VIII.
Juhannusaatto 1434.
Juhani Wale oli kuumeentapaisella levottomuudella odotellut sen päivän koittamista, jona saisi nähdä poistuvan tärkeimmän esteen, mikä haittasi hänen himojensa tarkoitusperän saavuttamista. Yksinomaan sydämensä asioita mielessään hautoen hän oli antautunut uskomaan, ett'ei hänellä Engelbrektin ja rahvaan puolelta toistaiseksi ollut mitään pelkäämistä, ja koska samalla kaikki heitä koskevat asiat nyt olivat Hannu kreivin ja hänen Vesteråsissa olevan voutinsa, Melcher Gjordinpojan hoidettavina, niin oli tämäkin seikka osaltansa ollut lisänä tekemään häntä näihin nähden huolettomaksi ja leväperäiseksi. Jösse Eerikinpojan ja Ture Turenpojan kanssa tekemänsä sopimuksen pitämisen hän oli ainakin päältä nähden heittänyt mielestään, mutta kieltämättä hän oikeastaan piti sen paremmin taikka ainakin säilytti itselleen sen pitämisen mahdollisuuden sillä, ett'ei julkisesti ruvennut Hannu kreiviä vastustamaan ja siten tullut pakoitetuksi ennemmin tai myöhemmin jättämään linnaa, joka ei ollut siinä kunnossa, että olisi pitkää aikaa voinut kestää.
Hän meni tässä niinkin pitkälle, että sangen alttiisti noudatti Melcher Gjordinpojan mieltä, ja hänen onnistuikin niin oivallisesti pettää tuo kunnon ukko, että tämä läksi Borganäsistä puolittain vakuutettuna siitä, ett'ei Herman Bermania tosiaankaan siellä ollut.
Pirullisesti hymyillen hieroi Juhani herra käsiänsä vastakkain sinä iltana, jona Melcher Gjordinpoika oli Borganäsistä lähtenyt. Ja monta kertaa hän sen jälkeen oli heittänyt saatanallisen itsetyytyväisyyden katseita isoon pimeään torniin ja nauranut voimattomuudelle ja onnellensa.
Hän oli muuttanut niihin huoneisiin, joissa Richissa rouva ja Agnes asuivat edellisenä keväänä muutamia päiviä Borganäsissä oleskellessaan. Täällä hän mielestään viihtyi paremmin kuin missään muualla. Täällä hän niin selvästi näki tuon ihanan tytön, joka nyt mielihaikeissaan melkein oli lumoavampi, kuin silloin pyhän neitsyen kuvan edessä rukoillessaan tuolla ison tammisen kaapin takana huoneen nurkassa. Täällä hän myöskin selvemmin kuin muutoin näki koko sen onnen laajuuden, joka hänellä oli käsissään. Ja taas kääntyi katse sille suunnalle, jossa pimeä torni oli, ja taaskin pääsi kamala nauru hänen huuliltaan.
Niin oli tultu kesäkuun 22 päivään. Iltasella vouti oli sallinut palvelijainsa pitää aika juomingit linnantuvassa. Oli, näet, tapana näillä ulkomaalaisilla onnenonkijoilla, jotka kuninkaallisten voutien haamussa kiusasivat Ruotsin kansaa, olla hyvissä väleissä sen hylkyläisväen kanssa, jolla he täyttivät linnat, ja tämä ei voinut käydä päinsä muulla tavoin kuin tyydyttämällä sen himoja tai katselemalla niitä sormien lomitse. Sen tähden nytkin oli pidetty juomingit Borganäsin linnantuvassa iltasella ja myöhään yöhön sitä päivää vasten, joka oli tuleva Herman Bermanin viimeiseksi. Juhani Wale oli itse ollut niissä osallisena ja juuri lähtenyt linnantuvasta omiin huoneisiinsa, kun muurilla vartijana kävelevän miehen huuto kuului linnantupaan.
Hälinän ja metelin ja juomalaulujen takia kuulivat sen vaan ne, jotka olivat likinnä ovea; ja jokseenkin vastenmielisesti he läksivät juomapaikasta ottamaan huudon syystä selvää.
"Piru merrassa", huusi mies muurilta heille, kun he nousivat vallinrinnettä ylös.
"Sinullahan on liiaksi hiivaa hatussasi, Palne", sanoi toinen tulleista, "miksi huudat, haluatko torniin yöksi?"
"Jolleivät pahat henget peliänsä pidä", tuumaili Palne tosissaan, "niin on täällä vaara tarjona ja minä riennän ilmoittamaan voudille…"
Hän osotti pitkin vedenpintaa, jolla tuuli valkoisia utukuvia tanssitteli.
"Ettekö näe…"
"Mitä meidän pitäisi nähdä muuta kuin saaret ja järvi ja tuuli, joka ajelee Håfranilta pahoja huuruja pois?"
"Hyvä olisi", tuumaili toinen mies, "jos joku tuulenpuuska ottaisi tuppuroidakseen ahtaassa pääkopassasi, Palne, ja ajaisi sieltä oluthöyryt. Silloin et häiritsisi ihmisten ruokarauhaa."
"Katsokaa pitkin tuota rantaa", jatkoi Palne pilapuheista välittämättä, "ettekö näe pientä saarta, joka näyttää siirtyvän eteenpäin. Mitään sellaista ei selvällä päivällä näy."
Ja miehet vaivasivat silmiään tuota saarta nähdäkseen. Mutta heidän oluesta hatarat silmänsä näkivät sen kokonaan sulautuvan rantaan kiinni. Palnekin huomasi hämmästyksekseen näkemänsä jo muuttuneen, ja ett'ei sitä, mitä oli nähnyt, taikka luuli nähneensä, enää näkynytkään. Tosin siinä oli pieni saari, mutta se saattoi varsin hyvin ollakkin rannasta pistävää nientä, josta metsänhakkaus alkoi ja johon muutamia koivujakin oli jätetty paikoilleen.
"Mutta sinun täytyy seurata minua pitkän Maunun luokse", tiuskasi toinen miehistä ja otti Palnea nutunkauluksesta, "jää sinä tänne vähäksi aikaa, Björn, niin saa kai se, jonka vuoro on lähinnä, tulla päästämään sinut vahdinpidosta."
Näin he jättivät uuden miehen. Me tiedämme hänen pari kertaa koettaneen päästä tuosta kummallisesta pienestä saaresta selville, mutta oluen ja raittiin yötuulen vaikutuksesta nukkuneen sikeään uneen.
Palne vietiin kyllä Maunun luokse, mutta tämä oli parhaallaan juttujaan latelemassa eikä Borganäsin linnassa mitään ankaraa järjestystä pidetty.
"Palne", määräsi Maunu, "sinun täytyy juoda meidän kaikkien malja ja laulaa meille laulu, jolle kaikkien täytyy nauraa, mutta jokaisesta sanasta, joka ei naurata, olet joka mieheltä saava iskun naamaasi."
Ja tätä näin julistettua määräystä ruvettiin heti panemaan täytäntöön, mutta voimakas olut teki sekin tehtävänsä. Ennen kuin laulu oli lopussa, olivat kaikki tupertuneet pöydän alle, yksin Palnekin. Pitkä Maunu hoiperteli hänen luoksensa ja potkaisi häntä, jonka jälkeen hänkin poistui linnantuvasta, hilautui luhdinportaita ylös ja hävisi muutamaan, voudin huoneen vieressä olevaan kamariin. Tornikellon yhtä lyödessä olivat kaikki Borganäsin asukkaat, paitsi tornissa oleva vanki, sikeässä unessa.
Torventoitahdus herätti kuitenkin Maunun ja hän riensi alas kartanolle. Siellä oli Melcher Gjordinpojan ja Agnes neidin sanantuoja, joka heti paikalla tahtoi puhutella voutia. Maunu otti sanantuojan mukaansa ja vei hänet ylös voudin huoneeseen.
Juhani Wale oli puolijuovuksissa kuullut torven toitahduksen ja noussut istumaan vuoteelleen, jolla makasi riisumatonna. Kuultuansa tulijan askeleet hän nousi ylös ja onnistui suurella vaivalla saamaan tulen vahasoihtuun, joka oli kiinnitetty seinässä likellä liettä olevaan vaskirenkaaseen. Ulkona oli jo selvä päivä, mutta tämä huone oli, niin kuin lukija muistaa, ikkunainsa pienuuden takia jokseenkin pimeä keskellä päivääkin.
Saatuaan soihdun kunnollisesti syttymään meni vouti avaamaan ja taas näkyi tuo kamala hymy hänen huulillaan, kun hän näki tulijat.
"Aikaisinpa tulet, mies", arveli hän ja kiinnitti katseensa vieraaseen.
"Tärkeissä asioissa ei auta aikaa katsoa", vastasi mies ja ojensi voudille kirjeen sekä lisäsi, "Melcher Gjordinpoika käskee sanomaan terveisiä teille, vouti, ja pyytää varmaa panttia, jos tahdotte nähdä kreivin tytärtä Borganäsissä."
Vouti ei tähän puheeseen vastannut. Hän oli avannut kirjeen ja lukenut sen ja hänen sitä tehdessään kuvautui hänen kasvoilleen niin kauhea vihan ja katkeruuden ilme ja hänen silmänsä säkenöitsivät niin kamalasti, että vieras palvelija kääntyi pois päin.
Kirjeen sisältö oli seuraava: "Olen jo odottanut teitä täällä Husabyssä kolmatta viikkoa ja viestejä on kulkenut usein luostarin ja Borganäsin välillä, mutta ette ole tahtoani noudattanut. Pelastaakseni sen miehen, jonka henki on minulle omaanikin kalliimpi, tahdon nyt lopuksi tulla luoksenne Borganäsiin, kun vaan annatte minulle varman pantin ja sallitte jonkun määrän palvelijoita seurata minua. Antakaa vastaus sanantuojan mukaan! Agnes Hannuntytär, Ewerstenin kreivitär."
Sanaakaan sanomatta vouti istuutui pöydän ääreen ja kirjoitti seuraavan vastauksen: "Mitä kirjeessänne siitä kirjoitatte, Agnes neiti, että olette minua odottanut Husabyssä j.n.e., niin tietäkää, ett'en ole nähnyt itselläni olevan mitään syytä tulla sinne luoksenne. Muistakaa myöskin, ett'ette vielä ole lausunut sitä sanaa, joka yksinään voi pelastaa nuorukaisen. Jokaisella lisäyrityksellä häntä pelastaaksenne lisäätte ainoastaan kuoleman tuskia, voimatta kuitenkaan lupaustani toteentumasta estää. Sanantuojanne mukana en lähetä mitään vastausta, vaan sen olette saava samalla tavoin kuin ennenkin, sillä ei kukaan ole voiva todistaa, että minulla on tuo vangittu mies hallussani, eikä teidän sananne siinä mitään todista."
Tämän kirjoitettuansa ja taitettuansa paperin kokoon vouti nousi seisaalleen ja kääntyi sanantuojaan päin, luoden häneen katseen, joka välähteli kuin teräväksihiotun italialaisen väkipuukon terä.
"Sinä pyydät panttivankia Melcher Gjordinpojan ja Ewerstenin kreivin tyttären käyntiä varten? Saat hänelle puolestani vastata, ett'en tiedä, miksi meidän pitäisi vaihtaa panttivankeja voudin taikka arvoisan neidin täällä linnassa käyntiä varten. Nyt niin kuin ainakin on linna heille avoinna; minä puolestani en pyri mihinkään keskusteluun en toisen enkä toisen kanssa."
"Ja tämäkö vastaus minun on vietävä isännälleni?" kysyi mies selvästi sekä katseellaan että äänellään suuttumusta ilmaisten.
"Tämä vastaus on sinun vietävä muassasi", toisti vouti ja antoi samalla kirjeen Maunulle, "ja sitä paitsi voit, jos sinua haluttaa, esittää hänelle kysymyksen, minkä tähden Melcher vanhus niin kauvan viipyy Husabyssä; minun mielestäni hänellä pitäisi olla jotakin tekemistä toisellakin puolen jokea!"
Maunu oli sillä välin pistänyt tuon pienen kirjeen takkinsa alle, jolloin paljastui pari hopeavitjain-rengasta, mutta ne hän huolellisesti taas peitti. Sen jälkeen hän kääntyi oveen päin, mutta pysähtyi yht'äkkiä kuuntelemaan. Kuului siltä kuin luhdinkäytävä olisi narissut jonkun kulkijan askelista. Hän katsahti voutiin ja kääntyi sitte taas ovea kohti nyt poistuakseen.
Silloin aukeni ovi ja rotevavartaloinen uros, vaikka vielä olikin vaan poika, ilmautui kynnykselle.
"Ken siellä?" kysäsi vouti ja heitti musertavan katseen tulijaan.
"Saattaahan olla, ett'ette minua nyt tunne", vastasi tämä, "mutta olipa semmoinenkin kerta, jolloin käskitte palvelijainne ampua kylmän raudan sydämeeni. Sen teitte kerran, kun kävin isääni tuolla tornissa tapaamassa; nytkin olen käynyt häntä tapaamassa, vaikka hän nyt onkin vaan madonsyömä ruumis…"
"Oletko järjiltäsi, poika?" huusi vouti. "Pääset itse isällesi seuraksi torniin…"
"Sitäpä varten juuri olenkin tänne tullut", sanoi vastaten poika kokonaan saattaen voudin ja molemmat toiset miehet hämilleen järkähtämättömällä levollisuudellaan ja sillä kamalalla uskaliaisuudella, joka ilmeni hänen katseestaan ja koko hänen varmasta ryhdistään.
"Mutta toinenkin tarvitsee seuraa", jatkoi hän vastausta odottamatta ja ikään kuin noituen voudin ja pitkän Maunun paikoilleen, "Herman Berman, vouti, jota pidät vangittuna ja jonka tänään aiot murhata…"
"Mieletön, mitä uskallatkaan sanoa…?"
"Minä uskallan kysyä sinulta, Juhani Wale, mitä sanoisit, jos sinulle ilmoittaisin viimeisen hetkesi nyt tulleen…"
"Potkaise ulos tuo koira, Maunu", huusi vouti, "ja pidä huoli siitä että häntä aika tavalla kuritetaan. Sitten hän odotelkoon aikaansa tornissa, koskapa sanoo sitä haluavansa."
"Seis, vouti, eläkä sinä, pyövelinpalvelija, liikahda paikaltasi… Te olette molemmat minun vallassani, ei mikään voi teitä pelastaa, viimeinen hetkesi on tullut, Juhani Wale, lankea polvillesi ja rukoile, jos voit, rukoile kaikkivaltiaalta armoa ja anteeksiantamusta, sinä katala salamurhaaja ja naistenryöstäjä, ja sinä, Maunu … sinä saat ruveta herrasi seuralaiseksi."
Vouti kalpeni näistä sanoista, sillä ne lausuttiin äänellä, mikä ei ollenkaan jättänyt sijaa sille luulolle, että ne olivat tuulesta temmatut. Hän seisoi paikallaan ja tuijotti raivoisan epätoivoisena nuorukaiseen. Maunu taas, joka oli siirtynyt syrjään, syöksyi paljastetuin miekoin tuota mahtavaa tuomaria vastaan. Mutta miekka oli rahissut tupesta vedettäessä ja samassa silmänräpäyksessä löi Erkki käsiänsä yhteen. Ovi lensi auki ja sen ulkopuolelta näkyi joukko hyvin varustettuja, kookkaita ja voimakkaita talonpoikaisrenkejä, jotka seisoivat siinä pää pään vieressä.
Maunu malttoi mielensä ja käsi miekkoineen painui hänen sivulleen.
"Nyt näette", jatkoi Erkki, "mitä mahdollisuutta teillä on päästä pakoon. Tosin luulin, että tämä olisi käynyt paremmin ilman näin useita näkijöitä, mutta käyköön niin kuin tahdotte…"
Erkin viittauksesta riensi muutamia lujakouraisia renkejä sisään ja he ympäröivät voudin ja hänen palvelijansa sekä väänsivät miekan jälkimmäisen kädestä. Vangittujen kädet sidottiin selän taakse, mutta rengit asettuivat sentäänkin paljastetuin miekoin heidän ympärillensä.
"Sinä olet vierasta väkeä", sanoi Erkki sanantuojalle, joka ihmetellen oli katsellut, mitä oli tehty, eikä ollut salannut ilmeistä mielihyväänsä, "kasvojesi ilmeestä päättäen olet pikemmin ystävämme kuin vihollisemme."
"Minä olen Melcher Gjordinpojan palvelija Vesteråsista", vastasi tämä, "ja jolleivät tietoni petä, niin minun lähettitoimeni koski samaa asiaa, jonka sinä nyt näyt ottaneen toimittaaksesi."
"Hyvä, saat sitten jäädä tänne, jos sinua haluttaa, taikka jos mieluummin tahdot, niin mene matkoihisi isäntäsi luokse ja sano hänelle mitä on tapahtunut. Ja nyt siekailematta toimeen." Erkki kääntyi näitä sanoja sanoessaan taas Juhani Waleen, "sinun tulee nyt viedä meidät torniin, vouti, ja sinun täytyy päästää Herman Berman kahleista."
Italialaisen mustat silmät välähtivät ja vaikea on sanoa, eiköpä vaan ilosta. Varmaankin virisi hänen älykkääseen päähänsä joku pelastumisen ajatus, joka, jos kohta sillä hetkellä näyttikin mahdottomalta, kuitenkin esti mieltä kokonaan masentumasta. Hän toivoi voivansa käyttää hyväkseen jotakin hetkeä, jolloin hänen vihollisensa eivät olisi kylliksi varoillaan. Vastustelematta antoi hän viedä itsensä luhdinkäytävälle ja luhdinportaita alas.
Erkki kulki edellä ja häntä lähinnä vangit tanakkoine vartijoineen ja sitten tulivat toiset rengit ja vieras palvelija. Heidän jouduttuansa linnantuvan edustalle Erkki pysähtyi. Iso ulko-ovi oli salvattu rautakangella, jonka päät oli taivutettu ja pistetty kahteen vahvaan rautarenkaaseen, jotka olivat muurissa kahden puolen ovea nähtävästi tulisoihtujen kiinnittämistä varten juhlatilaisuuksissa. Kaikki oli Erkki edeltäpäin mitannut ja valmistanut ja sattumakin näytti tahtoneen häntä suosia yli ennakko-laskujenkin. Jokaisen neljän pienen ikkunan edessä, jotka olivat linnantuvan seinissä, seisoi neljä renkiä nuoli viritetyllä jousella. Mutta vielä ei kuulunut mitään tuvasta; edellisen illan perinpohjainen kestitys sen teki.
"Jos tornin avaimet ovat täällä sisällä", sanoi Erkki voudille, "niin huuda ulos vanginvartijasi, että hän antaa ne minulle!"
Ja estelemättä huusi Juhani Wale nimen, joka kuului ulkomaalaiselta. Se kummastutti jonkun verran sekä Erkkiä että toisia, mutta se ei vaikuttanut muuta, kuin että he vieläkin valppaammin valvoivat kaikkia vankien liikkeitä.
Mitään vastausta ei kuulunut sisältä, jonka tähden Erkki lyhyen miekkansa kahvalla muutamia kertoja voimakkaasti jymähytti ovelle, niin että koko linna kajahteli. Vieras palvelija lähestyi sillä välin Erkkiä ja kuiskasi hänelle jotakin korvaan. Erkki viittasi luoksensa muutaman rengeistä ja sanoi hänelle:
"Porttiholvi!" Sen jälkeen renki poistui ja vieras palvelija seurasi häntä.
Nyt alkoi kuulua liikettä linnantuvasta ja ikkunoihin ilmestyi tuon tuostakin joku puolihumalainen naama, mutta vetäytyi äkisti takaisin jousimiehet nähtyään. Erkin kehotuksesta huusi nyt taas vouti tuon vieraskielisen nimen ja muutamien silmänräpäyksien perästä kuului käsi sisältäpäin tarttuvan ovenlukkoon.
"Heittäkää ulos avaimet ikkunasta!" huusi Erkki. "Olette kaikki
Engelbrektin vankeja!"
Vihaäänistä hälinää kuului huoneen sisältä, mutta vouti käski uudelleen Erkin kehotuksesta heittämään avaimet ulos ikkunasta. Vanginvartija ja muut sisällä olevat palvelijat eivät kuitenkaan näyttäneet tahtovan totella käskyä. Avaimien heittämisen sijaan kuului voimakas ryntäys ovea vasten, selvästi särkemisen tarkoituksessa. Yritys jäi kuitenkin onnistumatta.
"Kuulkaa minua, miehet", huusi Erkki silloin oven lävitse, "jollei tornin ja vankilan avaimia heti heitetä ulos, niin kuin vouti on käskenyt, niin kohta näette hänet tapettavan tähän silmäinne eteen ettekä voi sormeannekaan liikuttaa häntä pelastaaksenne."
Sisälläolijat vaikenivat ja taaskin kului hetkinen.
Erkiltä alkoi kärsivällisyys loppua ja hän kääntyi Juhani Waleen.
"Hanki paikalla, vouti, meille avaimet, nyt on henkesi täpärällä. Torni revitään maahan yksin kivin, eivät mitkään kahleet ole niin vahvat, ett'ei niitä sahaamalla poikki saada, ei mikään voi nyt enää Hermanin pelastamista estää. Lyhennät vaan omaa aikaasi, jollet saa palvelijoitasi tottelemaan."
Ja hän käänsi miekankärjen Juhani Walen rintaa kohti.
Tämän kasvot kävivät lyijynkarvaisiksi, mutta hän uudisti käskynsä avaimien heittämisestä ja Maunukin huusi sisäänteljetyille palvelijoille, ett'eivät turhanpäiten pahentaisi voutinsa, hänen ja omaa kohtaloansa.
Kun palvelijat sittenkin vielä siekailivat, niin Erkki huusi niin kovaa, että se kuului yli linnantuvassa taas alkavan hälinänkin.
"Juoskaa noutamaan voudin huoneesta se palava tulisoihtu, panemme tuleen koko linnantuvan ja lämmitämme saunan sellaisen, että muistavat nuo viisi miestä, jotka he savustivat hengiltä…"
Muuan rengeistä jouduttautui täyttämään käskyä ja tämä näytti tehoavan paremmin. Raskas avainkimppu viskattiin ulos ikkunasta. Ilosta säteilevin silmin otti Erkki sen maasta.
"Eteenpäin, eteenpäin!" huusi hän. "Nyt on vapauden hetki tullut ja meidän on voitto."
Riemusta huutaen riensi koko joukko tornille. Ainoastaan nuo neljä jousimiestä jäivät paikoilleen jousi vireissä ja nuoli jousella.
Avainta kierrettiin ruosteisessa lukossa ja rautaportti kitisi saranoillaan.
Kamala katku löyhkähti tulijoita vastaan, mutta Erkki tempasi tulisoihdun rengin kädestä ja riensi pimeitä kosteita torninportaita alas. Toiset, yhä kuljettaen vankeja välissään, seurasivat perässä.
Alhaalla oli vielä toinen rautaovi. Muutamien silmänräpäyksien perästä, jotka kuluivat oikean avaimen löytämiseen, oli tämäkin ovi auki ja he tulivat pimeään maanalaiseen tyrmään, johon vieläkin oli muutamia portaita ovelta laskeuduttava.
Alussa siellä ei mitään voinut erottaa.
Tukehuttava ruumiinhaju täytti huoneen ja raskaiden kahleiden kalinaa kuului perimmäisestä nurkasta viistoon ovelta. Mikäli tulisoihtu ennätti pimeää yötä hälventää, näkyi toisella seinämällä, vielä rautakahleilla siihen kytkettynä, puoleksimädännyt ruumis. Vastapäätä tätä seisoi seinää vasten miehen haamu, jonka käden liike ilmaisi hänen vielä olevan hengissä.
Erkki heitti tulisoihdun kädestään ja riensi kohti haamua, joka levitti kätensä ja sulki hänet syliinsä.
Äkillinen melu keskeytti Erkin ja vangin.
Tulisoihtu oli pudonnut Juhani Walen eteen ja tämä oli nostanut jalkansa sitä sammuttaakseen. Mutta muuan rengeistä, joka heti oli rientänyt soihtua maasta nostamaan, oli huomannut voudin liikkeen ja soihtua nostaessaan läjähytti häntä kädellään niin, että hän tupertui nurin puolimädänneen ruumiin viereen.
Lyönti oli huumaava. Juhani Wale lepäsi liikkumatonna ruumiin vieressä, kun Erkki ja vanki häneen katseensa loivat.
"Se on isäni ruumis", huudahti Erkki aivan mielettömänä ja karkasi voutia kohti, ikään kuin antaakseen, hänen siinä vielä maatessaan, surmaniskun.
Mutta hän malttoi yht'äkkiä mielensä ja samassa alkoi vouti liikutella jäseniänsä. Tajuihinsa tultuaan ja huomattuaan millä kauhealla sijalla oli levännyt hypähti hän pystyyn, ikään kuin uuden iskun saaneena.
"Jumalan kosto julmalle murhamiehelle!" sanoi Erkki juhlallisella äänellä suurten kyynelkarpaloiden vieriessä poskille.
Hän lankesi sen jälkeen polvilleen isänsä jäännöksien viereen ja teki ristinmerkin niille ja itselleen. Kului muutamia silmänräpäyksiä, sitten hän nousi seisoalleen.
"Nyt", sanoi hän Juhani Waleen kääntyen, "nyt täytyy sinun omakätisesti irroittaa vangittujen kahleet, ensin herrani, Herman Bermanin, ja sitten isäni… Hän on lepäävä siunatussa maassa, näetkös, vouti!… Päästäkää hänen siteensä, ystävät, minä pidän itse häntä työn kestäessä silmällä!"
Ja miekka paljastettuna asettautui Erkki voudin viereen, sill'aikaa kuin köyttä hänen käsistään irroitettiin. Sitten kuin tämä oli tehty, heitti Erkki hänelle avainkimpun.
"Joudu, vouti", sanoi hän, "ja kiitä kaikkivaltiasta Jumalaa siitä, ett'en vielä lisäksi kytketytä sinua kiinni isäni ruumiiseen, sen kanssa yhdessä mätänemään."
Vouti oli kalmankalpea ja loi arkoja silmäyksiä ympärilleen, mutta ne hän suuntasi vähemmin noihin paljastettuihin miekkoihin, kuin muutamaan paksuun, nelisärmäiseen pylvääseen, joka oli lähellä sitä paikkaa, jossa Herman oli. Hän käänsihe niin, että tämä pylväs jäi sivulle päin hänestä, ja ottaessaan käteensä pienen avaimen, joka kuului kahleiden lukkoihin, hän tuon tuostakin vilkaisi pylvääseen päin. Tulisoihdun valossa välkkyvät kirkkaat miekat näyttivät kuitenkin alinomaa pakottavan hänen kääntämään silmänsä siitä pois. Nähtävästi hän kuitenkin toimi hitaammin, kuin olisi tarvinnut. Hän tarttui vangin toiseen käteen ja irroitti rautarenkaan sen ympäriltä. Sen jälkeen hän otti toisen käden, mutta avain ei tässä näyttänyt oikein tahtovan tehdä tehtäväänsä.
Erkki kohotti miekkansa ja vouti vavahti, ikään kuin jo olisi tuntenut miekan kylmän terän ruumiissaan.
"Elä siekaile, vouti", sanoi Erkki, "petosta pelkään piilevän yksin vapautustyössäsikin."
"Näytä tänne soihdulla", ähkyi Juhani Wale ja veti vangin muassaan, pylvästä kohti, jolloin kirkkaat miekat väistyivät syrjään, niin että hän joutui selkä pylvään kulmaa vasten. Hän iski tällöin silmää Maunulle, joka huomaamatta koetti lähetä herraansa.
Mutta Erkki, jonka epäluuloisuus voudin käyttäytymisestä kiihtyi, tarttui häntä vasemmalla kädellään kurkkuun ja piti oikeassa kädessään miekan iskemään valmiina.
"Pitäkää tarkoin silmällä pitkää Maunua", sanoi hän, "ja sinun henkesi, vouti, riippuu siitä, tokko onnistut, näitpä tai et!"
Silmänräpäyksessä irtosi raskas kahle Hermanin toisestakin kädestä ja vouti kumartui maahan jalkarautoja irroittamaan. Erkki ei hellittänyt ja voimakkaat kädet olivat pakottaneet Maunun pysymään paikallaan ja luopumaan yrittämästä lähetä voutia.
Hetken perästä nousi vouti seisoalleen.
Herman oli vapaa.
"Ja nyt, Herman!" sanoi Erkki, "tulee sinun ruveta päälliköksemme ja ensi tehtäväsi on tuomion langettaminen tuolle julmalle murhamiehelle."
Kaikki tornihuoneessaolijat vaikenivat ja odottivat jännityksellä, mitä vapautettu oli sanova. Renki, joka piti tulisoihtua, kohotti sen korkealle, niin että sen valo lankesi kaikkien sisälläolijain kasvoille.
Herman seisoi kauvan käsivarret ristissä ryntäillä ja katsoi kalmankalpeaan voutiin.
"Vallan toisenlainen", sanoi hän, "on kohtaamisemme, kuin olitte odottanut ja luvannut, Juhani Wale. Jollette olisi tehnyt sitä lupausta, jonka kyllä muistatte, niin sallisinpa teidän vapaasti lähteä pois Ruotsin valtakunnasta, sillä niin katalaan mieheen ei sovi rehellisen miehen koskea. Asiain nykyisellä kannalla ollessa pidetään teidät vangittuna, kunnes Engelbrekt saa langettaa teille tuomion! Minua olette vainonnut petoksella ja murhalla, mutta olette huonosti onnistunut. Lybekkiläisen kauppiaan käsi vapisi, eivätkä Hartvig Flögin kahleet ole voineet saalistaan säilyttää … mutta ylös täältä, ylös valoon ja vapaaseen ilmaan! Tuolla ylhäällä tahdon kiittää sinua Erkki, ja teitä kaikkia, jotka olette henkenne ja verenne alttiiksi panneet Herman Bermanin takia."
Kauheata melua rupesi kuulumaan linnanpihalta alas vankilaan ja Hermanin vielä puhuessa kuului joku rientävin askelin tulevan pihalta torninportaita alas. Se oli renki, joka Erkin käskystä oli mennyt torniin.
Kaikki katsoivat kummastuneina häneen. "Pian torninoven avaimet", huusi hän ja muuan rengeistä sieppasi avainkimpun kostealta lattialta ja heitti sen vankilan ovelle. Renki katosi nopeasti kuin ajatus ja siinä haudanhiljaisuudessa, joka nyt syntyi, kuului kuinka avainta kierrettiin torninovessa ja kuinka heti sen jälkeen ankarasti rynnättiin ulkopuolelta sitä vastaan.
Seuraavassa tuokiossa ilmautui viimeksitullut renki taas avainkimppuineen vankilan ovelle.
"He ovat särkeneet oven", sanoi hän, "nuo neljä meikäläistä ovat heidän vankeinansa, ja tuskinpa tiedän kuinka minä olen päässyt tänne teitä pelastamaan."
"Entä vieras palvelija?" kysyi Erkki.
"Niin pian kuin kuulimme melun ja näimme, mitä oli tapahtunut, tarjoutui hän ratsastamaan Vaskivuorelle Engelbrektille sanaa viemään ja minä autoin hänet portista ulos, jonka jälkeen kiiruhdin tänne."
"Engelbrekt talonpoikaisjoukkoineen", sanoi sen jälkeen Erkki Hermaniin kääntyen, "on huomenna joka tapauksessa linnan edustalla. Kenties onnistuu palvelijan jouduttaa hänen tuloansa, mutta jollei, niin on meidän kestettävä vaan tämä päivä ja yö…"
"Ylös sitten, miehet", huusi Herman, "ja varustaukaa puolustamaan tornia. Olettepa toki jo tehneet koko joukon valmista työtä Engelbrektille!"
Ja itse hän näin sanoen riensi vankilanovea kohti ja toiset seurasivat perästä.
Portaissa käänsihe Herman ympäri ja huusi alaspäin:
"Pitäkää tarkoin silmällä vankeja, kunnes olemme saaneet heidät muuriin kiinnitetyiksi!"
"Torninovi on suljettu", vastattiin alhaalta.
Mutta Herman löi otsiinsa ja kiiruhti alas. Vankilanovi avattiin, hän otti käteensä nyt jo melkein loppuun palaneen tulisoihdun ja syöksyi tornihuoneeseen.
Se oli tyhjä.
Ruumis oli paikoillaan kahleissaan ja ne kahleet, jotka olivat olleet Hermanilla, riippuivat isosta rautarenkaasta seinässä, mutta vangeista ei näkynyt jälkeäkään.
Erkki oli rientänyt alas ja oli nyt Hermanin rinnalla.
Hän katseli ympäri huonetta, tarkasteli joka sopen vankeja jostakin löytääkseen. Mutta turhaan. Vihdoin hän loi kysyvän katseen Hermaniin.
Tämä seisoi kuin kivettyneenä.
"Pylväs!" huudahti hän.
"Pylväs?" toisti Erkki.
"Sen kautta he ovat menneet tipotiehensä. Siinä on salainen käytävä, minua itseäni säilytettiin siinä muutamia päiviä vähän aikaa takaperin. Varmaankin viepi käytävä jollekin salaiselle linnanportille."
"Päässeet pakoon!" kuiskasi Erkki vihasta kalpeana.