VI.
Valtiomarski.
Tammikuun 13 päivä 1436 oli tuima talvipäivä. Pitkin Arboga-joen jäätä ajoi mies samannimistä kaupunkia kohti. Aurinko välkkyi niin talvisen kauniisti monien kirkkojen ja kappelien korkealle kohoavissa risteissä ja torninhuipuissa, mutta matkamies ei sitä tarkannut. Hän sivalsi vaan hevostaan piiskalla pikemmin joutuakseen kaupunkiin.
Mies oli vanhanpuolinen, sillä hänen tukkansa oli harmahtava, mutta hänen liikkeensä olivat voimakkaat ja komeasta turkista päätellen hän oli varakas mies. Hänen partansa oli kuitenkin jäässä ja hevonen oli kokonaan jäähileissä, jotka eivät sulaneet edes kiivaasta juoksusta, vaan pikemmin karttuivat. Kaupungin laidassa ajoi mies maalle joen pohjoisrannalla sijaitsevaan kaupunginosaan. Täällä hän hiljensi vauhtia ja näytti tunnustelevan taloja, joiden ohitse ajoi, mutta jouduttuaan P. Antrean kappelin seuduille hän taas näytti olevan selvillä. Hän pyörähytti hevosensa muutaman nurkan ohitse ja ajoi isolle kartanolle.
"Onko kauppias Greger Niilonpoika kotona?" kysyi hän reestä nousten ja ojensi ohjakset muutamalle rengille, joka oli sisälle menossa, mutta oli pysähtynyt vieraan kartanolle ajaessa.
"Jumalan rauhaa! on kyllä", vastasi renki. Matkamies meni taloon, jossa hän viipyi jonkun aikaa.
Renki vei sillä välin hevosen takapihalle ja pani talliin sekä veti reen katokseen. Hän oli juuri saanut tämän kaiken tehdyksi, kun vieras ynnä kauppias Greger tulivat portaille ja jälkimmäinen huusi rengille:
"Eikös Engelbrekt majaile Sigfrid Kultasepän talossa, Pekka?"
"Majailee kyllä, isäntä, ja hän meni tunti sitten sinne, sillä silloin päättyi kokous harmajamunkkiluostarissa. Hänen mukanaan oli monta herraa, minä olin juuri puhelemassa Ulvi vanhuksen kanssa, kun he tulivat."
"Saata sitten vieras mestari Sigfridin talolle, Pekka", sanoi kauppias ja erosi kättä lyöden vieraasta, joka Pekan seuraamana joutuisin askelin läksi kartanolta.
He eivät olleet käyneet kovin pitkälle, ennen kuin jo Pekka voi näyttää, missä Kultasepän talo sijaitsi.
"Ulvi vanhus seisoo vielä portilla", sanoi hän, "ja tuo pitkä mies hänen rinnallaan on Herman Berman."
"Hyvä, hyvä, jo näen … kiitos, hyvä ystävä, nyt jo osaan omin neuvoin … hoida hyvästi hevosta, sille on leipää reenlaatikossa; itse sitten palattuani hoitelen paremmin…"
Näin sanoen hän erosi ystävällisesti päätään nyökyttelevästä Pekasta, joka jäi vähäksi aikaa katsomaan tuota vanhaa miestä, jolla oli kiire ja jolla siis lienee ollut tärkeitä sanomia Engelbrektille..
Sillä välin vieras lähestyi porttia, jolla Ulvi vanhus ja Herman Berman olivat. Jälkimmäinen riensi häntä vastaan.
"Mikä nyt on hätänä, Henrikki mestari, koskapa olette tullut niin pitkän matkan eikä ole kolmea päivää siitä kun teistä erosin Tukholmassa?"
"Saatte kohta kuulla", vastasi Henrikki Seppä hengästyksissään, "Engelbrekt ei ole lähtenyt kaupungista sen tiedän … entä muut herrat?"
"Vielä ei ole kukaan lähtenyt, mutta tänään laadittiin ja allekirjoitettiin kuninkaalle menevä kirje, niin että keskustelut on päätetty."
"Tulen siis aivan liian myöhään … mitä he ovat kuninkaalle kirjoittaneet?"
"Erottamiskirjeen! Sitä, että hän on rikkonut Tukholmassa tehdyn sopimuksen, paheksivat yhtä paljon herrat kuin talonpojat ja kauppakaupunkilaisetkin. Ensinmainitut ovat tyytymättömät sen tähden että hän palatessaan antoi linnat hylkiöille, kirkonvarkaille ja naistenraiskaajille…"
"Niin, niin, Nyköpingin Juhani Jönsinpojan ja Stegeborgin Juhani Flemingin sekä Stegeholman Olavi Finnen tunnemme kyllä joka mies; suuria veijareita kaikki tyyni, suurin kuitenkin Juhani Fleming. Eipä syyttä sanotakkaan hänestä pilkkalaulussa:[31]
"'kuin koira vailla kunniaa, hän pettää vain ja uskottaa!'
"Jumala armahtakoon sikäläisen kansan kurjuutta. Nyt joulunpyhinä hän väkisin turmeli muutaman naisen Mörkön kirkossa ja panetti hänet sitten savuun roikkumaan, kunnes hän heitti henkensä, ja pyhän kirkon hän on ryöstänyt paljaaksi… Syystä sureekin joka mies moista menettelyä, ja mitä on drotsin ja marskin tekeminen? Mutta sehän oli herrain puuhaa ja sen tähden pitäkööt hyvänään; Eerikki kuningas veti heitä tällä kertaa aika lailla nenästä … vanha herra Krister Niilonpoika onkin paennut Suomeen…"
"Mutta marski on täällä ja toimii kummankin puolesta nuoruudestaan huolimatta…"
"Niinkö arvelette, Herman…"
"Jos oikein ymmärrän, mitä täällä on hankittu, niin marski pyytää päästä valtakunnan päämieheksi, jona Engelbrekt oli viime vuonna, ennen kuin kuningas tuli ja herrat saivat tahtonsa perille drotsin ja marskin suhteen…"
"Jos valtakunnalle on päämies valittava", keskeytti Henrikki Seppä varsin vakavan näköisenä, "niin tuskinpa Ruotsin valtakunnassa lienee useampia kuin yksi mies sille sijalle, ja se on Engelbrekt Engelbrektinpoika!"
"Samaa mieltä oltiin täälläkin kauppakaupunkilaisten ja talonpoikain kesken ja silloin vaikenivat herrat heti ja marski tuumaili ystävällisesti hymyillen, että oli vielä liian aikaista puhua siitä. Mutta talonpojat varoivat petosta eivätkä hellittäneet, ennen kuin saivat päätetyksi, että valta oli jaettava Engelbrektin ja marskin kesken, niin että Engelbrektin on pidettävä silmällä vouteja ylt'ympäri maata, ett'eivät ne saa kiusata ja raastaa rahvasta."
"Ja siihen olkoon herra Kaarlo Knuutinpoika tyytyväinen", virkahti Henrikki Seppä varsin mielihyvillään, "siten hän ei viety ojentamaan jalkojaan pitemmälle kuin nahkapeite ulettuu!"
"Noita sanoja lienee hänen vaikea kärsiä; herrathan märehtivät alinomaa kuninkaan kovaa puhetta silloin kuin he olivat linnassa pyytämässä suurempaa valtaa sekä drotsille että marskille."
Puhelun kestäessä oli Herman vienyt Henrikki Sepän muutamaan syrjähuoneeseen Sigfrid Kultasepän talossa, sillä Henrikki tahtoi puhutella Engelbrektiä kahden kesken ja odotella herrain lähtöä. Muutamat olivat jo lähteneet, mutta Tuomas piispa ja herra Niilo Kustavinpoika olivat vielä jälellä. Vähän arveltuansa päätti seppä vaikka näiden herrain kuulienkin toimittaa asiansa Engelbrektille.
Hän meni sen tähden tupaan, jossa Engelbrekt ja mainitut herrat olivat. He keskustelivat kauvan ja päättivät sen johdosta kutsua neuvoston kokoon heti päivällisen jälkeen. Täällä Engelbrekt ilmoitti, minkä tähden hän yksissä neuvoin Tuomas piispan ja Niilo Kustavinpojan kanssa oli kutsuttanut kokoon neuvoston niin kohta keskustelujen päätyttyä. Aiheen olivat antaneet Tukholmasta saapuneet tiedot, jotka hän vast'ikään oli saanut, mutta jotka olivat sitä laatua, että hän puolestaan katsoi pikaisia toimia olevan tarpeen. Ne näet osaksi vahvistivat tosiksi nuo maata kiertävät huhut, että kuningas avoveden tultua aikoi tulla orpanansa, Pommerin Bogislaus herttuan kanssa, tunnustuttamaan tätä kuninkaaksi, osaksi taas varoittivat kovasta onnettomuudesta, joka sitä ennen ja sen yhteydessä oli kohtaava Tukholmaa. Tämä vaara ei ollut sen pienempi, kuin että aiottiin karata ruotsalaisten porvarien kimppuun ja lopettaa heidät perinpohjin, jotta kaupungin hallinto jäisi yksinomaan saksalaisten käsiin ja siten tulisi lujaksi ja luotettavaksi tueksi kuninkaalle, jota tunnustamaan valtakunta vastoin lakia ja oikeutta pakoitettaisiin. Tiheään pitivät Tukholman saksalaiset porvarit kokouksia ja heidän salaisten hankkeittensa peljättiin voivan puhjeta ilmi millä hetkellä hyvänsä.
"Ruotsalaiset porvarit ovat kovin peloissaan", näin Engelbrekt päätti, "he odottavat joka hetki kauheiden Käpplinginmurhain uudistuvan eivätkä saa rauhaa linnan lukuisalta varustusväeltä, josta saksalaisille on oleva suurta apua. Sen tähden arvelen, että meidän on heti noustava ratsaille ja lähdettävä Tukholmaan ottamaan selkoa, mitä perää missäkin tiedoissa on. Lähin vaara uhkaa Tukholmaa, mutta se on sitten kahta suurempana kohtaava koko valtakuntaa, jos Tukholma on menetetty."
Kaikki läsnäolijat hämmästyivät kovin ja vasta hetkisen kuluttua kyettiin mitään virkkamaan. Ensinnä puhui Linköpingin Knuutti piispa ja varoitti etenkin hätäisistä päätöksistä ja hätäisistä toimista. Hän arveli, ett'ei vaara ehkä todella ollutkaan niin suuri. Hänen jälkeensä puhui pari muuta herraa samaan suuntaan. Viimein marski nousi puhumaan. Hän ei tahtonut epäillä vaaran suuruutta, sanoi hän, mutta hän tahtoi ennen kaikkea, että valtakunnan neuvoksien oli pysyminen lujina sanassaan, jonka olivat muutamia tuntia sitten paperille panneet ja allekirjoituksillaan vahvistaneet.
"Olemmehan antaneet kuninkaalle miettimisaikaa paastoon asti",[32] sanoi hän, "jos nyt menemme Tukholmaan, niin näyttää siltä kuin jo nyt olisimme alkaneet panna uhkauksemme toimeen. Me, jotka olemme kirjoittaneet nimemme kuninkaalle menevän kirjeen alle, emme mielestäni voi muuta kuin varoittaa tähän ryhtymästä."
"En tosin ole kirjeen allekirjoittajia", lausui silloin Engelbrekt, "mutta pidän sitä siltä yhtä sitovaisena itsellenikin. Mutta minä katson asiaa toiselta kannalta kuin te, herra marski. Jos minulla on kallisarvoinen hevonen ja tiedän, että sen hoitaja aikoo pettää minut, niin ansaitsisin mielestäni ankaraa moitetta, jollen ottaisi häneltä pois hevosta, vaikka sen tekisinkin hänelle myöntämälläni katumis- ja parantumisajalla. Mitä haittaa siitä jos jo edeltäkäsin pidämmekin huolta, ett'ei Tukholmalle voida vahinkoa tuottaa, kunnes kuningas on ennättänyt vastata neuvoston kirjeeseen. Muustahan ei ole puhettakaan. Ylös siis, jalot herrat, ja lähtekää kanssani Tukholmaan! Etenkin tulee teidän olla mukana, herra marski! Muutamien päiväin kuluttua voi jo olla liian myöhäistä eikä liene kukaan sitä mieltä, että Tukholma voidaan leikata erilleen valtakunnasta; jos mieli tätä pelastaa, täytyy Tukholma pelastaa,[33] ja sen tähden emme saa hukata hetkeäkään."
Tuomas piispa ja Niilo Kustavinpoika puhuivat samaan suuntaan kuin Engelbrekt. Samoin myöskin arkkipiispa Olavi ja vieläpä herra Niilo Steninpoikakin (Yö ja päivä), hän, joka niin monessa tilaisuudessa oli mitä kiivaimmin vastustanut Engelbrektiä, vieläpä loukannutkin häntä. Mutta näytti siltä, kuin hän olisi muuttanut mieltänsä tuosta "pikku miehestä." Ylpeä uhkamielisyys oli tosin jälellä, mutta se oli sama kaikkia kohtaan, eikä hän sitä paitsi nyt ensi kertaa kannattanutkaan Engelbrektin mielipidettä. Viimein myöntyi marskikin. Päätettiin heti lähteä Tukholmaan.
Toisena päivänä lähenivät kaikki herrat ratsain Tukholmaa ja palvelijoita heillä oli mukanaan iso joukko. He tulivat eteläpuolelta. Saavuttuaan "Asöna"-kukkulalle, joksi nykyistä Södermalmia sanottiin, he näkivät kaupungin portteja suljettavan ja nostosiltaa nostettavan. He kävivät neuvottelemaan ja kohta sen jälkeen ratsastivat Engelbrekt, Kaarlo Knuutinpoika, Gotskalk Pentinpoika (Ulf) ja Juhani Kaarlonpoika (Färla) nostosillan edustalle sekä panettivat hatun riu'un päähän merkiksi, että he tulivat rauhallisissa aikeissa. Heidän huutonsa johdosta tuli kotvasen perästä ulos kaksi hyvin hämmästyneen näköistä pormestaria, molemmat saksalaisia. Kun marski kysyi, miksi he estivät valtakunnan miehiä pääsemästä valtakunnan kaupunkiin, he sanoivat "kysyvänsä linnanherralta, herra Eerikki Niilonpojalta."
On tunnettu asia, kuinka herroja viivytettiin melkoinen osa päivästä nostetun nostosillan edustalla.[34] Oli pilvinen ja purevan kylmä lokakuun päivä ja vinha merituuli toi mukanaan paksuja lumipilviä, jotka satoivat lumensa kaupungin ja lähiseudun kohdalla. Vihdoin nuo neljä herraa tuskastuivat pahan päiväisiksi ja yksin Engelbrektinkin mielestä tämä meni pitemmälle kuin hän oli odottanut.
"Näette, nyt, herra marski, oliko pelko liioiteltu."
"Vastedes, kun nuo kunnon pormestarit suvaitsevat tulla ulos, puhummekin heille toisenlaista kieltä."
Tämä oli heidän toisen ilmestymisensä jälkeen, jolloin he olivat sanoneet herra Eerikki Niilonpojan odottelevan herra Kröpeliniä keskustellakseen hänen läsnä ollessaan ruotsalaisten herrain kanssa. Engelbrekt ratsasti vähän matkaa takaisin päin palvelijainsa luokse, jotka seisoivat herrain palvelijain rinnalla, vähän sen rakennuksen takapuolella, jossa toiset neuvosherrat olivat. Täällä hän vaihtoi muutamia sanoja Herman Bermanin kanssa ja kiiruhti sitten takaisin marskin luokse nostosillan edustalle. Täällä he vielä saivat odottaa pitkän aikaa. Vihdoin pormestarit tulivat ja toinen heistä piti saksanvoittoisella ruotsinkielellä pitkän puheen, jonka pääsisältönä oli, ett'eivät he aikoneet avata. Mutta paljoa ennen kuin tuo arvoisa pormestari oli ennättänyt lopettaa, keskeytti marski hänet ukkosen äänellä huudahtaen:
"Lyhykäisesti, pormestari, te siis epäätte pyyntömme?"
"Niin", vastasi pormestari kumartaen, "kuningas ei ole käskenyt…"
"Olipa kuningas käskenyt mitä tahansa", huudahti marski ratsastaen tuon hämmästyneen saksalaisen eteen, "niin on valtakunta minua käskenyt tekemään näin!" Hän otti miestä nutunkauluksesta ja ratsasti vieden hänet mukaansa mäkeä ylös.
Toinen pormestari koetti nopeasti paeta nostosillalle, joka nyt oli alhaalla, mutta Engelbrekt arvasi hänen aikeensa ja otti hänet kiinni, juuri kuin hän aikoi lähteä käpälämäkeen. Samassa saapui Herman Berman Engelbrektin miesten kanssa ja molemmat pormestarit uskottiin parille näistä.
Käännyttyään sitte taas sillalle päin Engelbrekt ja Kaarlo Knuutinpoika näkivät, kuinka portit joutuisasti suljettiin ja kuinka tanskalaiset sotamiehet työnsivät tieltään muutamia muurille tulleita ruotsalaisia porvareita. Kohta sen jälkeen nähtiin haarniskoittu herra porttitornin luona. Pilvet olivat alkaneet hajaantua ja niiden raosta pilkistävän auringon himmeä hohde valaisi muurin ja ritarin. Tämä seisoi paljastettu miekka kädessä ja hänen kilvestään säteili punaiselle pohjalle kiinnitetty kultainen tähti. Se oli herra Eerikki Niilonpoika, linnanpäällikkö. Kypärinsilmikko oli avattu, niin että hänen tuimat, pahaa ennustavat katseensa näkyivät.
"Koska asiat ovat tällä kannalla", sanoi marski silloin Engelbrektille, "täytyy kaupungin olla hallussamme ennen iltaa, muutoin saanevat maamiehemme tulisen saunan tuolla sisällä."
"Se on minunkin mielipiteeni", vastasi Engelbrekt.
Kova jyrinä kuului portin sisäpuolelta, mutta oli epätietoista, syntyikö se kahakasta ruotsalaisten porvarien kanssa, jotka aikoivat sitä avata, vai koettivatko he ehkä estää Eerikki herraa nostattamasta siltaa ylös. Sekä Engelbrekt että marski älysivät nyt, ett'ei silmänräpäystäkään joutanut hukkaan, jos mieli saada silta valtaan. Se ei kuitenkaan ollut niinkään helppo tehtävä, sillä porttitorni oli täynnä aseellisia ja varma kuolema oli tarjona sille, joka uskalsi lähestyä. Joukko marskin palvelijoita oli ratsastanut esiin kohta Herman Bermanin jälessä ja he olivat aivan herrain takana. Marski käski joukon johtajan hyökätä esiin eikä tämä tosin estellytkään, mutta hän näytti olevan turhan tarkka järjestämään pikkuasioita ja siinä kului aika. Marski kalpeni vihasta ja malttamattomuudesta ja Engelbrekt aikoi juuri huutaa miehilleen, kun Herman Bermanin yht'äkkiä kuultiin komentavan heitä alas hevosen selästä. Uhkarohkeudella, joka silminnähtävästi saattoi marskin ihastuksiinsa, hän miestensä etunenässä syöksyi nostosillalle. Sateena tuli nuolia ja kiviä heitä vastaan, mutta ne eivät saaneet heitä pysähtymään. Kohta he olivat sillan toisessa päässä ja kaupunginportilla.
Tällä välin jyry kasvoi kasvamistaan portin sisäpuolella ja selvään kumahtelivat voimakkaat kirveeniskut noita paksuja portteja vastaan, joista lukot kuuluivat murtuvan. Samassa ratsastivat marskinkin miehet mäkeä alas ja heidän takanaan näkyi vähän matkan päässä muukin palvelijajoukko. Kovasti ryskyen lensivät nyt portit auki ja Herman Berman valloitti Engelbrektin miesten kanssa tornin. Tämän tehtyään Herman riensi Engelbrektin luokse.
"Nyt on tämä torni hallussamme", sanoi hän, "mutta vielä ovat toiset osaksi saksalaisten porvarien osaksi linnasta tuodun varustusväen miehittäminä. Jos annat minun miehinesi puhdistaa ne, niin enpä luule sen työn kauvan kestävän."
"Kiitos, vilpitön kiitos", kiiruhti Kaarlo Knuutinpoika sanomaan, ennen kuin Engelbrekt ennätti vastata. "Olette toiminut kunnon miehen tavoin, Herman Berman… Jos tahdotte minun miehieni kanssa rientää toisille torneille, niin olettepa tänään tehnyt minulle ja valtakunnalle kelpo työn. Nouskaa rohkeasti ratsaille ja antakaa mennä, Herman, raatihuoneella sitten tavataan."
Sanoista ilmeni vilpitön hyväntahtoisuus ja Hermanin kauniista kasvoista heijastui tyytyväisyyden hohde, kun taas Engelbrektin huulet vetäytyivät sydämelliseen hymyyn.
"Ratsastakaamme me toisten herrain kanssa sitten verkalleen perästä", sanoi sen jälkeen marski Engelbrektiin kääntyen. Kaikkien neuvosherrain kokoonnuttua lähdettiinkin liikkeelle.
Marskin liehuva lippu edellä ratsastivat valtakunnan neuvokset kaupunkiin, ja missä hyvänsä he kulkivat, tervehtivät heitä ruotsalaiset porvarit myrskyisellä riemulla. Joukko pysähtyi Ohrasatamatorille ja marski kehotti jokaista, joka tahtoi olla Ruotsin valtakunnan puolella, rientämään lipun ympärille; sen turviin tulijalle ei tapahtuisi mitään pahaa. Sen jälkeen herrat ratsastivat päätorille, jossa he laskeutuivat hevostensa selästä ja menivät raatihuoneeseen.
Tämän torille antavalla pitkällä puolella oli lisärakennus, josta oli tapana puhua rahvasjoukolle. Tästä marski nyt uudelleen puhui rahvaalle ja kysyi, tahtoivatko Tukholman porvarit pitää yhtä valtakunnan kanssa. Rahvas vastasi myrskyisellä myöntymyshuudolla. Pauhaava, joltakin kaukaiselta tornilta kuuluva sotahuuto kuulutti samalla, että kaupungin vapauttamistyötä jatkettiin herkeämättä.
Joutuisasti laadittiin sen jälkeen kirje herra Eerikki Niilonpojalle. Muutaman palvelijan lähdettyä sitä viemään ja vastausta odotellessa neuvottelivat herrat keskenään tuon tuostakin saaden Herman Bermanilta tietoja. Kirjeenviejä viipyi kauvan. Tunti oli melkein kulunut, ennen kuin palvelija palasi, tuoden Eerikki herralta vastauksen. Siinä hän sanoi pitävänsä heidän kaupunkiintuloansa rauhanrikkomisena ja lähettävänsä heille sen tähden sodanjulistuksen: hän oli koettava vahingoittaa heitä, missä ja milloin vaan voi.
Kaiken sen jälkeen mitä oli tapahtunut olikin tällainen vastaus odotettavissa. Selvän selvää oli, että tuo äkillinen kaupunkiintulo sotki linnanherran aikeet, mikä seikka taas oli omiaan häntä katkeroittamaan.
"Niin saakoon Eerikki herra tahtonsa täytetyksi", sanoi marski rauhallisesti, "ja alkakoon sota!"
Samassa astui Herman Berman sisään ja ilmoitti, että kaupungin muurien tornit oli valloitettu ja miehitetty marskin miehillä.
Todellisen hyväntahtoisuuden ilme loisti marskin silmistä, kun hän näki tuon komean miehen voimakkaat ja vakavat vaikka vähän kalpeat kasvot. Hän astui ovelle ja tarttui Hermanin käteen.
"Jollei hän olisi teille niin rakas, Engelbrekt, kuin tiedän hänen olevan", sanoi hän, "niin en päästäisi häntä enkä teitä rauhaan, ennen kuin olisin saanut hänet väkeni päälliköksi. Mutta tänään osottamaanne reippautta, Herman Berman, en ole unhottava. Ottakaa tämä sen ja Kaarlo Knuutinpojan muistoksi!"
Näin sanoen hän otti kaulastaan kallisarvoiset vitjat ja pani ne
Hermanin kaulaan.
Seuraavana päivänä herrat pitivät neuvottelun Själagårdinkadun varrella sijaitsevassa "Neitsyt Maarian ammattitalossa" ja olivat sitä mieltä, että Arbogassa tehty päätös oli pantava täytäntöön, siten että marski jäisi Tukholmaan, mutta Engelbrekt lähtisi maan eteläosiin valloittamaan takaisin linnoja kuninkaalta. Engelbrekt läksikin heti Tukholmasta ja marssi Nyköpingiä vastaan. Marski taas alkoi todenteolla piirittää Tukholman linnaa kaikilta puolin. Sillä välin saapui yhä useampia herroja Tukholmaan lisäväkeä tuoden, kuten veljekset Niilo ja Pentti Jönsinpojat (Oxenstjerna), Eerikki Puke y.m.m. Upsalasta tuli arkkipiispa Olavilta 300 kiiltäviin haarniskoihin puettua miestä.
Piiritysjoukko järjestettiin nyt siten, että Oxenstjerna veljekset asettivat leirinsä Pyhänhengensaarelle, linnan pohjoispuolelle, marski itse asetti väkensä läntisen linnanportin eteen Norrströmiltä Kylänkirkolle asti Kirkkotarhaan ja sen läheisyydessä sijaitseviin lihamyymälöihin asettuivat Tukholman porvarit ja linnan eteläiselle puolelle, kirkkotarhasta rantaan asti, sijoittui Eerikki Puke joukkoineen. Marski, joka ulkomailla oleskellessaan oli hankkinut tietoja uusista keksinnöistä piiritystaidon alalla ja jota myöskin mainittiin varsin eteväksi sota-asioissa, osotti heti ansaitsevansa tuon maineen rakennuttamalla vahvan varustuksen. Se salvettiin valmiiksi syrjässä, pantiin muutamana pimeänä yönä paikoilleen ja täytettiin joutuisasti mullalla ja kivillä. Siihen oli tehty ampumareikiä ja syvennyksiä, niin että miehet saattoivat olla aivan turvassa vihollisen ammunnalta ja nuolilta. Tanskalaiset ällistyivät aamulla, kun varustus oli valmis, ja koettivat ankaralla ryntäyksellä hävittää sitä, mutta heidän täytyi peräytyä.
Porvarit eivät olleet yhtä varovaisia. Kun tanskalaiset kynttilänpäivän aattona, tammikuun 31 p:nä, hyökkäsivät ulos linnasta, yllättivät he nämä aterioimasta ja surmasivat heistä suuren osan. Lihamyymälät he sytyttivät tuleen ja ankara pohjoismyrsky painoi liekkejä keskikaupungille päin, niin että vaara oli tulemassa sangen suureksi. Yht'äkkiä tuuli silloin kääntyi, joten kävi mahdolliseksi sammuttaa liekit, vaikka tanskalaiset panivat parastansa estääkseen sammutustyötä.
Sen jälkeen porvarit tulivat valppaammiksi, mutta pian tuli yhä yleisemmäksi puheenaineeksi, että pitäisi olla valtakunnan päämies kaikkia toimia johtamassa, sillä kun, kuten nyt, jokainen ainoastaan hoiti omia asioitaan, ei ollut suurta toivoa varovaisen Eerikki herran ja linnan miehistön voittamisesta. Tämä mielipide levisi leviämistään ja mihin vaan tuli, kuuli sekä herran että porvarin olevan samaa mieltä. Marskikin sai kuulla siitä, vieläpä saapui muutamia porvareita hänen luoksensakin asiasta keskustelemaan. Hän vastaan otti heidät ystävällisesti kuten tavallista ja sanoi itsekin älyävänsä yhteisen päämiehen tarpeellisuuden.
"Niin monta valtakunnan herraa ja miestä onkin täällä koolla, että kyllä voimme valita; lähetän vielä tänä päivänä sanan arvoisalle isälle, arkkipiispa Olaville! Asianhaarat estävät kuitenkin kokoonkutsumasta yleistä valtakunnan kokousta."
Tämä oli porvarien mielestä oikeata puhetta ja he iloitsivat jo edeltäkäsin kokouksen päätöksestä, sillä heille oli päivän selvää, kuka valittaisiin. Engelbrekt oli tietysti valittava ja siitä puhuttiin koko se päivä ja vielä seuraavakin. Ainoastaan yksi oli yleisen ilon vallitessa nurpeissaan. Se oli Henrikki Seppä. Hän aavisti salahankkeita, kun marski niin ystävällisesti ja kernaasti noudatti kaikkien mieltä. Kun hän vielä muisti, kuinka asia Arbogassa juuri marskin toimesta oli lykätty, selvisi hänelle, ett'eivät herrat ainakaan Engelbrektiä aikoneet valita.
Hän ilmaisi epäilyksensä muutamille vanhemmille, luotettaville porvareille, jotka heti oivalsivatkin, jos kohta eivät samaa mitä Henrikki, niin ainakin sen, että oli tekeillä jotakin, joka tahdottiin saada toimeen Engelbrektin poissa ollessa. He päättivät sen tähden, että oli lähetettävä noutamaan Engelbrektiä. Mutta tämä oli tehtävä mitä suurinta varovaisuutta noudattaen. Jos joku syrjäinen — kaikki näet olivat varmaan tietävinään, että Engelbrekt tulisi valituksi — jos joku syrjäinen olisi saanut vihiä heidän epäilyksistään, olisi se varmaan herättänyt sellaisen melun, että se olisi kuulunut herrainkin korviin, ja silloin olisi siitä saattanut paljon pahaa seurata. Sen tähden Henrikki Seppä itse päätti jo samana yönä lähteä Nyköpingiin Engelbrektin puheille.
Niin tapahtuikin. Mutta samaan aikaan kun tuo kunnon porvari ratsasti ulos eteläportista, saapui joukko ratsumiehiä pohjoisportille ja ajoi kaupunkiin. Siinä tuli arkkipiispa Olavi seurueineen.