VII.
Valtionhoitajanvaali.
Varhain seuraavana aamuna riensi muuan palvelijapoika keskikaupungilta sitä Norrströmin läheisyydessä sijaitsevaa taloa kohti, jossa marski asui. Hänet vietiin heti marskin puheille, joka hetkisen kuluttua pojan seuraamana poistui kaupungille päin. He pysähtyivät Mustamunkkikadulla dominikaaniluostarin edustalle, soittivat porttikelloa ja pääsivät sisälle. Palvelija johti marskin edelleen monia käytäviä ja portaita pitkin pieneen huoneeseen, jossa arkkipiispa Olavi kaupungissa ollessaan tavallisesti majaili.
Marskin astuessa huoneeseen istui arkkipiispa takkavalkean ääressä nahoilla sisustettuun viittaan käärittynä. Joutuisasti hän oli ratsastanut Upsalasta ja se oli tehnyt hänet pahoinvointiseksi. Marski tervehti kunnioittavasti ja arkkipiispa pyysi kohteliaalla kädenviittauksella häntä istumaan.
"Luuletteko siis", sanoi arkkipiispa, sitten kuin ensimmäiset kohteliaisuudenosotukset oli molemmin puolin toimitettu, "luuletteko siis, että asia saadaan toimeen yksimielisyyttä ja sopua rikkomatta?"
"Niin luulen, ja jollette pane ehdotustani vastaan, niin saatanee turhat viivykit vältetyksi", vastasi marski ja lisäsi, kun arkkipiispa näytti aikovan kysyä marskin ehdotusta, "vaali voitanee mielestäni toimittaa samaan tapaan kuin drotsin ja marskin ehdokkaita asetettaessa. Mutta pääasia on, että valitsijain lukumäärää vähennetään, ja se käy mielestäni päinsä siten, että me täällä läsnäolevat piispat, ritarit ja miehet valitsemme kolmekymmentä miestä, jotka sitten vuorostaan valitsevat valtionhoitajan."
"Ehdotuksenne tuntuu hyvältä!" sanoi siihen arkkipiispa älykkäillä silmillään marskin leppyisiä kasvonpiirteitä tarkastellen. "Siten käy kaikki hyvin ja onpa syytä uskoa, että valtakunnan herrat ja miehet siihen suostuvat yhtä kernaasti kuin minäkin. Yksi seikka minua kuitenkin vähän huolettaa, se näet, ett'ei drotsi ole täällä eikä Engelbrektkään…"
"Mitä rakkaaseen sukulaiseeni, vanhaan Krister herraan tulee", vastasi marski, katseellaan selvästi ilmaisten, että hän enemmäksi kuin puoleksi puhui ulkopuolelta hampaittensa, "olen minäkin samaa mieltä, hänen neuvonsa ja kokemuksensa olisivat tässä tilaisuudessa suurenarvoiset… Samaa sanon Engelbrektistäkin, mutta on kuitenkin epätietoista, tokko valitsijamiehet toimivat yhtä vapaasti hänen läsnä ollessaan kuin hänen poissa ollessaan… Nykyiset olosuhteet eivät kuitenkaan siedä viivyttelemistä. Kauppakaupunkilaiset vaatimalla vaativat valtionhoitajaa, ja jolleivät he saa tahtoansa täytetyksi, on, ennen kuin arvaammekaan, Engelbrekt talonpoikaisjoukkoineen niskassamme."
"Olen samaa mieltä, herra marski…" lisäsi arkkipiispa vielä marskia tarkastaen, "ja mitä viimemainittuun tulee, voikin olla yhdentekevää, onko hän läsnä tai ei, sillä ketään muuta kuin häntä tuskin voitanee valita!"
"Aivan niin, arvoisa isä arkkipiispa", virkahti marski vilkkaasti, "samaa mieltä olen minäkin. Kuitenkin…"
"Kuitenkin!… Mitä tarkoitatte?"
"Valtionhoitaja tulee olemaan sekä drotsia että marskia ylhäisempi … no niin, minä siitä en välitä, mutta sukulaiseni, vanha Krister herra, voisi panna pahakseen, jos hänet sivuutetaan…"
"Ei kai enempää kuin viimekään vuonna?"
"Silloin hän ei ollut drotsi."
Arkkipiispa ei vastannut mitään tähän väliväitteeseen ja vähään aikaan ei kumpikaan sitten puhunut mitään.
"Varjelkoot Jumala ja pyhä Eerikki Ruotsinmaata", keskeytti sen jälkeen arkkipiispa yht'äkkiä äänettömyyden, "kuka hyvänsä valittaneekin valtakuntaa hoitamaan!"
"Siihen rukoukseen minäkin yhdyn, arvoisa isä arkkipiispa! Mutta ennen kaikkea tulee kuitenkin toimia joutuun!"
"Tänään ei kuitenkaan voitane mitään toimittaa, herra marski, minun sairauteni takia, ja tuskin huomennakaan."
Marski ällistyi ja huomautti vielä kerran joutuisuuden tärkeyttä, samalla kuin hän kohteliaasti hymyillen sanoi toivovansa arkkipiispan pian paranevan.
"Valmistuspuuhat", lisäsi hän, "voidaan sitä paitsi toimittaa tänään ja täällä mustamunkkien luostarinsalissa. Jollette huomenna kykene vaalia johtamaan, niin lykättäköön se sitten."
Tähän oli arkkipiispan mielestään pakko suostua ja sitten marski läksi hänen luotansa.
Henrikki Seppä jatkoi matkaansa niin joutuisasti kuin hänen voimansa ja tottumattomuutensa ratsastamiseen sallivat. Mutta jo Täljen paikoille jouduttuansa hän alkoi vakavasti tuumia reen hankkimista. Keli oli hyvä ja hyvällä hevosellaan hän arveli joutuvansa määräpaikkaan jo varhain seuraavan päivän aamupuolella. Näitä ajatellen hän ratsasti Täljen linnan ohitse kaupunkiin. Täällä olivat kaikki levolla ja hän koetti muistutella jotakin hyvää ystävää, jonka ovea voisi kolkuttaa saadakseen halunsa täytetyksi. Mutta muisti petti, ja kun hän ei tahtonut kääntyä tuntemattomiin kaikkien sikeimmillään nukkuessa, rohkaisi hän mielensä ja ratsasti ulos kaupungista päättäen olla matkan vaivoista ja vastuksista välittämättä.
Silloin hän mielikseen yht'äkkiä kuuli reen jalasten äänen. Se tuli kaupungista ja läheni häntä nopeasti.
"Hoi, mies", huusi hän juuri reen kohdalla, "minne sellainen kiire keskellä yötä?"
"Nyköpingiin!" vastasi lempeä ja vieno ääni.
"Silloinhan voin ajaa sinun reessäsi ja antaa hevoseni juosta irrallaan … minäkin olen sinne menossa!"
"Kukas olette?"
Kysymys kummastutti vähän Henrikki mestaria, sillä siihen aikaan ei ollut tapana, että se, joka voi auttaa, kysyi avuntarvitsijan nimeä, mutta hän vastasi tyynesti:
"Nimeni on Henrikki Folkvidenpoika, olen tukholmalainen seppä."
"Kernaasti", vastasi silloin ajaja, "kernaasti saatte istua vieressäni, ei se matkaa viivytä."
Ja Henrikki Seppä sitoi hevosensa reen perään ja istuutui miehen viereen. Sitten jatkettiin matkaa hyvää vauhtia. Tämä keventi vanhan porvarin mieltä ja hän vastasi mielellään ajajansa moniin kysymyksiin, joilla hänen huomaamattaan oli yksinomaisena tarkoituksena saada selville, mitä asiaa hänellä oli Nyköpingiin. Kohta mies saikin tietää, että asia koski Engelbrektiä ja että häntä tahdottiin saada takaisin Tukholmaan. Mutta saatuaan tämän täydellisesti selville mies alkoi varsin vilkkaasti puhua sellaisista asioista, jotka olivat omiaan Engelbrektin puoluelaista miellyttämään. Henrikki Seppä ei huomannut, kuinka mies sillä välin veti esiin pienen veitsen ja leikkasi poikki ohjakset, joilla hevonen oli rekeen sidottu. Hetkisen kuluttua mies kääntyi katsomaan taaksensa.
"Tuhat tulimmaista, Henrikki Seppä", huudahti hän varsin hämmästyneenä, "hevosenne on kiskaltautunut irti!"
Metsässä oli pilkkopimeä, niin että tuskin kättä edestään erotti. Henrikki Seppä nousi reestä ja katseli ympärilleen ja kuunteli joka taholle, mutta hevosta ei kuulunut missään. Samassa mies nykäisi ohjaksia ja ajoi nuolen nopeudella tiehensä.
Siinä seisoi vanha mies ja huomasi nyt vielä myöhemmin joutuvansa Nyköpingiin, kuin jos olisi jatkanut matkaansa ratsain. Hän käsitti joutuneensa semmoisen pariin, joka ei suinkaan olisi päästänyt häntä Engelbrektin puheille, ja tämä ajatus teki hänet tuskastuttavan levottomaksi. Turhaan hän kuunteli hevosen juoksua; hevosen irroitettuaan oli tuo viekas mies ajanut vielä pitkän matkan. Ja älytäkseen, ett'ei hevonen itse ollut kiskaltaunut irralleen, hänen ei tarvinnut päätänsä vaivata. Hänellä ei ollut muuta neuvoa kuin jatkaa matkaansa jalkaisin. Kun hän oli kulkenut noin puolen virstan verran, alkoi metsä harveta ja hän näki vähän matkan päässä tien vasemmalla puolen roihuavan takkavalkean loisteen. Hän päätti mennä tuohon pieneen mökkiin toivoen sieltä ehkä saavansa hevosen.
Syvä lumi teki matkan mökille kuitenkin vaivaloisemmaksi kuin hän oli saattanut aavistaakkaan, ja juuri kuin hän luuli pääsevänsä mökin edessä olevalle aukealle, tuli esteeksi iso kaatunut puu, jota hänen täytyi kiertää. Silloin hän kuuli askelia mökin ovelta ja näki kaksi miestä tulevan ulos.
"Eipäs se onnistunutkaan sinulle, Eelovi!" kuuli hän toisen, pitkän rotevan miehen, sanovan, "sen olisin voinut jo edeltäkäsin sanoa. Sen saaliin pyytämiseen eivät sinun neuvosi riitä…"
"Eivät riitä, niin", vastasi toinen, "niin, kuten sanot, Maunu, neuvoni eivät riittäneet."
"Voinpa sanoa sinulle, koska mielelläni tahdon pysyä hyvissä väleissä kanssasi", jatkoi edellinen, "että tuskinpa Pentti herra muuta odottikaan sinut tälle retkelle lähettäessään, hän tahtoi vaan koetella sinua."
"Hm…", kuului Eelovi vastaavan, "ja sen tähden hän lähetti sinut minua vakoilemaan … ethän voine puhua minusta muuta kuin hyvää tuolle ankaralle ritarille?"
"Luota minuun … ja kun kerran saan maat ja mannut, pääset sinä voudikseni, Eelovi!"
"Varma tunnut olevan asiastasi, Maunu, koskapa ja'at karhunnahkan, ennen kuin olet kaatanut karhun."
"Sen kaadan kohta…"
"Eivätpä ne sinunkaan sormesi taida Engelbrektiin ulettua."
"Jääköön se minun asiakseni … mutta nyt koittaa aamu ja Martti odottelee meitä rekineen herra Jöns Finkenoghin luona Närlundassa."
Näitä haastellen miehet kulkivat pitkin kapeaa polkua kaatuneen hongan sivuitse ja poistuivat metsään. Vanha seppä oli hiljaa, kunnes heidän askeliansa ei enää kuulunut. Silloin hän astui esiin tuon ison puunjuuren takaa, missä oli ollut piilossa, ja meni tupaan.
Täällä hän sai kuulla olevansa kappaleen matkaa Nyköpingiin vievästä tiestä syrjässä. Tuvassa asui lampuoti, Närlungan kartanon alustalaisia, joka on Gåsingen pitäjässä, Isojärven toisella puolella. Hevosen hän voi saada muutamien tuntien kuluttua ja Nyköpingiin hän saattoi päästä iltasella — sanoi lieden edessä istuva nuori reipas talonpoika. Tuo nuori mies meni heti hevosta hankkimaan, mutta vasta puolipäivän tienoissa istui Henrikki Seppä taas reessä Nyköpingiin menossa.
Illan suussa hän saapui kaupungin edustalla olevaan leiriin ja tapasi Engelbrektin rakentamassa varustusta linnan edustalle. Engelbrekt tervehti häntä tavallisella ystävällisyydellään, mutta kummasteli sitä, että hän oli niin kaukana sieltä, missä tiesi häntä kyllä tarvittavan. Henrikki mestari teki selon kaikesta, mitä Tukholmassa oli tapahtunut, linnan piirityksestä, porvarien pahoista päivistä, heidän vaatimuksistaan, että valtion päämies oli valittava. Hän sanoi heidän toivovan, että Engelbrekt siksi valittaisiin, mutta monen vanhemman miehen pelkäävän, että herrat käyttävät hyväksensä Engelbrektin poissaoloa ja valitsevat jonkun, joka voi vehkeillä valtakunnan Eerikki kuninkaan käsiin taikka itse tulla viittä vertaa häntä pahemmaksi herraksi.
Kertomus vaikutti valtavasti Engelbrektin mieleen ja hän pysyi vaiti ja harvapuheisena koko illan. Mutta kun he olivat syöneet illallisensa tuvassa, jossa Engelbrekt asui, ja Henrikki Seppä lähtöä tehden pysähtyi ovelle ikään kuin odottamaan mitä Engelbrekt päätti, sanoi tämä:
"Tärkeitä ovat tuomasi tiedot, vaikk'eivät ne minulle olekkaan mitään uutisia, sillä sitä, mikä huomenna tai ylihuomenna on tapahtuva, olen jo kauvan odottanut… Kuitenkin tahdon rahvaan tähden olla mukana sitä tehdessä … ja sen tähden nousemme varhain huomisaamuna ratsaille ja riennämme Tukholmaan."
Seppä sanoi iloitsevansa näistä sanoista, ja kun Engelbrekt päätöksen tehtyään ja sen lausuttuaan näytti rauhoittuneen ja vakaantuneen entiselleen, arveli Henrikki mestari olevan sopivan ajan ilmaista, mitä hän yöllisellä matkallaan niin arvaamatta oli saanut kuulla, nimittäin nuo Engelbrektiä väijyvät salaiset vaarat. Ja hän kertoi suoraan, kuinka hänen oli käynyt matkalla sekä mitä hän oli kuullut Närlundan herran, Jöns Finkenoghin, lampuodin mökillä.
Mutta kummastuksekseen Seppä huomasi rakkaan ystävänsä pitävän tätä tietoa vähäarvoisena tai kokonaan arvottomana. Engelbrektin suu vetihe vaan surunvoittoiseen hymyyn ja hänen kirkkaat silmänsä katsoivat hetkisen kertojaan, mutta mitään levottomuuden tai vihan merkkiä hänessä ei näkynyt.
"Kiitos, Henrikki ystävä, hyvänsuonnistasi", sanoi hän ainoastaan, "kun kasvi on täysikasvuinen, kuihtuu se ja kuolee, se on elämän laki, se on Jumalan tahto ja siihen saamme tyytyä … leikkasipa sen säädetyssä järjestyksessä puutarhurin veitsi tai kaatoi tuuli, jonka tulo- ja menopaikkaa ei kukaan tiedä, samapa se. Herran tuulihan se kuitenkin on … se on minun mielipiteeni, ja tärkeämpää on, että osaa oikein tehtävänsä tehdä, kuin että huolehtii sellaista, jolle ei mitään taida."
Näin sanoen hän ojensi Henrikki Sepälle kätensä ja meni Ulvi vanhuksen seuraamana sisähuoneeseen.
Seppä läksi mietiskellen pois. Jonkun matkan päässä tuvasta, jossa Engelbrekt asui, hän tapasi taas lampuodin ja sopi hänen kanssansa, että tämä kyyditsisi hänet takaisin, johon mies mielellään suostuikin, kun vaan hevonen sai pari tuntia levätä. Lepoa tarvitsi Henrikki Seppä itsekin ja painautui heinäsäkille rekeen. Vähää ennen keskiyötä herätti talonpoika hänet ja sitten hän läksi leiristä. Onni oli paluumatkalla suotuisampi. Vårdingen kirkolta hän löysi hevosensa, jonka kirkkoherran renki oli ottanut kiinni tieltä. Tässä hän sen tähden erosi lampuodista ja nousi hevosen selkään sekä ratsasti verkalleen edelleen toivoen Engelbrektin kohta saavuttavan hänet.
Tämä tapahtuikin Täljen läheisyydessä, jonne Engelbrekt tuli Broder Sveninpojan ja muutamien palvelijain seuraamana. Herman Bermanin hän oli jättänyt päälliköksi Nyköpingin edustalle. Yhdessä he nyt ratsastivat Tukholmaan. Kello kolmen tienoissa iltapäivällä he ratsastivat eteläportista kaupunkiin.
* * * * *
Tukholmassa oli sill'aikaa kaikki käynyt marskin tahdon mukaisesti. Vaalin julkiset valmistukset oli tehty edellisenä päivänä. Kolmekymmentä herraa oli valittu, nämä olivat tänään aamupäivällä mustamunkkiluostarissa pitäneet kokouksen ja siinä arkkipiispa Olavin johdolla toimittaneet vaalin. Kaarlo Knuutinpoika oli saanut 25 ääntä, Engelbrekt 3 ja Eerikki Puke 2. Pää pystyssä, komeana ja sopivasti käyttäytyen, kuten aina, tuo äsken valittu oli ottanut vastaan kuuliaisuudenlupauksen läsnäolleilta papeilta ja ritareilta ja ystävällisesti joka taholle tervehtien kulkenut mustamunkkiluostarista neitsyt Maarian ammattitalolle, jossa oli pitänyt kokouksen muutamain neuvostonjäsenten kanssa.
Nämä olivat hänen läheisimpiä sukulaisiaan ja ystäviään, joiden väsymättömillä toimenpiteillä vaali oli saatu aikaan. Mutta Tukholman porvarit olivat aivan toista mieltä kuin herrat ja he huomasivat pettyneensä hartaimmissa toiveissaan. Kolkko äänettömyys kohtasi vasta valittua näiden puolelta ja hänelle kohotetut tervehtimishuudot olivat kajahdelleet hänen omainsa ja toisten herrain palvelijain suusta eivätkä kauppakaupunkilaisten. Heidän katseensa olivat päinvastoin käyneet sitä tuimemnaksi ja uhkaavammiksi kuta kovemmin oli huudettu. Tämän oli Kaarlo herra kyllä huomannut, vaikk'ei ollut siitä mitään virkkanut, vaan oli levollisen näköisenä ottanut vastaan herrain onnentoivotukset.
Ammattitaloon kokoutuneiden joukossa oli myöskin herra Pentti Steninpoika. Hän oli ottanut osaa vaaliin ja antanut äänensä marskille. Tämän puolueeseen hän ei kuulunut, mutta asianhaarat olivat sillä kertaa sellaiset, että joko Kaarlo Knuutinpoika tai Engelbrekt oli voittava, ja sen tähden hän niin kuin moni muukin oli antanut äänensä edelliselle. Mutta synkkä hän oli mieleltään ja veri kiehui hänen suonissaan. Kaikki oli häneltä hukassa, yksi toivo vaan oli vielä jälellä — hänen poikansa ja Ewerstenin kreivin tyttären naimaliitto. Tämä seikka olikin ollut taivuttamassa hänen ylpeätä mieltänsä myönnytyksiin Kaarlo Knuutinpojan hyväksi, koska hän tämän avulla toivoi pääsevänsä pyyteitänsä lähemmäksi. Nyt olikin Kaarlo Knuutinpoika luvannut tehdä vieraissakäynnin Täljen linnaan, jonne Hannu kreivikin oli luvannut tulla ja jossa asia oli päätettävä.
Näitä parhaillaan keskusteltaessa ja Kaarlo herran sukulaiselleen mitä ystävällisimmin hymyillessä aukeni, ovi yhtäkkiä ja muuan Kaarlo herran päällikkö astui sisään. Hän kertoi kaupunkilaisten mielten olevan hyvin ärryksissä ja että mihin hyvänsä tuli, kuuli porvarien aikovan lähettää noutamaan Engelbrektiä, joka sitten tuhansien talonpoikain kanssa tullen oli ainaiseksi lopettava herrain vallan. Mies puhui hyvin peljästyneenä ja tämä tunne tarttui muihinkin. Herrat katsoivat hämmästyneinä toisiinsa ja Kaarlo herra itse käveli levottomana edes takaisin salissa. Porvarien ja talonpoikain tahto olikin tähän aikaan paljon merkitsevä; kaikki herrat sen myönsivät. Se oli Engelbrektin esiintymisen tekoa. Mutta ei kukaan heistä ollut luullut näiden kansanluokkien uskaltavan esiintyä ja toimia vastoin herrainkokousta, joka oli noudattanut heidän mieltänsä siinä, että valtionhoitaja oli valittu.
Ennen kuin he vielä olivat ennättäneet miettiä miehen sanoja, kuului kaukaa satoja, jopa tuhansia ääniä, joiden melu laajeni ja kasvoi joka hetki; se tiesi, että joukko läheni ammattikunnantaloa. Herrat kiiruhtivat himmeille ikkuna-aukoille silmätäkseen, jos mahdollista, kadulle ja nähdäkseen, mitä oli tekeillä. Maunu Pentinpoika juoksi ulos ovesta ja palasi hetkisen kuluttua kertoen, että porvarit ne yhtä haavaa huusivat tahtovansa Engelbrektiä valtionhoitajaksi, ja että toimitettu vaali oli laiton.
"Heidän keskellään", sanoi hän, "näin herra Eerikki Puken … nyt puuttuu vaan, että Engelbrektkin tulee saapuville, niin olemme hukassa."
Herra Kaarlo Knuutinpoika oli hyvin kalpea, mutta hän käyttihe kuitenkin toisia rauhoittavasti.
"Puhutelkaamme pormestareita ja neuvosmiehiä", sanoi hän, "kysykäämme heiltä, tahtovatko he yhtyä valtakunnan viholliseen."
"Olkaa vaan varoillanne, jalo Kaarlo herra, ett'eivät he heitä samaa syytöstä vasten omia kasvojanne", sanoi herra Niilo Jönsinpoika (Oxenstjerna), mutta hänet keskeytti Pentti Steninpoika, joka nähtävästi koetti osottaa auliutta, kun Kaarlo herran tehtävien toimittamisesta oli kysymys.
"Minä otan sen tehdäkseni, lanko", sanoi hän ja lähestyi ovea, sitten kuin herra Kaarlo Knuutinpoika oli myöntävästi päätänsä nyökäyttänyt.
Samassa aukenivat ovet ja Engelbrekt astui Eerikki Puken, Broder Sveninpojan ja muutamien vanhempain porvarien seuraamana sisälle. Ulkona kuultiin tuhansien äänien huutavan Engelbrektin nimeä, mutta sisällä salissa oli niin hiljaista, kuin olisi aave näyttäytynyt. Engelbrekt itse oli vakava, melkein juhlallinen; hänen seuralaisensa heittivät vihaisia katseita koolla oleviin herroihin. Ensinnä sattui Engelbrektin katse Pentti Steninpoikaan, joka oli äkkiä pysähtynyt ja kiukuissaan polkaissut jalkaansa kivilattiaan, niin että kannus helähti. Muuta ääntä ei huoneessa kuulunutkaan.
Engelbrekt astui rauhallisena tuon rajun ritarin ohitse toisia herroja kohti.
"Tärkeitä asioita on tapahtunut täällä Tukholmassa", sanoi hän Kaarlo Knuutinpoikaan kääntyen, "sen jälkeen kuin erosimme, herra marski, ja tavallista pitempi lienee tie ollut täältä Nyköpingiin, koskapa ei minulle mitään sanaa ole ennättänyt."
"Ruotsin valtakunnan herrat ja miehet", vastasi marski valtijaan äänin ja viittein, "ovat valinneet valtakunnalle valtionhoitajan … mitä teillä on siihen sanomista, vai arveletteko, että heidän olisi pitänyt lähettää teiltä kysymään lupaa…?"
"Koska valtakunnassa on muitakin kuin vaan herroja, vastaan kysymykseenne myöntämällä, herra marski!"
"Tietäkää sitten, Engelbrekt, ett'eivät valtakunnan herrat ja miehet enää aio teidän röyhkeyttänne sietää", vastasi marski kiivaasti, sitä kiivaampana kuta tyynempi Engelbrekt oli.
Toiset herrat keräytyivät marskin ympärille tarkkaan jäljitellen hänen kalpeiden kasvojensa vaihtelevia ilmeitä.
"Kuka tässä on röyhkeästi toiminut", vastasi Engelbrekt, "sen tulevaisuus näyttänee, ja pankaa mieleenne, jalot herrat, ett'ette jännitä jousta kireämmälle kuin se sietää. Valtionhoitajan valitseminen on valtakunnan tehtävä eikä valtakuntaan kuulu ainoastaan korkeita herroja ja pappeja, vaan myöskin kauppakaupunkilaiset ja rahvas. Kuulkaa minua tyynesti, jalot herrat, ja vastatkaa, luuletteko voivanne pitää valtakuntaa pystyssä ilman kaikkia näitä tuhansia, joiden myöntymystä halveksitte. Ilman heitä ei päämiehyytenne ole minkään arvoinen."
"Ajatelkaa, kenelle puhutte", karjaisi Kaarlo Knuutinpoika ja astui askelen lähemmäksi, "minulla on valta teidät heti paikalla vangita…"
Nämä marskin sanat kuullessaan Eerikki Puke vetäisi miekkansa puoleksi tupesta ja riensi esiin, vaikka Broder Sveninpoika koettikin häntä hillitä. Engelbrekt kääntyi häneen päin ja viittasi kädellään ritarin kuumaa verta tyynnyttääkseen. Mutta Kaarlo Knuutinpoika oli aivan vimmoissaan ja kohotti jo kätensä ikään kuin ottaakseen Engelbrektiä kauluksesta, kun salin ovet taas aukenivat ja joukko porvareita astui sisään. Näiden etupäässä oli kolme harmaapäätä miestä: kaksi pormestaria ja Henrikki Seppä.
He astuivat vakavina ja melkeinpä juhlallisina halki salin ja seisattuivat Engelbrektin eteen.
"Me Tukholman pormestarit ja raati ynnä kaikki rahvas olemme neuvotelleet ja päättäneet", sanoi pormestareista toinen, "että valtionhoitajan vaali, jonka herrat Ruotsin rahvasta kuulematta ovat toimittaneet, on laiton. Ruotsin kuningasta ei voida valita eri maakuntain rahvaatta, samoin ei voitane sitäkään, joka on valittava kuninkaan sijaan valtakuntaa hoitamaan. Sen tähden tahdomme ja pyydämme sinua, Engelbrekt, yhdessä meidän kanssamme kutsumaan kokoon valtiokokouksen, jossa valtionhoitaja valitaan, ja siten vapauttamaan meidät kotimaisesta vihollisesta, samoin kuin olet vapauttanut ulkomaisestakin."
Herrain hämmästys näiden sanain johdosta on helpommin ajateltavissa kuin kerrottavissa. Moni aikoi kyllä heti rientää ulos ja palvelijainsa etunenässä tehdä hyökkäyksen tuhotakseen nuo niskoittelevat porvarit, jotka uskalsivat tehdä päätöksiä ja käyttää moista puhetta valtakunnan herrain ja miesten edessä. Useimmat katsoivat kuitenkin asiaa toiselta kannalta ja huomasivat vastustuksen mahdottomaksi. Engelbrektillä, tuolla niin katkerasti vihatulla Engelbrektillä yksin oli ratkaisuvalta käsissä. Jos hän olisi sanankin sanonut, olisi kaikki tehty purettu, herrain vaali hyljätty ja epäilemättä hänet itsensä asetettu valtakunnan etupäähän.
Engelbrekt seisoi miettivän näköisenä kaikkien katseiden tähtäämällä, pelastuksen tai turmion enkelinä itsekunkin erilaisen aseman mukaan.
"Niin kuin te, Tukholman kaupungin kunnon miehet, pormestarit ja raati olette arvelleet", sanoi hän vihdoin ja hänen äänensä kajahteli tyynenä ja lämpimänä, "samoin olen minäkin arvellut, että valtakunnan herrat ja miehet ovat menetelleet väärin omin päin valitessaan valtakunnalle päämiehen … olen kuitenkin sitä mieltä, että yksimielisyys valtakunnan miesten kesken on liian suuriarvoinen pantavaksi alttiiksi sille hetken ilolle, että jo miesmuistin ajan unhotuksissa olleen lainsäännöksen rikkojat olisi vaadittu tilille, etenkin kun he ovat tehneet sen hyvässä tarkoituksessa. Sen tähden minä olen sitä mieltä, ja neuvon teitäkin siihen, että toimitettu vaali pysytettäköön voimassa; minä uskon varmaan, että valtakunnan neuvokset olisivat kokoon kutsuneet yleisen valtiokokouksen, jos olosuhteet olisivat sallineet, ja tämä vaali voidaan jossakin vastaisessa kokouksessa vahvistaa."
Puoleksi kummastunein, puoleksi ihastunein katsein herrat kuuntelivat tuon jalon, ylevämielisen miehen puhetta. Eloisimmat olivat Kaarlo Knuutinpojan kasvot. Hän astui ehdottomasti askelen takaperin ikään kuin itse antaakseen sijaa suuruudelle, jonka alle hän innostuksen ensi hetkenä ensimmäisenä mieli alistua. Mutta ei hän eikä kukaan muu herroista eivätkä myöskään porvariston lähettiläät voineet pitkään aikaan saada sanaakaan suustaan.
"Tosia ovat sanasi, Engelbrekt", alkoi vihdoin se pormestari, joka oli äsken puhunut, vanha mies, jonka luontevia kasvoja ympäröivät hopeanvalkoiset suortuvat, "mutta sitä mieltä olemme me tukholmalaiset ja luulemme kaiken valtakunnan rahvaan myöskin tahtovan, että sinun, Engelbrekt, tulee olla valtakunnan päämies. Sinut me tunnemme, sinun kanssasi olemme kerran karkottaneet julmat voudit valtakunnasta, sinun kanssasi tahdomme elää ja kuolla. Eikö muutamia viikkoja sitten pidetty kokousta Arbogassa, jossa vaali olisi voitu toimittaa rehellisesti? Silloin olisimme panneet sinut valtakuntaa hoitamaan, sinut, jota me kaikki rakastamme ja jonka puolesta kernaasti henkemme ja veremme uskallamme. Jos herrain tahto voittaa ja heidän toimittamansa vaali pysyy voimassa, kuka meille silloin takaa, että laki ja oikeus on vallitseva eikä herrainarmot ja mielivalta?"
"Sen minä takaan", huudahti Engelbrekt hehkuvin katsein ja ojennetuin käsin, "Ruotsin valtakunnan puolesta tahdon elää ja kuolla, niin totta kuin Jumala ja Pyhä Eerikki kuningas valani kuulkoot!"
Taas syntyi äänettömyys, mutta nyt Kaarlo Knuutinpoika nousi puhumaan.
"Kun tuon jalon miehen sanat ovat teidät rauhoittaneet", sanoi hän, "niin kuulkaa vielä sana minultakin. Tahdon johdattaa mieleenne Arbogassa tehdyn päätöksen, jolla toinen puoli valtaa annettiin tälle miehelle. Saattaa näyttää teistä siltä, kuin valtionpäämiehen vaali olisi kumonnut tämän päätöksen, mutta sellainen ei ole minun tarkoitukseni, vaan minä tahdon, että tämä päätös on pysyvä lujana, ja jo huomenna olen kutsuva neuvoston kokoon siitä neuvottelemaan ja päättämään."
Nämä marskin ja Engelbrektin sanat rauhoittivat joissakin määrin rahvaan kiihtyneitä mieliä. Porvarit läksivät salista vielä uudelleen ja hillittömällä ilolla tervehdittyään Engelbrektiä, ja jäi tämä taas yksin äsken valitun valtionpäämiehen ja herrain pariin. Marski astui esiin ja ojensi hänelle kätensä.
"Te kykenette voittamaan miesten sydämet, Engelbrekt", sanoi hän,
"Kaarlo Knuutinpoika ei ole koskaan unhottava tätä hetkeä!"
Mutta ritari Pentti Steninpoika seisoi synkkänä ja umpimielisenä muutaman patsaan kupeella salissa. Engelbrekt meni hänen luoksensa ja sanoi:
"Hyvä että tapaan teidät itsenne, Pentti ritari! — Olen turhaan tiedustellut teidän miehiänne Nyköpingin edustalla!"
"Minä ja mieheni emme ole kenenkään muun kuin valtakunnan päämiehen käskettävissä", vastasi ritari jyrkästi ja hampaitaan purren.
"Ei, ei, Pentti ritari", virkahti Kaarlo Knuutinpoika, "sen käskyn saatte; mitä Tukholman kaupungin kunnon miehille sanoin, sen aion pitää, ja ylihuomenna juomme iloiten poikanne ja hänen lemmittynsä maljan Täljen linnassa!"
"Käskipä valtionpäämies tai ei", jatkoi Engelbrekt luoden Pentti herraan tuikean katseen, "minun käskyni on kahdeksan päivän vanha, ritari, ja miehenne teidän täytyy minulle lähettää, jollette tahdo, että pidän teitä valtakunnan vihollisena!"
Näin sanoen Engelbrekt kääntyi synkkään ritariin selin, puristi Kaarlo
Knuutinpojan kättä ja poistui seuralaisineen.