IX.
Borganäs palaa.
Juhannusaaton aamuna varhain, päivän vielä vallasta taistellessa yön kanssa, nousi Engelbrekt vuoteeltaan. Hän silkaisi vaatteet päällensä ja riensi talonsa edustalla olevaan lehtoon.
Vielä oli hiljaisuus vallalla; pikku lintuset eivät vielä olleet lähteneet pesistänsä, ainoastaan raitis tuulahdus kiiti puiden lehtevissä latvoissa ja vihtakoivut tuudittelivat pitkiä oksiaan edes takaisin, ikään kuin viittaillen luoksensa tuota äänetöntä miestä, joka heidän viheriäisten lehväkaarroksiensa alla käyskenteli.
Engelbrektin liikkeet ja se kiivaus, millä hän kulki lyhyen mutta kaartelevan polun taloltansa maantielle johtavalle veräjälle, ilmaisivat suurta levottomuutta ja se näytti yhä kiihtyvän. Kenties oli syynä siihen ajatus alkavasta tehtävästä, kenties hän myöskin tänä yönä entistä enemmän oli ajatellut kasvattipoikaansa ja nuorukaista, joka häntä pelastaakseen pani alttiiksi kaikki. Vapautustyö ei kuitenkaan ollut sitä laatua, että se tuota koeteltua miestä millään tavalla saattoi hämmentää taikka tehdä häiriötä hänen tavoilleen. Kasvattipojan kohtalo sitä vastoin — tuon lämminsydämisen, uhrautuvan Hermanin — hänen kuvansa oli milt'ei yhtämittaa väikkynyt hänen mielessään, siitä asti kuin Erkki ja toiset miehet edellisenä päivänä olivat lähteneet. Ja kuta enemmän hän tätä ajatteli, kuta selvemmin hän oli näkevinään hänet kahleihin kytkettynä ja käsiänsä ojentavana, ikään kuin pikaista apua anoen, sitä suuremmaksi yltyi hänen sielunsa levottomuus. Ja kun levottomuus valtaa sydämen, silloin kasvavat vaarat taivaantasallisiksi levottomuuden esineen ympärille.
Tuo vahva mies ei saanut oltua neljän seinät sisällä makuuhuoneessaan; hänen täytyi päästä ulos Luojan paljaan taivaan alle. Mutta sielläkin jatkoivat raskaat ajatukset vaivaamistaan. Hän asteli kapeaa polkua edes takaisin kaikkia sen mutkia myöten, hän pysähtyi veräjälle ja katseli edessään olevaa maisemaa voudintalolle päin, hän meni tielle, josta vapaammin saattoi nähdä koko laakson, hän kuunteli, eikö jo kohta kuuluisi väkijoukkojen lähestymistä.
Mutta ei kuulunut mitään; aamurusko vaan kultaili metsän latvoja yhä heleämmiksi ja linnut alkoivat viserrellä puiden latvoissa ja ylhäällä pilvissä. Kohta oli koko kylä virtoineen ja siltoineen ja monine taloineen mitä kirkkaimmassa valaistuksessa ja juhannusaurinko näytti veripunaisen tulipallon näköisenä vierivän idästä vuorten takaa. Engelbrekt vaipui katselemaan sitä ihmeellistä muutosta, joka niin vähitellen ja milt'ei huomaamatta tapahtui, aina sitä mukaa kuin aurinko kohosi metsän takaa. Ja ikään kuin tämä valon voitolle pääseminen olisi synnyttänyt myötätuntoisuutta hänen sielussaan, levisi nöyryyden ja luottavaisuuden ilme hänen vakaville ja tuimille kasvoilleen.
Yht'äkkiä herätti hevosen nelistäminen hänet unelmista. Hän astui vähän matkaa eteenpäin tietä pitkin ja näkikin kohta ratsumiehen ajavan etelästä päin. Hän varjosti kädellänsä silmiään paremmin tulijaa nähdäkseen ja oli kummakseen tuntevinaan hevosen Brandiksi.
Ratsastaja oli pater Johannes. Hänen ruskea viittansa, joka kovaa ajaessa liehui tuulessa, ilmaisi jo kaukaa, kuka hän oli.
"Brand!" huudahti Engelbrekt ja meni kohti munkkia, joka hyppäsi alas satulasta.
Munkki nyökäytti päätänsä.
"Ja mistä se on joutunut sinun käsiisi, Johannes?"
"Mieheltä, jolle sinä olet suuressa kiitollisuudenvelassa, Engelbrekt!"
"Ja sen miehen nimi on…?"
"Belgsting!"
"Hm! Hyvin tiedän, että se mies tuomitsee minua väärin", sanoi Engelbrekt, "mutta enpä luullut, että hän sentään teoissaan osottautuu ystäväkseni."
"Ja kuitenkin hän on tehnyt sinulle enemmänkin kuin ystäväntyön!"
Engelbrektin suu vetäytyi surunvoittoiseen hymyyn.
"Jumala häntä siitä siunatkoon! — Kenties ojennamme vielä kerran toisillemme kätemme ja ystävyksinä puhuttelemme toisiamme, ennen kuin tuolla ylhäällä yhdymme!"
Munkki kertoi nyt, miten Belgsting oli esiytynyt edellisenä vuonna metsässä pidetyssä kokouksessa, ja miten hän arvoisuudellaan oli saanut talonpoikain malttamattoman päätöksen ehkäistyksi.
"Ja että sait asiasi niin hyvin toimeen kuninkaan luona ensi kertaa siellä käydessäsi, sekin on sen miehen työtä", lisäsi hän laskien ratsastimet Brandin kaulalle ja seuraten Engelbrektiä veräjästä puiden alle. Brand kuului kohta sen jälkeen hirnahtelevan kartanolla.
"Kai muistat, Engelbrekt", jatkoi munkki heidän päästyänsä vihtakoivun alle, jossa Herman kerran haaveillen istui, kun Agnes ja Juhani Wale yht'äkkiä ilmestyivät hänen eteensä, "kai muistat, mitä vaikeuksia oli sinua odottamassa, kun täältä ensi kertaa viime vuonna matkalle läksit. Jösse Eerikinpojalla oli väkeä liikkeellä sinua kiinni ottamassa ja kirjurinsa hän lähetti samana iltana, jona Hermania onnettomuus kohtasi, kuninkaan puheille sinua ennen. Kaiken tämän minä sain tietää enkä tiennyt muuta neuvoa kuin koettaa saada Belgsting käsiini. Minä läksin täältä, niin pian kuin sain varman tiedon kirjurin lähdöstä, minä ajoin hevosen hengiltä sinun puolestasi. Ornäsissä sain Brandin, jota kuten tiesin, Herman ei enää tarvinnut. Brand vei minut nopeasti ja varmasti matkani päämäärään."
"Ja se oli Belgsting?"
"Niin oli, ja tuskin hän oli saanut kuulla, mistä oli puhe, ennen kuin oli valmis panemaan kaikki alttiiksi sinun hyväksesi ja sen asian, jolle tahdot itsesi pyhittää. Annoin hänelle Brandin; hän tarvitsi voimakkaan ja kestävän hevosen, ja minä tiedän kyllä, mistä Brand käypi. Hän saavutti Salan läheisyydessä takaa ajettavansa ja vei hänet, päivällä leväten ja yöllä matkaansa jatkaen, Tukholmaan, jossa hän pani tuon pienen kirjurin lukkojen ja telkien taakse jonkun ystävänsä taloon…"
"Ah … Gellinkin taloon. Minä näin Brandin sen edustalla samana aamuna, jona läksin purjehtimaan!"
"Tuo saksalainen kauppias oli luotettava, sillä hän piti, mitä oli Belgstingille luvannut. Kirjuri ei päässyt irti, ennen kuin varmasti tiedettiin sinun jo palanneen."
"Mutta Brand…?" kysäsi Engelbrekt.
"Brandin piti olla kauppiaan hoidossa sinun palaamiseesi asti…"
"Mutta kun minä Tuomas piispan kanssa tulin Tukholmaan, niin en Brandia tavannut siellä!"
"Se tulikin takaisin, ennen kuin olin odottanut. Belgsting oli saanut varmat tiedot ja lähetti sen tänne vuorelle takaisin, jossa sitä paremmin saatettiin tarvita… Herman ratsasti sillä sitten, kun läksi sinua pelastamaan, kuten luuli… Nyt matkallani Borganäsiin sain takaisin Brandin…"
"Ja keneltä?"
"Taaskin Belgstingiltä! Hän oli löytänyt sen laitumelta läheltä Gripsholmaa. Hänen luonansa se sitten oli ollut, kunnes hän sai kuulla minun olevan Husabyssä, jolloin lähetti sen minulle."
"Läheltä Gripsholmaa…?" toisti Engelbrekt miettiväisesti.
"Herman on luultavasti Tukholmassa jollakin tavoin saanut kuulla sinun palanneen, kenties kauppias Gellinkiltä itseltään, ja hän on sitten jatkanut matkaansa Strängnäsiin. Kuinka hän siellä on joutunut Jösse Eerikinpojan valtaan, sitä en kykene arvaamaan, mutta ehkäpä kohta saamme kuulla sen kohdan selitykset häneltä itseltään…"
"Suokoon Jumala, että niin kävisi … olen ajatellut häntä koko tämän aamua…"
"Sitä ovat tehneet muutkin kuin sinä, Engelbrekt", keskeytti munkki kiivaudella, joka vivahti suuttumukseen.
"Joku muukinko kuin sinä itse, Johannes?"
Munkki nyökäytti myöntävästi päätänsä ja synkkyyden ilme kävi vielä selvemmäksi hänen kasvoillaan.
"Kenties joku, joka ei sinua miellytä?"
"Varhain tänä aamuna lähetti Melcher Gjordinpoika, joka nyt oleskelee Husabyssä, sanan Borganäsiin, että Ewerstenin kreivin tytär haluaa puhutella Juhani Walea."
"Ja tätäkö paheksut, Johannes?"
"Kreivintytär rakastaa Hermania…"
"Agnes!"
Engelbrektin kasvonpiirteet kävivät synkiksi, niin kuin munkinkin, ja heidän katseensa sattuivat yhteen.
"Oletko puhutellut häntä?" kysyi edellinen.
"Olen!" vastasi munkki ja tuo synkkä ilme muuttui milt'ei hurjaksi.
Hänen syvät silmänsä säihkyivät tulta.
"Sinä olet tavannut jonkun muunkin, Johannes!" sanoi Engelbrekt ja otti munkkia kädestä.
Munkki teki taas myöntävän liikkeen.
"Elä sentään ankarasti tuomitse, Johannes … raskaat surut ovat hänen mieltänsä painaneet, sitä todistavat selvästi hänen kalpeat, mutta lempeät kasvonsa. Kenties … kenties…"
"Mitä, Engelbrekt!" huudahti munkki ja tarttui Engelbrektin molempiin olkapäihin häntä suoraan silmiin katsoen, "sinä luulet … sinä voit luulla viattoman veren käsiäni tahraavan?"
"Malta mielesi, Johannes… Herran teitä ei pidä ihmisen tukkia. Kenties tulee vielä sekin päivä, jona nuoruutesi surut näkyvät toisessa valossa…"
Viluväreet pudistelivat tuota voimakasta miestä; hän päästi Engelbrektin ja jäi seisomaan käsivarret ristissä ja silmät jäykkinä tuijottaen maahan, missä pienet kukkaset ilosta värähtelivät kesäauringon suudelman heitä lämmittäessä.
Niin hän seisoi kauvan eikä Engelbrekt tahtonut häntä häiritä.
Mutta Engelbrektin talon luhdinikkunasta kuului sointuisa ääni laulavan:
Raukan mun möi, perintöni vei;
Luoja vain huoleni tuntee:
Hautaan mulla siis halua miks'ei!
Ei oo, kelle surujani valitella voin.
Syypää itse ollut jos oisin,
Luoja vain huoleni tuntee!
Tuskin itkien näin vaikeroisin!
Ei oo, kelle surujani valitella voin!
Nämä olivat pari säejaksoa tunnetusta kansanlaulusta "Pikku Hillan valitus", ja tuo vieno surumielinen sävel, samoin kuin sanatkin, vaikuttivat valtavasti sekä Engelbrektiin että munkkiin. Tuona hiljaisena kesäaamuna oli siis vielä lisäksi yksi mieli, jota syvä ja haihtumaton suru painoi, kukkanen, joka värisi kuin munkin jalkain juuressa olevat siskosensa, joihin tämän silmät tuijottivat.
Hänen ristissäolevat kätensä ja kalpeat kasvonsa tiesivät kovia taisteluita, joita tällä hetkellä hänen sydämessään riehui. Kun laulu vaikeni, hän kohotti päätänsä ja loi silmänsä päiväpaisteiseen maisemaan.
"Kenties!…" kuului hän vapisevin huulin kuiskaavan.
Äänettöminä läksivät molemmat miehet puiden varjosta ja menivät kartanolle.
Täällä alkoi eloa ja liikettä ja sekä Engelbrekt että munkki ryhtyivät kohta muihin asioihin.
Hevosia tuotiin esiin ja suittiin, satuloita ja suitsia puhdistettiin ja kaikenlaisia aseita aljettiin kantaa ulos eri rakennuksista. Joukko ihmisiä, mikä mitäkin tehden, täytti pihamaan. Engelbrekt ja munkki pysähtyivät tuvan ovelle ja edellinen huusi luoksensa muutaman lähinnä olevista miehistä.
"Tunnin perästä, Iivari", sanoi hän, "tulee teillä olla kaikki järjestyksessä! Lähetä sanoja vuoritilallisille, että he yhtykööt, ja teidän tulee ajella ympäristössä sanomassa, että lähtekööt matkaan niin pian kuin voivat. Hedemorassa aiomme odotella pohjoisten pitäjäin rahvasta…"
"Ennen iltaa eivät nämä kuitenkaan tule", virkkoi munkki.
"Niin kuin on sovittu", sanoi Engelbrekt ja taas renkiin kääntyen hän lisäsi: "Sano vuoritilallisille, että minä yhdyttyämme teen selon, miksi näin aikaisin lähdemme."
Renki läksi kartanolle päin eikä kestänyt monta silmänräpäystä, ennen kuin viisi aseellista miestä ratsasti ulos Engelbrektin portista kukin suunnilleen.
"Borganäs?" kysyi munkki merkitseväisesti.
"Niin", vastasi Engelbrekt. "Minusta näyttää paremmalta olla linnaa paria penikulmaa lähempänä; lieneepä reippaan nuorukaisemme yritys onnistunut tai ei, niin kiirettä täytynee jo kuitenkin pitää, ja yllätys menee meiltä vaan puolittain hukkaan. Muutamille sadoille ratsumiehille ei Juhani Wale mahtane lujaa rosvonpesäänsä avata — talonpoikaisjoukon tehtäväksi jää hänen rohkeutensa lannistaminen."
Molemmat miehet menivät sen jälkeen isoon tupaan, jossa he tapasivat Björn vanhuksen seisomassa emännän edessä tarkoin kuunnellen, mitä tällä oli sanottavaa.
"Taidat uskoa minut hänen huostaansa, arvelen ma, vaimo!" sanoi Engelbrekt leikkiä laskien, vaimonsa luo astuen ja ottaen häntä kädestä.
"Paljon se unhottaa, jonka hartioilla kaikkien menestys on", vastasi hurskas emäntä. "Mieluummin itse, jos voisin, mukaasi tulisin."
"Emmepä toki vihollismaahan mene, vaimo!"
"Ettepä paljoa parempaankaan!" vaikeroi vaimo. "Elä synkisty, Engelbrekt, näethän, että olen nyt vahvempi, kuin viimeksi matkalle lähtiessäsi, vaikk'ei vaara nyt luultavasti ole ollenkaan pienempi. Mutta Engelbrektin vaimo ei saa ajatella itseänsä nyt, kun melkein joka vaimo näissä seuduin olisi valmis verta itkemään."
"Mielellänipä sinun kuulen näin puhuvan, vaimo! Tuonelan ovesta kuljetaan yksitellen ja siihen ajatukseen tulee jokaisen miehen ja vaimon perehtyä. Yksi seikka vielä olkoon lohdutuksenasi, tapasimmepa sitten vielä toisemme tässä maailmassa tai emme — ei ainoakaan epäpuhdas teko ole tahraava Engelbrektin muistoa… Ja nyt Jumalan haltuun, vaimo!"
Hän käänsihe pois, hänen silmänsä olivat täynnä kyyneliä. Vanha Björn nyyhki liedennurkassa seisoen ja koettaen mieltänsä malttaa, kykenemättä kuitenkaan hillitsemään esiin tunkeilevia tunteitaan, joita vielä jokainen huoneessa oleva esine hellytteli. Puolen ihmisiän muistot olivat hänellä mielessä ja ikään kuin yhteen paikkaan koottuina juuri tällä hetkellä. Hän oli kasvanut Engelbrektin kodissa ja kaikki mikä isäntää koski, oli kasvettunut kiinni hänen sieluunsa ja käynyt hänelle todelliseksi elämäksi. Hänen rakkautensa, hänen surunsa ja ilonsa — ne kohdistuivat kaikki tuohon pieneen mieheen, jota hänen nyt oli määrä seurata ja josta huolta pitää. Eipä ihme sen tähden, että hänestä oli katkeraa tuntea, kuinka tällä hetkellä vanhat, rakkaat siteet katkaistiin.
Ikään kuin muistojen vuolaan virran valtaamana hän rientoaskelin kiiruhti ulos huoneesta.
Mutta tunti kului ja palvelijain hevoset kuuluivat korskuvan kartanolla ja kuopivan maata kavioillaan.
"Onko aikomuksesi nyt tällä hetkellä lähteä?" kysyi vaimo, joka ei muuta tiennyt, kuin että keskipäivä oli määrätty lähtöajaksi.
"Herman", vastasi Engelbrekt. "Herman vetää minut pois muutamia tunteja ennen, kuin olin aikonut."
Ja hän kertoi lyhyesti kasvattipojan kovan onnen ja että hänen kohtalonsa kenties juuri nyt heidän puhellessaan oli ratkaistavana.
"Kohta saat tietoja minusta, vaimo … ja jos en tule kotiin talveksi, niin pidän kai huolen siitä, että välimatka väliltämme lyhenee…"
Muuan palvelija ilmestyi kynnykselle ja hänen takanaan saattoi nähdä
Engelbrektin hevosen tepastelevan portaiden edessä.
"Jumalan nimessä vaimo! Hänen siunauksensa sinulle ja talolleni!"
Hän syleili vaimoansa ja painoi suudelman hänen otsalleen.
Muutamia silmänräpäyksiä sen jälkeen ratsasti Engelbrekt ulos kartanoltansa ja munkki ratsasti Brandilla hänen rinnallaan.
Vaskivuoren vuoritilalliset yhtyivät sitten vähitellen ja sitä mukaa kuin hän kulki eteenpäin, tuli yhä useampia joukkoja lähiseuduista, niin että heitä keskipäivän tienoilla, jolloin Hedemoran kylässä levähtivät, oli noin kolmesataa miestä.
Engelbrekt ja vuoritilallisista mahtavimmat istuivat päivällispöydässä kirkkoherran tykönä, joka samalla oli kaniikkina Vesteråsissa, kun muuan Vesteråsin voudin palvelija tuotiin sisälle.
Se oli Melcher Gjordinpojan palvelija, joka aamulla varhain oli ollut
Borganäsissä ja nyt tuli kertomaan, mitä siellä oli tapahtunut.
Yleinen ihmettely kuvastui miesten parrakkaille kasvoille heidän kuullessaan, miten uskaliaasti ja reippaasti rengit olivat toimineet, mutta kun sitten saivat tietää voudin palvelijain murtautuneen ulos linnantuvasta ja rynnänneen tornia vastaan, niin jopa he kavahtivat pystyyn ja tapailivat miekkojansa.
Kaikki olivat sitä mieltä, että heti paikalla oli noustava ratsaille ja täyttä karkua ajettava Borganäsiin.
Engelbrektkin oli kavahtanut pystyyn ja selvästi näkyi, kuinka kovin miehen kertomus oli häneen koskenut. Mutta hän ei virkkanut mitään, ennen kuin yleinen hälinä oli tauonnut, jonka kestäessä hän myöskin oli saanut aikaa sydämessään riehuvan myrskyn hillitsemiseen.
"Kahta seikkaa", sanoi hän sitten, "on meidän tässä silmällä pidettävä: miestemme pelastaminen on toinen, linnan valtoihimme saaminen toinen, mutta näistä on jälkimmäinen edellistä tärkeämpi. Saattaahan käydä niin, että meikäläisten onnistuu pysytteleidä tornissa, kunnes talonpoikien sotajoukko on koossa, ja silloin he ovat pelastetut ja linna meidän. Jolleivät he sitä voi, niin armahtakoon heitä Herra Jumala, mutta me, jotka nyt olemme täällä koolla, tuskin voimme valloittaa Borganäsiä väkirynnäköllä. Sen tähden minusta näyttää siltä, ett'ei meillä, kummassakin onnistuaksemme, ole muuta neuvoa kuin viisaan pakkosopimuksen hierominen. Se meistä, jolla on nopein hevonen, lähteköön sen tähden matkalle ja koettakoon päästä Borganäsin voudinsotamiesten puheille."
Kilvan halusivat kaikki nousta ratsaille ja ajaa linnalle. Engelbrekt valitsi muutaman nuorimpia ja kohta hänen kuultiinkin ratsastavan matkaan tielle päin.
"Mutta nouskaamme mekin", sanoi Engelbrekt sen jälkeen, "heti paikalla ratsaille ja lähtekäämme matkaan, jott'en minä ettekä tekään mitään laiminlöisi, jos meillä pakkosopimuksella on mitään voitettavissa."
Kaikki olivat kohta hevosen selässä ja vajaan tunnin kuluttua he pysähtyivät Borganäsin läheisyyteen, mutta metsän taakse, niin ett'ei heitä linnasta voitu nähdä. Pater Johannes, joka yhä edelleenkin oli ollut mukana, mutta oli pysytellyt jonkun verran toisten jälessä, tuli nyt käyden Engelbrektin luokse.
"Minusta on ruvennut tuntumaan siltä", sanoi hän, "kuin vouti olisi meikäläisten käsissä tornissa, ja jos niin on asian laita, niin he mahtanevat hyvin tulla toimeen siellä. Siitä voinee vuoritilallinen antaa selon, kun hän tulee takaisin. Jos nyt niin on asian laita, niin minun mielestäni sinun pitäisi rynnätä esiin koko voimallasi. Se panisi Borganäsin miehet kahdelle päälle ja meikäläiset saisivat aikaa hengähtääkseen…"
Munkki puhui puoliääneen, niin ett'eivät hänen sanojansa kuulleet toiset miehet, jotka kaikki katselivat linnaan ja tielle päin nähdäkseen, eikö vuoritilallinen, joka oli mennyt edeltä pakkosopimusta hieromaan, jo kohta palaisi. Engelbrekt näytti tarkoin punnitsevan munkin sanoja.
"Tarkasti on meidän tässä tuumittava, Johannes", vastasi hän, "sillä varomaton teko saattaisi helposti tehdä kaikki tyhjäksi ja päästää voudinpalvelijat omien miestemme henkeä uhkaamalla määräjiksemme, enkä sitä koetusta soisi sinulle, Johannes, enkä itselleni."
"Mutta jos heillä on vouti vallassaan…"
"Sitähän emme tiedä…"
Engelbrekt ei ennättänyt lopettaa lausettansa, ennen kuin munkki äkisti käänsihe ympäri.
"Täällä tulee ratsumiehiä perästämme", sanoi hän, "mutta tietääkseni ei ketään jätetty Hedemoraan; ja ne, joiden piti yhtyä Norbergin vuorikunnasta, eivät mahtane tulla pohjoisesta päin, jos vaan ovat sanasi saaneet oikeaan aikaan."
Hänen puhuessaan alkoi Engelbrektinkin korviin kuulua nelistävien hevosten kopinaa. Ne olivat kuitenkin vielä niin kaukana, ett'eivät toiset vuoritilalliset olleet mitään kuulleet, eikä edes Engelbrektkään olisi sitä huomannut, jollei se olisi tunkenut munkin tarkkoihin korviin. Kohta saattoi kuulla tulijoita olevan kaksi ja muutamien silmänräpäyksien kuluttua tulivatkin ne näkösälle muutamassa tien mutkassa, parin harvassa seisovan puun välistä.
Munkki tarttui kiivaasti Engelbrektin käteen.
"Se on Juhani Wale!" huudahti hän.
"Kautta Pyhän Yrjänän, Juhani Wale ja Maunu!" huudahti Engelbrektkin.
Engelbrekt silmäili lähimmäisiä miehiä ja hänen silmänsä pysähtyivät kahteen nuoreen, reippaaseen vuoritilalliseen, joilla oli erittäin vilkkaat hevoset. Hän viittasi heidät luoksensa ja osotti sitä paikkaa, jossa nuo kaksi ratsumiestä olivat olleet näkyvissä.
Nämä olivat todellakin Borganäsin vouti ja pitkä Maunu. Heidän oli tuon ontelon pylvään kautta ja siitä alkavaa maanalaista käytävää pitkin onnistunut pelastautua kaukaiseen taloon, pohjoispuolelle Håfrania. Täältä he anastivat pari hevosta, joilla aikoivat jatkaa pakoansa etelään päin. Erkin tiedonanto talonpoikaisjoukon tulosta oli tehnyt voudin toivottomaksi linnan puolustamisesta. Mutta hän aikoi myöskin vielä kerran palata Borganäsiin palvelijainsa avulla korjaamaan Herman Bermanin haltuunsa. Mutta ratsumiesjoukon näkemisestä hän hämmästyi. Se katkaisi kerrassaan hänen ilkeät tuumansa ja nyt oli kysymys vaan pelastautumisesta. Jos ratsumiesjoukko vaan oli hänet huomannut, niin ei ollut suuria pakoonpääsemisen toiveita.
"Me eroamme, Maunu", kuiskasi hän, "ja jos pakomme onnistuu, niin yhdymme taas Köpingshusissa! Poikkea sinä oikealle kädelle, niitylle päin, minä taas ajan takaisin tietä pitkin!"
Tämä oli tapahtunut sill'aikaa kuin Engelbrekt kutsui luoksensa nuo kaksi vuoritilallista. Kun hän taas kääntyi osottamaan noita kahta ratsumiestä, olivat nämä hävinneet. Hän kertoi kuitenkin, mitä oli nähnyt ja käski heidän, jos mahdollista, tuomaan sinne voudin, joka ei saattanut olla kaukana. Molemmat ratsumiehet syöksähtivät matkaan ja kohta nähtiin heidän häviävän harjun vasempaa rinnettä alas.
"Jos kettu kulkee maita metsiä", tuumaili Engelbrekt sen jälkeen hiljakseen munkille, joka yhä vielä seisoi hänen rinnallaan, "niin mahtanee metsästäjä olla isäntänä luolassa, mutta odottakaamme vielä kuitenkin lähettiäni."
Jonkun aikaa sen jälkeen tulikin vuoritilallinen, joka oli ratsastanut
Borganäsiin.
"Nyt ei mielestäni ole Borganäsissä kaikki kannallaan", sanoi hän. "Nostosilta on hyvästi nostettuna, mutta palvelijaa ei ollut porttitornissa huutooni vastaamassa, ja kun torveen puhallutin, niin näin toki pari päätä pilkistävän muurin yli, mutta ne vilahtivat tiehensä kuin raivot."
Miehen sanat synnyttivät sekä hämmästystä että vihaa. Engelbrekt päätti itse ratsastaa nostosillan päähän ja antoi koko ratsumiesjoukon siirtyä metsikön etupuolelle, niin että sen helposti saattoi linnasta nähdä. Kuitenkin oli kaikkien pysyttävä siinä paikoillaan, kunnes toisin käskettiin.
Muutamien miesten ynnä torvensoittajan seuraamana ratsasti Engelbrekt tuon lyhyen matkan joelle ja sillalle, joka aivan oikein huomattiin nostetuksi. Hän käski heti puhaltamaan torveen, mutta seuraus siitä oli sama, kuin edellisenkin vuoritilallisen merkkipuhalluksesta.
Linnanpihalta saattoi selvästi kuulla ikään kuin taistelevien ääniä ja huutoja, ja miehet, jotka istuivat ratsailla Engelbrektin ympärillä, katsoivat kysyväisinä häneen.
Hän ei tuumaillut kauvan.
"Ajakaa takaisin", sanoi hän, "ja hankkikaa tänne metsästä muutamia puunrunkoja, meidän täytyy saada nostosilta lasketuksi!"
Muuan ratsumies kiisi kuin tuuliaispää tietä ylöspäin ja kohta kuuluikin kirveeniskuja metsästä. Engelbrekt antoi sillä välin taas puhaltaa torveen, mutta turhaan. Huudot vain tuntuivat sisällä yltyvän. Tässä kului aika ja alkoi jo olla ilta käsissä. Taivas oli aivan selkeä, mutta kova tuuli alkoi puhaltaa pohjoisesta.
Kun puunrungot oli tuotu, nostatti Engelbrekt ne pystyyn nostosiltaa vasten ja kirveet käsissä kiipesi muutamia miehiä ylös niitä myöten ja alkoi hakkaamalla särkeä isoja rautarenkaita, joihin nostosillan ketjut oli kiinnitetty. Kun tämä työ oli likipitäen valmiina, hyppäsivät miehet alas toiselle puolelle. Ainoastaan kaksi tarttui ketjuihin antaakseen niille viimeiset iskut.
Kirveet putosivat koholta ja ankaralla ryskeellä laskeutui nostosilta Engelbrektin ynnä muiden esteettömästi ylimennä. Ne kaksi miestä, jotka olivat riippuneet ketjuissa kiinni, hyppäsivät alas.
"Nytpä saadaan nähdä, päästäänkö tässä lähemmäksi toisiamme!" huudahti
Engelbrekt lähettäen koko ratsumiesjoukolle käskyn rientää paikalle.
Rannalla tuli kaikkien, niin käski Engelbrekt, astua ratsuiltaan.
"Meidän täytyy valloittaa linna väkirynnäköllä!" sanoi hän. "Laittakaa sen tähden itsenne valmiiksi!"
Portti oli suljettu, ja sill'aikaa kuin tuotuja puunrunkoja nostettiin muuria vasten pystyyn kahden puolen porttitornia tikapuina käytettäviksi, saivat muutamat käskyn koettaa hakata rikki linnanportin. Muureilla ei näkynyt ketään, niin että työ näytti käyvän erittäin helpoksi.
Silloin kohosi yht'äkkiä paksu musta savupilvi muurin sisäpuolelta. Se kiemurteli isoissa pyörylöissä ylös ja sivuille päin ja muuan näistä kierteli muuria ja peitti porttitornin edessä olijat.
"Linna palaa! — He ovat sytyttäneet linnan tuleen!" kuului vuoritilallisten taajoista riveistä.
Ja mahtavia liekkejä leimahteli savupilvestä. Paksu savupatsas oli noussut toiselta puolen isoa tornia, joka oli linnan keskustana. Luultavasti oli tuli sinne sytytetty torniin suljettujen nöyristämistä varten. Mutta tuuli, joka puhalsi pohjoisesta ja näytti kiihtyvän kilpaa liekkien kanssa, heitti nämä torninseinän ympäri porttitornin vieressä oleviin puurakennuksiin. Hiukan etäämpänä olijat saattoivat nähdä liekkien täällä lentelevän pitkin katonharjaa, pureutuvan siihen kiinni ja tuhansia kipunoita tuossa tuokiossa kohoavan pilviä kohti, sill'aikaa kuin vanhoista hirsistä kuului räiskettä ja huokauksia, ikään kuin henkiolentoja olisi niissä asunut ja ne nyt olisivat päässeet irralleen.
Samassa ilmautui joukko aseellisia palvelijoita muurin harjalle. Nuolia tuli sateena ja isoja kiviä vieritettiin niitä kohti, jotka työskentelivät portin edustalla.
Mutta keskeltä pauhinaa ja ryskettä ja läpi savupilvien kuului Engelbrektin voimakas ääni miehiänsä rohkaisemassa. Ja ikään kuin voimat vastustuksesta olisivat kasvaneet kahta suuremmiksi, niin nuo terävät kirveet pirstoivat tammiportteja. "Liian myöhään!" kuului ääni huutavan muurilta, "te ette voi pelastaa miehiänne. Savu tunkee ulos kaikista tornin aukoista!"
Äänen vielä puhuessa iskettiin viimeiset voimakkaat iskut linnanporttiin, jonka pirstaleet peittivät porttikäytävän kivityksen.
"Eteenpäin, eteenpäin ystävät", huusi Engelbrekt ja syöksyi portista sisälle.
Ja mies seurasi miestä ja joukko joukkoa. Samalla alkoivat miehet hävitä muurilta ja aseiden kalsketta kuului linnanpihalta.
Mutta liekit leimusivat taivasta kohti taistelevien päiden päällä ja mustaa savupilveä vasten tuikahti aina jokunen tähti vaaleansiniseltä taivaanlaelta.
Yksinäisen puun juurella lähellä rantaäyrästä oli yksinäinen mies. Hän oli polvillaan ja rukoili. Mutta ristissä olevien käsien tutisemisesta, rajusti kohoilevasta rinnasta ja tummain silmäin tulesta, kun hän ne kohotti taivasta kohti, saattoi päättää, että hänen rukouksensa koski jotakin hänelle hyvin rakasta ja kallista. Se oli pater Johannes. Ja sitä mukaa kuin miekan mittely yltyi ja melu ja huudot kiihtyivät, kävivät sanat, joita hänen huulensa kuiskailivat, innokkaammiksi, hänen silmäinsä katse hartaammaksi, hellemmäksi.
Ja hänen rukoillessaan alkoi järeitä, väräjäviä ääniä leijailla avaruudessa.
Likimmäisten kirkkojen kellot ne, niin kuin tavallisesti vaaran hetkellä, kutsuivat väkeä kokoon ja tuuli kannatteli niiden ääniä kauvas. Siten ne saapuivat myöskin tuon rukoilevan munkin korviin, ilmoittaen kaikilta suunnilta aseellisia joukkoja olevan tulossa etelään päin.
Juhlallisesti ja määrättyä väliä pitäen seurasivat äänet toinen toistansa. Kuului siltä kuin mahtavat, näkymättömät äänet olisivat ylhäällä avaruudessa laulaneet aamulauluansa, äänet sellaiset, jotka toivat rauhaa ja lohdutusta taistelevalle ihmissydämelle. Munkille ne toivat ikään kuin vastauksen hänen rukouksiinsa, ne olivat ikään kuin hänen esiinloihtimiansa — ne olivat havaittavina olevia henkisiä sotajoukkoja, jotka riensivät sorrettujen ja kärsiväisten avuksi.
Säteilevin silmin kavahti rukoileva munkki seisoalleen. Hän kiiruhti muutamalle mäelle, josta saattoi nähdä laajalti joka suunnalle.
Heikkoa rummunpärrytystä kuului kaukaa ja tuhansien maata polkevien jalkain kumeaa ääntä.
Jo alkoi metsänreunassa kimallella, ikään kuin jokaisesta puunlatvasta, jokaisesta pensaasta olisi noussut keihäänkärki.
Talonpoikain sotajoukko se oli tulossa.
Itäiseltä taivaanrannalta nouseva häikäisevä valojuova kimalteli kirkkaita keihäänkärkiä vasten, niin että ne näyttivät siltä kuin olisivat olleet tulessa. Jokainen sellainen pieni liekki sytytti toivoa ja luottamusta miehen silmiin ja hänen sydämensä sykähteli ihastuksesta.
Nämä tuhannen tuhannet pienet liekit, jotka kimaltelivat nousevan aamuauringon heijastuksesta, olivat esikuvana Ruotsinmaan koittavalle aamulle; ja ikään kuin niille oikeata merkitystänsä antamassa oli niitä vastapäätä tuo palava voudinlinna. Torneineen, synkkine vankiloineen ja mielivaltaa ja sortoa, kahleita ja kirouksia, huokauksia ja tuskia mieleen tuovine muistoineen näytti tuo palava linna mustalta aaveelta, joka verhoutui pilviviittaansa ja oli lähtemäisillään valoa pakoon — tuota ääretöntä häikäisevän valon paljoutta, joka verkalleen mutta vastuksista huolimatta kulki eteenpäin metsästä, poikki kedon.
Mutta siinä seisoessaan, kokonaan lähenevän sotajoukon katselemiseen vajonneena, ja antautuneena niiden iloisten tulevaisuuden-toiveiden valtaan, joita se synnytti, ei hän kuullut, kuinka taistelun pauhina hänen takanansa muuttui voitonhuudoiksi ja riemuksi.
"Johannes!" kuului silloin ääni huutavan mäen juurelta.
Hän käänsihe sinne päin ja kas — siellä tuli joukko mustia haamuja tuosta palavasta pesästä ja etumaisena näkyi pieni mies, joka toisten edellä näytti rientävän häntä vastaan. Aivan pikku miehen rinnalla kuvautui mäen rinteellä kesätaivasta vasten pitkä ja hoikka vartalo.
"Engelbrekt … Herman!" huudahti munkki ja riensi tulijoita vastaan, tuskin voiden hillitä sydämessään kuohuilevaa iloa.
Jonkun matkan päässä näkyi Erkki, mustana ja verisenä, mutta autuaallisen ihastuksen ilme kasvoillaan.
Mutta Otavan pyrstö osotti silloin vuoden 1434 juhannuspäivän alkaneen.