IX.
Yö ja Päivä.
Belgsting oli tavannut Eelovin häkkiportilla Hannu kreivin ja toisten kanssa puutarhasta palatessaan ja Eelovi oli uudelleen kuiskaten kehottanut häntä olemaan varoillaan ja pysytteleimään tuolla aukealla paikalla. Sen jälkeen Eelovi oli kadonnut tallin puolelle. Sitten Hannu kreivi ja Herman Berman olivat poistuneet ja Belgsting oli saanut vilahdukselta nähdä tytärtään. Hän oli huutanut tätä ja tämä oli pysähtynyt, mutta heti taas jatkanut hiipimistään synkimpään varjopaikkaan. Belgsting oli silloin mennyt perässä ja nähnyt Kirstin hiipivän talliin, jonka ovi sulkeutui hänen jälkeensä.
Tultuaan sinne ja turhaan koeteltuaan temmata auki ovea hän riensi viereiselle ovelle siitä päästäkseen sisään ja kuuli silloin äänen, josta tunsi Kirjuri-Martin, huutavan: "ota kiinni tyttö, hänen avullaan saamme parhaiten kiinni isän", ja kuuli sitten Eelovin äänen ja hevosen potkimista. Yht'äkkiä tallinovi taas kimmahti auki ja Kirsti pakeni kartanolle päin. Belgsting riensi hänen perästään eikä huomannut, että pitkä Maunu ja pari palvelijaa olivat vanginneet Eelovin. Hän ei myöskään tarkannut, että joukko palvelijoita ryntäsi ulos muutamasta linnantornin huoneesta ja ajoi häntä takaa. Hän ei välittänyt muusta kuin tyttärestään. Eelovin huolenpidon takia ei porttitornin palvelijainkaan onnistunut täyttää Pentti ritarin jo edeltäkäsin antamaa käskyä nostosillan ylösvetämisestä.
Kohta Belgsting saavutti tyttärensä, joka voimatonna oli vaipunut muutaman kiven juurelle metsään, ja hoiteli häntä niin hyvin kuin voi. Sitten he levähtämättä taas jatkoivat kulkuansa etelään päin. Vasta aamun valjettua hän meni muutamaan syrjäiseen mökkiin lepäämään, mutta illan tullen hän taas alkoi vaelluksensa.
"Engelbrektin luokse, Engelbrektin luokse", kuiskasi hän rohkaisten tyttärelleen, joka merkillistä kyllä ei enää häntä niin kovin arastellut. "Hänen luonansa tulet sinä taas terveeksi ja isäsikin on saava rauhan!"
Ja sitten he astuivat. Ja olipa yö kuinka pimeä ja tuuli kuinka kylmä tahansa, yhä tuo voimakas mies varmoin askelin polki kovaa polkua, usein kantaen tytärtään ikään kuin pientä lasta.
Varhain aamulla hän lähestyi Stegeborgin edustalla olevaa talonpoikaisleiriä. Täällä oli Erengisle Niilonpoika päällikkönä. Hän oli sen Niilo Erengislenpojan poika, joka 1434 sai Ringstaholman Engelbrektiltä, ja oli nyt naimisissa Olavi Akselinpojan (Tott) tyttären, Brita Olavintyttären kanssa.
"Täällä olemme oleksineet pari viikkoa", selitti vanhanpuolinen talonpoika, jolta Belgsting kyseli. "Engelbrekt oli kutsunut meidät itägötit vastaansa Söderköpingiin, mutta panikin Ringstaholman Erengisle herran päälliköksemme ja vaelsi Tjustia kohti puhutellakseen siellä talonpoikia. Joukko herroja oli nyt hänen muassaan, herra Bo Knuutinpoika (Grip), herra Niilo Steninpoika (Yö ja Päivä), herra Gottskalk Pentinpoika (Ulf) ja herra Kustavi Laurinpoika (Snakenborg), niin että näkyy herrain täytyneen langeta hänen jalkainsa juureen."
"Entä vuoritilalliset", kysyi Belgsting, "kutka heistä olivat häntä lähinnä?"
"Samat, luullakseni, jotka hänen ensi kertaa vaeltaessaan ympäri valtakunnan; erittäin huomasin Juhani Antinpojan ja Kettilin!"
"Kettilin?" toisti Belgsting, "sotajoukossa on monta sen nimistä…"
"Piispanvuoren Kettilin", selitti talonpoika.
Päivällä levättyään leirissä Belgsting taas yön lähetessä tarttui matkasauvaansa ja kulki edelleen.
Hänen Tjustissa saamainsa tietojen mukaan oli rahvas sieltä marssinut Stegeborgiin Bo Knuutinpojan johdolla, jonka Engelbrekt oli asettanut päälliköksi, mutta Engelbrekt itse oli lähtenyt Kalmariin päin.
Belgsting jatkoi kulkuansa varmaan toivoen vihdoinkin saavuttavansa Engelbrektin, vaikka näyttikin hämärältä. Kernaasti hän olisi noussut ratsaille; mutta siitä häntä esti osaksi rahanpuute, osaksi myöskin hänen tyttärensä, jota hän ei millään ehdolla tahtonut jättää, osaksi ja pääasiallisesti vihdoin se seikka, että hän piti kulkuansa toivioretkenä, katumustyönä, joka vaati ruumiillista vaivaa ja kieltäymistä.
Kalmarissa kävi kuitenkin samalla tavalla. Kaupungista luoteiseen sijaitsevan Kläckebergan luona hän tapasi muutaman ruotsalaisen leirinosaston. Koko kaupunkia piiritti talonpoikaissotajoukko ynnä muutamat Gottskalk Pentinpojan ja Kustavi Laurinpojan ratsujoukot. Nämä miehet oli Engelbrekt tänne määrännyt päälliköiksi. Itse oli hän Niilo Steninpojan kanssa vaeltanut Blekingeen päin. Ja Belgsting läksi sinne. Blekingeläiset olivat tehneet Engelbrektille kuuliaisuudenvalan ja tämä oli sieltä lähtenyt Hallantiin, jonne oli kutsunut Smålännin ja Länsigötinmaan rahvasta vastaansa Laholman tienoille. Belgsting läksi sieltä Smålannin metsiin.
Mutta kun hän ei tuntenut näitä seutuja, eksyi hän tuon tuostakin noihin suuriin, yksinäisiin metsiin, niin että hän Laholmaan saapuessaan kyllä tapasi sen ruotsalaisten käsissä — Engelbrekt oli jättänyt sen Smålannin laamannin, Arvid Svanin, haltuun, joka oli ollut piiritysjoukon päällikkönä, sill'aikaa kun Engelbrekt oli kulkenut Skåneen ja tehnyt Skånen herrain kanssa välirauhan samoilla ehdoilla kuin syksyllä v. 1434. Palattuaan Skånestä ja jätettyään linnan mainitun laamannin haltuun oli Engelbrekt lähtenyt pohjoiseen päin. Myöskin Belgsting läksi pohjoiseen ja tapasi sekä Halmstadin että Varbergin ruotsalaisten käsissä.
Muutamana iltahetkenä Belgsting lähestyi Varbergia. Hän oli nyt, kun hänen ei tarvinnut peljätä Pentti Steninpoikaa ja hänen lähettejään, lakannut kulkemasta öillä. Päivän vaelluksesta väsyneenä hän asettautui erään kiven kylkeen ja hänen tyttärensä istui hänen jalkainsa juuressa nojaten päätänsä hänen polviinsa. Lauhkeat tuulet tulivat maalta ja puhalsivat metsän lävitse merelle, joka ilta-auringon valossa levittihe hänen silmäinsä eteen. Tätä katselemaan vaipuneena, sydämeltään aivan toisena kuin ennen oli, jolloin voiman ylenmääräisyys tuskin salli hänen intohimojaan hillitä, hän näki ratsumiehen tulevan pitkin sen mäen juurta kiertelevää tietä, jolle hän oli asettunut. Ratsumies näytti myöskin huomanneen hänet ja ajaa karautti mäelle. Se oli Herman Berman.
He tervehtivät toisiaan iloisesti, mutta Herman huomasi heti, kuinka
Belgsting oli muuttunut, ja kyseli syytä siihen.
"Kulkuni on toivioretki", vastasi hän, "ja Jumala ja Pyhä Eerikki suokoot, että voisin kulkea oikein toivoretkeläisen mielellä. Olen seurannut Engelbrektin jälkiä Söderköpingistä asti tänne, mutta en ole häntä saavuttanut. En kuitenkaan aio lakata, ennen kuin tapaan hänet, ja sitten menen pyhälle maalle, niin kuin isäsi on mennyt, Herman!"
Herman tarttui hänen käteensä ja katsoi häntä vakaasti silmiin.
"Te saatte kyllä tavata Engelbrektin", sanoi hän, "jollette ennen, niin ainakin Örebron linnassa, jonne minäkin jonkun ajan kuluttua aion mennä. Kernaasti sen tähden soisin, että te tekisitte matkaa minun seurassani, Belgsting … arvelen kulkunne käyvän vaikeaksi, kun lähenette Göksholmaa. Olen lähettänyt vakoojia tiedustelemaan, mitä Eerikki kuninkaalla nyt lienee mielessä, ja tiedot saatuani lähden pohjoiseen Engelbrektin luokse. Sitä ennen en saa lähteä Varbergin linnasta, jonka hän on jättänyt minun ja ritari Broder Sveninpojan haltuun."
Myöskin Herman oli paljon muuttunut siitä kun Belgsting hänet viimeksi näki Täljen linnan puutarhassa. Silmä hehkui miehuutta ja elämänhalua, ja posket säteilivät terveyttä ja voimaa. Belgsting huomasi sen kyllä ja evättyään kulkemasta hänen seurassaan Örebrohon, kuten Herman oli ehdottanut, hän raukeasti hymyillen sanoi:
"Onko Hannu kreivi jo matkustanut kuninkaan luokse?"
"Ei", vastasi Herman ja pyöräytti Brandia sävähtäen punaiseksi poskiltaan, "— hän on vielä Tukholmassa ja lähtenee sieltä meritse Stralsundiin."
"Tunnenpa nuorukaisen, joka mielellään olisi sillä matkalla mukana … niin, niin, elä julmistu noin", lisäsi hän yht'äkkiä käyden juhlallisen vakavaksi, "Belgsting kiittää sinua monesta reippaasta teosta, ja vaikk'eivät onnentoivotukseni paljoa maksakkaan, eivät täällä alhaalla eivätkä tuolla ylhäällä, sillä Belgstingin sydän on ollut kova, niin tulee niitä kuitenkin sinulle mitä runsaimmassa määrin."
Kirsti, joka sillä välin oli jalkainsa juuresta poiminut muutamia kevätauringon esiin houkuttelemia kukkia, nousi äkisti ylös ja ojensi ne Hermanille.
"Agnekselle", sanoi hän, "piiloita ne hyvin, ne Kirsti antaa morsiuslahjaksi!"
Ja sitten hän hävisi puiden sekaan mäen taakse. Herman puristi mielenliikutuksen valtaamana Belgstingin kättä.
"Se asia, jota nyt olet tarkoittannt, Belgsting", sanoi hän, "on vielä tietymättömissä."
Sen enempää ei tästä asiasta puhuttu. Sitten kuin Belgsting oli kieltäytynyt hakemasta majaa kaupungista, erosivat he toisistaan. Belgsting jatkoi kulkuansa pohjoiseen päin, ensin Alfsborgiin — jossa Mattis von Kolen oli pakotettu luopumaan läänistä, vaikka olikin saanut pitää linnan — ja sieltä Axevallaan. Täällä hän kuuli surusanoman, että Engelbrektiä yht'äkkiä oli kohdannut tauti, mutta että hän pari päivää sitten oli sen verran parantunut, että oli matkustanut Örebrohon, vaikka hän vielä silloin oli niin heikko, että tuskin voi istua hevosen selässä.
Raskailla mielin Belgsting läksi Axevallasta ja kulki Tivedenille päin. Päästyään tämän metsäisen vuoren ylitse ja tultuaan taas Nerikeen hänen täytyi pyrkiä yksinäisemmille metsäpoluille, koska hän pelkäsi joutuvansa jonkun Yö ja Päivä-suvun herrain lähettilään käsiin; suvun perintökartano, Göksholma, sijaitsi täällä Hjalmarin etelärannalla, ainoastaan parin peninkulman päässä Örebrosta. Jos hän vaan sai vältetyksi tältä puolen epäilemättä uhkaavan vaaran, tiesi hän nyt varmaan lähestyvänsä toivioretkensä määräpaikkaa, ja tämä tieto kartutti hänen voimiaan.
Auringon noustessa toukokuun 3 p:nä hän astui aukealle Ekebyn suon eteläpuolella ja kulki sitä harjua kohti, joka suon itäpuolitse jatkuu pohjoiseen päin Kumlasta aina Örebrohon saakka. Tällä harjulla kulki tie pohjoista kohti ja tuona varhaisena aamuhetkenä Belgsting uskalsi seurata sitä, koska siltä näki laajalti ympäristöä. Pohjoisesta näkyi Mo-harjun kirkko ja idästä Mo-järvi. Hän meni tämän rannalle etsiäkseen sieltä venettä, koska hänen muutoin täytyi joko yhä edelleen kulkea tätä vaarallista harjutietä taikka kiertää Ekebyn suo ja sen länsipuolitse lähestyä Örebrota.
Rannalle tultuaan hän istuutui tuuhean kuusen juurelle. Hänen ympärillään oli niin tyyntä ja rauhaisaa ja juhlarauha täytti hänen sydämensäkin. Hän näki selvemmin kuin koskaan kuluneen elämänsä kaikkine synkkine varjoineen ja huokaus pääsi hänen rinnastaan. Silloin hän ikään kuin yhdistämässä menneisyyden kangastusta todellisuuteen näki Engelbrektin kasvot järvellä. Ne olivat kalpeat ja riutuneet, mutta niiden vakavat piirteet olivat niin rauhalliset ja lempeät. Katselijasta tuntui siltä, kuin aurinko olisi astunut esiin ja hajottanut varjot taikka tunkenut ne näkyalan takareunaan, kun taas lähinnä kuluneet vuodet kieltäymyksineen, vaivoineen ja taisteluineen ja ihanine satoineen olivat tässä kultaisena viljapeltona tuulen päiväpaisteisena kesäiltana kulkiessa sen ylitse ja tuuditellessa sen täysikypsiä tähkiä. Tuo rakas pää nojasi harmaapartaisen vanhan miehen polveen pienen veneen peräkeulassa. Venettä kiidättivät voimakkaat aironvedot pitkin peilikirkkaan järven pintaa.
Belgsting hypähti pystyyn ja varjosti kädellä silmiään. Näky vaikutti häneen valtaavasti. Hän koetti huutaa, mutta ääni takertui kurkkuun, hän koetti heittäytyä järveen ja uiden saavuttaa tuon ohitsekulkevan aluksen, mutta hän oli kuin kivettynyt. Joku sekava ääni vaan pääsi hänen huuliltaan ja heleitä kyyneliä helmeili hänen ahavoituneille kasvoilleen. Tätä näkyä katselemaan vajonneena hän ei kuullut, kuinka puut rasahtelivat hänen takanaan, eikä huomannut, että hänen tyttärensä sen johdosta hypähti pystyyn, ikään kuin häneen olisi vaikuttanut joku salainen voima, jonka mahtisanaa hänen, tahtoipa tai oli tahtomatta, täytyi totella. Vasta useiden täyttä laukkaa tulevien ratsumiesten synnyttämä töminä herätti hänet horroksista.
Hän käänsihe äkisti ääntä kohti ja silmäsi harjulle. Siellä oli pieni joukko ratsumiehiä, mutta hän näki selvästi, että muuan mies talutti rinnallaan Engelbrektin tuttua hevosta ja tunsi myöskin kaksi ratsumiestä Juhani Antinpojaksi ja Piispanvuoren Kettiliksi. Hänelle selvisi nyt, että Engelbrekt voimia säästääkseen oli valinnut vesitien, kun taas hänen väkensä oli määrä ratsastaa ympäri järven ja kohdata hänet pohjoisrannalla. Hän päätti nyt vaarankin uhalla, jolle hän siten antautui alttiiksi, kulkea pitkin harjua.
Silloin hän melkoisen pitkän matkan päästä pitkin rantaa pohjoiseen päin katsoen näki vilahdukselta tyttärensä ja astuttuaan muutaman askelen sinne päin vähän matkan päässä tyttärensä edessä toiset kasvot, jotka hän varsin hyvin tunsi; hän peräytyi äsken astumansa askelen. Kasvot olivat pitkän Maunun. Kavaluus oli siis täyttä vauhtia ansojaan virittelemässä. Engelbrektiä ei tällä kertaa mikään vaara uhannut, sillä hänen väkensä, joka selänteen harjalta koko ajan näki Engelbrektin, riitti kyllä häntä suojelemaan, mutta häneltä itseltään voi kyllä, jos hän kävi kovin uskaliaaksi, jäädä pääsemättä määräpaikkaan, juuri kuin hän oli sinne joutumaisillaan. Hän päätti sen tähden kulkea Ekebyn suon länsipuolitse. Kirstin hän jätti kulkemaan omia teitään tietäen varsin hyvin mahdottomaksi saada häntä kääntymään takaisin, kun hän oli joutunut sen mielialan valtaan, joka nyt näytti hänet vallanneen.
Vakavin askelin hän astui taas harjun yli ja alas Ekebyhyn päin sieltä
Täbyn kautta päästäkseen Örebrohon.
Aikaisin iltapäivällä Engelbrekt saapui Örebrohon, jossa hänet ottivat vastaan hänen emäntänsä ja veljensä, Niilo Engelbrektinpoika,[35] jolla hänen poissa ollessaan oli ollut linnan isännyys. Hän tunsi itsensä terveemmäksi, kuin oli uskaltanut toivoakkaan, ja astui kahden kainalosauvan avulla ilman nähtävää vaikeutta linnanportaita ylös, — mikä teko suuresti ilahdutti Ulvi vanhusta, joka tuon tuostakin väitti, että isäntä kyllä kohta voimistui entiselleen. Mutta kotiväki, joka ei ollut nähnyt häntä sen jälkeen kuin hän tammikuussa terveenä ja voimakkaana oli lähtenyt Arbogaan, jaksoi tuskin pidättää kyyneliään. Tuo lempeä emäntä koetti kaikin voimin pysyä levollisen näköisenä, ett'ei haikeuttaisi herransa ja miehensä mieltä, hän kun halusi nähdä iloisia ja voimakkaita kasvoja ympärillään.
Linnansalissa hän antoi Engelbrektille saman päivän aamuna tulleen kirjeen. Se oli neuvostolta. Sana ja kirje oli tullut Hannu Kröpeliniltä — joka vielä senkin jälkeen kuin kuningas oli häneltä ottanut Tukholman linnan edelleen uskollisesti palveli häntä — että hän muutaman toisen tanskalaisen ritarin kanssa halusi kohdata Ruotsin neuvostoa Vadstenassa helluntain tienoissa (joka tänä vuonna oli toukokuun 27 p:nä), ja tästä neuvosto tahtoi Engelbrektin kanssa keskustella.
"Etpä kauvan saa pitää minua luonasi, vaimo", sanoi Engelbrekt hymyillen ja pani luetun kirjeen syrjään, "jo huomenna minun täytyy lähteä Tukholmaan."
"Niinpä minä lähden mukaasi", vastasi vaimo luoden päättävän katseen mieheensä, "nyt sinä tarvitset naisenhoitoa enkä minä sinua jätä, ennen kuin taas olet päässyt täysiin voimiisi."
"Silloinpa uskon sairauden kohta pötkivän pakosalle … etkö näe, vaimo, että jo olen paljoa parempi sinun läheisyyteesi tultuani. Luulen kuitenkin Ulvin tekevän tehtävänsä tästälähin yhtä hyvin kuin tähänkin asti."
"Elä sano mitään, rakas mies, tällä kertaa tahdon minä määrätä!"
Engelbrekt ei vastannut mitään, hän otti vaan vaimoaan kädestä ja veti hänet luoksensa sekä painalsi suudelman hänen otsalleen.
Torventoitahdus kuului samassa tornista ja kohta sen jälkeen tuli muuan Engelbrektin miehiä ilmoittamaan Göksholman herra Pentti Steninpojan palvelijan tuloa. Tämä pyysi Engelbrektiltä suojeluslupaa herralleen, joka aikoi käydä vierailemassa hänen luonaan.
Engelbrekt katsoi hämmästyneenä palvelijaan.
"Enpä luullut", sanoi hän, "herrasi tahtovan suosiolla käydä pakkosopimukseen kanssani. Mutta minä noudatan kernaasti hänen mieltänsä … parantaakseni mitä on rikottu, tahdon tehdä kaikki, ja yksimielisyys Ruotsin miesten kesken on nyt enemmän tarpeen kuin milloinkaan."
Palvelija sai pyytämänsä suojeluskirjeen ja meni matkoihinsa.
"Luulenpa kirkkaampia ja valoisampia aikoja olevan tulossa", sanoi hän hetkisen kuluttua ollessaan vaimonsa ja vuoritilallisten Juhani Antinpojan ja Piispanvuoren Kettilin seurassa. "Jos kerran sellaiset miehet kuin Göksholman Pentti herra tahtovat nöyrtyä, niin lienee asiamme, ystävät, varmalla pohjalla."
"Minä vedän vanhaa virttäni", vastasi Kettil, "niin kauvan kuin saamme pitää sinut, Engelbrekt, käy kaikki hyvin, mutta jos herramme yksin pääsevät hallitsemaan, silloin he turmelevat kaikki, ja voi silloin meitä, talonpoikia!"
"Mutta siinä erehdytte sekä sinä että kaikki muut", tarttui Engelbrekt lämpimästi puheeseen, "minäkin vedän vanhaa virttäni, että isäimme Jumala on varjeleva maatamme, ja keitä hän on aseikseen valitseva, sitä ei voi kukaan meistä tietää, koska emme voi tutkia hänen neuvojansa. Ja uskokaa minua, hän käyttää asettaan, niin kauvan kuin hyväksi näkee, ja sitten hän ottaa sen pois ja valitsee toisen. Jos olen teidän ja rahvaan avulla kyennyt jotakin toimittamaan, ei se ole meidän työtämme, vaan Jumalan ja Pyhän Eerikki kuninkaan, ja sen tähden saatte te ja meidän jälkeisemme nähdä, että jokaisella ajalla on oleva oma miehensä!"
Keskustelu muuttui juhlallisentapaiseksi eikä sitä juhlallisuutta kukaan läsnäolevista koettanutkaan poistaa. Kuta enemmän Engelbrekt puhui ja selitteli, mitä hän oli aikonut ja mitä hänen mielestänsä piti tehtämän, että heidän yhteisesti alottamansa työ joutuisi suotavaan päätökseen, sitä enemmän kaikki innostuivat hänen sanoistaan. Ja kun sitten tämä mies, jonka valtansa puolesta voi vetää kuninkaan verroille, lausui hurskaana toivomuksenaan, että kohta saisi luopua korkeasta asemastaan ja palata syrjäiselle vuorelleen ja sulattonsa vaskensavulle, silloin olivat nuo vanhat miehet vähällä langeta hänen jalkainsa juureen.
Näin kului iltapäivä ja kynttilöitä sytytettiin saliin. Silloin räikähtelivät taas torvet porttitornin luona ja hetkistä myöhemmin astui tuo pitkä ja synkkä ritari Pentti Steninpoika, Göksholman haltija, sisään. Ritarin katse oli hämärä eikä voinut oikein tietää, vihaako vai vilpillisyyttä siinä hehkui, — ett'ei hän vilpittömänä ystävänä tullut, sen luuli jokainen voivansa nähdä.
"Suojeluslupaanne turvaten tulen, Engelbrekt", sanoi hän, "kysymään, saanko teiltä rauhaa valtakunnassa?"
"Siihen kysymykseen ei ole vaikea vastata", virkkoi Engelbrekt vaivoin nousten seisomaan, "jokainen rehellinen Ruotsin mies eläköön rauhassa Ruotsin valtakunnassa!"
"Tiedättehän, että minä ja te olemme sotakannalla!"
"Sen tiedän … ja tahdonpa sanoa, ett'ei ole minun vikani, jollei tämä kanta lakkaa!"
Ritari tulistui ja vastasi kiivaasti. Mutta koko hänen esiintymisensä oli niin miellyttävä ja erittäinkin oli tämä suora puhe, vaikka se olikin katkera ja perustui väärinkäsitykseen, niin Engelbrektin luonteeseen soveltuva, että jo tuo kiivauskin sai hänet ritariin mieltymään. Kun he kauvan olivat puhelleet keskinäisen kiistansa syistä, sanoi ritari vihdoin:
"Tekö olette oikeassa vai minä, sitä me molemmat emme voine ratkaista, vaan minä toivon, että lykkäämme asian neuvoston ratkaistavaksi!"
"Jos tahdotte sen tehdä, Pentti herra", puhkesi Engelbrekt sanomaan selvästi ilonhämmästyksen valtaamana, "menettelette rehellisen ruotsalaisen ritarin tavoin. Minulta teidän ei tarvitse mitään pahaa kokea!"
Kaksi kirjelmää laadittiin nyt heidän tekemästään sovinnosta ja ehdoksi pantiin, että molemminpuolinen rauha vallitsisi eikä kumpikaan toistaan vahingoittaisi, kunnes asia helluntain seuduissa saataisiin valtakunnan neuvoston ratkaistavaksi. Kirjelmässä mainittiin nimenomaan, että Pentti herra oli tehnyt sopimuksen omasta ja poikansa puolesta. Pentti herran takausmiehiksi rupesi kaksi hänen seuralaistaan ja nuo kaksi läsnäolevaa vuoritilallista[36] kirjoittivat nimensä Engelbrektin nimen alle.
"Ja nyt, Pentti ritari, jääkää vieraakseni linnaan täksi iltaa", sanoi Engelbrek ystävällisesti ojentaen ritarille kätensä, sitten kuin kirjelmät oli allekirjoitettu ja sineteillä varustettu. Ritari suostui pyyntöön ja oikein oudolta näytti, kuinka hän maljan ääressä hymyili Engelbrektille ja iloitsi siitä, että heidän välinen riitansa kerran oli loppuva. Pöydässä puhuttiin myöskin yleisistä asioista ja Engelbrektin kutsumisesta neuvoston puheille.
"Mutta oletteko niin terve, että voitte noudattaa neuvoston kutsua?" kysyi ritari myötätuntoisuutta osottaen.
"Luulenpa olevani", vastasi Engelbrekt.
"Niinpä neuvon teitä matkustamaan vesitse", lisäsi ritari, "ensin Hjalmarin ja sitten Mälarin poikki; silloin teidän tarvitsee vaan lyhyt matka ajaa hevosen selässä."
Engelbrekt nyökäytti ystävällisesti päätänsä ritarin hyvänsuonnille.
"Jos tahdotte huomenna tulla vieraakseni Göksholmaan, on malja hyvää viiniä ja lämmin vuode teitä odottava."
Ritari kohotti näin sanoen maljansa, mutta ei ennättänyt saada Engelbrektiltä vastausta. Engelbrektin veli, Niilo, tuli rientävin askelin sisään ja kertoi, että mielipuoli Kirsti jollakin selittämättömällä tavalla oli tullut linnaan ja istui nyt muurin vierellä tahtomatta liikkua paikaltaan.
"Olisin tuonut hänet tänne", sanoi hän, "sillä hän tarvitsee hoitoa, tyttö raukka, mutta hän lykkää minut luotaan ja kuiskaa vaan sinun nimeäsi, Engelbrekt."
Engelbrekt nousi vakavan näköisenä pöydästä. "Belgstingin tytär ei saa jäädä yön selkään Engelbrektin oven ulkopuolelle!" virkkoi hän kainalosauvansa ottaen, "minä puhuttelen itse häntä."
Hän läksi salista ja laskeutui linnanportaista; veli seurasi häntä. Alhaalla paistoi kuu pilvettömältä taivaalta ja Engelbrekt meni veljensä neuvoa seuraten linnanportin pielessä sijaitsevan pienenpuoleisen rakennuksen taakse sille paikalle, jossa Kirsti oli. Juuri veljesten erotessa kuului taas torventoitahdus ja Niilo riensi tiedustamaan, kuka nyt pyrki linnaan.
Engelbrekt löysi kohta haettavansa ja laskien kätensä hänen päähänsä sanoi lempeällä ja isällisellä äänellä: "Kirsti, lapseni, tunnetko minut?"
Tyttö nosti päätänsä ja oli kuin mielipuolisuuden sumu olisi hänen katseestaan kaikonnut.
"Tunnen, tunnen, ja Kirsti on täällä sinun tähtesi", kuiskasi tyttö, "sinun tähtesi ja suden tähden, hiljaa, hiljaa, hän vainuaa saalista … katso, tuolla … tuolla!"
Kirsti nousi hiljaa mutta vastustamatta ja hänen silmänsä tuijottivat yli ympärysmuurin sisäpuolella olevan suuren aukean kohdistuen johonkin esineeseen vastakkaisella puolella. Noustuaan pystyyn hän kumartui eteenpäin ja ojensi kätensä, ikään kuin joku vastustamaton voima olisi häntä vetänyt. Engelbrekt katsoi myöskin samanne päin, mutta ei nähnyt mitään. Kirsti hiipi hiljaa ja äänettömästi muurin varjoon. Häntä olisi luullut henkiolennoksi, niin hän näytti häviävän pimeään.
"Veli", kuului silloin Niilon ääni Engelbrektin takaa, "sinua tapaamaan on tullut mies, jota varmaan kaikista vähimmin olet odottanut … neuvoin häntä menemään linnansaliin…"
"Ja kuka on se vieras?"
"Belgsting!"
"Belgsting", virkahti Engelbrekt ja outo vavistus valtasi hänet.
"Katso tuonne, käänny ympäri, Engelbrekt, niin voit itse nähdä, hän nousee nyt portaille. Minä hämmästyin itse, kun hän sanoi nimensä, että tuskin sain vastatuksi hänen kysymykseensä."
Miehen vielä puhuessa kuului raksahdus jousenjänteestä, jolta nuoli äsken juuri oli lentänyt, ja käännyttyään Engelbrekt näki tuon kookkaan tuttavan sankarihaamun kaatuvan syrjään portailta. Toinen pitkä haamu juoksi samassa synkimmästä varjosta aukean yli ja riemuitseva ääni huusi:
"Nyt, Engelbrekt, kaadoin sinut kuitenkin!"
Aivan ampujan jälessä juoksi Kirsti ja juuri kun edellinen oli aivan kaatuneen luona, heittihe hän luonnottomalta näyttävällä voimalla ja notkeudella hänen päällensä ja tarttui molemmin käsin hänen kurkkuunsa. Niilo Engelbrektinpoika oli heti tytön rinnalla ja sai töin tuskin hänet temmatuksi irti ampujasta. Tämä oli milt'ei hengiltä kuristunut ja hänen silmänsä tuijottivat hurjasti ympärilleen. Mutta Kirsti kiskoi auki hänen takkinsa ja kuutamossa näkyivät hopeavitjat välkkyvän ampujan kaulassa. Ennen kuin Niilo sai estetyksi, oli hän temmannut vitjat mieheltä.
Nyt oli Engelbrekt kainalosauvojensa varassa päässyt perille. Hän näki tytön olevan polvillaan ja käsillään kohottavan ylös noita välkkyviä vitjoja, ikään kuin kiittäen korkeinta siitä, että oli voittanut. Engelbrekt voi kuitenkin vaan katsahtaa häneen. Koko hänen sielunsa oli kiintynyt tuohon kookkaaseen, vahvaan mieheen, joka kädellään portaiden patsaasta pidellen ja päätä rintaansa vasten nojaten istui tai puoleksi makasi hänen asuntonsa kynnyksellä. Hän kumartui katsomaan, mutta ponnahti äkkiä takaisin, kun näki miehen vasemmassa kyljessä vielä väräjävän nuolenvarren. Se oli vaskinen ja hopealla kirjailtu. Käsi otsalla hän suuntasi katseensa korkeuteen.
"Haa, Eerikki, Eerikki", hän puhkesi sanomaan, "olen siis tehnyt sinulle väärin … ja sinun täytyi hengelläsi todistaa viattomuutesi." Jättiläinen nosti päätänsä, kun kuuli Engelbrektin äänen eivätkä koskaan olleet nämä säännölliset loistaneet niin kauniina kuin nyt. Raukea hymy ilmautui hänen huulilleen ja hän ojensi kätensä.
"Milloin teit Belgstingille väärin, Engelbrekt?" sanoi hän, "minähän olen kulkenut jälkiäsi Nyköpingistä tänne saakka parantaakseni kovaa sydäntäni ja sopiakseni sinun kanssasi… Minun toivioretkeni ei ollut pitkä eikä vaikea, sillä minä olen kulkenut alla tuulen ja ilma on ollut täynnä sinun ylistystäsi … täällä oli matkani määrä eikä kuolo voinut kohdata minua onnellisemmalla hetkellä kuin täällä!… Engelbrekt … olen tehnyt sinulle väärin ja kova sydämeni oli soaistu, kunnes ilkiö itse tunnusti katalan tekonsa… Voi minua, voi minua! ystävän neuvoja halveksuin ja sen tähden olen tässä niin kurjana, niin kurjana … minulla on kaksi lasta ja kuitenkin olen lapseton."
"Ole huoleti, Eerikki", sanoi Engelbrekt ja kumartui kuolevaa lähemmäksi, "sydämissämme olemme aina olleet ystäviä ja sen tähden olemme suoneet toisillemme hyvää sittenkin kun nurjat voimat erottivat meidät. Sentään kiitän Jumalaa ja hänen pyhimyksiään siitä, että erhetys haihtui, niin että taas voimme ojentaa toisillemme käden! Mitä Kirstiä uhkaavasta kohtalosta tiesin, sen olin saanut kuulla kuolevalta enkä saanut sitä ilmaista. En voinut tehdä muuta kuin ystävyyteni nimessä pyytää sinua ajamaan pois hänen häijyn kosijansa."
"Sen tiedän, sen tiedän", änkytti ystävä, "ja miksi valitankaan kurjuutta, kun minulla on ollut sellainen ystävä kuin sinä… Kiitos, Engelbrekt … Ei, ei … elä sano mitään, elä toivo mitään, aikani on lopussa, nuoli on syvällä lähellä sydäntä! Mutta minä kiitän Jumalaa ja Pyhää Eerikkiä tästä onnenhetkestä, juuri haudan partaalla… Kenties ennen pitkää näemme toisemme emmekä sitten koskaan enää eroa…"
Nyt Kirsti nousi pystyyn ja suuteli kiihkoisesti hopeavitjoja. Mutta hänen otsansa oli kirkas ja vapaa ja hänen katseensa säteili valoisana. Hän hiipi hiljaa isänsä luokse ja pani keveästi vitjat hänen kaulaansa.
"Nyt olemme voittaneet, isä", sanoi hän ja lankesi polvilleen hänen eteensä, "nyt olet saanut takaisin tyttäresi, Kirstin; suo anteeksi, suo anteeksi, että olen ollut niin kauvan poissa luotasi, mutta minä olen etsinyt vitjojasi ja joustasi, jotka kerran kauvan, kauvan sitten otin sinulta … nyt onni taas palaa, isä, ja sinusta tulee tuo rikas Belgsting ja miehet kunnioittavat sinua niin kuin ennen."
"Niin, niin, olet oikeassa, Kirsti", änkytti isä sekä katoavasta elinvoimasta että valtaavasta mielenliikutuksesta heikontuneella äänellä, "niin, onni on palannut Engelbrektin ja sinun kanssasi… Jumala minua armahtakoon!"
"Cecilia!" kuiskasi Kirsti hiljaa hänen korvaansa ja Engelbrekt toisti sanan.
Mies vavahti suonenvedontapaisesti ja hänen silmänsä painuivat umpeen. Hetken aikaa oli niin hiljaista, että olisi voinut luulla hänen sielunsa jo eronneen ruumiista. Mutta sitten hän taas avasi silmänsä ja kirkastunut loiste säteili hänen kasvoistaan.
"Sano Cecilialle, että olen antanut hänelle anteeksi!" sanoi hän selvällä äänellä.
Sitten hän vakavalla kädellä veti ulos nuolen ja katseli sen terävää veristä kärkeä, heitti sen sitten luotansa ja tarttui toisella kädellään Engelbrektin, toisella Kirstin käteen.
"Jumala ottakoon henkeni!" kuiskasi hän ja laski päänsä kallistumaan
Engelbrektin olkapäätä vasten.
Kaikki olivat hiljaa. Palvelijatkin, jotka olivat rientäneet esiin ja vanginneet aseettoman murhaajan, seisoivat pää kumarassa. Murhaajan silmä hehkui mielipuolisuuden kiillotonta tulta. Yht'äkkiä kuului askelia linnanportaista ja kannusten kilinää kiviä vasten. Pentti ritarin kookas vartalo ilmautui alaportaalle.
Kun ritarin katse sattui kuolevaan, hypähti hän syrjään, ikään kuin käärme olisi pistänyt. Mutta vanki päästi pilkkanaurun.
"Erehdyin, ritari", rääkyi hän, "nuoli ei ollut Engelbrektin pään varalle taottu!"
Ritari riensi pois ja vähän sen jälkeen kuultiin hänen palvelijoineen ratsastavan nostosillan poikki ja lähtevän Örebron linnasta.
Mutta vielä kerran kuoleva kohotti katseensa. Se haki Engelbrektiä, ja kun se löysi tämän jalot, mutta surulliset kasvonpiirteet, imeytyi se ikään kuin kiinni niihin ja raukesi suun vetäytyessä hymyyn.
* * * * *
Örebron linnan asukkaille tuli kolkko yö. Aamun sarastaessa Engelbrekt seisoi ystävänsä ruumispaarien ääressä. Hänellä oli kädessä kaksi nuolta. Huomattuaan että ne olivat lähteneet samasta viinestä, josta sekin, mikä Belgstingin surmasi, hän pani ne toisten joukkoon, jotka yhdessä jousen kanssa oli pantu kuolleen jalkoihin. Hänen kaulassaan välkkyivät hopeavitjat ja ympärillä palavat vahakynttilät loivat lekuttavaa valoansa sekä vitjoihin että nuoliin. Molempien näiden kalleuksien piti seurata häntä hautaan, se oli Engelbrektin tahto.
Engelbrekt viipyi kauvan ruumiin ääressä ja näytti tarkastelevan noita vielä kuolemassakin kauniita kasvoja, joiden hymyilevä suu toi mieleen onnellisen kuolinhetken. Vasta takaa kuuluvien raskaiden askelien ääni herätti Engelbrektin aatoksistaan. Se oli Ulvi. Hänellä oli pää siteissä ja jääharmaassa parrassa näkyi vielä veripisaroita.
"Tulen veneiltä", sanoi hän, "ne ovat valmiina venevalkamassa ja sinun hevosesi odottelee linnanovella!"
"Hyvä", vastasi Engelbrekt, "mutta kuinka on laitasi?"
"Pyhä Yrjänä sen tiesi, isäntä, mutta kun onnettomuus sattuu, niin se sattuu … mutta kun menin talliin, raivosi vanha Valko kuin riivattu pilttuussa, ja vaikka meidän pitäisi olla ja olemmekin vanhoja ystäviä, niin potkaisi se minua päähän, juuri kun sinun hevosesi kavioita katsottuani oikaisin itseni … minä tuperruin nurin vielä vanhoillani ja vieläkin tuntuu päätäni pyörryttävän…"
"Sinun täytyy saada hyvän lääkärin hoitoa, Ulvi … minä en voi odotella, mutta kun pater Gislo, jota heti lähetämme noutamaan, sallii, pitää sinun tulla perästä Tukholmaan…"
"Engelbrekt", huudahti vanhus temmaten pois siteen, "mitä tästä naarmusta!"
Kohta tuli kuitenkin selville, että haava oli paljoa pahempi, kuin minä vanhus sitä piti. Veritulva peitti hänen kasvonsa ja hän olisi kaatunut lattialle, jollei Engelbrekt olisi ennättänyt toisella kädellään tarttua hänen vyötäisiinsä. Hän käski muutaman ohitse kulkevan palvelijan heti kutsua veljeä sekä viipymättä mennä kaupungin luostarista noutamaan pater Gisloa, erästä lääkitsemistaidostaan tunnettua munkkia. Niilo Engelbrektinpoika tuli heti sen jälkeen ja sulki veritulvan panemalla paikalleen pois heitetyn siteen.
Sitten Engelbrekt riensi ulos uskottuaan vanhan palvelijansa veljensä hoitoon.
"Varo Albrektia, isäntä", huusi Ulvi perästä, juuri kun Engelbrekt astui kynnyksen yli.
Alakuloisena Engelbrekt seisattui hevosensa eteen, jonka selkään nuo molemmat vuoritilalliset hänet varovasti nostivat. Takana odotti kaksi vanhanpuolista palvelijaa, joiden oli määrä seurata venevalkamaan ja sitten ottaa Engelbrektin hevonen mukaansa sekä ratsastaa toisten palvelijain perästä. Nämä olivat jo lähteneet linnasta ratsastaakseen Hjalmarin pohjoispuolitse sen itäisessä päässä sijaitsevaan Rosvikiin, joka kuului Engelbrektin luotettavalle ystävälle, Uplannin laamanni Niilo Kustavinpojalle. Engelbrektin vaimo istui jo myöskin hevosen selässä.
"Minä luulen Herman Bermanin tänään tulevan tänne linnaan Varbergista", sanoi Engelbrekt päästyään paikoilleen satulaan. "Sanokaa hänelle terveisiä minulta ja sanokaa, että hän tavannee minut Tukholmassa. Jos te menette kotiseuduillenne, niin kuin tehnette, ennen minun palaamistani, niin viekää minulta Vaskivuorelle terveisiä ja muistakaa, mitä eilen puhelimme. Jos Jumala tahtoo, tulen luultavasti itse kohta perästä!"
Miehet puristivat toistensa käsiä ja sitten läksi matkue liikkeelle, ajaen hiljakseen. Kun nostosilta vedettiin ylös, kääntyi Engelbrekt katselemaan linnaa. Edellinen ilta oli ollut niin monivaiheinen, että hän tunsi olevansa oudoilla mielin, tunsi sekä rikkautta että köyhyyttä, sekä iloa että tuskaa. Mutta hetkisen vaan hän salli muistojen vallita. Äänettömänä hän kuitenkin jatkoi matkaansa rannalle.
Täällä hänet taas nostettiin hevosen selästä ja kannettiin toiseen veneistä, johon hänen vaimonsa oli teettänyt pehmeän vuoteen peräkeulaan. Päästyään veneeseen hän silmäsi soutajiaan. Niitä oli kaksi kumpaakin venettä varten.
"Sinut, Albrekt", sanoi hän toiselle niistä, joiden oli määrä soutaa hänen omaa venettään, "sinut arvelin jättää linnaan."
"Kun Ulville sattui onnettomuus", vastasi mies uskaltamatta oikein katsoa Engelbrektiä silmiin, "olin minä käsillä ja veljesi käski minun lähteä Ulvin sijaan."
Engelbrekt antoi asian jäädä sikseen, mutta loi tuon tuostakin tarkastelevan katseen synkkään soutajaansa.
Matka kävi onnellisesti ja illan suussa oli ennätetty Göksholman kohdalle. Aivan lähellä sitä nientä, jolla Göksholman linna kohotti torniansa taivasta kohti, oli pieni saari, jonka kapea salmi erotti mainitusta niemestä. Engelbrekt ei uskaltanut yökylmän takia jatkaa matkaa, vaan päätti laskea tälle saarelle siellä valkean ääressä odotellakseen aamua.
Veneet laskettiin rantaan ja kohta roihusi saarella tuli, jonka ääreen Engelbrekt istuutui. Hänen vaimonsa istuutui viereen levottomasti tarkastaen hänen kasvojaan niiden ilmeistä nähdäkseen, mitä matka oli häneen vaikuttanut.
"Hyvin vaimo", sanoi Engelbrekt tarttuen hänen käteensä ja arvaten hänen ajatuksensa, "meri-ilma on tehnyt minulle hyvää; mutta ajatukseni liitelevät tuonne ylös, jonne jo niin moni ystävä on mennyt ennen minua."
Ja ylhäällä tähdet tuikkivat niin tarkoittavasti ja laineet loiskivat rantaa vasten ikään kuin kertoillen katoavaisuuden tarinaa alkuna tai vastakohtana ijankaikkiselle elämälle, jota taivaan kultaiset merkit julistivat.
Kului hetkinen äänettömyydessä.
Silloin kuului kaukaa aironloisketta ja muuan palvelija tuli kertomaan, että vene näkyi tulevan Göksholmasta päin.
"Siinä tulee Pentti herran lähetti", sanoi Engelbrekt ystävällisesti hymyillen, "hän tahtoo osottaa ystävyyttään ja hakea minut Göksholmaan yöksi. Sairauteni tähden en kuitenkaan voi suostua hänen pyyntöönsä. Mene kuitenkin rantaan ja näytä heille paras valkama."
Palvelija meni ja Engelbrekt autatti itsensä seisomaan sekä astui kainalosauvojensa varassa rantaa kohti. Sinne päästyään hän näki veneen jo niin lähellä, että hän selvästi saattoi erottaa Maunu Pentinpojan seisovan etukeulassa. Tästä hän yhä varmemmin päätti tulijain kutsuvan häntä Göksholmaan.
Samassa vene törmäsi rantaa vasten ja Maunu Pentinpoika juoksi Engelbrektiä kohti. Mutta hän heilautteli kirvestä kädessään ja hänen silmänsä hehkuivat.
"Saanko rauhaa sinulta valtakunnassa?" kysyi hän vimmoissaan.
"Isäsi oli eilen luonani", vastasi Engelbrekt, "ja luulenpa hänen sinulle kertoneen, että olemme tehneet rauhan keskenämme."
Tuo hurja Maunu vastasi iskien kirveellään, mutta Engelbrekt kohotti toista kainalosauvaansa, niin että isku sattui tähän; kuitenkin katkesi Engelbrektiltä kolme sormea.
Mutta koko Engelbrektin olennossa vallitsi tällä hetkellä niin juhlallinen tyyneys ja hänen silmistään ilmeni sellainen ylevyys, että murhaaja joutui hetkeksi hämilleen ja arveli, ennen kuin kohotti kirveensä toiseen iskuun.
Silloin Engelbrekt kääntyi katsomaan palvelijoitaan, mutta ei niitä nähnyt; ainoastaan kalpean vaimonsa hän näki loitompana. Tämä oli vaipunut maahan kauhun ja kuolemantuskan musertamana. Tämä oli hänen viimeinen näkemänsä. Sankarin katseen lumouksesta päästyään Maunu kohotti uudelleen kirveensä ja isku sattui takaa Engelbrektiä kaulaan. Kolmas isku rikkoi sankarin pääkallon, niin että aivot valuivat ulos.
Engelbrekt kaatui ja pedontapaisella julmuudella tuo hurja Maunu sitten musersi hänen raadellun päänsä, joka kaatuessa oli sattunut kiveen. Sen jälkeen hän nuolilla lävisti tuon hengettömän ruumiin. Se tyydytti ritarin kostoa tuo hänen onnensa vastustajan paloitteleminen.
Mutta laine loiski rantaa vasten ja tähdet vilkkuivat taivaalla ja tuo vapaaksi päässyt henki kuvaili nyt oikeassa olopaikassaan elämän tarua ja nautti kyllikseen vapauden elävää vettä.
Työn tehtyään astui nyt Maunu Pentinpoika uhmaillen rannalle. Engelbrektin palvelijat oli sidottu ja viety yhdessä hänen vaimonsa kanssa ritarin veneeseen.
"Nyt Örebrohon", huudahti Maunu ilosta huumauksissaan, "ja jos sinä, Albrekt, pidät sanasi, niin lienee linna vallassamme ennen päivän nousua."
* * * * *
Illalla oli Herman Berman tullut Örebrohon ja oli pitkästä ratsastuksesta väsyneenä nukkunut sikeään uneen. Aamupuolella herätti hänet yht'äkkiä muuan palvelija.
"Engelbrektiltä on saapunut sanantuoja", sanoi mies, "ja Niilo,
Engelbrektin veli, joka on linnanvoutina, käski minun herättää teidät."
Joutuisasti Herman puki päällensä ja meni linnanpihalle. Tänne tultuaan hän näki Niilo Engelbrektinpojan seisovan muurilla ja riensi tämän rinnalle. Linnankaivannon toisella puolen oli kaksi miestä, joista Herman toisen heti tunsi Maunu Pentinpojaksi. Toinen oli Albert Piccatel, Engelbrektin palvelijoita, selitti Niilo.
"Hän sanoo tuovansa sanaa Engelbrektiltä", sanoi Niilo, "mutta minusta tuntuu kummalliselta, että hänellä on göksholmalainen seurassaan."
"Ei, ei, kautta Vapahtajan ristinpuun, elä avaa, Niilo Engelbrektinpoika!" huudahti Herman vilkkaasti, "tässä piilee ilkeää petosta! Tätä Albrektiahan varomaan Ulvi vanhus kehotti kasvatusisääni ja tämänhän hän oli nähnyt tallissa hevosensa luona vähää ennen kuin hevonen oli satuloitava."
Tämän nojalla ei Albrektia päästetty linnaan ja hetken kuluttua kuultiinkin meteliä kaupungista. Maunu Pentinpoika ja hänen palvelijansa, saatiin sitten kuulla, ne siellä ryöstivät kaupungissa olevaa linnanväen omaisuutta.
Mutta Herman heittihe kohta sen jälkeen hevosensa selkään ja ajoi täyttä laukkaa Göksholmaan päin.
Lähestyessään sille niemekkeelle poikkeavaa, pohjoiseen päin vievää tietä, jolla Göksholman linna sijaitsi, tuli häntä vastaan joukko talonpoikia, jotka runsaita kyyneliä vuodattaen kantoivat verholla peitettyä ruumista.
Herman pysähtyi ja teki ristinmerkin päästääkseen kulkueen ohitse. Silloin muuan vanhanpuoleinen talonpoika tuli hänen luoksensa ja tervehti.
"Olettehan Herman Berman", sanoi hän, "tunnen teidät siltä ajalta, jolloin oleksimme Nyköpingin linnan edustalla ja minä tiedän, kuinka kallis hän teille oli…"
"Jumalani … mitä sanotte", huudahti Herman yhtäkkiä kauhean aavistuksen valtaamana.
"Me kannamme Engelbrektin ruumista Mellösan kirkkoon", jatkoi talonpoika pyyhkien kädenselkämällään silmiin tunkevia kyyneliä.
Herman kyseli tarkoin kaikki saattaen tuskin uskoa mitä kuuli, mutta talonpoika kertoi, kuinka hän muutaman sukulaisensa kanssa yöllä oli kulkenut Göksholman ohitse aikoen veneellä mennä poikki Hjalmarin sen pohjoisrannalle. Silloin he olivat kohdanneet Maunu herran, joka vankijoukkoa kuljettaen oli mennyt linnaan. Parista kuulemastaan sanasta he olivat aavistaneet pahaa ja soutaneet tuolle pienelle saarelle ja siellä löytäneet Engelbrektin ruumiin. He olivat silloin kiireesti lähteneet pitäjälle ja lähettäneet sanan kirkkoon, jonka kelloja alettiin soittaa, ja silloin oli rahvasta kokoutunut ja he olivat noutaneet ruumiin.
Tie oli täpötäynnä talonpoikia ja Herman ratsasti hiljakseen kulkueen jälessä tuon vanhan talonpojan rinnalla.
Mellösan kirkossa laskettiin ruumis maahan. Ja täällä Herman astui esiin ja kohotti paarivaatetta ja näki nuo monet nuolenhaavat ja tuon muserretun pään.
Emme uskalla koettaakkaan kuvailla hänen tuskaansa. Epätoivosta mykkänä ja kyynelettömin silmin hän seisoi kauvan tuijottaen tuohon hengettömään ruumiiseen voimatta selvittää itselleen, untako vai todellisuutta tämä näkemänsä oli.
Silloin hän kuuli ystävällisen äänen, joka mainitsi hänen nimeänsä, ja kääntyi päin.
Tuomas piispa seisoi hänen edessään.
"Rohkeutta, nuori mies!" sanoi piispa kyynelsilmin, "semmoisen miehen ruumiin ääressä, joka ei koskaan ajatellut muuta kuin maansa hyvää, semmoisen miehen ruumiin ääressä emme saa vajota toimettomaan suruun. Ylös, ylös, Herman, taisteluun. Nyt jos milloinkaan tarvitaan miehiä!"
Ja tuo hurskas piispa levitti takaisin vaatteen rakkaan vainajan päälle ja hänen kyyneleensä kimaltelivat kuin helmet tuolla mustalla vaatteella.
Piispan sanat herättivät Hermanin taas tajuihinsa. Hän polvistui ruumiin viereen ja vaipui hartaaseen rukoukseen.
Kun hän sitten astui ulos kirkosta, tuli Hannu kreivi vastaan ja sulki hänet syliinsä.
"Rakas, rakas poika", huudahti hän ja lisäsi hetken kuluttua koettaen väkisinkin pysyä tyynenä, "seuraa minua ja Tuomas piispaa Sigarsöhön, siellä neuvotelkaamme mitä nyt on tehtävä."
Sigarsö oli Hjalmarin rannalla sijaitseva piispankartano, vajaan peninkulman päässä Göksholmasta.
Sigarsön puutarhassa Hannu kreivi liitti tyttärensä ja Hermanin kädet yhteen ja Tuomas piispa sulki molemmat syliinsä rukoillen heille Jumalan ja pyhimyksien armoa ja siunausta.
Mutta muutamien päivien kuluttua alkoi Herman Mellösan talonpoikain ja naapuripitäjäin rahvaan johtajana piirittää Göksholmaa. Linna oli kuitenkin milt'ei mahdoton valloittaa ja vaati aivan toisenlaisia piiritysaseita, kuin talonpojat kiireessä voivat hankkia. He ampuivat kuitenkin palavia nuolia linnaan ja kaikki mitä siellä oli puusta syttyi palamaan.
Ja tämän rovion valossa pakeni muutamana pimeänä yönä kaksi ratsumiestä
Göksholman linnasta.
Ne olivat Pentti ritari ja hänen poikansa Maunu Pentinpoika.