin se kuivuu."
"Ja toinen tulee sijaan…"
"Niin kuin sanoit, toinen tulee sijaan. Ja samoin käypi täälläkin, jollei Eerikki kuningas huomaa sitä verhoa, jolla hänen silmänsä on peitetty."
"Sitä hän ei kuitenkaan näy huomaavan, sillä vallan toisin nyt eletään kuin Margareta kuningattaren aikana, Jumala hänen sieluansa armahtakoon! Eipä hänellä näytä olevan paljoa tallella tuon jalon rouvan opetuksista…"
"Onneton sota on vieroittanut hänen ajatuksensa ja mielensä hänen valtakunnistaan", sanoi Hannu kreivi mietteissään kokoillen pergamenttipalasia pöydältä, "mutta hänet täytyy herättää tuntoihinsa, Melcher, hänen silmänsä täytyy avata. Minä menen itse Köpenhaminaan…"
"Aiotteko itse, rakas kreivi", huudahti vanha palvelija kummastuksissaan.
"Aion kyllä, olen kauvan sitä aikonut, ja sen tähden, näetkös, lähetinkin sinua hakemaan. Kuluneen päivän tapahtumat ovat jouduttaneet päätökseni toimeen panemista, tahtoisin jo huomenna nousta ratsaille ja lähteä matkalle. Mutta palatkoon kuitenkin ensin tyttäreni Räfvelstadista, jonne hän meni neiti Kaarina Kaarlontyttären ja rouva Ebba Krummedikin seurassa; samoin tahdon ensin nähdä heimolaiseni, Richissa rouvan. Parin päivän perästä ovat he kuitenkin jo täällä ja silloin, Melcher, jätän tyttäreni ja maatilani sinun ja Richissa rouvan huostaan. Tahdothan suojella niitä, niin kuin ennenkin?"
Vanhus ei sanonut mitään. Hän pani vaan kätensä sydämelleen ja nyökäytti päätänsä.
"Nyt tulee sinun päästä lepäämään, Melcher vanhus, pitkän matkasi perästä, saatammehan huomenna puhella enemmän."
Molemmat miehet läksivät huoneesta eikä kohta sen jälkeen enää näkynyt valoa Jösse Eerikinpojan kamarista Vesteråsin linnassa.
Varhain seuraavana aamuna tuli Engelbrekt linnaan kreivin puheille. Hänet vietiin siihen suureen saliin, jossa edellisenä iltana Herman Berman oli heikompana ollen taistellut ja jossa Jösse Eerikinpojan valta oli murrettu. Sekä kreivi että Engelbrekt olivat totiset ja tärkeitä asioita näytti heillä olevan mielessä. Ei hituistakaan voitonröyhkeyttä ollut toisessa eikä vallan lisääntymisestä johtuvaa tyytyväisyyttä toisessa.
"Jo olisin mielelläni matkalla pohjoiseen päin, jalo kreivi", sanoi Engelbrekt, "mutta muuan tärkeä asia, joka koskee minua itseäni yksityisesti, on pakottanut minun tulemaan puheillenne, ja koska nyt näen teidät, niin ennen kaikkia ottakaa vastaan Engelbrektin kiitos siitä, että niin miehen tavoin olette pitänyt sananne, jonka annoitte viimeksi puhellessamme Säterin kuninkaankartanossa. Kiitos, Hannu kreivi! Tuskinpa me talonpoikaiset miehet olisimme asiaamme väkivallatta ja mieshukatta voittaneet, jollei teitä olisi ollut sanomassa totuudensanoja. Niitä sanoja ei unhota Engelbrekt eikä kukaan talonpoikaismies!"
Kreivi puristi lämpimästi Engelbrektin kättä.
"Ja nyt teillä on yksityistä asiaa minulle?" kysyi kreivi tutkivin katsein.
"Niin minulla on ja se koskee kasvattipoikaani…"
"Kasvattipoikaanne, tuota reipasta nuorukaista!"
Kreivi ei tiennyt, mikä kova kohtalo oli Hermania kohdannut, ja piti sen tähden varmana, että Engelbrekt nyt tuli nuorukaisen puolesta pyytämään hänen tytärtänsä. Sen tähden synkistyi hänen katseensa, ja hän käänsihe syrjittäin päästäkseen kohtaamasta Engelbrektin katsetta.
"Herman Berman", jatkoi Engelbrekt luomatta sen enempää huomiota kreivin omituiseen käyttäytymiseen, "vietiin eilisiltana vankina pois Vesteråsin linnasta!"
"Vankina … Herman Berman, kasvattipoikanne!" huudahti kreivi ja hänen muotonsa muuttui samalla kertaa, "mitä sanottekaan, Engelbrekt?"
"Borganäsin vouti vei hänet täältä kahleissa, minulla on väkeä kaikilla poluilla rosvoojaa hakemassa, mutta jollei se onnistuisi…"
"Jollei se onnistuisi?" toisti kreivi.
"Niin pyydän teitä, Hannu kreivi, koska nyt olette kuninkaan puolesta herrana Vestmanlannissa ja Taalainmaassa, käskemään, että Juhani Walen on kovan rangaistuksen uhalla jätettävä nuorukainen minulle."
"Sen käskyn laadin jo tänä päivänä ja huomenna se jätetään kirjallisena voudin käsiin. Ja itse tahtoisin mennä Borganäsiin ja päästää tuon reippaan miehen hänen kahleistaan, jolleivät tärkeämmät asiat vaatisi minua toisaanne päin, mutta minä olen asettanut luotettavan miehen alavoudikseni tähän linnaan poissaoloni ajaksi ja hänen käsken puolestani ratsastamaan sinne. Sen asian toivon voivani selvittää mieltänne myöten, jalo vuoritilallinen! Siis on teilläkin surua ja huolta keskellä iloanne siitä, että tuo suuri työ on hyvin päättynyt…"
"Kenen olette sitte pannut voudiksi linnaan?" kysyi Engelbrekt.
"Vanhan Melcher Gjordinpojan, voutini Oppenstenistä", vastasi kreivi, "hän on täyttävä tehtäväni, aivan niin kuin itse olisin läsnä."
Melcher astui samassa sisään ja nämä molemmat miehet tervehtivät toisiansa nähtävästi molemmin puolin tyytyväisinä.
Vähän aikaa sen jälkeen Engelbrekt läksi linnasta ja myöhemmin aamupäivällä hän vuoritilallisineen ratsasti ulos Vesteråsista.
Lähinnä seuraavina päivinä saapui ensin Richissa rouva Gripsholmasta ja sitten tuli Agneskin Räfvelstadista.
Muutamana kauniina aamupäivänä oitis sen jälkeen seisoi kreivin hevonen satuloituna linnanportaiden edessä ja hänen ratsumiehensä olivat valmiina lähtöön.
Kohta hän itse ilmautui portaille Melcher Gjordinpojan seurassa ja hänen takanansa seisoivat Richissa rouva ja Agnes. Kreivi käänsihe ympäri portailla ja tarttui tyttärensä käteen.
"Kun tulen takaisin, Agnes", sanoi hän, "juhannuksen tienoissa, niin ollos silloin taas reipas, tyttöseni. Jumala ja kaikki pyhimykset sinua suojelkoot, rakas lapsi!"
Näin sanoen hän painoi suudelman tyttärensä otsalle, puristi Richissa rouvan ja Melcherin kättä ja nousi ratsunsa selkään.
Kavioiden kopina kaikui kumeasti porttiholvista. Agnes juoksi alas portailta nähdäkseen vielä vilahdukselta isäänsä. Kreivikin käänsihe vielä katsomaan, juuri portista ulos ajaessaan.
Silmäin katse, pään nyökkäys — ja sitten isä ja tytär hävisivät toistensa näkyvistä.
* * * * *
Päiviä ja viikkoja kului ja kaikki oli entisellään Vesteråsin linnassa. Agneksen posket vaan kalpenivat kalpenemistaan ja sen ohessa ilmautui omituinen kiilto hänen silmiinsä. Hän ei ollut enää leikkivä, piloja puhuva lapsi, hän oli jo kehittynyt nainen, joka jo aikaisin oli saanut elämän katkeruutta maistaa. Hän oli uneksinut, hän oli haaveillut, hän oli kutonut tulevaisuutensa kankaan niin valoisaksi ja siniseksi ja päiväpaisteiseksi… Ah! hän oli kyllä tuleva, tuo nuorukainen, ja toistava kysymyksensä. Ja hän hymyili uneksiessaan niin suloisesti ja hän nautti täysin määrin sydämensä, rakkautensa kevättä. Sillä nyt hän tiesi mitä tahtoi tietää.
Ja tulipa nuorukainen, hänen sydämensä valittu, mutta kahleihin kytkettynä ja haudan kylmyys katseessaan. Oi! se oli enemmän kuin tuo sydän parka jaksoi kestää. Se toi poskille lumet, se kummallisen kiillon silmiin. Talven verho peitti hänen kauniit kukkasensa, eikä milloinkaan, ei milloinkaan hän saattanut toivoa voivansa sen valtaa voittaa. Silmää, jonka lämmössä jäät sulaisivat ja elämän kukkaset uudestaan eloon virkoisivat, sitä silmää hän ei ollut koskaan näkevä… Näiden viikkojen aikana oli epätoivonhetkiä, joina tyttö parka toivoi Hermanin kohtalon pikaista ratkaisua, jotta hänkin kohta pääsisi määränsä päähän ja saisi hänet kohdata siinä maailmassa, jossa ei mitään esteitä ollut hänen ja hänen rakkautensa välillä.
Kreivi, hänen isänsä, oli huomannut hänen muuttumisensa ja aavisti kai myöskin, mikä siihen oli syynä, mutta hän piti parhaana olla siihen asiaan koskematta ja antaa ajan tehdä tehtävänsä. Hän oli ennen lähtöänsä pitkän aikaa puhellut Richissa rouvan kanssa. Tästäkö sitten lienee tullut, tai lienevätkö ehkä jotkut muut vaikuttimet kahlinneet Richissa rouvan kielen, vaan hän ei näyttänyt ollenkaan ymmärtävän lemmikkinsä pidätettyjä huokauksia tai hänen ujoja kysymyksiänsä, niin pian kuin ne näyttivät koskevan muutamaa erityistä asiaa.
Sitä enemmän puheli Kaarina emäntänsä kanssa siitä. Kaarina oli Agneksen pyynnöstä tullut Säterin kuninkaankartanosta mukaan ja ruvennut hänen kamarineitsyekseen. Ja hänen laulunsa ja puheensa virkistivät Agneksen mieltä. Metsän raitis lähde se lirisi etäällä ja houkutteli väsyneen linnun siimekseen ja lepoon. Vielä oli eräs, joka surumielin katseli kauniin kreivintyttären riutumista. Se oli vanha Melcher.
"En enää tunne Agnes neitiä", oli hän sanonut Richissa rouvalle samana aamuna, jona hänen piti lähteä Taalainmaahan herransa käskyä täyttämään ja pitämään tarkastusta Borganäsissä. "En enää tunne ruusuani. Kuka on tehnyt hänen poskensa kelmeiksi ja kuka on karkottanut ilon hänen silmistään?"
"Te kysytte enemmän kuin minä voin vastata, Melcher", oli Richissa rouva lempeästi hymyillen vastannut. "Mutta ehkäpä saisitte vastauksen kysymykseenne, jos ajattelisitte, kuinka itsellenne kävisi, jos, siitä Jumala varjelkoon, kreivi, isäntänne lepäisi haudassa."
"Hän suree, lapsi raukka, hm … kyllä ymmärrän. Mutta surua seuraa tavallisesti ilo…"
"Ei tällä kertaa!"
"Nyt laskette minulle ongelmoita, Richissa rouva."
"Kreivi!" oli Richissa rouva vastannut merkitsevästi päätänsä nyökäyttäen.
"Hän siis tahtoi maistaa kiellettyä hedelmää; ehkä siinä on jotakin hänen äidillisen heimolaisensa elämäntarun tapaista."
Richissa rouva ei ollut vastannut mitään, vaan oli kätkenyt kasvonsa käsiinsä. Melcher Gjordinpoika ei myöskään ollut kysynyt sen enempää. Hän oli vaan hiljaa taputtanut kalpeata rouvaa käsivarrelle ja sanonut:
"Sitten se täytyy jättää Jumalan käsiin!"
Ja sitten hän oli matkustanut Taalainmaahan.
Lienee kulunut noin pari viikkoa tästä, kun muutamana päivänä Kaarina tuli juosten tornihuoneeseen, jossa Agnes istui kauniita kukkasia hopealla ja kullalla orvokinsiniselle vaatteelle ommellen.
Kaarina näytti säikähtyneeltä ja pani kokoon taitetun paperin ompelukselle, juuri kuin neula oli pistettävä alas.
"Mikä se on?" kysyi Agnes.
"Sain sen tänään aamulla, juuri kuin olin teille kukkasia poimimassa, arvoisa neiti. Muuan herraspalvelija sen minulle antoi ja kuiskasi korvaani: Agnes neidille! ja kun käännyin, näin hänen häviävän puiden väliin metsään."
Agnes rikkoi sinetin ja luki:
"Odotan vastaustanne, Agnes. Päivät kuluvat kulumistaan ja kohta on se päivä käsissä, jona lupaukseni tulee täytetyksi. Tahdon sanoa teille, että on turhaa tiedustella nuorukaista. Melcher Gjordinpoika on antava paremman selon asiasta!"
Nyt seurasi haudanhiljaisuus ja Kaarina näki kauhistuksekseen, mitä kirje hänen emäntäänsä vaikutti. Hänen silmänsä ilmaisivat kauhua ja kasvot kävivät kalmankalpeiksi. Hän painoi kätensä sydäntänsä vasten. Niin hän istui muutamia silmänräpäyksiä liikkumattomana kuin marmoripatsas. Mutta sitten välähtivät hänen silmänsä ja poskille nousi puna. Hän nousi pystyyn ja otti neitosta kädestä.
"Kaarina!" huudahti hän, "olen keksinyt keinoa! Jätä minut nyt yksin; illalla kun kaikki on hiljaista, silloin tahdon puhella kanssasi."
Kaarinan poistuttua seisoi kalpea tyttö vielä kauvan ajatuksiinsa vaipuneena, mutta taaskin nuo suuret silmät välähtivät ja hän liitti rukoillen kätensä ristiin. Tuokioisen perästä hän oli polvillaan rukoilurahilla pyhän neitsyen kuvan edessä.
Muutamien päivien kuluttua palasi sitten Melcher Gjordinpoika linnaan. Iltasella, päivän puuhat päätettyänsä, hän istui lepäilemässä takkavalkean ääressä huoneessaan, kun ovi aukeni ja Agnes astui sisään.
Vanhus nousi seisaalleen ja meni häntä vastaan.
"Saattaako kukaan kuulla meitä, Melcher ukko!" sanoi hän vapisevin äänin. "Minun täytyy keskustella kanssasi tärkeistä asioista."
Melcher katsoi häneen lemmekkäin katsein ja pyysi häntä rauhoittumaan.
Ei kukaan ollut heitä häiritsevä eikä kukaan saattanut heitä kuulla.
"Haen hyviä neuvoja, Melcher", alkoi silloin Agnes, "eikä minulla ole sinua lukuunottamatta koko avarassa maailmassa ketään, johon voin kääntyä. Sinua olen rakastanut aina siitä asti, kuin lapsena polvellasi leikin."
"Alatte niin juhlallisesti, Agnes", virkahti ukko tarttuen tytön käteen ja ikään kuin koettaen pelkällä äänensä soinnulla häntä rauhoittaa. "Puhutte niin juhlallisesti, kuin olisi elämästä ja kuolemasta puhe."
"Niin onkin, elämästä ja kuolemasta onkin puhe, Melcher vanhus."
Ja hän kertoi peittelemättä rakkautensa lyhyen tarinan pelastumisestaan Jetturnilla aina siihen iltaan saakka, jona Borganäsin vouti linnassa lausui nuo kauheat sanat, jotka siitä lähtien kuin hornanlinnut olivat pitäneet käheätä kirkunaansa hänen korvissaan.
"Herman täytyy pelastaa", niin hän päätti, "älyättehän kai, Melcher ukko, hänet täytyy pelastaa…"
"Niin, niin, hänet täytyy pelastaa, sellainen on isäntänikin, isänne nimenomainen käsky, mutta … mutta siinä vaan on pula, miten se on tehtävä. Yksi keino olisi Juhanin itsensä vangitseminen, mutta…"
"Sitä minäkin ajattelen … vouti täytyy meidän saada vangiksemme."
"Ja kuinka luulette sen käyvän päinsä?" kysyi ukko hymyillen, "ette muista, että mies on kavala kuin kettu ja mahdoton saada käsiinsä juuri sen miehen hengen tähden, joka hänellä on vallassaan."
"Viekkaudella", vastasi Agnes.
"Viekkaudellako?"
"Pyydämme häntä puheillemme minun nimessäni, lupaammepa hänelle myöntösananikin … ja kun hän tulee, niin hän tapaa teidät ja isäni palvelijat ja te tuotte hänet tänne torniin. Husaby olkoon yhtymäpaikkanamme."
Ukko hiveli partaansa ja hänen silmänsä tuijottivat liedellä roihuavaan tuleen.
"Hyvä", sanoi hän hetkisen vaiettuaan, "tuumanne ei ole huono, Agnes; mutta sanokaa minulle myöskin, mitä sitten aiotte, jos kaikki onnistuu?"
"Sitten kuin Herman on vapaana ja jälleen kasvatusisänsä luona", vastasi hän verkalleen, "sitten aion sanoa hänelle viimeiset jäähyväiseni ja…"
"Ei, ei … elkää lausuko tuota sanaa, Agnes", keskeytti ukko levottomana, "teidän ei pidä mennä luostariin. Mutta luvatkaa minulle kaksi asiaa, arvoisa neiti, luvatkaa karkoittaa nuorukaisen kuva sydämestänne, jos voitte, ja jos ette voi, luvatkaa sanoa vanhalle Melcherille, ennen kuin viimeisen päätöksenne teette."
Agnes puristi liikutettuna vanhan uskollisen palvelijan kättä ja meni.
Ukko jäi vielä hetkiseksi seisomaan ja katsoi hänen jälkeensä, ikään kuin hän vielä olisi rukoilevana ja luottavaisena seisonut hänen sielunsa silmien edessä.
Kun hän kääntyi takkavalkeaan päin, niin hänen silmänsä olivat kyynelten vallassa.