VIII.
Oppenstenissa.
Oppenstenin linnassa oli Martti Gråbo voutina. Oli iltamyöhä syyskuun 14 p:nä. Hannu kreivi oli tullut ja paljon oli siitä syystä ollut puuhaamista päivän kuluessa. Nyt istui vouti muutamassa syrjähuoneessa pää käden nojassa ajatellen viimeaikaisia tapahtumia, ihmetellen talonpoikia, joista oli kuullut niin kummallisia asioita kerrottavan, mutta samalla heitä ihaillen. Sillä hän samoin kuin useimmat niistä miehistä, jotka palvelivat Ewerstenin kreiviä, ei missään kohdin ollut maanmiestensä, toisten linnanvoutien kaltainen. Hän heräsi ajatuksistaan, kun muuan kaksitoistavuotias tyttö tuli sisään. Tytöllä oli kädessään äsken puhjennut kukka, jota hän katseli lapsellisella ihastuksella, vaikka silminnähtävä surumielisyys ilmeni hänen kasvoistaan.
"Sinä näytät surulliselta, Kerttu tyttöseni", sanoi vouti ja nosti päätänsä, "kuinka on tuon jalon rouvan laita?"
"Hän on heikko ja hyvin sairas eikä hän koskaan sano sanaakaan, vaikka selvästi näen hänen surevan. Ja hän säälittää minua, tahtoisin niin kernaasti sanoa hänelle jonkun lohduttavan sanan, mutta en voi."
"Puhu vaan mitä sydämesi käskee, tyttöseni, Richissa rouva on kyllä mielihyvällä sinua kuunteleva. Surun syytä hänellä lieneekin tuolla vanhalla rouvalla, en tunne paljoa hänen elämäntarinastaan, mutta siinäkin vähässä minkä tunnen on ihmiselle kylliksi kestämistä. Jos hän toivoo erityisesti jotakin, joka on meidän täytettävissämme, niin tahdon tehdä kaikki voitavani… Minun on joissakin määrin häntä kiittäminen voudintoimestani tässä linnassa."
"Hän halusi puhutella pappia, mutta muutoin hän ei ole mitään pyytänyt… Nyt hän pyysi minun jättämään hänet, koska muka en saanut kuluttaa aikaani sairasvuoteen ääressä. Ja nyt aion poimia muutamia kauniita kukkasia ja sitoa hänelle seppeleen. Se on varmaan ilahduttava häntä. Ja kiitos olkoon Jumalan äidille, joka on antanut sadetta ja päiväpaistetta kukkasilleni!…"
"Tee se, lapseni!" lisäsi vouti isän ilolla katsellen rakastettavaa tyttöstä.
"Mutta yksi seikka tekee minut tänään oikein sydämestäni iloiseksi, isä … tuo pitkä munkki!"
"Pitkä munkki … mitä sanot, lapseni!"
"Niin, tiedätkö, isä, että kun hän ensi kertaa tuli jalkaisin tänne ja pysähtyi linnanportin eteen, olin minä tornissa enkä koskaan, en koskaan ole nähnyt ihmistä niin onnettomana, kuin hän oli kuullessaan vastauksesi, isä, ett'ei kukaan saanut tulla linnaan ilman kreivin erityistä lupaa… Ja sen tähden, näetkös, kun nyt kreivi tuli ja toi hänet mukanansa, niin ajattelin, että hän nyt oli iloinen… Mutta iloinen hän ei ole … sano minulle, isä, mitä hänellä voinee olla tekemistä täällä linnassa?…"
"Mitä lienee, sen Pyhä Yrjänä tietköön. Hän on oleskellut rukoushuoneessa koko päivän, ja kun viimeksi katsoin sisään ovesta, niin oli hän vielä polvillaan alttarin edessä. Varmaankin hän lienee pyhä Jumalan mies."
"Varmaan hänellä on surujakin, jotka painavat hänen sydäntänsä…"
"Niin, niin, sitä hyvää riittää jokaiselle!"
Kerttu meni ja vouti vaipui taas mietiskelemään kummallista aikaa, jota nyt elettiin. Hänen ajatuksensa kiintyivät nyt kuitenkin tahtomattakin tuohon hiljaiseen synkkään munkkiin. Mutta Kerttu ei malttanut olla hät'hätää tirkistämättä avaimenreiästä sisään kulkiessaan sen linnanosan ohitse, jossa rukoushuone oli. Tuskin hän sentään ehti muuta kuin ajatella tirkistämistä, kun ovi hiljaa kääntyi saranoillaan ja pitkä, mutta synkkä mies astui ulos rukoushuoneesta.
Kerttu hypähti kuin hirven hieho äkillisen varjon langetessa polulle. Mutta kun hän nosti katseensa ja lähemmin loi sen mieheen, hävisi hänen pelkonsa ja hän katsoi säälien tähän. Tämän katseessa ja koko ulkonäössä olikin jotakin kovanonnenomaista siinä määrin, että se hänen sydäntänsä ehdottomasti liikutti, ei kuitenkaan vihan kuohuun pannut sitä kohtaan, joka näin paljon pahaa oli aikaansaanut, vaan vaivutti surunvoittoisuuteen. Munkin vanhoilla rypistyneillä kasvoilla oli sen ohessa jonkinlainen sisällisen rauhan ilme. Hänellä oli varmaankin ollut kovia sielun taisteluita ja myrskyn lakattua oli tyvenyys tullut sijaan.
Tyttö ojensi hänelle kukan, joka hänellä vielä oli kädessään.
"Annatko minulle tämän kukkasen, lapsi?" kysyi surullinen mies ja pian haihtuva hymy ilmautui hänen huulilleen.
"Sinä olet surullinen ja minä tahtoisin niin mielelläni nähdä sinut iloisena; jos minulla vaan olisi, niin antaisin sinulle paremman lahjan."
"Kiitos, kiitos", sanoi munkki ja taputti ystävällisesti lasta päähän,
"Jumala sinua siunatkoon, lapsi!"
Tyttö juoksi pois, ikään kuin olisi hävennyt itseänsä ja kukkaansa, mutta munkki astui verkalleen linnanportaita kohti. Täällä hän kohtasi palvelijan, jonka pyysi näyttämään tietä Hannu kreivin luokse, ja hetkisen kuluttua hän seisoi tämän edessä. Kreivi oli keskustelussa uskottunsa, Melcher Gjordinpojan kanssa, joka kohta munkin tultua nousi ja läksi huoneesta.
"Teidät olin unhottanut, hurskas isä!" sanoi kreivi ja nyökäytti ystävällisesti päätänsä munkille. "En ole nähnyt teitä sen jälkeen kuin tulimme linnaan aamulla. Mutta kun nyt lähemmin katson, niin luulenpa nähneeni teidät ennen Vaskivuorella Taalainmaassa, sinä onnettomana iltana, jona Herman Bermania yritettiin murhata."
"Me olemme nähneet toisemme sitäkin ennen, Hannu kreivi…"
"Sitäkö ennen?"
"Muistatteko Rafn von Barnekowin, kreivi?"
"Miks'en muistaisi häntä, sukulaistani…!"
"No hyvä, silloinpa muistatte senkin miehen, joka nai hänen tyttärensä…"
"Juhani … Juhani…"
Munkki heitti kaavun yltään ja sen alta sukesi nähtäviin hänen sankarimainen vartalonsa puvussa, joka oli omiansa suuresti lisäämään hänen jäseniensä sopusuhtaisuutta. Lyhyt mustasta verasta tehty halkohihainen nuttu, leveä vyö vyötäisillä ja housunlahkeet tummanruskeasta nahasta tehtyjen saappaiden pitkissä varsissa; — sellainen oli hänen pukunsa. Jos hänellä vielä olisi ollut miekka, niin hän olisi ollut täydellinen herrasmies.
Kreivi loi häneen katseen, joka ilmaisi mitä suurinta kummastusta, milt'ei hämmästystä. Hän ojensi molemmat kätensä ja meni häntä vastaan ikään kuin aikoakseen koskettaa häntä ja siten tullakseen vakuutetuksi, ett'ei nähnyt unta.
"Ei, ei", sanoi mies, "teidän kätenne ei pidä koskea siihen, jonka sukulaisen veri on tahrannut. Kuitenkin ilahduttaa mieltäni, että muistatte minua."
"Voisinko sitten unhottaa sinut, Juhani", virkahti kreivi ja tarttui heltynein mielin hänen vastahakoiseen käteensä, "voisinko unhottaa sen lupauksen, jonka tein, kun pelastit hurjapäisen lankoni hengen. Jumala hänen sieluansa armahtakoon, mutta ritarin tavoin ei silloin Rafn von Barnekow menetellyt."
"Vähäinen näytti kuitenkin se hyvä työ olevan vaimoni isän mielestä, koskapa hänellä juuri siihen aikaan oli mielessä ryöstää minulta elämäni ilo… Mutta rauha hänen tomullensa, kreivi … ehkäpä kohta tapaamme toisemme tuolla ylhäällä vanhurskaan tuomarin edessä!… Nyt olen tullut vaimoani etsimään… Hän on täällä linnassa, hän on tullut teitä vastaan, vaikka sairaus ja suru ovat yhdessä raastaneet hänen sydäntänsä… Minä tahdon vielä kerran nähdä hänet ja kuulla hänen puhuttelevan minua … sitten emme mekään enää nähne toisiamme tässä maailmassa."
"Surulliset ovat ajatuksesi, Juhani … ja kova onni on ankarasti kolhinut sinua…"
"Kovemmin se ehkä on kolhinut kälyänne, hän on taistellut ja kärsinyt enemmän, kuin minä sokeudessani olen voinut aavistaakkaan. Ja nyt rukoilen teitä, tahtoisitteko puhutella häntä sitä ennen… Kenties murtaisin hänet, jos ilman muuta näyttäytyisin."
"Vaikean tehtävän annat siinä minulle ja sellaisen, joka paremmin sopii papille kuin minulle … mutta tahdon kuitenkin ottaa sen toimittaakseni…"
Ja kreivi meni ja tuo surullinen mies heitti taas munkin kaavun päällensä ja seurasi.
Siinä huoneessa, jossa Richissa rouva oli ja joka oli lännen puolella, niin että ilta-aurinko lähetti kuuleata valoansa ikkunasta sisälle, oli täydellinen hiljaisuus vallalla, kun miehet lähestyivät. Lattiat olivat peitetyt matoilla, niin että heidän askeliansa tuskin kuului. Munkki jäi etuhuoneeseen, kun kreivi meni sisälle.
Huoneen nurkassa, aivan muutaman Kristuksen kuvan alla, istui vanha rouva mukavassa nojatuolissa. Aurinko loi häneen niin omituisen valon, että kun näki hänen kuihtuneet mutta vielä lempeät kasvonsa, joilla hillitty tuska ja pettyneet toiveet viihtyivät toistensa rinnalla, mutta joilla samalla vallitsi rauha, joka todisti sydämen heittäneen maailman surut syrjään, niin valtasivat ihailu ja kunnioitus väkisinkin mielen. Hän istui kädet ristissä ja katse luotuna sinistä taivasta kohti, mutta niin uinailevana, että näytti siltä kuin tuo suloinen olento pelkän tuulahduksen voimasta olisi voinut muuttua henkiseksi ja haihtua.
Kreivi pysähtyi ovelle. Hän uskalsi tuskin liikahtaa ja hänen sydämensä tykytti rajusti. Mutta vihdoin Richissa loi silmänsä häneen ja lempeä hymy väreili hänen huulillaan.
"Tervetuloa, lanko!" sanoi hän raukealla äänellä. "Onko teillä vielä mitä minulta kysyttävää?"
"Anteeksi, jalo käly", alotti kreivi ja astui esiin laskien kätensä hänen päällensä, "minulla on vielä muuan seikka, josta tahtoisin teille puhua… Kunpa vaan kestäisitte!"
"Puhukaa, puhukaa, Hannu kreivi… Tunnun paremmalta, kuin olen ollut pitkään aikaan… Jos asianne koskee Agnesta, tytärtänne, niin enpä tiedä toki mitään unhottaneeni…"
"Niin … mainitsette tytärtäni, rakasta Agnestani, Richissa… Minä kuvittelen, tiedättekös, mielessäni, että jos tyttäreni olisi vihastuttanut minut itseensä, josta Jumala varjelkoon, ja siten riistänyt minulta ilon nähdä häntä moneen pitkään vuoteen…"
"Kavahtakaa, lanko!" keskeytti hänet Richissan lempeä ääni, "sellaista voi tapahtua ainoastaan, jos itse annatte siihen aihetta … ja silloin olette itse hankkinut rangaistuksenne… Teillä ei ole niin kovaa sydäntä, kuin monella muulla, että jaksaisitte semmoista surua kestää…"
"Kaikkivaltias torjukoon minusta semmoisen onnettomuuden, Richissa … mutta jos niin kävisi ja minä olisin sairaana ja heikkona, niin kuin te nyt olette, ja tultaisiin minulle sanomaan: tyttäresi on tullut ja haluaa sovintoa… Mitä minun pitäisi tehdä?…"
Surunvoittoinen hymy ilmautui Richissa rouvan kasvoille, vaikka silmät olivat totiset. Näytti siltä kuin hän olisi käsittänyt lankoansa sanojen mukaan, mutta ennen kuin hän ennätti vastata, kysyi kreivi taas:
"Mitä te tekisitte sellaisessa tapauksessa, kälyni?"
"Mitäkö tekisin…? Saman mitä sydämeni sanoo, että teidänkin pitäisi tehdä, Hannu kreivi, oi … unhottaa ja antaa anteeksi!"
"Mutta jos vaimoni olisi näin menetellyt?"
"Unhottaa ja antaa anteeksi!" toisti lempeä ääni, mutta katse ei enää ollut niin kirkas ja vieno vavistus näytti värisyttävän häntä. Hän lisäsi: "Te johdatte minut sillä omaan elämänjuoksuuni, lankoni … minäkin olen halunnut ja huokaillen hakenut sovitusta, mutta oi … se ilo on kauvaksi kaikonnut… Teillä on kenties oikeus johdattaa minun mieleeni tämä asia, mutta olkaa huoleti, lankoni …. se on yöt päivät mielessäni…!"
"Ja jos hän, jota olette ikävöinyt … jos hän nyt tulisi…"
Kreivi ei ennättänyt puhua loppuun. Leimaus välähti Richissan silmissä ja hän vaipui tuolia vasten, ikään kuin juuri nyt olisi lausuttu ne sanat, joilla oli voima irroittaa hänen henkensä ruumiista.
Hänen edessään oli Juhani polvistuneena ja painoi kiihkeästi hänen hameenhelmaansa kasvojansa vasten.
Mutta niin kuin talviyönä revontulien liekit näyttävät vaalenevan ja kuolevan ja häviävän ja sitten uusin voimin palaavat ja hämmästyttävät ihmettelevää katselijaa turmeltumattomalla loisteellaan, niin virkosi taas noiden sammuvain silmäin katse ja hymyili niin eloisana, niin rikkaana ja lempeä henkivänä.
Hän ojensi molemmat kätensä, tarttui kumartuneeseen päähän ja nosti sen hiljaa ylös, niin että hän voi katsoa noihin silmiin, joiden säteet siihen saakka niin monta vuotta olivat seuranneet häntä rankaisevan kostajan leimauksenkatseena, mutta jotka nyt kosteudesta loistavina saattoivat hänen sydämensä takaisin temppelinrauhaan myrskyä pakoon.
Hannu kreivi ei voinut pidättää kyyneltä herahtamasta, mutta hän läksi samalla pois huoneesta. Hän oli kovin heltynyt. Kenties oli hänen edessään oleva näytelmä sellainen, että se johdatti hänen ajatuksensa oloihin, joita saattoi ilmaantua ja jotka saattoivat koskea häneen paljoa lähemmin kuin nämä. Pää kumarassa hän meni huoneeseensa ja käydessään akkunalaudalle istumaan hän kuiskasi tyttärensä nimen.
Yht'äkkiä hänet keskeytti vanha Melcher Gjordinpoika, joka muutaman palvelijan seuraamana syöksyi sisälle.
"Engelbrekt marssii Oppenstenia vastaan, kreivi!" huudahti vouti.
"Engelbrektkö?" kysyi kreivi tuskin kyeten käsittämään sen sanoman merkitystä, jonka Melcher oli tuonut.
"Engelbrekt itse", toisti tämä, "tämä mies on puhutellut häntä…"
Kreivi silmäsi palvelijaa ja antoi hänelle viittauksella käskyn puhua.
"Engelbrekt pysähtyi Sembin tienoilla", kertoi mies, "ja kun minä ratsastin siitä, vietiin minut hänen luoksensa. Hän kysyi minulta, mistä olin ja minne olin menossa. Minä sanoin hänelle sen ja silloin hän pyysi minun kiiruhtamaan tänne linnaan sanomaan, että hän kohta aikoi tulla perästä. Minä sanoin hänelle teidän itsenne, Hannu kreivi, olevan täällä linnassa, mutta silloin hän sanoi: sitä parempi, silloin tulee asia helposti sovituksi!"
Kreivi näytti tarkoin miettivän miehen sanoja, mutta käski sitten kutsua Martti Gråbon luoksensa. Palvelija meni ja kohta sen jälkeen tuli vouti.
"Tahtoisin kernaasti uskoa", sanoi kreivi tälle, "että käskyjäni on tarkoin noudatettu täällä linnassa ja linnanläänissä?"
"Parhaan ymmärryksen ja kyvyn mukaan!" vastasi vouti kumartaen, mutta rehellisesti katsoen isäntäänsä silmiin.
"Teillä ei siis ole omallatunnollanne, Martti, mitään, josta teitä voitaisiin syyttää…?"
"Ei ole!"
"No hyvä!" jatkoi kreivi vakavalla äänellä, "käske satuloimaan hevoseni ja muutamain palvelijain nousemaan ratsaille."
Hetken kuluttua kreivi ratsasti ulos linnasta ja ajoi pohjoista kohti
Sembiin päin.
Vähän enemmän kuin puoli tuntia oli kulunut kreivin lähdöstä, kun vahtitornista kuului torventörähdys ja muuan palvelija riensi voudille ilmoittamaan Herman Bermania, joka pyysi päästä linnaan. Vouti näytti epäröivän, mutta Melcher Gjordinpoika, joka oli saapuvilla, poisti kaikki arvelut ja nostosilta laskettiin ja Herman ja Erkki ratsastivat Oppenstenin linnaan.
"Onko teillä ollut tietoja pohjoisesta päin, vouti?" kysyi Herman laskeuduttuaan hevosensa selästä ja jätettyään sen Erkin huostaan.
"Tänään saimme", vastasi Martti Gråbo, "Engelbrekt marssii linnaa vastaan, hän on varmaankin täällä ennen puoliyötä, jollei…"
"Jollei…?"
"Hannu kreivi on ratsastanut hänen puheilleen ja minä toivon hänen kykenevän torjumaan sen vaaran, joka uhkaa Oppenstenia…"
"Oppenstenin linnasta voi kuitenkin tulla talonpoikain kiusa, niin kuin noista muistakin linnoista, jotka sijaitsevat näin sisämaassa, eikä lempeä Hannu kreivi aina ole oleva linnanherrana. Sen tähden minusta näyttää siltä kuin kreivi olisi turhaan lähtenyt sille matkalle."
"Arveletteko sitten, että Oppenstenin linna jaotetaan maan tasalle, niin kuin on käynyt Smålannin linnain…?"
"Niin arvelen!"
"Mutta onhan kreivi aina ollut Engelbrektin ystävä ja on tämän ystävyyden takia saanut olla vankeudessakin…!"
"Mutta yksi seikka on asetettava miesten ystävyyttä korkeammalle … se on isänmaamme, ja Engelbrektin ystävän täytyy olla Ruotsinkin ystävän eikä hän silloin ole itkevä Oppenstenin raunioiksi murskattuja muureja."
"Ja jos niin käy kuin sanotte, jos Engelbrektin tuomio on sama kuin teidänkin ja herrani, kreivi, luovuttaa Oppenstenin linnan Engelbrektille … niin kuinka kauvan odotatte, ennen kuin alatte hävitystyönne?"
"Kummallinen kysymys, vouti… Mikäli tiedän on se heti alkava!"
Vouti löi kätensä yhteen ja hämmästystä ja surua kuvautui hänen kasvoilleen.
"Eerikki kuninkaan", jatkoi Herman, "sanotaan kulkevan Skånessa suuren sotajoukon kanssa ja minä luulen Engelbrektin aikovan mennä häntä vastaan. Sen tähden täytyy selän olla vapaana ja ennen kaikkea täytyy kiirehtiä."
"Richissa rouva parka!" huokasi hyväsydäminen Martti Gråbo.
Melcher Gjordinpoika, joka tähän saakka oli ollut vaiti, lisäsi:
"Tietäkää, Herman, että Richissa rouva sairastaa kuolintautiansa täällä linnassa. Tuskin häntä voidaan täältä siirtää eikä tietääkseni Engelbrekt ole niin julma mies, että hän linnan takia ottaisi tuon hurskaan rouvan kuoleman omaksi syyksensä."
"Richissa rouva on minulle rakas", sanoi Herman, "ja mitä Engelbrektistä sanotte, Melcher Gjordinpoika, on totta, mutta sekin on totta, että valtakunta on vaarassa ja aika kiirehtii. Yksityisen miehen täytyy väistyä valtakunnan tarpeen edestä. Ei isä eikä äiti … ei mikään saa estää miestä velvollisuuttansa täyttämästä…"
"Te ette kuitenkaan vielä ole sitä kokenut, Herman", sanoi Melcher Gjordinpoika vakavasti. "Jos oma isänne tai äitinne sairastaisi kuolintautiansa täällä linnassa, niin tahtoisinpa nähdä, ettekö viivyttelisi, ennen kuin käskisitte suuntaamaan muurinsärkijän sen huoneen seinää kohti, jossa kuolema parhaillaan olisi työssä… Hyvin vaikeata on sentään ruveta isän tai äidin pyöveliksi ja nähdä rakkaiden kasvojen riutunein silmin katselevan muurin halkeamista nuhtelevina ja syyttävinä…"
Vanhan miehen sanat näyttivät kovin koskevan Hermaniin. Ehdottomasti tulivat hänen mieleensä halu ja kaipuu, millä hän nuoruudessaan oli ajatellut isää ja äitiä, ja voimatta ajatuksiansa hillitä tai edes uskomatta niiden kuvauksien todellisuutta, jotka voudin sanat saivat hänen sydämensä pohjassa kangastamaan, hän kuitenkin joutui itseltään kysymään: "jos täältä löytäisit, jota niin kauvan ja niin kiihkeästi olet etsinyt, mitä silloin tekisit?"
"En tahdo liioitella", sanoi hän puoleksi surunvoittoisesti, "mutta mielin uskoa, ett'ei isäni tai äitini, jos jompikumpi heistä olisi täällä lähtöä tekemässä, syyttäisi minua teosta, johon minua kuitenkin velvoittaisi voima, joka on korkeampi kuin sekä he että minä. Tahdon kuitenkin", lisäsi hän hetkisen kuluttua, "tahdon puhutella Richissa rouvaa, ehkäpä hänen voimansa sallivat hänen lähteä linnasta … ja sen on kyllä Engelbrekt mieluimmin näkevä."
Molemmat vanhukset kuuntelivat surullisesti hymyillen tuon nuoren miehen puhetta, ja kun vielä hänen lähdettyään kuulivat hänen askeltensa käytävää pitkin poistuvan, katsoivat he hänen jälkeensä, ikään kuin hän vielä olisi seisonut heidän edessänsä.
Mutta Herman astui pitkin luhdineteistä sen päähän saakka ja avasi siellä oven löytääkseen jonkun naispalvelijan, joka voisi viedä hänet Richissa rouvan luokse. Huone oli kuitenkin tyhjä. Muutamasta sisähuoneesta hän sitä vastoin kuuli ääniä ja jatkoi sen tähden kulkuansa sisäovelle, avaten sen. Tämäkin huone oli tyhjä, mutta vielä tämän takana olevan huoneen ovi oli auki ja sieltä hän selvästi kuuli sekä puhelua että vielä jotakin, joka sai hänet pysähtymään ja painamaan käden sydämelle.
"Hän on poikasi, Richissa", sanoi miehen ääni, "Engelbrekt on kasvattanut hänestä miehen, joka voi ilahduttaa äidin sydäntä, mutta jonka myöskin … on täytynyt katkeroittaa rakkauttasi… Oi Richissa, Richissa, sinä lempeä Jumalan enkeli, joka olet kärsinyt niin paljon, niin sanomattomasti, … oi, jospa voisin ohjata ajan takaisin entisille jälilleen … oi, jospa sydämelläni olisi ollut edes vähäinen osa sinun sydämesi kärsivällisyyden runsautta, voimaa taipumaan välttämättömyyden alle!"
"Elä puhu noin ankaria sanoja, Juhani", kuului lempeä ääni puoleksi kuiskaavan, "eläkä lue omaksi syyksesi sitä, mihin nurjat voimat ovat olleet syynä… Katso, minä kuolen tyytyväisenä! Jumalan äiti on kuullut hartaimman rukoukseni, jolla pyysin päästä puhtaaksi sinun silmissäsi, ennen kuin täältä lähden. Ja elämän rajalla, kuoleman portilla … siellä muuttuvat elämän muodot vallan toisiksi. Oi, kiitos, sinä pyhä Jumalan äiti, eläkä vihastu minuun, jos olen vaatinut liian paljon … jos vielä tällä hetkellä rukouksenkuulemisen runsaus sydämessäni halajan vielä … halajan sulkea poikani syliini, siunaten nähdä hänet, ennen kuin silmäni viimeisellä hetkellä sammuvat."
Herman jäi seisomaan kuin kuvapatsas. Hän tuskin uskalsi hengittää. Hän ei tiennyt, kuuliko hän todellakin mitä kuuli, vai oliko kaikki ollut vaan unta, voudin puheesta kiihtyneen mielikuvituksen pilaa. Mutta joku vastustamaton voima ajoi häntä eteenpäin.
Hän ilmautui kynnykselle, hän syöksyi esiin ja laski runsaita kyyneliä vuodattaen seuraavassa tuokiossa päänsä äitinsä syliin.
Tämä ei vaikuttanut sairaaseen, niin kuin olisi odottanut. Hän oli niin tottunut ajattelemaan poikaansa, jonka hän niin monasti oli nähnyt ja josta hän oli kuullut niin paljon puhuttavan, vaikka hän rakkaudesta häneen ja mieheensä oli kukistanut äidinylpeytensä ja luonnollisen halunsa taikka tarpeensa ilmaista itsensä ja saada nauttia pojan rakkauden ja mieltymyksen helliä osotuksia; hän oli nyt samalla niin kokonaan yläpuolella asiain tavallista menoa, että hänestä poikansa näkeminen tuntui aivan yksinkertaisesti pyhän neitsyen vastaukselta, rukouksenkuulemisen todistukselta. Tosin kostuivat hänen kalpeat kasvonsa kuumista kyyneleistä, tosin vapisi koko hänen olentonsa, mutta se ei ollut musertavan hämmästyksen vaikutusta keskellä mitä puhtainta onnellisuutta. Se oli auringonsäde, joka pilkotti keskeltä niitä mustia pilviä, jotka olivat peittäneet hänen elämänsä taivaan, ja joka nyt elämän ehtoona valoi hänen ympärilleen toteutuneiden toiveiden lämpöistä rauhaa.
Niin kului hetki toisensa jälkeen kenenkään sanomatta sanaakaan. Sairas laski kätensä poikansa päähän, samoin kuin vähää ennen isän, ja nosti sitä, niin että saattoi painaa suudelman hänen vapaalle, miehekkäälle otsalleen. Sitä tehdessään hän kietoi kätensä hänen ympärilleen ja laski päänsä hänen olkapäätänsä vasten. Isä, tuo elämän koettelemuksien karkaisema mies, itki kuin lapsi.
Mutta semmoisen mielenliikutuksen täytyi kuitenkin vaikuttaa sairaan heikkoon, kuihtuneeseen ruumiiseen. Herman tunsi käsivarsien vähitellen ikään kuin herpoavan ja varovasti hän laski kokoon painuvan vaimon takaisin tuolin pieluksia vasten.
"Äiti, äiti!" kuiskasi hän, "pitääkö meidän tavata toisemme ainoastaan … ainoastaan samassa silmänräpäyksessä erotaksemme?"
Vanhus avasi silmänsä ja laski vielä kerran kätensä pojan päähän.
"Jumala siunatkoon sinua, poika!" sanoi hän raukealla äänellä, mutta osotti toisella kädellään isää ja lisäsi: "ellös enempää kuin hänkään nurkuko niitä kohtaloita, jotka Herra jakaa!"
Ja näin sanoen hän taas tarttui miehensä käteen ja katsoi niin lempeästi ja ystävällisesti häneen, kuin tämä katse olisi sisältänyt koko hänen elämänsä rakkauden. Herman lankesi polvilleen äitinsä sivulle ja tunsi, kuinka äidin käsi hiljaa painui hänen päähänsä.
Mutta ei sanaakaan sanottu enää. Kun Herman nosti päätänsä, niin hän näki äitinsä katseen vielä yhtä lempeästi luotuna isään, mutta kasvonpiirteet olivat jäykistyneet ja käsi, johon hän tarttui, oli kylmä.
Hän hypähti pystyyn, mutta vanha, sankarinvoimainen mies ojensi kätensä ja sulki hänet syliinsä.
"Äitisi, poikani, on mennyt meiltä pois", sanoi hän, "ja hänen henkensä liitelee vapautettuna aistillisten yläpuolella ja hän rukoilee nyt Jumalan valtaistuimen edessä sinun ja minun puolestani. Jumala siunatkoon sinua, poikani, kaikesta siitä ilosta, mitä olet tuottanut synkälle isällesi ja tuolle tuossa, armaalle äidillesi! Kaikkivaltias Jumala suojelkoon sinua kaitsevalla kädellään nyt ja iankaikkisesti!"
Kovin liikutettuna syleili vanhus poikaansa.
"Elä kysy minulta mitään, poikani", lisäsi hän sen jälkeen. "Engelbrekt on kertova sinulle kaikki. Rukoile, rukoile äitisi tomun ääressä — minä pyydän sytyttämään vahakynttilät kuolleen ympärille."
Näin sanoen vanhus syöksyi ulos ja Herman vaipui taas polvilleen äitinsä viereen. Hän rukoili kauvan ja hartaasti. Kun hän nosti päätänsä, oli jo yö ja kuu kumotti tähtitaivaalta ja valaisi kuollutta, joka vielä kuolemassaan hymyili pojalleen.
Hänen päässänsä oli tuoreista kukkasista sidottu seppele.
Kerttu oli hiljaa tullut huoneeseen ja aavistamatta, mikä todella oli syynä siellä vallitsevaan kuolonhiljaisuuteen, hiipinyt kuolleen luokse ja laskenut seppeleen hänen päähänsä, mutta huomattuaan nuoren miehen rukoilevan hänen sivullansa, yhtä hiljaa taas poistunut.
Herman näki kukkaset ja suuteli vielä kerran hänen kylmää otsaansa. Hänestä tuntui siltä kuin seppele olisi siihen pantu häntä varten, johtamaan hänen katsettansa katoovaisista elämään takaisin, jonka vertauskuvia nuo tuoreet kukkaset olivat.
Hiljaa läksi hän sen jälkeen huoneesta ja samalla hetkellä kuului kaukaa heikkoa rummunpärrytystä Engelbrektin tuloa ennustaen.
IX. Kuka oli kuningas?
Hermanin ensimmäinen ajatus oli tavata isäänsä. Mutta tämä ei ollut mistään löydettävissä ja Martti Gråbo, joka kummastuen tapasi Hermanin ja kävi kovin surulliseksi saatuaan tiedon Richissa rouvan kuolemasta, tiesi ainoastaan ilmoittaa nähneensä tuon kookkaan munkin kiireesti tulevan ulos rukoushuoneesta ja siellä tavanneen hänen pienen tyttärensä Kertun, jolla oli ollut kukkaisseppele kädessä. Munkki oli puhutellut tyttöä ja kysynyt häneltä, kuka seppeleen oli saava, jonka jälkeen hän oli suudellut tätä ja taputtanut tyttöä päähän sekä pyytänyt hänen kiiruhtamaan. Sen jälkeen hän oli lähtenyt linnasta.
Herman meni rukoushuoneeseen ja vouti riensi puuhaamaan vahakynttilöitä ja mitä muuta kuolemantapauksen tähden tarvittiin. Mutta juuri hänen näissä puuhissa ollessaan kuului torventörähdyksiä nostosillan edustalta ja Hannu kreivi ynnä Engelbrekt ratsastivat linnaan.
Kumpaankin koski tieto Richissa rouvan kuolemasta. Kreivi riensi ylös ruumishuoneeseen, mutta Engelbrekt meni rukoushuoneeseen, jossa vouti oli sanonut Hermanin olevan. Siellä oli hämärä, mutta Engelbrekt mainitsi kasvattipoikansa nimen ja tämä lepäsi kohta hänen sylissään.
"Rohkeutta, rohkeutta, poikani!" sanoi hän, "sinun koettelemuksesi on sentään vähäinen siihen verraten, mikä hänellä, hurskaalla äidilläsi on ollut; ei sitä myöskään voi verrata isäsi koettelemuksiin…"
"Niin on kuin sanotte, kasvatusisä. Kaikkivaltias Jumala olkoon heille armollinen!"
Paljon he puhelivat sitten siitä, mitä linnassa oli tapahtunut, ja
Herman kertoi kaikki juurta jaksain.
"Siis tiedät", sanoi vihdoin Engelbrekt, "mitä minulla nyt on oikeus sinulle ilmaista, mutta isäsi on myöskin antanut minulle muiston sinulle jätettäväksi." Hän otti esiin vitjat, joista riippui pimeässä välähtelevä sormus.
Kunnioittaen otti Herman tuon kallisarvoisen kalun.
"Pidä niitä", jatkoi Engelbrekt juhlallisesti, "pidä niitä isäsi muistona! Ole jalo ja luja kuin hän … mutta tule sinä häntä onnellisemmaksi!"
"Ja nyt", lisäsi hän, "nyt meidän täytyy nousta ratsaille ja tarttua miekkaan taas, Herman! Vielä on meillä tekemistä, ennen kuin saamme lähteä kotiin takaisin? — —"
Oppenstenissa ei oleskeltu kauvan. Richissa rouvan ruumis vietiin jo seuraavana päivänä aamupäivällä Asarpin kirkkoon ja sekä Hannu kreivi että Engelbrekt ynnä Herman ja sotajoukon etevimmät päälliköt seurasivat juhlallisessa saattokulkueessa.
Mutta Oppenstenin linna täytyi repiä ja Hannu kreivi, joka ei voinut kumota Engelbrektin esiintuomia, tähän toimenpiteeseen pakottavia syitä, suostui hakemaan korvausta kuninkaalta. Sen jälkeen pidettiin neuvottelu ja Hannu kreivi väkineen läksi Tukholmaan päin, mutta Engelbrekt jatkoi kulkuansa Öresteniä, erästä toista lounaisen Länsigötinmaan linnaa vastaan. Sen vouti poltti itse linnan ja meni matkoihinsa, jonka jälkeen Engelbrekt meni valtakunnan rajan poikki ja hyökkäsi Hallantiin, suoraan Varbergin linnaa vastaan, jossa ritari Aksel Pietarinpoika oli linnanherrana. Hallannin talonpojat yhtyivät mielellään Engelbrektiin ja Ruotsiin, samoin Varbergin kaupungin asukkaatkin, mutta Aksel Pietarinpoika sai pitää Varbergin linnan, kuitenkin sillä ehdolla että sai kantaa vaan puolet veroista, jotka hänelle oli jättävä Engelbrektin nimittämä vouti. Varbergista Engelbrekt kulki etelää kohti Falkenbergiin. Täällä hän tapasi Herman Bermanin.
Tämä oli rientänyt Oppenstenista Hallannin rajalle jättämänsä sotajoukon luokse ja hyökännyt sillä niin ikään Hallantiin, mutta etelämmäksi kuin Engelbrekt, niin että hän oli käynyt Falkenbergin kimppuun samaan aikaan kuin Engelbrekt oli marssinut Varbergia vastaan. Falkenbergin vouti oli tehnyt urhoollista vastarintaa ja torjunut yhden talonpoikaissotajoukon tekemän hyökkäyksen. Mutta talonpojat olivat taistelleet niin urhoollisesti ja siihen määrään kuolemaa pelkäämättä, ett'ei vouti ollut uskaltanut odottaa uutta hyökkäystä, vaan itse sytyttänyt linnan tuleen ja hyvyyksineen päivineen noussut miestensä kera laivoihin ja purjehtinut matkoihinsa. Engelbrektin tullessa oli Falkenberg soraläjänä.
Nyt yhdistettiin molemmat sotajoukot ja Engelbrekt läksi Halmstadia vastaan, joka vapaaehtoisesti avasi porttinsa. Sen jälkeen hän riensi alas Skånen rajalle. Saapuessaan Lagajoen rannalle, vähän matkan päähän lujasta Laholman linnasta, näki hän toisella rannalla suuren leirin, joka oli laadittu vasta päätä linnaa.
Herman ratsasti Engelbrektin rinnalla ja huomasi tyytyväisyyden seijastuksen hänen kasvoillaan.
"Jos saan kasvojesi ilmeestä, Engelbrekt", sanoi Herman, "arvata ajatuksiasi, niin tulemme täällä taistelemaan avonaisella kentällä?"
"Niin totta kuin Eerikki kuningas itse on tuolla", vastasi Engelbrekt ja osotti vihollisten leiriä, "niin tahdomme täällä Jumalan nimessä ryhtyä taisteluun."
"Ja mistä tiedät kuninkaan olevan siellä?"
"Jo Axevallan edustalla ollessani", vastasi Engelbrekt, "sain sanan ja kirjeen tuolta jalolta ritarilta Broder Sveninpojalta, joka ilmoitti kuninkaan kokoovan joukkoja Skåneen, ja sen tähden olen rientänyt tänne. Luulin kuitenkin kuninkaan ennemmin tulevan meitä vastaan omien rajaimme sisällä, kuin odottavan meitä täällä. Mutta tehköön kuin tahtoo! Nyt on meidän vaan löytäminen ylimenopaikka joesta, sitten koettelemme kalpoja ja sanoppa silloin, Eerikki kuningas, että söin sanani, kun vakuutin vielä kerran kohtaavamme."
Syntyi hetken äänettömyys. Sen jälkeen Engelbrekt käski Hermanin ratsastamaan pitkin joenrantaa ja etsimään sopivaa ylimenopaikkaa. Tämä kiiruhti heti käskyä täyttämään. Engelbrekt antoi sitten sotajoukon asettua leiriin aina sitä myöten kuin eri osastot saapuivat perille. Asiansa toimitettuaan palasi Herman ja toi vihollisen asemasta semmoiset tiedot, että ne saivat Engelbrektin päättämään jo seuraavana päivänä mennä yli joen ja marssia kuninkaan leiriä vastaan. Kaikki järjestettiin, sotajoukon päälliköt kokoutuivat neuvottelemaan ja määrättiin tarkoin, kuinka sotajoukon oli mentävä joen ylitse ja kuinka hyökkäys oli tehtävä. Kun Engelbrekt neuvottelun päätyttyä taas oli yksinään, käski hän satuloimaan hevosensa itse ratsastaakseen ylimenopaikkaa ja sen ympäristöä tarkastamaan.
Hän oli jo valmiina nousemaan ratsaille, kun vanha Ulvi tuli hänen luoksensa ja sanoi vieraan ritarin lähestyvän.
Pari silmänräpäystä sen jälkeen näkyikin ratsumies täyttä laukkaa rientävän leiriä kohti. Hän pysähtyi Engelbrektin eteen. Se oli Broder Sveninpoika.
"Tervetuloa, ritari!" sanoi Engelbrekt ja meni vierasta vastaan; "enpä odottanut tapaavani teitä täällä."
"Ettepä olisi tavannutkaan, Engelbrekt", vastasi ritari, "jolleivät tärkeät sanomat olisi tuoneet minua tänne."
"Mutta olettehan toki nyt vapaa vankeudestanne ja voitte kulkea sitä tietä, minkä itse valitsette?"
"Vapaa olen ja olen jo puolestani valinnut… Minä seuraan teitä, Engelbrekt, sillä tuolla pimeässä vankilassa on minulle selvinnyt, että herrainvaltaa meidän maassa on aina seurannut kuninkaanvalta, ja minusta näyttää, minkä verran olen kuullut teistä ja siitä valtatyöstä, jonka olette alottanut, ett'ei kuninkaanvaltaa täällä voida erottaa Ruotsin rahvaasta. Sen tähden tahdon olla teidän miehiänne, niin kauvan kuin käsivarteni kykenee miekkaa käyttämään."
"Tuo puhe kuuluu hyvältä korvaan, ritari… Mutta minun tieni ei ole ruusuilla kukitettu eikä mahtane sellaiseksi teidänkään tulla!"
"Se seikka jääköön Jumalan tahdosta riippumaan… Vastoinkäymiset eivät lannista Broder Sveninpojan mieltä tai erota häntä teistä ja Ruotsista. Kummalliselta minusta kuitenkin tuntuu", lisäsi hän hetken vaiettuansa, "että ensimmäinen sanani teille on oleva varoitus."
"Kenestä tai mistä, aiotte sitten minua varoittaa ritari? Minä arvelen, että nyt halustakin mittelemme miekkojamme Eerikki kuninkaan kanssa!"
"Eerikki kuningas on nyt parhaillaan matkalla Tukholmaan!" sanoi
ritari. "Olen rientänyt yötä päivää ilmoittamaan teille sitä.
Kymmenellä laivalla hän on lähtenyt Köpenhaminasta; itse hän on
Rosenkransen-laivalla."
"Eerikki kuningas matkalla Tukholmaan", sanoi Engelbrekt miettiväisesti, mutta lisäsi sitten: "no hyvä, me olemme siis täällä Laga-joella löytäneet matkamme määrän, jolleivät nuo vihollisleirin herrat aio lähteä pohjoista kohti. Siinä tapauksessa saanemme kai vielä täällä hiukan viipyä."
"Mitä tulee skånelaisiin herroihin, jotka ovat kokoutuneet tänne", virkkoi Broder Sveninpoika, "niin halunnevat he kyllä käydä pakkosopimukseen, jos muuten saamani tiedot ovat tosia."
"Sen saamme kohta nähdä!" arveli Engelbrekt. "Tarjoamme heille mitä voimme."
Skånelaiset herrat eivät kuitenkaan mitään niin halunneet kuin pakkosopimusta ja tämä halu kävi yhä hartaammaksi, mikäli he saivat tietoja ruotsalaisen sotajoukon voimasta. Parin päivän perästä tehtiin välirauha ja Engelbrekt läksi talonpoikaissotajoukkoineen taas marssimaan pohjoiseen päin. Ruotsin valtakunta oli vapaa, julmat voudit karkoitetut taikka vahingottomiksi tehdyt, heidän linnansa elikkä "pesänsä", joiksi riimikronikka niitä sanoo, olivat joko maahan hajotetut taikka poltetut taikka, jos ne asemansa taikka lujuutensa vuoksi olivat maan puolustukselle välttämättömät, jätetyt syntyperäisten ruotsalaisten miesten haltuun.
Arbogassa laski Engelbrekt sotajoukon kotiin; se tapahtui syyskuun lopulla. Se kuuluu lopulla nousseen 100,000 mieheen ja sellaista sotakuria pidettiin tässä sotajoukossa — sanotaan — ett'ei yksikään talonpoika kadottanut mitään edes kanankaan arvoista. Ennen kuin erottiin, pidettiin Engelbrektin luona neuvottelu ja moni oli sitä mieltä, että sotajoukko oli pidettävä koossa, kunnes saataisiin varma tieto kuninkaan tulosta. Mutta toiselta puolen oli sotajoukon koossapitäminen hyvin rasittavaa, eikä tarvinnut pahoin pelätä sitäkään, että sen kokoonsaaminen kuninkaan tullessa veisi paljon aikaa. Ja voitiinhan sitä paitse täydellisesti luottaa Hannu Kröpeliniin ja hänen kanssansa tehtyyn välirauhaan.
Mutta ilo oli verraton, kun talonpojat erosivat, eikä ollut yhtäkään noiden monien tuhansien joukossa, joka ei heltynein mielin maininnut Engelbrektin nimeä ja ollut valmis uskaltamaan henkeänsä ja vertansa hänen puolestansa — hänen, joka oli antanut takaisin rauhan ja lain ja levon Ruotsinmaalle. Jokaisessa tuvassa, sekä isossa että pienessä, puhuttiin ainoastaan Engelbrektistä ja siitä, mitä hän oli toimittanut retkellään valtakunnan lävitse, ja jos ketä valtaneuvoksista mainittiin, niin sillä vaan tahdottiin sitä enemmän huomauttaa vapaudensankarin suuruutta.
Engelbrektin raivatessa valtakunnan eteläisiä osia olivat herrat puolestaan pitäneet kokouksen Tukholmassa ilmoittaakseen sekä norjalaisille että Itämeren etelärannalla oleville naapureilleen — saksalaisen ritarikunnan suurmestarille ja hansakaupungeille — mitä oli tapahtunut ja mistä syystä. Useimmat näistä herroista olivat kaikkea muuta kuin Engelbrektin ystäviä. Näiden viimemainittujen lukuun kuului ainoastaan muutamia harvoja, niin kuin Tuomas piispa ja jalo Niilo Kustavinpoika (Stjernbåt), mutta toisten täytyi toistaiseksi toimia sen vallan pakottamina, joka Engelbrektillä tosiaankin oli kansan rakkauden takia, vallan, jonka monet heistä olivat tunnustaneetkin, koskapa eivät olleet pitäneet arvoansa alentavana ottaa häneltä vastaan linnoja ja läänejä, niin kuin olivat tehneet Knuutti piispa ja Niilo Erengislenpoika. Sellaiset miehet kuin Pentti Steninpoika (Yö ja Päivä) tunsivat tällä hetkellä olevansa liian voimattomia uskaltaakseen julkisesti ehdottaa jotakin Engelbrektin vastustamiseksi. Viisaimmat, niin kuin Krister Niilonpoika, pysyttelivät kokonaan syrjässä. Tämän neuvottelukokouksen pitäminen Tukholmassa, jota piti hallussaan kuninkaan uskottu mies Hannu Kröpelin, perustui kai siihen, että Kröpelin kernaasti tahtoi pitää noita neuvottelevia herroja silmällä voidakseen, jos mahdollista, käyttää heidän eriäviä mielipiteitänsä herransa eduksi.
Tämä tarkoitus meni kuitenkin mitättömiin. Kirjeet laadittiin Vadstenassa tehdyn luopumuskirjeen mukaan. Se tapahtui syyskuun alussa ja sen jälkeen oli Engelbrekt yhä vieläkin voittanut voiton toisensa perästä. Nyt hän tosin taas oli yksinään valmiina lähtemään pois syrjäiseen soppeensa, mutta hänen tarvitsi ainoastaan viitata kädellään saadakseen kaiken Ruotsin rahvaan uudelleen varustuksiinsa.
Sellaisella kannalla olivat asiat, kun kuningas sangen vaarallisen purjehdusmatkan jälkeen saapui Tukholmaan muutamana päivänä aivan syyskuun lopulla. Hänellä oli seurassaan joukko saksalaisia ruhtinaita ja kreivejä sekä tanskalaisia ritareita. Häntä vastaan ottamassa olivat Hannu Kröpelin ja Hannu kreivi ynnä vanha Krister Niilonpoika ja muutamia muita ruotsalaisia herroja.
Eerikki kuningas oli sangen pahalla päällä ja lausui kaikissa tilaisuuksissa suuren tyytymättömyytensä julki, ja tämä kiihtyi sitä mukaa kuin hän huomasi mahdottomaksi mitään toimittaa. Hän miehitytti tosin heti Harmajamunkkisaaren[16] ja Pyhänhengen saaren ja kutsui luoksensa sen vähäisen joukon, joka oli Stäketissä, muutamassa niitä harvoja linnoja, jotka enää olivat kuninkaan käskettävissä, mutta joka sekin hänen määräyksestänsä poltettiin. Tosin hän myöskin rupesi ankaran näköiseksi ruotsalaisia herroja puhutellessaan taikka Tukholman kaduilla näyttäytyessään, mutta se aika oli mennyt, jolloin lannistuttiin hänen kulmakarvainsa rypistymisestä. Aluksi hän ei sitä uskonut ja hän kysyi teeskentelemättä kummastellen monta kertaa Hannu Kröpeliniltä, kuinka sellainen, jommoista kesän kuluessa oli tapahtunut Ruotsissa, oli mahdollista. Tuo rehellinen valtaneuvos johdatti hänelle silloin aina mieleen, että Ruotsi oli aivan toinen maa kuin Saksa ja Tanskakin, ja että sen jokaista talonpoikaa oli pidettävä vapaasyntyisenä miehenä.
Eräänä aamuna hän oli Kröpelinin ja Witzlaun kreivin sekä muutamien muiden herrain kanssa — niiden joukossa oli muutamia ruotsalaisiakin — Harmajamunkkisaaren itäisellä muurilla ja puheeksi tulivat taas ruotsalaiset talonpojat.
"Te olette puhunut niin paljon noista talonpojista", sanoi hän ja loi musertavan katseen Kröpeliniin, "mutta vielä en minä ole nähnyt yhtään heistä. Haluttaapa koota yhteen Ruotsin ritaristo ja, vielä kertaan tehdä valtiasmatkani … ja nähdä, uskaltaako heistä kukaan nostaa kättänsä kuningastansa vastaan!"
"Kauvas ei tarvinne teidän ratsastaa, armollinen herra", vastasi
Kröpelin, "katsokaa tuonne … jollen pety, niin he nyt ovat täällä
Tukholman porteilla."
Kuningas katsoi Mälarille, joka oli peilikirkkaana muurin ja Pitkäsaaren välillä, ja siellä hän näki koko rannan täynnä aseellisia miehiä, pään toisensa vieressä, niin kauvas kuin silmä kantoi. Hän säpsähti tämän nähdessään, mutta pian oli hän taas entisellään.
"Pelkäävätkö he", sanoi hän pilkallisesti hymyillen, "vai mitä he tuon saaren miehittämisellä tarkoittavat?"
"Luultavasti he aikovat piirittää koko kaupungin", vastasi Kröpelin ja oli tuskin saanut sen sanotuksi, ennen kuin muuan mies tuli ratsastaen ja laskeutui hevosensa selästä sekä riensi muurille.
Mies kertoi koko Brunkebergin ja samoin Södermalmin olevan täynnä aseellista rahvasta.
Kuningas kalpeni vihasta tämän kuullessaan ja läksi kiiruusti pois muurilta sekä meni linnaan. Hänen täytyi kuitenkin kohta muuttaa käytöstänsä ja noudattaa voutiensa esimerkkiä sekä ruveta keskustelemaan Engelbrektin kanssa. Tämä päättyi niin, että seuraavan vuoden syyskuun 8 päivään oli oleva välirauha ja että silloin neljä herraa kustakin kolmesta valtakunnasta oli kokoutuva Tukholmaan selvittämään ja ratkaisemaan kaikkia niitä kanteita ja valituksia, joita toisella riitapuolella saattoi olla toista vastaan. Kuningas valitsi itse ne neljä ruotsalaista herraa, joiden piti kuulua lautakuntaan, nimittäin Skaran Sigge piispan, Turun piispan Maunu Tavastin, Krister Niilonpojan (Vaasa) ja Hannu Kröpelinin. Yhdeksänkolmatta ylhäistä herraa takasi kuninkaan ja niiden joukossa Vesteråsin Olavi piispa, Ewerstenin Hannu kreivi ja kreivi Witzlau. Tämä sopimus tehtiin marraskuun 15 päivänä.
Suuresti Ruotsissa-oleskeluunsa tyytymättömänä matkusti kuningas heti kohta sen jälkeen takaisin Tanskaan.
Mutta vajaan kahden kuukauden kuluttua siitä valittiin Engelbrekt Engelbrektinpoika Arbogan valtakokouksessa Ruotsin valtakunnan päämieheksi.
"Kuka nyt on Ruotsin valtakunnan kuningas?" kysyi sen kuullessaan Jöns
Pentinpoika (Oxenstjerna) pistävästi hymyillen äidinisältään, Krister
Niilonpojalta.