VII.
Liikkuva saari.
Sekavia, raskaita, uhkaavia huhuja oli tullut etelästä päin, kuninkaan hovista. Jösse Eerikinpoika oli käynyt Köpenhaminassa ja niin ärsyttänyt kuninkaan, että tämä oli uhannut lähettää paljoa julmemman voudin Taalainmaahan. Hannu kreivikin oli ollut siellä, mutta häntä kuningas ei ollut tahtonut kuunnella. Inhottavaa voutia sitä vastoin oli kuningas ottanut siihen määrään uskoaksensa, että oli heitättänyt entisen suosikkinsa, jalon kreivin, torniin.
Mutta samoin kuin ilman ollessa täynnä sähköä vähäinenkin voima saa salaman syntymään, samoin kävi tässäkin. Aika oli täynnä levottomuutta, tyytymättömyyttä, vihaa — pettyneiden toiveiden seurauksia. Nämä huhut riittivät uudestaan lähdättämään joka miehen taisteluun mielivaltaa ja lainvääristelyä vastaan. Rahvas kokoutui jumalanpalveluksen päätyttyä kirkkomäelle ja joka pitäjästä tuli sanantuojia Engelbrektiltä kyselemään ja hänelle ilmoittamaan, mitä mikin oli sanonut.
Oli viimeinen sunnuntai ennen juhannusta. Koko joukko rahvasta oli
kokoutunut Vaskivuorelle, jossa jumalanpalvelus äsken oli päättynyt.
Engelbrekt ja joukko vuoritilallisia ja talonpoikia olivat käyneet
Herran ehtoollisella.
Hiljaa ja vakavina tulivat kookkaat miehet pienestä kirkosta. Kirkkomäelle pysähtyi Engelbrekt ja miehet asettuivat hänen ympärilleen. Kun äänettömyys oli syntynyt ja kaikkien silmät oli häneen luotuina, niin hän sanoi:
"Sanotaan pahain aikain taas palajavan seuduillemme, mutta jos mieli tätä kurjuutta milloinkaan saada loppumaan, niin täytyy meidän mennä kauvemmaksi seuduiltamme kuin Vesteråsin linnalle. Minä arvelen, että koko valtakunta täytyy vapauttaa, ennen kuin laki ja oikeus meille pääsevät perehtymään. Olemme alkaneet Jumalan nimessä, minä olen vannonut valani Jumalan edessä hänen alttarinsa ääressä, samoin tekin, sen tiedän, mutta minä tahdon tässä teidän edessänne ja kaiken kansan edessä toistaa valani. Teidän avullanne tahdon vapauttaa Ruotsinmaan kaikista ulkomaalaisista voudeista, ja ennen kuin se on tehty, en tahdo pistää miekkaani tuppeen, taikkapa menköön minulta henki, niin totta kuin kaikkivoipa Jumala ja pyhä Eerikki-kuningas minua kuulkoot."
"Sen vannomme mekin, niin totta kuin Jumala meitä auttakoon!" toistivat miehet hänen ympärillänsä, ja paljastetut miekat välähtelivät päivää vasten ja tuhannet äänet huusivat hyväksymisensä Engelbrektin ja miesten sanoille kellojen juhlallisten äänten täyttäessä avaruuden.
Sitten päivän kuluessa miehet keskustelivat paljon matkaanlähdön ajasta, kokoontumispaikasta ja mitä ylimalkaan oli otettava huomioon. Mutta illan tullen olivat useimmat lähteneet eri teitä koteihinsa.
Illallista syötäessä oli Engelbrekt yksin vaimonsa ja palvelusväkensä kanssa, mutta vielä heidän pöydässä istuessaan tuli pater Johannes ja kohta sen jälkeen Erkki. Jälkimmäisellä näytti olevan hyvin tärkeitä asioita mielessä. Hänen poskensa punottivat ja hiki valui hänen otsaltaan, mutta hänen tulinen ja päättäväinen katseensa ilmaisi selvästi, ett'ei hän pitänyt väsymyksestä väliä.
Aterian päätyttyä ja kun ruokaluvut olivat luetut, yltyi pojan levottomuus. Selvästi hänellä oli mielessä jotakin, jonka hän tahtoi isännälle ilmoittaa. Tämä ei kuitenkaan näyttänyt sitä huomaavan. Hän viittasi Björn vanhusta jäämään ja ukko noudatti tavallisella ylpeydellään isäntänsä tahtoa.
"Nyt on aika tullut, Björn", sanoi Engelbrekt, "ja nyt tahdon sinut mukaan, Björn. Me tulemme kulkemaan pitkiä matkoja ja Jumala tietää, saammeko enää koskaan nähdä kotomme vuoria ja sulattomme vaskensavua. Saat kuitenkin itse valita, vanha ystävä…"
"Valita", huudahti tuo jäykkä mies äänellä, joka tuskin pääsi itkulta kuulumaan, ja sen näköisenä, kuin olisi hävennyt kykenemättömyyttään mielenliikutustaan hillitsemään, "valita, isäntä, tiedäthän kyllä, mihin mieluimmin tahdon pääni kallistaa, kun kuolema kutsuu…? miksi puhetta valitsemisesta?"
"Tiesin sen, vanhus! Laittaudu sitten valmiiksi, me emme enää eroa!"
Ylpeänä kuin kuningas, vaikka kyyneleet silmiä himmensivätkin, käänsihe vanha mies ympäri ja astui ovea kohti.
Erkki ei jaksanut nyt enää itseänsä hillitä. Hän astui muutamia askelia poikki lattian suoraan Engelbrektiä kohti.
"Nyt Engelbrekt!" sanoi hän, "nytpä lienen varma asiastani!"
Engelbrekt katsoi poikaan ja mielihyvän hohde levisi hänen kasvoilleen.
"Minä olen hänet löytänyt, Engelbrekt", jatkoi Erkki, "olen hänet löytänyt ja puhellut hänen kanssansa. Hän odottaa minua ja niin totta kuin hän on pelastanut äitini hengen, niin totta minä nyt olen pelastava hänen henkensä, taikkapa näet minua viimeistä kertaa, Engelbrekt."
Sekä Engelbrekt että munkki tarttuivat pojan käsiin ja hänen täytyi perusteellisesti kertoa, kuinka hänen oli onnistunut järven puolelta kiivetä Borganäsin muurin ylitse, ja kuinka hän yön hiljaisuudessa oli hiipinyt tornin läheisyyteen sekä siellä monen turhan yrityksen perästä vihdoin saanut Hermanin huomaamaan hänet.
"Mikä on tehtävä", lisäsi hän, "täytyy kuitenkin tehdä pian, sillä juhannusaatto lienee muuten hänen viimeinen päivänsä."
"Juhannusaattoko?" kysyi Engelbrekt, "oletko sitten saanut vihiä, mitä sinä päivänä tapahtuu?"
"Ei mitään muuta, kuin että puolipäivän aikaan pyöveli lyö poikki kasvattipoikasi pään, isä, jollei sitä ennen mitään muuta ole tapahtunut."
Taas syntyi äänettömyys. Engelbrekt astui raskain askelin edes takaisin huoneessa, mutta pater Johannes piti yhä edelleen pojan kättä omassaan ja vähäinen päivänpilkahdus näkyi hänen vakavista, melkein synkistä silmistään. Sekä Engelbrekt että pateri olivat jo milt'ei herjenneet toivomasta voivansa pelastaa kadonnutta. Tuo iltasella Vesteråsista toimeenpantu takaa-ajo oli ollut hyödytön, samoin se Hannu kreivin käsky Juhani Walelle, jonka Melcher Gjordinpoika oli vienyt perille. Tämä oli saanut vastaukseksi, ett'ei hän (Juhani Wale) tiennyt mitään tuosta luullusta vangista, vaan että koko juttu kai oli noita valheita, joita talonpojat sepittivät tuhansittain kuninkaan vouteja panetellakseen. Vieläpä oli Juhani Wale antanut kaikki linnan eri ovien avaimet Melcherille ja pyytänyt hänen pitämään perinpohjaisen tarkastelun. Mutta kaikki oli ollut turhaa vaivaa.
Yhä synkemmäksi ja harvapuheisemmaksi oli pateri käynyt ja Engelbrektkin suri salaisesti sitä kohtaloa, joka epäilemättä jo oli kohdannut taikka ainakin ennen pitkää oli kohtaava tuota rakasta nuorukaista. Mutta yleinen hätä ja se tehtävä, jonka hän oli ottanut toimittaakseen kansan tähden, veivät sekä Engelbrektiltä että hänen ystävältään, munkilta, ajan, ja sen tähden he eivät olleetkaan saattaneet ryhtyä tähän asiaan niin perin pohjin, kuin olisi sietänyt. Ja niinpä käykin, kun joku erinomaisen suuri ja tärkeä asia täyttää ihmisen sielun, kun hän on valmis itse uhraamaan verensä ja henkensä sen puolesta, jota pitää pyhänä ja rakkaana, että hänestä silloin usein yksityisen hengen hukkaaminen on vähäpätöinen asia. Hän pitää sitä omanaan, ainoastaan yhteishyvän uhrina.
Olipa sentään yksi, joka ei muuta ajatellutkaan kuin nuorukaisen pelastamista ja se oli Erkki. Hänen puuhansa olivatkin sen verran edistyneet, että hänen oli onnistunut löytää Hermanin vankila ja myöskin vaihtaa sanoja hänen kanssansa. Niin kuin tiedämme, hän vanhastaan hyvin tunsi Borganäsin linnan ja sen muurit ja rakennukset. Monena yönä hän oli varjon tavoin hiipinyt muurin ylitse ja sitä tornia kohti, jonka läheisyydessä hänet tapasimme muutamana kevätaamuna vuosi takaperin. Silloin kitui hänen isänsä siellä tornissa, nyt hänen äitinsä pelastaja istui samassa tornissa, muuriin kahleilla kytkettynä aivan hänen isänsä mädänneen ruumiin vieressä.
Juhlalliselta tuntui se päättelijäisyys, joka loisti pojan silmistä hänen nyt seisoessaan käsi munkin kädessä. Mitä puhtainta rakkautta, mitä jalointa alttiiksiantaumusta loisti tästä katseesta ja se kirkasti hänen rumat kasvonpiirteensä.
"Ja tahdotko uskaltaa henkesi nuorukaisen puolesta?" kysyi munkki mielenliikutuksessa vapisevin äänin.
Pojan säihkyvät silmät antoivat selvän vastauksen.
"Mutta kuinka se on suoritettava?" kysyi Engelbrekt kävelystään munkin ja pojan eteen seisattuen. "Tosin saattaisin ennen juhannusaattoa piirittää linnan, mutta … tuskin on luultavaa, että nuorukaisen henki sillä pelastuisi!"
"Ei, ei", keskeytti Erkki vilkkaasti, "ei, siten emme saa Hermania takaisin. Vouti vaan käyttäisi häntä teitä nöyristääkseen…"
"Niin", lisäsi munkki, "saattaisi käydä niin, että sen nuolen, joka avaisi linnan portit Ruotsin vapauttajalle, täytyisi kulkea nuorukaisen sydämen kautta."
"Olen keksinyt keinon", virkkoi Erkki kainosti, "mutta niiden, joiden tulee se suorittaa, täytyy pitää omaa henkeänsä vähempiarvoisena kuin nuorukaisen. En kuitenkaan epäile niitä löytyvän, jotka yhtä paljon sinun tähtesi, Engelbrekt, kuin nuorukaisenkin tahtovat minua seurata viimeiselle retkelleni Borganäsin linnaan."
"Ja kuinka aiot menetellä?" kysyi Engelbrekt käyden istumaan ja vetäen pojan luoksensa, niin että saattoi katsoa poikaa suoraan hänen luotettaviin silmiinsä.
"Keinoni on se, että muitta mutkitta yllätän voudin, otan hänet vangiksi ja pakotan hänet itsensä irroittamaan Hermanin kahleet … kahdenkymmenen reippaan miehen avulla tahdon sen työn toimittaa. Saattaahan kyllä niinkin käydä, että menetämme henkemme, mutta niistä ei suurta väliä ja vouti on näkevä kuinka rohkeasti mennään kuolemaan sen puolesta, jota rakastetaan."
Engelbrekt nousi tämän kuultuansa seisomaan ja laski kätensä pojan pään päälle.
"Jumala sinua siunatkoon, poika!" sanoi hän, "ja suokoon hankkeellesi menestystä; pyyntösi olet saava täytetyksi. Kaksikymmentä reipasta miestä saat itse valita väestäni täällä kartanolla."
Riemuiten poika meni ulos.
Molemmat miehet katsoivat kauvan poistuvaan, kunnes Engelbrekt virkahti:
"Saat nähdä, Johannes, että hän saa asiansa aikaan."
"Hyvä olisi sentään", sanoi vastaten munkki, "jos isompi joukko häntä seuraisi ja olisi saapuvilla…"
"Ei, ei", keskeytti Engelbrekt, "poika on oikeassa, meidän täytyy välttää tarpeetonta melua, meillä ei ole aikaa pitkälliseen linnan piirittämiseen. Juhannuspäivänä on talonpoikaissotajoukko nouseva kuin maan sisästä, eikä voudille jätetä aikaa vastustukseen. Tätä suurta suunnitelmaa ei saa mikään hämmentää… Mitä hyvänsä täytyneekin tehdä, sen saa poika yksin suorittaa. Hermanin henki niin kuin hänenkin ovat Jumalan käsissä, samaten kuin meidänkin."
* * * * *
Oli iltamyöhä kesäkuun 22 p:nä. Päivä oli ollut pilvinen. Illan tullen alkoi sataa ja pilvet taivaalla olivat niin mustat ja paksut; oli kuin syysilta. Håfranin peitti raskas ja läpinäkymätön sumu.
Maarahvas oli jo mennyt levolle ja vaan poikkeukseksi näki jonkun talonpojan, jonka jonkin tehtävän takia oli täytynyt tavallista kauvemmin viipyä ulkosalla, sulkemassa tupansa ovea ennen levolle menemistään.
Sittekin näkyi niillä poluilla, jotka veivät Håfranin rannalle, muutamia nuoria talonpojanrenkejä kulkevan. He astuivat varovasti ja etunenässä kulkija, joka näytti matkuetta johtavan, pysähtyi tuon tuostakin, kun vähänkin outoa risahdusta kuului. Heillä oli kaikilla isot lehdeskimput selässään, niin että olisi voinut luulla heidän tavanmukaisesti koonneen lehdeksiä juhannukseksi. Matkan päästä olisi heitä saattanut luulla vesakoksi, erittäinkin silloin kun he lähenivät järveä ja heidät peitti siitä nouseva sumu, vesakoksi, joka yht'äkkiä oli ruvennut liikkumaan ja siirtynyt eteen päin, jos heitä ollenkaan saattoi erottaa.
Kenties sitä juuri tarkoittivatkin talonpojanrengit.
Rannassa oli viisi pientä venettä ja niiden viereen pysähtyivät lehdeskimput ja jokainen renki laski kimppunsa rannalle, jonka jälkeen he auttoivat toisiansa peittämään veneiden etukeuloja lehdeksillä. Heitä oli luvultaan kaksikymmentä, niin että kuhunkin veneeseen tuli neljä. Pian oli tuuhea, mutta eri korkea lehtimaja kunkin veneen kokassa. Kahden veneen etukeuloihin oli sidottu kokonaiset puut.
Muuan rengeistä oli pysähtynyt etemmäksi ja valvonut toisten työtä. Kun työ oli saatu valmiiksi, lähestyi häntä muuan toisista rengeistä ja sanoi puoliääneen:
"Et ole ottanut sumua lukuun, Erkki, sen suojassa pääsemme näkemättä perille juhannuskoivuittakin."
"Meillä on hyvää aikaa", vastasi se, jota renki puhutteli ja joka ei ollut kukaan muu kuin Erkki, "ja jos järvellä rupee tuulemaan ja sumu hälvenee, niin on hyvä että on suojaa."
Sillä välin kokoontuivat rengit Erkin ympärille, toinen toisensa jälkeen.
"Aika on käsissä", sanoi Erkki ja pyörähti piirissä, "mutta ennen kun lähdemme vesille, tulee teidän vielä kerta sanoa minulle, tahdotteko uskaltaa henkenne Herman Bermanin puolesta."
Yhteen ääneen he sanoivat tahtovansa…
"Vielä on aika kääntyä takaisin", jatkoi puhuja kokeneen miehen vakavuudella ja juhlallisuudella, "joka ei tahdo minua seurata, voipi vielä peräytyä… Hyvä, hyvä", lisäsi hän, kun kaikki sanoivat haluavansa uskaltaa kaikki rakkaan Hermanin pelastamiseksi, "mutta pankaa mieleenne, mitä olen teille sanonut. Ei sanaakaan saa sanoa, ei aseeseen koskea muuten kuin minun käskystäni, ei edes puolustautumista varten. Teidän tulee antaa tappaa itsenne valituksenääntä, huokaustakaan päästämättä, jotta edes joku meistä pääsisi voudin huoneeseen joko siellä kuollakseen taikka pelastaakseen vangin. Muistakaa myöskin sovitut merkit, ja jos erityistä käskyä tarvitaan, niin sen tulee mennä miehestä mieheen! Jumala ja Pyhä Yrjänä olkoot apunamme!"
"Jumala ja pyhä Yrjänä olkoot apunamme!" toistivat kaikki ja puristivat
Erkin kättä.
Muutamien silmänräpäyksien kuluttua olivat veneet vesillä. Neljä miestä oli kussakin, paitsi suurimmassa, johon Erkki itse oli sijoittunut. Niiden päästyä kappaleen matkaa rannasta ja korkeanpuolisen metsäisen saaren taakse Erkki antoi lyhyeen viheltämällä merkin. Kaikki veneet asettuivat rinnakkain ja sidottiin toisiinsa, niin että niistä yhteensä tuli lautta, jonka etureunassa oli läpinäkymätön lehdesseinä. Koska keskimmäisissä veneissä oli korkeat puut, niin lehdesseinä aleni molemmin puolin ja näytti matkan päästä pieneltä laineilla uivalta saarelta. Äärimmäisiin veneisiin oli lehdeksiä pantu vedenpinnan tasalle, niin ett'ei etupuolelta airoja ollenkaan näkynyt.
Suunnitelma oli epäilemättä hyvä. Borganäsissä ei aavistettu Engelbrektillä ja rahvaalla olevan mitään tosituumia tekeillä eikä sen tähden muurien vartioimista pidetty niin tarkalla. Sitä Erkkikin oli toivonut ja sen mukaan suunnitelmansa laatinut. Vaikkapa vouti itsekin voudinkartanosta eli aatelistalosta, joksi sen ajan linnojen parasta rakennusta sanottiin, olisi katsellut Håfranille tänä valoisana kesäyönä, niin hän tuskin olisi pannut merkille tuota pientä saarta taikka huomannut sen kelluvan vedenpinnalla ja siirtyvän eteenpäin. Nyt tuli sen lisäksi vielä sumu avuksi.
Varovainen Erkki ei kuitenkaan antanut sen vietellä itseänsä tekemään mitään, joka olisi voinut tulla esteeksi hankkeen onnistumiselle. Uiva saari liikkui hiljaa eteenpäin ja Erkki suuntasi sen kulkua. Ei hisahdustakaan kuulunut, ei ainoatakaan airoa nostettu tai laskettu liian kovaa ja lautta ohjattiin, niin usein kuin mahdollista, järveen pistävien niemekkeiden ja pienten kannaksien taakse.
Näin oli päästy sen saaren luokse, joka oli linnaa lähimpänä. Oli ruvennut tuulemaan ja sumu alkoi hälvetä, niin että paikka paikoin näkyi sininen taivas.
Erkki asetti lauttansa saaren maanpuoliseen reunaan, niin että jos se muurilta tai linnasta huomattaisiinkin, sitä täytyisi pitää saaren jatkona. Pari silmänräpäystä se oli tässä aivan liikkumatta ja tuulen suojassa, niin ett'ei tarkinkaan silmä olisi voinut aavistaa tuon tuuhean koivumetsikön sisältävän mitään sellaista kuin se sisälsi. Tuuli kiihtyi kuitenkin kiihtymistään ja sumu ajelehti kummallisten aaveiden muodoissa saaren ja linnanmuurin välillä, johon oli pari kolme kivenheittoa matkaa.
Luultavasti käyttääkseen hyväkseen sitä suojaa, jota hänen satunnaisesta liittolaisestaan vielä saattoi olla, vaikka sumuvaippa jo oli riekaleina ja kohta kokonaan poissa, Erkki antoi merkin ja lautta siirtyi huomaamatta eteenpäin niin läheltä rantaa kuin mahdollista. Hän toivoi yhä vielä, ett'ei tuota pientä lehdikköä yön hämärässä saattaisi erottaa takana olevasta metsästä.
Kenties hän ei olisi toivossaan pettynytkään, jollei tuuli muutaman metsään hakatun aukon kohdalla, josta näkyi sivulta päin leveä aukeama, olisi kiihtynyt kahta tuimemmaksi ja yhdellä kertaa pyyhkäissyt pois suojaavan sumun viimeisiäkin jätteitä. Tuossa tuokiossa lautta taas oli liikkumatonna ja vahvat kädet painoivat voimakkaasti airoja ja sauvoimia järvenpohjaan pitääkseen lauttaa liikkumatonna vasten tuulta, joka puhalsi järveltä päin.
Linna muureineen ja torneineen oli kuin harsolla verhottuna heidän edessään ja selvästi saattoi nähdä miehen kävelevän edes takaisin vallilla. Vasemmalla laidalla olevasta veneestä kuului raksahdus, niin kuin jousen jännittämisestä. Erkki katsahti sinne ja pari palavaa silmää näytti vaan odottavan häneltä viittausta poistaakseen tuon odottamattoman katselijan. Erkki teki kädellään tuiman liikkeen ja jousi painui taas veneen pohjalle. Samassa alkoi lautta kääntyä syrjittäin. Tuima tuuli oli täyttänyt lehdespurjeet ja lieneekö etumainen rengeistä säikähtänyt muurilta näkemäänsä tai lienevätkö käsivarret hervonneet, mutta hänen aironsa oli myödännyt ja heti tarttui tuuli lehdeksiin ja uhkasi paljastaa koko yrityksen.
Muurilla kävelevä mies nosti hälyn ja Erkki näki pari muuta miestä ilmautuvan sinne. Hän ei kuitenkaan hetkeksikään menettänyt malttiansa. Ketterästi kuin lintu hän hyppäsi laitimaiseen veneeseen, otti sauvoimen ja sai hämmästyttävällä voimalla tämän lautankulman seisattumaan. Samalla viittasi hän toisille, että hiljakseen kääntäisivät lautan oikealle tolalleen.
Tuskin oli tämä saatu tehdyksi, kun hän näki ensinmainitun miehen viittovan järvelle lautan suuntaan. Erkki tuumi jo itsekseen, koettaakko veneiden takaa päästä maalle ja pitkin rantaa hiipiä sille kohdalle, josta voi kiivetä muurin ylitse.
Silloin hän suureksi kummakseen näki, että se mies, joka oli hälyn nostanut, vietiin pois muurilta ja että toinen myöhemmin tulleista jäi hänen sijaansa. Sykkivin sydämin hän antoi kaikille merkin olla aivan liikkumatta, ja vaikka olikin vaikeata, niin heidän kuitenkin onnistui pitää veneet paikoillaan.
Uusi mies astui muutamia kertoja edes takaisin muurilla, varjosti kädellään silmiänsä ja katsoi tuohon pieneen uivaan saareen päin, ikään kuin hänkin tarkemmin tuumittuansa olisi pitänyt sitä outona, mutta sitten hän taas astui muutamia kertoja edes takaisin ja istuutui sitten muurille.
Vielä kotvi Erkki hetkisen. Mutta mies pysyi liikkumattomana istuallaan ja näyttipä vielä siltäkin, kuin hänen päänsä olisi vaipunut ryntäille. Silloin Erkki antoi merkin ja lautta läksi liikkeelle. Siihen kapeaan salmeen, joka erotti Borganäsin manteresta ja jonka poikki nostosilta vei, kulki jokseenkin kova virta ja tätä Erkki hyvin viisaasti käytti hyväkseen. Tässä lakattiin soutamasta ja airoja käytettiin vaan ohjaamiseen.
Kaikki onnistui hyvin, ja juuri kuin Borganäsin tornikello ilmoitti juhannusaaton ensimmäisen tunnin jo kuluneen loppuun, koskivat veneiden kokat rantaan. Soutajat nousivat kuin haamut paikoiltaan, ottivat varalla olevat aseensa ja seurasivat Erkkiä, joka hiipi pitkin muurinseinämää. Laineiden loiskiminen rantaa vasten esti kenenkään muurin sisäpuolella olijan kulkijain askelia kuulemasta.
Nyt pysähtyi Erkki. Hiljainen kuiskahdus kulki miehestä mieheen ja kaikki haamut laskeutuivat pitkälleen muurinseinämää vasten. Ainoastaan yksi näkyi uskomattomiin menevällä notkeudella ja voimalla kiipeävän muurinseinämää myöten ylös. Se oli Erkki itse. Paksu, monesta kohden solmuun vedetty köysi hartioille kiepitettynä hän kapusi muutamaa muurinulkonemaa ylös, konsa käyttäen hyväksensä kivien saumoja, joista saviruukki oli karissut, konsa joitakuita rautanauloja, jotka hän edellisillä käynneillään oli saumoihin lyönyt. Pian oli hän muurin harjalla ja ryömi sitä pitkin miehen luokse, joka istui entisessä asennossaan ja yhä vielä näkyi nukkuvan.
Erkki näytti harkinneen kaikki. Hetkeäkään hukkaamatta, ja ennen kuin mies vielä oikein tiesi, untako hän näki vai oliko valveilla, oli Erkki pujottanut vahvan köyden hänen polventaipeittensa alle, kiertänyt hänen kaulansa ympäri ja vetänyt sen niin kireälle, ett'ei hän mitenkään voinut liikahtaa. Heti kun mies heräsi, kuiskasi Erkki hänen korvaansa, että vähinkin äännähdys maksoi hänen henkensä. Mies pysyi vaiti. Vielä sitoi Erkki hänen käsivartensa yhteen, pani kapulan hänen suuhunsa, laahasi hänet alas muurilta ja jätti siihen.
Tämän tehtyään hän taas nousi muurille, meni paksun köytensä luokse ja kiinnitti sen rautakoukulla muurista ulkonevaan pölkynpäähän. Kun hän sitte nykäsi köyttä niin toinen haamu toisensa perästä ilmautui muurille ja hävisi, ikään kuin iso käärme olisi matanut ylös Håfranin syvyyksistä ja hiljakseen luikerrellen noussut muurin ylitse.
Vähän syrjässä tästä paikasta oli sisäpuolella muutamassa muurinnurkassa röykkiö isoja kiviä, joita luultavasti aiottiin käyttää puolustuksessa, jos linnaa vastaan tehtäisiin väkirynnäkkö. Tämän kiviröykkiön taakse hävisivät haamut. Linnassa vallitsi hiljaisuus, ainoastaan silloin tällöin kuului kamala kahleiden kalina ikään kuin maan sisästä. Erkkiä pöyristytti, kun tämä ääni tuli hänen korviinsa, ja aaveen tavoin hän hiipi pitkin muurinseinämää linnanrakennuksille päin. Hänellä oli kevyet aseet, lyhyt miekka oli pistetty nahkavyöhön ja olalla hänellä oli pitkä rautatanko, jonka molemmissa päissä oli koukut.
Hän oli juuri ennättänyt tornin luokse ja aikoi juuri lähteä avonaisen pihan poikki linnantuvalle, jossa arvattavasti useimmat palvelijat makasivat sikeätä untansa, kun yht'äkkiä kova torventoitahdus kuului portin ulkopuolelta ja kohta toinen porttitornista. Erkki peräytyi takaisin parin ison oluttynnörin ja torninseinän väliseen soppeen ja hänen poskensa kävivät kalmankalpeiksi. Se ei ollut pelkoa, se oli synkkää epätoivoa. Hän ei hetkeäkään ajatellut yritystänsä jättää, sitä vaan ajatteli kuinka kuolemallaan saattaisi kostaa rakkaan Hermaninsa puolesta.
Linnantuvasta ei kuitenkaan ketään noussut liikkeelle, mutta kiertoportaista juoksi muuan palvelija alas; se oli pitkä Maunu. Kohta sen jälkeen ajoi muuan ratsumies kartanolle. Ratsumies laskeutui hevosensa selästä ja seurasi Maunua kiertoportaita ylös.