VII.
Toivioretkeläinen.
Täysiääninen on elämän kannel ja ylhäinen runoilija, joka laulaa ihmiskunnan ylistysrunoa, koskettelee mahtavalla kädellä soittimensa kaikkia kieliä. Mutta yksityisestä kuuluu milloin toinen, milloin toinen ääni kovemmalta ja suru on perussävel niin kuin ilokin, rakkaus samoin kuin vihakin. Soittimen isäntä jakaa sävelet aina kunkin mielenlaadun mukaan; — kovemmin soipi kieli väkevän rinnassa kuin heikon.
Mies, jonka olemme oppineet tuntemaan "pater Johanneksen" nimellä, oli noita voimakkaita sieluja, jotka kovimmissakin koettelemuksissa, taivaan synkimmilläänkin ollessa, alinomaa säilyttävät lujan, hartaan uskonsa hyvän voittoon. Elämäntarunsa olemme kuulleet hänen itsensä kertovan — ja nuorukainen, jolle hän sen kertoi, oli hänen poikansa. Kovia hän oli saanut kokea, mutta yhtä lämpimästi hehkui hänen sydämensä totuudelle ja oikeudelle, vapaudelle ja synnyinmaalle, senkin jälkeen kuin hän niin armottomasti oli tullut sysätyksi pois elämänsä paratiisista. Rikos, jonka hän tuli tehneeksi saatuaan tuon kauhean tiedon onnettomuudestaan, oli saattanut hänet henkipatoksi, oli pitänyt häntä maailmalta kätkettynä dominikaanimunkin kaavussa taikka kaivostyömiesten joukossa syvällä maan alla. Lapsuudenystävä, tuo rehellinen, uskollinen Engelbrekt, oli ollut hänen ainoa uskottunsa ja tämän huostaan oli hän jättänyt poikansa. Niin olivat vuodet kuluneet ja unhotuksen harso oli ennättänyt verhota menneisyyden, kun tulivat ne tapahtumat, joita tämä kertomus käsittelee.
Nuoruuden morsion, valapatturin, näkeminen oli yhdellä kertaa herättänyt kaikki vanhat intohimot eleille, kunnes ilmestys Vadstenan luostarinkirkossa oli yht'äkkiä hänelle osottanut, että hän oli ollut omain sokeain harhaluulojensa heiteltävänä. Isku, joka häntä kohtasi, oli kova, mutta se sulatti hänen sielunsa räikeät epäsoinnut täydelliseksi sopusoinnuksi. Sovitusta ja kuolemaa — näitä hänen sydämensä nyt hartaasti ikävöitsi.
Saatettuaan sairaan huoneeseensa oli hurskas abbedissa kohta sen jälkeen tullut kirkkoon ja osannut sieltä pelastaa Johanneksen, joka oli joutumaisillaan vankeuteen, syystä että munkit löysivät hänet kirkosta ja kauhukseen huomasivat hänet valepukuiseksi mieheksi. Hänen oli helppo päästä tapaamaan vangittua, joka heti hankki haluamansa tiedot. Mutta sitä ennen oli jo Richissa rouva lähtenyt Vadstenasta matkustaakseen Hannu kreiviä vastaan; mitään sen enempiä tietoja ei abbedissa ollut voinut antaa.
Raskain askelin hän läksi Söderköpingin pienestä kappelista ja kulki tietä pitkin lounaiseen suuntaan toivoen täällä jollakin tavoin saavansa selville, mitä tietä kreivi oli kulkeva, koskapa kreivin ja hänen päämääränsä olivat joissakin määrin samat.
Täten hän vastoin tahtoansa tuli kulkemaan poikansa jälkiä, poikansa, jonka hyväksi hän olisi tahtonut vuodattaa sydänverensä, mutta jonka näkemistä hän ei tahtonut itselleen suoda, tasatakseen tällä vähäisellä kieltäymyksellä edes joissakin määrin osaansa tuon vaimo paran kanssa, jonka kieltäymyksen määrä sentään oli suunnattomasti suurempi kuin hänen.
Ja missä ikinä hän liikkuikin, siellä oli kaikkien huulilla hänen poikansa nimi, johon kansa liitti koko parempain päiväin toivonsa. Mutta hän käänsi kohta kulkunsa eteläisempään suuntaan hankkiakseen tietoja, oliko etsittävänsä matkustanut Kalmariin päin, jonne Hannu kreivi todenmukaisesti saattoi Köpenhaminasta lähteä. Ei kukaan ollut kuitenkaan nähnyt häntä, jota hän kyseli, ja pari päivää kuljettuansa kääntyi hän taas itään päin. Sillä nyt hän selvästi huomasi, että ainoastaan joku läntisistä rannikkomaista voi olla kysymyksessä. Ehkäpä tahtoikin kreivi tavata kälyänsä Oppenstenissa.
Kun taaskin oli muutamia päiviä täten kulunut, sai hän kuulla puhuttavan muutamasta Rumlaborgin luona sattuneesta tapahtumasta, joka synnytti yleistä vihaa ja joka sai hänenkin lähtemään pohjoista kohti, mainittuun linnaan päin. Myöhään muutamana iltapäivänä hän lähestyi sitä seutua, jonka keskeltä Rumlaborg kohotti torninsa pilviä kohti. Hän näki kaukaa eräältä kukkulalta piiritysjoukon ja varustukset, joita oli laadittu linnan valloittamista varten. Mutta hän teki pitkän kierroksen päästäkseen piiritysjoukon ympäritse ja tämän pohjoispuolitse sille tielle, joka Grennasta Rumlaborgin ohitse vei Jönköpinkiin.
Tälle tielle päästyänsä hän ei ollut kulkenut pitkälle, ennen kuin muuan tiellä oleva esine sai hänet pysähtymään. Se oli kuoliaaksi pistetyn hevosen raato. Se oli nähtävästi vanha elukka, mutta sitä oli hoidettu mitä hellimmällä huolella. Paterin silmät tuijottivat kauvan elukkaan ja sitten hän kumartui ja tarkasteli tarkoin joka paikan. Sen jälkeen hän vielä kauvan seisoi kädet ristissä mutta katse pilvissä harhailevana, niin että sen, joka sattumalta olisi nähnyt hänet tässä asennossa kuolleen hevosen edessä, olisi ollut vaikea päättää, hevonenko vai joku muu oli munkilla ajatuksissa. Olipa mikä olikaan, niin hän oli siihen määrään ajatuksiinsa vaipunut, ett'ei huomannut sivullansa seisovaa vanhaa miestä, ennen kuin tämä kosketti häntä.
"Tunnetteko elukan omistajan, arvoisa isä, koska viivytte täällä?" kysyi ukko.
"Kysymyksesi, vanhus", vastasi munkki surun voittoisesti, "ilmaisee, että tiedät omistajasta enemmän kuin minä. Minulle on kerrottu muutamasta tuon Rumlaborgin voudin monia julmuuksia, muutamasta, jolla on yhteyttä tämän hevosen kanssa … tiedätkö jotakin siitä, ukko?"
"Josko tiedän?" alkoi ukko. "Hyvin tunnen Otto Snapp'in ja mitä hän on tehnyt, vaikka tosin hän on koonnut enemmän pahoja tekoja omalletunnolleen, kuin mitä kertoa tiedetään. Tuskinpa lienee paljoakaan eroa hänellä ja Taalainmaan voudilla, Jösse Eerikinpojalla. En ole minä tässä seudussa ainoa valittamassa Jumalalle ja kaikille pyhimyksille Rumlaborgin voudin pahoja tekoja."
Ukko pyyhkäisi kädenselkämällä kyyneleen silmästään. "Tuolla Hakarpin kirkonmaassa lepää ainoa poikani", jatkoi hän, "vouti löi hänet kuoliaaksi, kun hän puolusti sisartansa … ja hän, tyttäreni, kuoli kunniattoman kuoleman Rumlaborgissa… Mutta kaukana ovat jo ne ajat, vanhuuden lumet ovat jo sataneet minun ja niiden väliin. Joskus kuitenkin niitä ajattelen ja uusimmat tapahtumat ovat elvyttäneet vanhat eloon…"
"Mutta eiväthän nämä viimeiset tapahtumat toki sinuun itseesi koskene?"
"Eivät minuun enempää kuin kaikkiin muihinkaan, jolleivät sen tähden, että minä viime vuosina, sitten kuin talo ja koti oli minulta ryöstetty, olen saanut leipäni kirkkoherralta…"
"Ja mitä kirkkoherrasta?… Onko sitten linnanväki uskaltanut ojentaa kätensä pyhää kirkkoakin vastaan? — Minullehan kerrottiin, että…"
"Saatte kuulla, kuinka kaikki on käynyt… Joku aika sitten tuli muuan jalosukuinen rouva ratsain tänne Vadstenasta. Hän ratsasti juuri tällä hevosella, mutta hän oli sairas ja kävi Skärstadin kirkkoherran luokse majailemaan. Kirkkoherra itse, joka on kunnon mies ja aina on koettanut valvoa köyhän kansan parasta, tahtoi nyt matkustaa Vexiöön arvoisan päädiakoonin puheille ja saattoi jaloa rouvaa Jönköpinkiin. He olivat ennättäneet tähän, kun samassa vouti itse ja joukko palvelijoita tulivat ratsastaen. Voin kertoa, miten kaikki kävi, sillä minä olin arvoisan kirkkoherran mukana ja näen kaikki silmieni edessä niin kuin juuri nyt tapahtumassa."
"'Tulette juuri sopivaan aikaan!' huusi vouti kirkkoherralle. 'Te olette aina ollut talonpoikain ystävä ja sellaisena teidän tulee näyttää hyvää esimerkkiä ja käydä jalkaisin. Rumlaborgin ympäristöllä ei tietääkseni monen penikulman päässä löydy yhtään hevosta paitsi teidän… Teidän tulee sen tähden antaa se minulle kuninkaan nimessä.'"
"'Unhotatte, vouti', vastasi kirkkoherra, 'puhuvanne pyhän kirkon palvelijalle ja tuskinpa luulen tarkoittavanne, mitä nyt sanotte, vaikka vääryydellä olette täällä isännyyttä pitänyt pitkät ajat. Pyhän kirkon nimessä, antakaa minulle ja seuralaisilleni tietä!'"
"Näin sanoen tuo pelkäämätön herra aikoi ratsastaa edelleen, mutta vouti tarttui hänen hevoseensa ja muuan palvelijoista heitti hänet itsensä alas satulasta, niin että hän loukkasi päänsä kiveen… Tuossa näette vielä veren." Vanhus osotti kuolleen hevosen vieressä olevaa kiveä. "Jalo rouva parkaisi kauhistuksesta, mutta vouti tarttui hänenkin hevosensa suitsiin, ja kun huomasi elukan liian vanhaksi ja voudinpalvelukseen kelpaamattomaksi, niin hän pisti miekkansa sen rintaan. Elukka kaatui maahan älykkäillä silmillään katsoen pyöveliinsä, ikään kuin olisi ymmärtänyt, kuinka julma tämä oli."
Pateri päästi huudahduksen ja tarttui ukon käteen niin kovasti, että tämä sekä kummastuen että peljästyen loi katseensa häneen.
"Entä vanha rouva?" kysyi hän sellaisella äänellä, kuin henkensä olisi vastauksesta riippunut, "tuo vanha vaimo?"
"Vouti nauroi hänelle niin kamalasti kuin kummitukset nauravat tuolla Skurun kadulla.[14] Mutta juuri hänen makeimmin nauraessaan tuli muuan ritari; eipä hän tosiaan ollutkaan mikään ritari, vaan nykyään Rumlaborgin edustalla majailevan talonpoikaissotajoukon päällikkö. Niin kuin myrsky laineilla kiitää taikka niin kuin salama leimahtaa pilvettömältä taivaalta, niin hän syöksähti esiin, yksinään, mutta hyvä miekka kädessään…"
"Hän tuli… Hän tuli … ukko … ja tuo vanha vaimo… Sano pian, sano pian, kuinka arpa lankesi!"
"Muutamat palvelijoista pakenivat vieden ryöstetyn hevosen ja muuta saalista, jota he nyt joka taholta haalivat linnaan, koska odottivat vapautussotajoukkoa, mutta vouti itse jäi paikalleen ja kysyi pilkallisesti, kuka tuo harhaileva ritari oli. Samassa hengenvedossa hän paljasti miekkansa ja samoin tekivät myöskin ne muutamat palvelijat, jotka olivat hänen seurassaan. Mutta talonpoikaispäällikkö ryntäsi heitä vastaan sellaisella voimalla, että olisi luullut hänen käsivartensa saaneen nelinkertaisen voiman, ja hänen hevosensa potki ja puri samalla, niin että siitä syntyi taistelu, josta ei voudilla ja hänen miehillänsä näyttänyt olevan mitään toiveita suoriutua kunnialla… Minä olin ottanut jalon rouvan syliini ja pidin häntä pystyssä. Ja minä tunsin kuinka hän vapisi, ja kuulin kuinka hän kuiskasi sanaa Herman, Herman, monta kertaa… Minä luulin hänen heittävän henkensä…"
"Jalo, kovakohtaloinen Rixa parka!" pääsi paterin kalpeilta huulilta. Ja taas hän pani kätensä ristiin, mutta niin rajusti, niin voimakkaasti kuin olisi siten tahtonut masentaa sen myrskyn, jonka ukon kertomus oli synnyttänyt hänen sielussaan riehumaan.
"Kun taas katsahdin taisteleviin", jatkoi vanhus, "oli kaksi palvelijaa kaatunut ja vouti itse pakeni, minkä vaan hevonen juosta jaksoi ja yksi palvelija seurasi häntä. Mutta nuori päällikkö, Herman, joksi rouva parka häntä sanoi, tuli takaisin, laskeutui hevosensa selästä, puhui lempeitä ja ystävällisiä sanoja jalolle rouvalle … mutta päällikön puhutellessa tämä näytti käyvän yhä levottomammaksi ja osotti kirkkoherraa, joka verissään ja hengettömän näköisenä makasi tiellä. Samassa tuli joukko ratsumiehiä tuolta alhaalta päin, he olivat talonpoikaisjoukon miehiä, ja päällikön pyynnöstä muutamat heistä nostivat ylös kirkkoherran, joka vielä eli, ja veivät hänet kotiin. Sitten päällikkö taas kääntyi vanhaan, sairaaseen rouvaan."
"'Te olette aina ollut minulle lempeä ja ystävällinen, jalo Richissa rouva!' sanoi hän, 'vaikka minä olen ollut halpa nuorukainen teidän rinnallanne; nyt on hyvä Jumala suonut minun hiukan verran osottaa kiitollisuuttani…'"
"'Kiitos, vilpitön kiitos, jalo nuorukainen!' kuiskasi rouva ja hänen kyyneleensä valuivat virtanaan."
"'Mutta miksi ratsastatte näin yksinänne?' kysyi taas päällikkö."
"'Olen matkalla lankoani, Hannu kreiviä, vastaan', vastasi hän, 'ja tulin Vadstenan kautta. Oppenstenin linnassa[15] tapaan lankoni. Sairaus ja suru ja huolet ovat vieneet voimani … ja nyt olen yksinäni…'"
"Hän rupesi näin sanoen itkemään, niin että minäkin, häpeä sanoakseni, vuodatin runsaita kyyneliä."
"'Olkaa huoleti!' sanoi päällikkö, 'minä hankin teille hyvän hevosen ja hyvän seurueen Oppenstenin portille asti.' Hän käännähti tällöin silmäämään seuruettansa, jota sillä välin oli saapunut iso joukko. Aivan hänen takanansa seisoi nuorukainen, joka oli enemmän karhunpenikan kuin ihmisen näköinen, mutta jonka silmät näyttivät arvaavan päällikön pienimmänkin ajatuksen."
"'Jaloa Richissa rouvaa saat saattaa sinä, Erkki, ja sitä paitsi kymmenen teistä!' sanoi hän. Ratsumiehet näyttivät kilvan haluavan kunniaa saada täyttää hänen käskynsä, mutta hän valitsi nuoria reippaita miehiä. Sitten hän sanoi vanhalle rouvalle:"
"'Ja te saatte minun hevoseni, jalo rouva; se on kantava teitä kuin karitsa ja on iloitseva saadessaan palvella sitä, jota hänen isäntänsä kunnioittaa. Ja kun sitten pääsette rauhaan Oppensteniin, niin rukoilkaa Herman Bermanin puolesta; hän kaipaa hurskaan rukousta!'"
"Jospa olisitte nähnyt, hurskas herra, jospa olisitte nähnyt tuon jalon rouvan, kun hän kiitti päällikköä. Hän ei tosin sitä sanoilla tehnyt, mutta hänen silmänsä paloivat kiitollisuutta ja rakkautta, aivan kuin äidin poikaansa siunatessa! Monen ympärillä seisovan miehen silmissä kiilsivät kyyneleet ja minä … niin, niin … te itkette, tekin, ja häpeämättä voittekin itkeä. Nyt voi jo itkeä ilostakin, sillä nyt kai lienee Rumlaborgin voudin viimeinen hetki käsissä!"
Vaikea on sanoa, kumpiko kärsi enemmän, pateriko tällä hetkellä vai Richissa rouva silloin kuin hänen poikansa hänet pelasti. Kuumeen viluväreet tärisyttivät hänen kookasta vartaloansa. Hän seisoi paikallaan eikä näyttänyt kuulevan ei näkevän, vaikk'ei ainoakaan sana jäänyt tarkkaamatta ja vaikka kertomus muuttui hänelle todellisuudeksi, niin että hän näki tapahtuman ikään kuin uudelleen suoriavan silmäinsä edessä. Mutta suuria, kirkkaita kyyneliä helmeili hänen partaansa pitkin.
Vihdoin, kun ukko oli vaiennut, loi hän katseensa hevoseen ja kyyneleet tippuivat hänen parrastaan elukan päälle, jonka ruumis keskellä kuluvan tuskanhetken talvenpakkasta ja kuolemanhiljaisuutta loitsi hänen mieleensä suloisia kuvia nuoruuden ja rakkauden päiväpaisteisilta ajoilta.
"Lapio, vanha mies!" huudahti hän. "Tämä elukka ei saa jäädä tähän petojen raadeltavaksi."
Ja ukko nouti lapion läheisestä talosta ja kohta oli työ täydessä vauhdissa.
"Te siis tunsitte tuon jalon rouvan?" kysyi vanhus sillä välin.
"Kyllä … kyllä, minä tunsin hänet ja tämän hevosen olen itse kasvattanut, ja mikäli tiedän ei se ole koskaan kantanut selässään ketään muuta kuin sitä vaimoa, joka nyt odottelee Hannu kreiviä Oppenstenin linnassa."
"Siellä hän jo on", jatkoi vanha talonpoika, "ja hänen saattajansa ovat jo palanneet, ja jollen ole saanut vääriä tietoja, niin he ovat tänä iltana mukana ryntäämässä Rumlaborgiin ja vaatimassa voutia tuomiolle… Kuuletteko, kuuletteko, isä, rummut pärisevät ja sotatorvet soivat. Nyt on hetki tullut!"
He lepäsivät hetkisen lapioittensa nojassa, mutta ryhtyivät taas työhönsä kahta uutterammin. Saatuansa vanhan uskollisen palvelijan hautaan he läksivät astumaan pitkin tietä linnalle päin. He eivät olleet kulkeneet montakaan askelta, ennen kuin näkivät taivaan punottavan, ja päästessään vähän etemmäksi muutamalle mäelle, josta saattoi nähdä linnan ja Vetterin, jonka rannalla se sijaitsi, he näkivät tuon suuren rakennuksen ikään kuin tulimeressä uivan. Samalla he kuulivat, kuinka ryntääjäin huudot täyttivät ilman ja äänellään melkein voittivat liekkien räiskinän.
"Nyt mahtanee voudin poski kalveta ja hänen sydämensä pehmetä", sanoi tällöin talonpoika, "mutta niitä kaloja saadaan, mitä pyydetään, ja kaikki hänen rikoksensa ja julmat tekonsa ovat jo kauvan hänelle tuota löylyä valmistelleet. Hän oli niin pöyhkeä vastatessaan sotajoukon päällikölle, ett'ei koskaan aikonut heittää kuninkaan linnaa alttiiksi… Haluttaisipa sentään nähdä, eikö hän nyt mieluummin tahtoisi sekä luopua linnasta että lähteä käpälämäkeen."
Vanhus oli tuskin puhunut loppuun, ennen kuin he näkivät, kuinka ryntääjät alkoivat purkautua ulos linnasta ja kuinka he kuljettivat vankeja välissänsä.
Yhden näistä onnistui kenenkään huomaamatta paeta kedolle ja hän suuntasi kulkunsa sitä kukkulaa kohti, jolla molemmat katselijat olivat. Paljoa hän ei kuitenkaan päässyt edelle. Kokonaisen nuolisateen sai hän jälkeensä, ja kun ei yksikään niistä näyttänyt sattuneen, läksi joukko miehiä ajamaan häntä takaa.
He saavuttivat hänet kukkulan juurella ja satakunta kirvestä välähteli liekkien valossa pakolaisen pään ympärillä. Nyt, nyt on kostonhetki käsissä, nyt janosi koston kirves hänen jo kovin kauvan säästettyä vertansa.
Vouti kaatui maahan, hänen kuolemansa oli varma, armon rukoileminen olisi ainoastaan lisännyt koston nautintoa takaa-ajajille. Munkki ja hänen toverinsa katselivat jännitetyin mielin edessään olevaa näytelmää.
Silloin kuului kiukustuneiden talonpoikain takaa ääni, joka pelkällä kaiullaan sai kohotetut kirveet pysähtymään. Se ääni oli pitkän, hoikan ratsumiehen.
"Muistakaa, talonpojat!" huusi hän, "ett'emme ole maantierosvoja emmekä sodi murhataksemme ja saalista ryöstääksemme."
Seuraavassa silmänräpäyksessä hän seisoi vapisevan voudin edessä.
"Te olette urhoollinen soturi, vouti", sanoi hän tälle, "ja sen tähden tahtoisimme me talonpojat kernaasti päästää teidät vapaaksi, mutta te olette sen ohessa myöskin julma mies ettekä pidä lakia ja oikeutta kunniassa, ja sen tähden jäätte vangiksemme, kunnes laillinen tuomio on langetettu."
Vouti vietiin pois, ratsumies meni menojaan ja aseellisen rahvaan virta vieri taas kukkulalta alas.
Mitä munkin povessa liikkui, sitä ei kukaan tiedä, mutta tuo vanha mies tiesi sitten kertoa hänen ensin syöksähtäneen talonpoikaispäällikköä kohti, ikään kuin olisi tahtonut häntä puhutella, mutta sitten yht'äkkiä vetäytyneen takaisin ja langenneen erään puun taakse polvilleen kätensä taivasta kohti ojentaen.
Paljon puhuttiin sitten niillä seuduin Rumlaborgin kukistumisesta, tuosta julmasta voudista ja Herman Bermanista, mutta myöskin munkista, joka polvillaan metsässä rukoili Jumalaa ja Pyhää Eerikkiä Ruotsin miesten puolesta. Mutta Rumlaborg jaotettiin maan tasalle ja ainoastaan ruohoa ja pensaita kasvava soraläjä ja pari muinaisten vallitusten jäännöstä ovat nyt enää osottamassa, missä se ennen on ollut.
Rumlaborgista marssi Herman etelään päin kahden järven välillä olevaa Trolleborgin linnaa vastaan. Sen vouti ei uskaltanut ruveta vastarintaan, vaan luovutti linnan heti sillä ehdolla, että sai lähteä vapaasti omaisuuksineen. Niin kävi myöskin Piksborgin, joka sijaitsi Bolmen-järvessä olevalla Bolm-saarella.
Täältä kääntyi Herman länttä kohti Hallannin rajalle. Hänen tehtävänsä oli sillä täytetty ja ilomielin ratsasti hän pitkin tietä odotellen vastausta Engelbrektiltä, jolle hän oli lähettänyt viestin Trolleborgista.
Muutamana päivänä hän oli kiirehtinyt kappaleen matkaa sotajoukon edelle, seurassaan vaan Erkki, joka nyt varjon lailla seurasi häntä. Sotajoukon ratsumiehet, jotka tavallisesti olivat etumaisina, olivat jääneet kauvas heistä. Herman antautui haaveittensa valtaan, jotka näyttivät hyvin menestyvän tämän ihanan ja suurenmoisen luonnon helmassa.
Yht'äkkiä kiisi Erkki salaman nopeudella tietä pitkin ja pysähtyi kuin seinään muutaman rotkotien suulle, jossa näytti olevan pimeä kuin säkissä. Herman riensi hänen rinnallensa ja kysyi kummeksien, mikä hänelle oli tullut.
"Jolleivät menninkäiset täällä Finvedenissä keskellä Jumalan kirkasta päivää kuljeskele kiusaa tekemässä", vastasi Erkki, "niin meillä on täällä vaara tarjona!"
"Mikäli tiedän, ei näillä seuduin löydy yhtään voudinpesää…"
"Ei, mutta saattavat kai voudit täällä sentään vehkeillä ja uskallan panna pääni panttiin, että näin Juhani Walen ja pitkän Maunun hiipivän tuosta tien poikitse."
"Niinpä lienet näkyjä nähnyt, Erkki, sillä missä muuten Juhani Wale oleskelleekin, niin näillä seuduin hän ei ainakaan liene…"
"Hiljaa", keskeytti Erkki, "ettekö kuullut hevosten jalkain kopinaa?"
He kuuntelivat ja kuulivatkin todella kavioiden kapsetta, joka hiljaa lähestyi rotkotietä toisesta päästä. Mutta yhtäkkiä kiihtyi hevosten käynti kapseesta päättäen neliseksi ja samalla kertaa lisäytyi heidän lukunsa. Kuului siltä kuin kokonainen ratsumiesjoukko olisi täyttä laukkaa kiitänyt pitkin tietä.
"Tuossa ne ovat!" huudahti Erkki.
"Kaksi toivioretkeläistä!" lisäsi Herman ihmetellen, mutta hän ei saanut sanotuksi enempää, ennen kuin heidän nopean ratsastuksensa syy tuli ilmi.
Molemmat toivioretkeläiset olivat tuskin ennättäneet näkyviin rotkotien mutkasta, kun jo tie alkoi tulla täyteen ratsumiehiä, jotka kaikki täyttä laukkaa ajoivat edellisiä takaa. Nämä näyttivät olevan vanhoja miehiä, vaikka he istuivat varmasti hevosen selässä ja osottautuivat sangen voimakkaiksi siinä kiivaassa ajossa, johon heidän nyt täytyi antautua.
Nähdessään Hermanin ja Erkin rotkotien suulla he säpsähtivät, ikään kuin luullen joutaneensa kierroksiin, mutta Herman viittasi kädellään ja kohta he olivat hänen rinnallaan.
"Ajakaa joutuisasti pakoon, hurskaat miehet, teitä ajetaan takaa!" huusi hän heille.
Ja toivioretkeläiset ajoivat, mutta olivat tuskin kulkeneet kivenheiton matkan, ennen kuin kääntyivät takaisin ja jättäytyivät vapaaehtoisesti niiden ratsumiesten valtoihin, joita pariin sataan vyöryi esiin rotkotieltä. Heidän etunenässään ratsasti roteva ritari. Hänen kasvonsa olivat ison kypärinsilmikon peitossa, mutta hänen vaakunamerkkinsä ilmaisi kuitenkin selvästi hänen sukunsa. Hän pysähtyi noiden neljän eteen, joita hän nyt piti saaliinaan.
"Antautukaa vangiksi Eerikki kuninkaan nimessä!'" huusi hän käskevällä äänellä.
"Mikäli vaakunamerkkiänne tunnen", vastasi Herman Berman, "olette
Totteja, jalo ritari, ja varmaankin olette herra Aksel Pietarinpoika,
Varbergin haltija. Minä kysyn teiltä sen tähden, millä oikeudella te
käskette täällä ruotsalaisella maaperällä?"
"Kuka olet sinä, uskalias mies, joka rohkenet kysyä, kun Aksel
Pietarinpoika käskee?"
"Nimeni on Herman Berman ja tietäkää, ritari, että täällä ainoastaan minä jakelen käskyjä."
Ritari näytti ihmettelevän sitä rohkeutta, millä komea ratsumies häntä puhutteli. Ainakaan ei hänen äänestään suuttumus ilmennyt, kun hän parin silmänräpäyksen kuluttua vastasi.
"Urheata on puheesi, nuori mies", sanoi hän, "ja sen tähden tahdon sanoa sinulle, että nämä miehet, jotka ovat rinnallasi, ovat kuninkaan vankeja ja ovat karanneet Köpenhaminan tornista. Laskekaa alas päähineenne, Hannu kreivi, ja jos olen erehtynyt, niin tahdon ritarikunniani nimessä antaa teille hyvityksen siitä, että olen ajanut teitä takaa."
Puhuteltu laski alas päähineensä ja Ewerstenin kreivin jalot kasvonpiirteet olivat helpot tuntea. Tuskin keneenkään tehosivat sentään nämä kasvonpiirteet niin valtavasti kuin Hermaniin. Hänen silmänsä paloivat ja poskensa hehkuivat ja selvästi levottomana hän odotti, mitä kreivi oli sanova.
"Minä olen, kuten näette, Aksel ritari", virkkoi tämä, "se mies, jota ajatte takaa, mutta minä sanon teille ritarisanallani, ett'en enää ole Eerikki kuninkaan vanki. Kuningas on itse päästänyt minut vankeudestani ja antanut minulle Trankärrin pikaisuutensa hyvitykseksi."
Ratsumiesten joukossa syntyi liikettä Aksel ritarin takana ja muuan mies ratsasti hänen rinnallensa ja kuiskasi jotakin, jota ei voinut kuulla. Herman kalpeni vihasta, kun näki miehen. Se oli Juhani Wale.
"Täällä sanotaan minulle, ett'ette voi todistaa sanojanne. Hannu kreivi…"
"Tuopa ei ollut ritarillisen herra Aksel Pietarinpojan puhetta", virkkoi arvokkaasti Hannu kreivi ja Herman Berman tarttui miekkansa kahvaan.
"Mutta kyllä kuninkaan ystävän!" vastasi ritari. "Näinä aikoina täytyy olla varuillaan, ja sen tähden, Hannu kreivi, on teidän nyt tuleminen minun mukaani Varbergiin. Sieltä voitte helposti palata Köpenhaminaan ja hankkia itsellenne kuninkaalta todistuksen, joka teiltä nyt puuttuu."
"Ei, Aksel ritari!" huusi nyt Herman, "niin ei ole koskaan käyvä! Täällä Ruotsin valtakunnassa löytyy satoja, jotka tahtovat taata Hannu kreivin."
"Missä ne ovat?" kysyi ritari kylmästi.
"Minä olen ensimmäinen, ja miekka kädessä aion odottaa, kuka tähän mieheen uskaltaa koskea. Uskokaa minua, ritari, se mies ei ole mikään kuninkaan ystävä, joka neuvoo rikkomaan ritarintapoja!"
Roteva ritari näytti epäröivän, mutta silloin sanoi Juhani Wale kovaa, niin että sen kaikki kuulivat:
"Julkeasti puhut, Herman, kun sinä, joka olet kunniaton mies, kapinoitsija ja lainrikkoja, ja joka olet kuninkaan julkisia vihollisia, uskallat tarjoutua takausmieheksi sellaisen miehen kuin Hannu kreivin puolesta."
Sanat olivat hyvin harkitut ja ritarilta haihtui kaikki epäröiminen. Hän antoi merkin kädellään ja hänen ratsumiehensä tulivat esiin noita neljää vankia kiinni ottamaan. Mutta Herman veti samassa silmänräpäyksessä miekkansa ja saman tekivät toivioretkeläisetkin.
"Minä sanon teille, Aksel ritari", huudahti Herman, "elkää alkako tätä leikkiä; se voi päättyä toisin kuin luulettekaan."
Ylt'ympäri välähtelivät nyt miekat ja ritari näytti vielä arvelevan, ikään kuin olisi ihaillut miehen rohkeutta. Mutta tällä välin oli Erkki laskeutunut hevosensa selästä ja milt'ei huomaamatta raivannut itselleen tien ratsumiesten välitse, ja juuri kun he tunkivat eteenpäin herransa käskyä täyttämään, syöksyi hän muutamalta kiveltä perimmäisen palvelijan päälle ja heitti hänet pois satulasta. Ennen kuin kukaan ennätti hämmästyksestään tointua, oli hän heittäinyt hevosen selkään ja kiisi tuulen nopeudella pois päin tietä pitkin.
Sillä välin kuului ritari toistavan käskynsä ja hänen miehensä ryntäsivät esiin, mutta Herman huimautteli miekallansa niin tottuneesti ja sai niin tehokasta apua molemmilta toivioretkeläisiltä, että miehet peräytyivät. Toisella puolen tietä kohosi korkea kallioseinä ja tätä vasten käänsivät ahdistetut selkänsä. Aksel ritarin miehet tekivät uuden hyökkäyksen ja tämä näytti onnistuvan paremmin. Hannu kreivi oli laitimaisena oikealla puolen ja häntä lähinnä Herman. Kaksi palvelijaa tuli nyt aivan lähelle kreiviä ja toinen heittäytyi hänen vyötäisilleen ja otti kiinni hänen kätensä, niin että miekkaa pitävä käsi joutui voimattomaksi. Tällöin iski toinen palvelija nähtävästi lyödäkseen miekan hänen nostetusta kädestään, mutta heilauttaessa sattui miekka kreivin takaraivoon ja olisi epäilemättä musertanut pääkallon, jollei Hermanin oikeaan aikaan tähtäämä voimakas isku olisi erottanut palvelijan käsivartta ruumiista. Toisen palvelijan pakotti kreivi äkillisellä ponnistuksella hellittämään.
Mutta palvelijat tunkivat yhä lähemmäksi ja haavoittuneiden huudot ja muutamat taistelussa surmansa saaneet kiihottivat toisia raivoon.
"Säästäkää kreivin henki!" kuului ritari tällöin huutavan palvelijain takaa. "Toisista ei ole väliä."
Oudosti kajahteli metsä, kun miekat kalskahtelivat vastakkain ja maa tuntui huokailevan raskaitten hevosien kavioiden alla.
Silloin kuului yht'äkkiä jonkun matkan päästä mahtava sotahuuto ja tumma monisatainen ratsumiesjoukko syöksyi täyttä laukkaa taistelevia vastaan.
"Lakatkaa, Aksel ritari", huusi silloin Herman, "taikka tästä tulee suuri mieshukka!"
Ritari näki ryntäävät ratsumiehet ja käsittäen mahdottomaksi taistella niin monta vastaan, koska nämä kolmekin olivat antaneet hänen miehilleen niin paljon tekemistä, hän antoi käskyn peräytyä.
"Nyt, Aksel ritari!" huudahti Herman ja ratsasti ritaria kohti, "jos teitä nyt haluttaa jatkaa miekan mittelyä, niin otan miehistäni niin monta, että tulemme tasaväkisiksi. Ja koska olette puhunut ritarin tavoin, niin tarjoan teille vielä sen ehdon, että, jos sitä kernaammin tahdotte, saatte vapaasti lähteä täältä palvelijoinenne. Yksi ehto teidän kuitenkin on täytettävä, se nimittäin, että minulle heti paikalla luovutatte Juhani Walen ja vielä muutaman, jonka täytyy löytyä palvelijainne joukossa ja joka meillä kulkee Maunun nimellä."
Ritari istui kauvan vaiti. Selvästi saattoi nähdä, kuinka hänen silmänsä leimahtelivat rautaristikon takana.
"Kuka lienetkin, Herman Berman", sanoi hän vihdoin ja avasi kypärinsä, "maantierosvon tavoin et vaan toimi etkä puhu, vaan kyllä ritarin tavoin, ja sen tähden on vanha Aksel Pietarinpoika aina nimeäsi kunnioituksella mainitseva. Te, Hannu kreivi, saatte nyt vastata kuninkaalle itselleen, kun hän ennen pitkää tulee Tukholmaan. Ehtosi tahdon täyttää, Herman. — Se mies, joka voi herjata niin kauvan kun luulee onnen ja ylivoiman olevan hänen puolellansa, mutta sitten kääntää selkänsä ja lankee jalkain juureen, hän ei ole minun miehiäni. Missä olette, vouti, joka olitte niin urhoollinen, kun oli vastassanne pari turvatonta toivioretkeläistä ja yksinäinen mies, mutta kalpenitte kuin nainen, kun osat vaihtuivat…?"
Ritari katseli ympärillensä, mutta voutia ei löytynyt mistään. Muuan palvelijoista ilmoitti vieraan voudin ja hänen palvelijansa ratsastaneen pois, kun ruotsalaiset miehet tulivat.
"Parempaa todistusta en sitten tarvitsekkaan", virkkoi silloin Aksel ritari, "ja hyvin luultavaa on, että olen loukannut teitä, Hannu kreivi, mutta tiedättehän, mistä minut löydätte, ja ett'en ole kieltäytyvä hyvitystä antamasta, missä ja milloin vaan tahdotte."
"Rehellisen kuninkaan ritarin tavoin olette käyttäytynyt, sen tahdon todistaa koko Ruotsin ja Tanskan ritaristolle!" huudahti Hannu kreivi ja ojensi kätensä ritarille, joka siihen tarttuikin.
Sen jälkeen tämä miehineen ratsasti pois rotkotietä myöten.
Heidän jäätyään yksinään kääntyi kreivi Hermaniin ja tarttui hänen käteensä.
"Paljon näkyy muuttuneen siitä kun viimeksi toisemme tapasimme Gripsholman puutarhassa! Minä tulen melkein köyhänä miehenä Ruotsin valtakuntaan ja te olette voittanut semmoisen arvon, Herman Berman."
"Onnellisimmaksi ylistän sentään sitä päivää, jona sain olla teille joksikin hyödyksi, Hannu kreivi."
"Siitäpä mahtanen ainaiseksi jäädä teille velkaan", sanoi kreivi ystävällisesti hymyillen ja painaen viittansa päähinettä verta vuotavaa päätänsä vasten.
Herman huusi esiin muutaman miehiänsä, erään, joka oli taitava lääkärin ammatissa ja pyysi tämän sitomaan kreivin haavan. Mutta kun Herman tahtoi saatattaa häntä matkalle, niin hän jäykästi epäsi.
"Ei, ei", sanoi hän, "ennen kuin Juhani Wale toiste voi saada jonkun linnanherran uskaltamaan retkelle rajan ylitse, olen jo saapunut Oppensteniin, jonne olen menossa. Ja Juhani Walea ja Jösse Eerikinpoikaa lukuun ottamatta ei minulla pitäisi olla yhtään vihollista Ruotsinmaassa. Minä ja Melcher tässä, me tulemme kyllä aikaan loppuosan matkaa. Kiitos, Herman! Toivoakseni näemme vast'edes vielä toisemme!"
Kreivin ääni ja katse ilmaisivat sellaista sydämellisyyttä, että Hermanin sydäntä oikein ahdisti, niin kuin joskus tekee, kun luulee toiveittensa olevan toteutumaisillaan.
Kreivi ja Melcher Gjordinpoika, joka hänellä oli mukanansa, läksivät matkoihinsa ja Herman jäi yksin. Mutta nyt oli hänen sydämensä niin täynnä iloa ja uhkuvia toiveita, että hän jätti miehensä ja ratsasti salaman nopeudella ketoa pitkin. Vasta myöhään illalla hän palasi takaisin.
Silloin annettiin hänelle Engelbrektiltä tullut kirje.
"Minä tapasin hänet Axevallassa", sanoi kirjeentuoja, "ja siellä hän kirjoitti kirjeen. Hän oli parhaillaan allekirjoittamassa useita kirjeitä, joiden piti mennä pohjoiseen päin."
Herman avasi kirjeen ja luki:
"Herran terveeksi, rakas kasvattipoika. Tiedä, että kaikki on onnistunut minulle hyvin, sen jälkeen kuin erosimme. Örebron linnan luovutti Matti Kettilberg minulle ja minä olen sen jättänyt veljeni huostaan. Itse läksin sitten Länsigötinmaahan ja tulin tänne Axevallan edustalle, jossa vouti on antanut minulle paljon tekemistä. Mutta länsigötit ovat yhtyneet meihin. Kun nyt sinä olet raivannut Smålannin linnat, sen mukaan kuin sanantuojasi kertoo ja kirjeestäsi näkyy, niin toivon Jumalan avulla kohta voivamme ahdistaa Eerikki kuningasta lähempää. Minä jätän Eerikki Puken tänne Axevallan edustalle ja lähden alas Öresteniin ja Oppensteniin päin. Tämä linna on Hannu kreivin hallussa ja siellä tahdon sinua tavata, ennen kuin kuljemme etemmäksi."
Tuskin on mitään kirjettä otettu vastaan ja luettu suuremmalla ilolla, kuin Herman tämän luki. Koko hänen mielensä paloi sille suunnalle, kaikki hänen ajatuksensa olivat Hannu kreivissä tämän ollessa Melcher Gjordinpojan kanssa matkalla Oppenstenia kohti.
Kun hän sotajoukon saavuttua oli kertonut päälliköille Engelbrektin kirjeen sisällyksen, tehtiin se päätös, että oli kuljettava hiukan joutuisammin Hallannin rajaa kohti |a siellä odotettava Hermanin palaamista.
Varhain seuraavana aamuna ratsasti Herman Berman Erkin seuraamana tietä pitkin Oppensteniin päin.